Merisodan pikkujättiläinen

Merisodan pikkujättiläinen

Kaikki 1950-luvun koululaiset muistavat Pikku jättiläisen. Se oli oikeastaan laajennettu painos Koululaisen muistikirjasta. Tämä puolestaan oli hämmästyttävä pikkuruinen tietopaketti kaiken maailman asioista. Oman kuvauksensa mukaan muistikirja oli ”Tietokirja nuorisolle, muistikirja aikuisille, ohjekirja opiskelijoille”. Sieltähän löysi vaikka matematiikan kaavoja tai kemian ja fysiikan perusteita siinä kuin lentäviä lauseita. Eihän niitä kaikkia kukaan ulkoa muistanut.

Yrjö Karilaan Pikku jättiläinen oli sen sijaan jo aikamoinen pikku ensyklopedia, jossa kaikki tiedonalat olivat edustettuna, aina filosofiaa myöten. Siitä muistan ihmeekseni lukeneeni senkin, että itse logiikka oli jäänyt vanhanaikaiseksi ja oli nyt korvattu logistiikalla. Taisi olla aikansa muotivirtaus sekin.

Joka tapauksessa Pikku jättiläinen oli eräänlainen hakuteos, joka kuitenkin sopi mainiosti vaikka läpi luettavaksi ja monet sen lienevät tehneetkin. Jossakin mielessä se muistutti World Almanachia, vaikka amerikkalaistyylinen listaamismania jäikin siinä vähemmälle.

Joskus myöhemmin brändäyksen tultua keksityksi huomattiin, että Pikku jättiläisen brändi oli niin hyvä, että sillä kannatti myydä muitakin kirjoja. Niinpä niitä tehtiin monelta alalta, yli tusinan verran kai ainakin.

Olinpa itsekin mukana Suomen historian pikkujättiläisessä. Se ei oikeastaan enää ollut samanlaista kirjallisuutta kuin esikuvansa, vaan sen sijaan enemmän tai vähemmän kompakti Suomen historia. Mielestäni se kuitenkin oli ihan laatuunkäypä sellainen. Omasta osuudestani en toki tässä puhu mitään, mutta parastani itsekin muistan yrittäneeni.

Myös Jyrki K. Talvitien ja Kalevi Keskisen Suomen Merisodan pikkujättiläinen (WSOY, Helsinki 2015, 335 s.) on pikemminkin historia eikä ensyklopedia.  Kirja keskittyy nimenomaan itsenäisen Suomen merivoimiin ja merisotaan ja täyttääkin sopivasti kokoisensa aukon historiallisessa kirjallisuudessamme.

Olematta kaikkien koko Suomen alueella käytyjen merisotien ja kaluston esitys, kirja käsittelee vain aivan lyhyesti Ruotsin vallan ja Venäjän vallan aikaa, parempi toki niin kuin ei ollenkaan.

Joka tapauksessa pikkujättiläisen brändin mukaisesti olisi voinut olettaa, että opus olisi täynnä erikoisartikkeleita vaikkapa purjelaivatyypeistä ja niiden aseistuksesta, vanhasta kansainvälisestä ja kansallisesta meriterminologiasta, navigaatiovälineistä ja kartoituksesta, höyrykoneiden malleista ja ominaisuuksista, tykeistä, torpedoista ja niin edelleen.

Tämä puoli on jäänyt aika satunnaiseksi. Sen sijaan mukaan on otettu jonkin verran kauppamerenkulkua, mikä onkin hyvin perusteltua. Suomen huoltovarmuushan on aina ollut meriteiden käytöstä riippuvainen.

Tiettyä pikkujättiläismäisyyttä toki löytyy. Niinpä luettelot laivoista ja niiden ominaisuuksista tekevät tästä kirjasta myöls käyttökelpoisen hakuteoksen. Ennen muuta se kuitenkin on perinteinen historiateos ja sellaisena sen minäkin luin. Suuria yllätyksiä se ei tietenkään alaa harrastaneelle tarjoa, ellei sellaisena voisi pitää bibliografian suppeutta.

Sangen yllättävää on, että sieltä puuttuvat esimerkiksi Mirko Harjulan teos Itämeri 1914-1921, G. Bennettin Cowan’s  War, Evan Mawdsleyn ja Norsman Saulin teokset vuodesta 1917 ja paljon, paljon muuta.

Joka tapauksessa ainakin Jussi T. Lappalaisen teokset sekä Tapani Mattilan Meri maamme turvana olisivat olleet keskeisiä, mikäli tekijät olisivat olleet kiinnostuneita Ruotsin vallan ajasta. Tasapuolisuuden vuoksi myös Venäjän vallan aika on saanut hyvin vähän huomiota osakseen. Alan kirjallisuutta on nyttemmin ilmestynyt myös Venäjällä valtavia määriä, mikä ei äärimmilleen supistetussa bibliografiassa tule esille.

Mutta eipä nyt narista, kun tässä on itse fokuksena olevista teemoista paljon työtä tehty ja kirja kiitostakin ansaitsee. Kirjan kuvitusta pitänee nimittää lähinnä loisteliaaksi. On sitä paitsi jo korkea aikakin, että myös Suomen itsenäisyyden ajan laivastosta ja merisodasta on käytettävissä yhtenäinen esitys. Sellaisen puute tuli vielä hiljattain varsin räikeänä esille, kun katsoi vaikkapa virolaisia kirjakauppojen hyllyjä.

Kaikki tässä maailmassa on vajavaista, mutta ainakin itse voin sanoa lukeneeni kirjan huvikseni ja varmaan myös hyödykseni.  Se on varsin sujuvasti kirjoitettu ja sopii hyvin läpi luettavaksi.

Kapteeni Alatriste

Kapteeni Alatristen opetukset

Espanjalaista kirjallisuutta löytyy suomeksi harvoin. Kun vajavaisella kielitaidolla ei oikein viitsi lukea pitempiä kaunokirjallisia tekstejä, tuntui kiinnostavalta vilkaista läpi jostakin eteeni ilmaantunut Arturo Pérez-Reverten kirja Bredan aurinko. Kapteeni Alatristen seikkailut III (Like 2006), suom. Satu Ekman).

Teos tuntui sitäkin kiinnostavammalta, kun se näyttää olleen Espanjassa ja muuallakin maailmassa hyvin suosittu ja kun Alankomaiden vapaussodasta eli 80-vuotisesta sodasta ei liiemmin kirjallisuutta ole ollut liikkeellä.

Kuitenkin tämä sota, kuten myös meillä paremmin tunnettu 30-vuotinen sota, jota osin käytiin samaan aikaan, on kyllä tarpeen tuntea näinä eurooppalaisuuden aikoina.

Kansikuva, kuten koko tarina keskittyy löyhästi Velázquezin kuuluisan taulun Bredan antautuminen (Las Lanzas) ympärille ja siinä esiintyy tietenkin useita aikakauden todellisia henkilöitä, mukaanlukien taiteilija itse.

Varsinainen sankari on kuitenkin espanjalainen kapteeni Alatriste ja hänen apupoikansa Balboa, joka toimii myös kertojana. Kyseessä on tietenkin sekä viihde, että myös historia ja on kiinnistavaa vilkaista, millaisia nämä ovat.

Viihde on puhtaaksiviljeltyä actionia, eli raakuutta, joka pyrkii aiheuttamaan jännitystä paremmalla tai huonommalla tuloksella. Ilmeisesti tehon lisäämiseksi tappaminen yleensä suoritetaan tikarilla, jossa espanjalaisten kerrotaan olevan erityisiä mestareita. Armoa ei anneta ja moralisoiden kerrotaan vain läheltä ja teräaseella tappamisen olevan oikeaa, reilua toimintaa.

Sankarit enempää kuin muutkaan, eivät kuitenkaan jostakin syystä kavahda myöskään musketin ja pistoolin käyttöä. Kummallista kyllä, edellisestä käytetään jatkuvasti nimitystä hakapyssy, joka itse asiassa viittaa 1400-luvun käsikanuunaan.

Kyse on siis musketista eli arkebuusista, jonka lunttulukon käytön selostaminen kuuluu kirjan kiinnostavampaan antiin. Kääntäjälle on kuitenkiin tainnut tulla kömmähdys, kun hän kertoo kapteenin poistavan ”panoksen” pistoolistaan taistelun jälkeen. Jokainen mustaruutiharrastaja tietää, että se on aikamoinen operaatio. Luultavastri Alatriste poisti vain aseen virityksen.

Espanjalaisuudet ovat jäänet hiukan häiritsemään käännöstä, joka muuten on sujuva. Esimerkiksi Mauritz Nassaulainen paljastuu tarkemmin katsoen maineikkaaksi Moritz Oranialaiseksi, jota on kyllä syytä meidän maassamme kutsua tällä vakiintuneella nimellä.

Muuten kirjan historiannäkemys on varsin sovinnainen: Espanjan maailmanvalta hankki sille 1500-luvulla valtavat rikkaudet, jotka kääntyivät kiroukseksi, kun maan oma tuotanto kilpailukyvyttömänä kuihtui. 1600-luvun Espanja eli jo syksyään ja sen kunniaa pitivät pystyssä vain kapteeni Alatristen kaltaiset köyhät, mutta ylpeät sotilaat, jotka nousivat selvästi liittolaistensa, vallonien, italialaisten, saksalaisten ja kaikkien muiden yläpuolelle.

Rasvanahkainen muskettisoturi oli myös korkealla sotaturismia harjoittavien valesotilaiden,  hidalgojen yläpuolella. Ne halusivat vain valheellista mainetta, mutta eivät tosiasiassa taistelleet lainkaan. Tarina muistuttaa kovasti muita kaltaisiaan ja niitähän löydämme myös omasta historiastamme.

Eiköhän vain kapteeni Alatristella ole jotakin yhteistä Tolstoin kapteeni Tušinin ja Linnan luutnantti Koskelan kanssa? Eroja on tietenkin, eikä vähiten taistelutavassa, mutta tietty aitous ja kansanomaisuus ovat yhdistävä piirre. Aito sankari ei esitä mitään sellaista, mitä hän ei oikeasti ole.

Kerettiläiset joutaa ja pitääkin toki tappaa ja se on vanhurskautta, sanoo aikakauden totuus kirjailijan silmin. Kuitenkin sekä omien että vieraiden hahmot jäävät yleisesti ottaen aivan mielenkiinnottomiksi vahakuviksi, vaikka kertomusta ryyditetään klassisesta kirjallisuudesta otetuilla lainauksilla.

Tämä opus on vain yksi pitkästä sarjasta. Alatriste on osallistunut myös sotaa Böömissä, kun Tilly löi kerettiläisen Valkealla vuorella. Ehkäpä kelpo kapteeni jossakin osassa taistelee myös Keskiyön Leijonan eli/tai Lumikuninkaan joukkoja vastaan? Mahtavatko savolaiset hakkapeliitat profiloitua omaksi ryhmäkseen? Hm.

En ole tarkistanut asiaa. Ehkäpä suomalaisten oma velvollisuus näinä eurooppalaisuuden aikoina olisi jatkaa Topeliuksen työtä ja luoda uusia sankarihahmoja, jotka taistelevat espanjalaisia, valloneja ja kroaatteja vastaan? Olihan meidän kuninkaamme sentään Gustaf Adolf der Grosse, kuten saksalaiset sanovat.

Toki hän oli hämmästyttävä sankari, joka ei suinkaan ollut pelkkä ryöstäjä, vaan puolusti modernin Euroopan omantunnon vapautta ja humaanisuuden aatteita myös sodassa. Muistakaamme se, kun käymme Livrustkammarenin pyhäinjäännöksiä katsomassa. Ruotsalaiset eivät sitä uskalla muistaa.

Hovimiehet ja pelimiehet

Hovimies ja šakin pelaaminen

Baldassare Castiglione kirjoitti 1500-luvun alussa tunnetun kirjansa Il Cortegiano, hovimies.

Siinä hän luonnosteli sen, mitä on totuttu pitämään renessanssi-ihmisen ihanteena. Hovimies oli uomo universale, kaikinpuolinen ihminen, joka hallitsi kaikkia tai ainakin useimpia aloja ainakin kohtuullisesti.

Sen sijaan hovimiehen ei ollut sopivaa takertua johonkin tiettyyn, vallankaan vähäpätöiseen taitoon. Niinpä hänen oli osattava pelata šakkia, mutta ei liian hyvin. Siinä tapauksessa hän osoittaisi käyttäneensä kalleinta omaisuuttaan, eli aikaa, kohtuuttomasti aivan toisarvoiseen tarkoitukseen.

Sen sijaan, että olisi pelannut sakkia, hän olisi voinut käyttää senkin ajan kehittämällä monia muita, tärkeämpiä taitoja. Maailmahan on sellaisia täynnä, eikä elämä millään riitä kaikkien kunnolliseksi opettelemiseksi. Vita brevis, ars longa.

Hovimiehen tehtävänä ja kutsumuksena oli kehittää itseään. Seurustelun taito oli tietenkin yksi tärkeimpiä ja monet muut taidot itse asiassa vain sen välineitä.

Siitä kun luin Hovimiehen on nyt kulunut jokseenkin tasan puoli vuosisataa, enkä muista sitä kovinkaan hyvin. Joka tapauksessa minulle jäi se mielikuva, ettei kyseessä ollut Dale Carnegien tunnetun Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa –teoksen varhaisesta esiasteesta, vaan että kirjoittajan päämääränä todella oli jonkinlainen harmoninen itsensä kehittämninen. Saattaa kyllä olla, että muistan ja tulkitsen väärin.

Carnegiellahan tarkoituksena on saada, hankkia jotakin ikään kuin omistukseensa, kun taas hovimies haluaa tulla joksikin eikä itsensä myyminen ole hänelle olennainen asia, vaikka miellyttämisen taito oli toki tärkeä ja sitähän nuo silloin kehitetyt sivistyneet käytöstavat pitkälti ovat.

Itse asiassa tämän perusteella kansojakin luikiteltiin barbaarisiksi tai vähemmän barbaarisiksi, toki mielivaltaisesti. Venäläisyyttä leimattiin usein edellisten joukkoon, vaikka jo 1500-luvulla julkaistu Domostroi kyllä antoi varsin hyviä eväitä myös seurusteluun. Joka tapauksessa ulkomaalaiset hovimiehet oudoksuivat venäläisten seurustelutapojen karkeutta.

Erasmus Rotterdamilaisen 1500-luvulla kirjoittama De civilitate morum puerilium käännettiin muuten suomeksikin jo vuonna 1670, siis näköjään aikamoisella viiveellä, mutta kannattaa muistaa, että se tapahtui Ruotsin suurvalta-aikana, jolloin suomenkielen kurssi oli alimmillaan.

Cullainen ciria nuorucaisten tapain sijwollisudest oli siis ilmeisesti jo tuolloin tarpeellinen jopa sille, joka ei hallinnut enempää oppineiden kieltä, latinaa tai valtakunnan kieltä, ruotsia, tai edes saksaa, jota oli totuttu pitämään hieman parempana ruotsina ja jota siksi sotkettiin kaikkiin tärkeisiin yhteyksiin. Tai sitten ajateltiin, että parempi se on lukea olennaisia teoksia omalla kielellä. Kunpa tämä nytkin muistettaisiin.

Koska etenkin naisille miellyttämisen taito oli aivan keskeinen elämässä menestymiseksi, ei tunnu kummalliselta, että peräti ensimmäinen suomessa ilmesstynyt ruotsinkielinen aikakauslehti oli nimeltään Konsten att rätt behaga, 1782. Toki Suomenkieliset wiikko-sanomat oli alkanut ilmestyä jo vuonna 1776 ja olihan Tidningarne utgifna af ett sällskap i Åbo ilmestynyt jo hieman aiemmin, vuodesta 1771.

Sivumennen sanoen, Sankt-Peterburgskije vedomosti oli alkanut ilmestyä jo vuonna 1702. Tämä menee jo toiseen asiaan, mutta ehkä tästä voi tehdä joitakin johtopäätöksiä joistakin asioista. Jätän tämä ilon kärsivälliselle lukijalle.

Ei kannattane innostua väittämään, että ennen olivat asiat hyvin, kunnes turmeltuivat sen jälkeen, kun meikäläinen eläkkeelle siirtyi tai jotakin vastaavaa. Maailma on aina ollut täynnä pinnallisuutta, pyrkyryyttä ja ulkokultaisuutta. Menestykseen on pyritty hinnalla millä tahansa sen sijaan, että olisi keskitytty siihen, mikä on todella tärkeää eli ihmisen oma henkinen autonomia ja sisäinen kasvu.

Viimemainittua ainakin kannattivat antiikin filosofit, kuten Epiktetos, joka oli alun perin orja ja Marcus Aurelius, joka oli keisari. Heidän mielestään ihmisen oikeana päämääränä oli hallita itseään eli vapautua intohimojen orjuudesta. Carnegie näyttää sen sijaan pikemminkin pyrkivän orjailemaan ympäristönsä edessä mahdollisimman myyvästi.

Carnegien ihminen, homo carnegiensis, näyttää pyrkivän itsensä tuotteistamiseen ja sitten myymiseen, kuten myös Zygmunt Baumanin postmoderni kuluttaja. Se heille sallittakoon, vapaassa maassa kun eletään.

Joka tapauksessa täytyy myöntää, että ainakin minulle tulevat Castiglionen ajatukset mieleen, kun näen nuoria ihmisiä, jotka ovat paisuttaneet lihaksensa muodottomiksi pahkuroiksi ja laihduttaneet niiden päältä pois normaalin rasvakerroksen. Molemmat sukupuolet esittelevät tasapuolisesti myös sixpackejaan. Sellaista rumuutta ei tapaa antiikin patsaista. Kyseessä on lyhyesti sanoen monomaanisen treenauksen ja ravinnon avulla tuotettu luonnottomuus, joka todennäköisesti myös vie ennenaikaiseen hautaan.

 Mutta jokaisen on sallittua tappaa itsensä haluamallaan tavalla. Treenaus tuottanee miellyttävämmän lähdön kuin vaikkapa tupakointi.

Lehtien hehkuttamassa bodarin ihannevartalossa minua kuitenkin häiritsee eniten se, että tiedän ihmisen kuluttaneen niin suuren määrän elämästään pumppaamalla tylsästi rautaa, kuunnellen ehkä samaan aikaan sitä melusaastetta, jota nykyinen viihdeteollisuus tuottaa. Samaan aikaan hän olisi voinut tehdä kovin paljon fiksumpiakin asioita.

Korostan, että en puhu tässä normaalista, terveestä kehosta, vaan niistä epäluomista, joita alan teollisuus meille tyrkyttää esikuviksi.

On tietenkin totta, että punttisalilla tai vastaavissa paikoissa vietetyt tunnit merkitsevät samalla sitä, että ollaan ainakin sen aikaa poissa pahanteosta ja monelle todellinen vaihtoehto salille ei suinkaan olisi kirjasto, vaan kapakka. En toki halua paheksua harrastuksia, jotka ovat terveitä silloin kun niitä harjoitetaan kohtuuden rajoissa.

Ongelmana kuitenkin ovat nuo kohtuuden rajat. Nykyaikaiset olympialaiset kelpaavat hyvin esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu, kun nuo rajat ylitetään.

Olympialaisissa ei enää aikoihin ole ollut kohtuullista eikä normaalia mikään. Käsittämättömät, megalomaaniset valtioiden panostukset jonninjoutaviin ja lähinnä järjenvastaisiin lajeihin, joissa ihmisiä uhrataan lyhytikäisen ”kunnian” alttarille, roskajoukon massahysteria tämän tai tuon henkilön voittaessa juuri tiettynä päivänä tietyssä kummallisessa kamppailussa, tämä on nykypäivää, jossa rajojaan hakeva ihmiskunta on ilmeisesti jo lopullisesti astunut niiden yli.

Mutta olympialaiset taitavat olla vain oire syvemmästä. Pyrkimys maksimaaliseen suoritukseen optimaalisen kasvun sijasta, erikoistuminen mihin tahansa typeryyteen, mikäli voi sen avulla herättää huomiota, ”viidentoista minuutin kuuluisuuden” maaginen vetovoima massoihin, ehkä nämä kertovat ajastamme kaikkein olennaisimman?

Ei ihmisissä mitään vikaa ole, tai siis tarkoitan että heissähän kaikki vika juuri onkin, mutta ennen muuta kannattanee huomiota kiinnittää aikakauden suosimiin typeryyksiin, koska se on asia, johon ehkä voidaan myös vaikuttaa ja joka ainakin aikojen saatossa vaihtelee.

Tämänkin ajan ihmiset voisivat todennäköisesti oppia jotakin Castiglionelta ja Erasmukselta. Monet asiat ovat jo itse asiassa kaikkien omaksumia. Tärkeä edistysaskel on sekin, ettei ruokapöydässä piereskellä ja se saattaa helposti ihmiskunnalta unohtua, jos nykyinen kehitys jatkuu.

Antiikin viisauden valossa olennaisempaa on kuitenkin muistaa, että vaikka ihminen ei koskaan voi oppia kaikkea sitä, mitä  haluaisi ja olisi tarpeen, hänen kannattaa silti tehdä parhaansa ja pyrkiä harmoniaan omien mahdollisuuksiensa pohjalta sen sijaan, että kohtuuttomasti keskittyisi yhteen jonninjoutavaan asiaan tai sitten loputtomaan, akkamaiseen muiden miellyttämiseen ja liehakointiin.

Kauhea puhdistustyö

Kauhea puhdistustyö ja kansallinen kokemus

Uusi tutkimus on taas vienyt tietojamme vuodesta 1918 hieman eteenpäin. Ensi uutisten mukaan ei tosin näytä siltä, että kyseessä olisi ns. harppaus.

Naisten ja lasten (alaikäisten) tappaminen tuossa sodassa ei ole uutuus kenellekään, vaikka hän olisi lukenut vain 1960-luvulla ilmestyneet tutkimukset. Nyt näyttää joka tapauksessa siltä, että määrä olisi suurempi kuin välillä ajateltiin. Mutta määrällä ei ehkä ole juuri merkitystä laadun rinnalla. Ajatelkaamme vain Ivan Karamazovin argumenttia siitä, ettei koko maailman hyvyys pystyisi sovittamaan viattoman lapsen kyyneleitä, jos se olisi niille rakennettu.

Maailman pahuus on asia, jota mieluummin olemme ymmärtämättä. Ei ole niinkään harvinaista kuulla suoranaista ylpeilyä sen johdosta ettei ”kyllä ymmärrä” tätä tai tuota asiaa. Ja kukapa haluaisi ihan oikeasti kyetä eläytymään teloittajan rooliin ja ymmärtämään, miksi avuttomien uhrien tappaminen tuntui vähintäänkin oikealta ratkaisulta, ellei nyt vallan pyhältä velvollisuudelta.

Tuntematta nyt julkisuuden valokeilaan putkahtanutta uutta tutkimusta kannattaa joka tapauksessa noteerata sen tekijän sanat siitä, että noin (yli?) kahdensadan naisen ja lapsen tappaminen oli kansalaissodan suurin rikos. Siinä ainakin on konkreettinen väittämä, jolla on uutuusarvoa ja joka kaipaa vahvoja perusteita.

Miksi määrällisesti paljon pienemmän joukon tappaminen olisi suurempi rikos kuin suuremman? Ei kai naisten henki ole periaatteessa miesten henkeä arvokkaampi tai jos on, niin miksi ja miten paljon? Lapset, jotka on niputettu samaan naisten kanssa, ovat toki eri asia. Niitähän oli molemmin puolin rintamaa myös aseissa ja koki myös sen mukaisia kohtaloita. Lasten sotaa on ruma katsella, sanoi joku, joka oli sitä nähnyt.

Saattaa hyvinkin olla, että meidän on syytä pitää nimenomaan lapsiuhreja ja ehkä naisiakin aivan erityisen väärin kohdeltuina marttyyreinä. Itse joka tapauksessa haluaisin aivan erityisesti ymmärtää sitä psykologiaa, joka puolin ja toisin vei tuohon onnettomaan lopputulokseen.

Epäilemättä tarvittiin ihmisiä, joilla ainakin meidän rauhallisen yhteiskuntamme näkökulmasta oli minkin moraali: verihumala teki tappamisesta kenties yhtä juhlaa, joka pönkitti omaa itsetuntoa ja auttoi amatööripyöveliä tuntemaan olevansa aito eurooppalainen. Olihan siellä Itämeren takana tapettu miljoonia ja taas miljoonia miehiä eikä meillä ollut saatu aikaan mitään. Nytpä saatiin.

Toki asetelmaan kuului, että vastapuoli oli noussut, vastoin lakia ja oikeutta, käsi kädessä perivihollisen kanssa kukistamaan kaikkea normaalia järjestystä ja järjestänyt pelkkään väkivaltaan nojaavia riekkujaisia, tappaen hyviä ja kunniallisia kansalaisia.  Koko sivistyksen kohtalo oli ollut vaakalaudalla ja tarinoita yhteiskunnan pohjasakan harjoittamasta uskomattomasta sadismista liikkui ilma sakeanaan.

Tämä näyttää hyvin pitkälle olleen se motivaatiotausta, johon mielivaltaiset ampumiset liittyivät. Teloitusta ampumalla pidettiin aivan ilmeisesti jonkinlaisena eurooppalaisen sivistyksen saavutuksena, jota voi vain myönteisesti verrata punaisten suorittamiin kidutuksiin.

Vastapuolella taas näyttää olleen naiiveja kuvitelmia siitä, että työtätekevän kansan suorittama aseellinen vallanotto oli jotenkin asiaankuuluva ja historiallisen välttämättömyyden velvoittamakin tapahtuma. Vallankumouksellinen väkivaltakaan ei ollut itsetarkoitus, vaan sen määrä riippui vastustajan toimista. Eihän sitä olisi tarvittu lainkaan, mikäli se olisi älynnyt laskea aseensa.

Kun Rubiconin yli oli astuttu ja sosialidemokraattinen puolue uskonut onnensa aseiden varaan, oli kaiken järjen mukaan odotettavissa verta ja kärsimystä. Naiivissa laulussa, jota vielä 1970-luvun taistolaiset lauloivat, sanottiin:

”kauhea joskin on puhdistustyömme,

ihmisten onnen on ehtona se!”

Ikävä kyllä, voittajapuoli ei suinkaan ollut kyllin avaramielinen unohtaakseen puolestaan tämän puhdistamisen idean.  Avuttomien vankien teloittaminen oli raukkamaista ja toimi täysin vastoin tarkoitustaan, mitä ei kyetty ymmärtämään.

Alkuvaiheessa ihmisiä tapettiin kostoksi, paljoa sukupuoleen tai ikään katsomatta. Valtiorikosoikeudet toimivat sitten jo normaalimmin, vaikka niidenkin ankaruutta on ainakin meidän päiviemme näkökulmasta syytä pitää suhteettoman suurena.

Mutta mitä meidän päiviemme näkökulma tähän kuuluu? Tuskinpa kenellekään tulisi edes mieleen tuomita summittaisesti ammuttavaksi suuria määriä ihmisiä, saati sitten mennä heitä teloittamaan, vaikkapa konekiväärillä. Tämähän kuulostaa aivan sairaalta. Luulen, että olisi hyvin omituista edes irtisanoutua tällaisesta toiminnasta enempää kuin aseellisesta vallankumouksestakaan.

Aika oli kokonaan toinen, toisenlaisia olivat yhteiskunnalliset ja kansalliset jännitteet, näkemykset lain pyhyydestä ja valankumouksen oikeutuksesta. Nykyajan lukija ei edes usko niitä sadistisia kertomuksia, jotka näyttävät pitkälti vallinneen ihmisten mieliä vuonna 1918. Lyhyesti sanoen, meillä ei ole elämää suurempia intohimoja ja olemme siihen tyytyväisiä.

Mutta voisimmeko sentään oppia jotakin toisen ajan, poikkeusajan kokemuksista? Onko enin, mitä siitä heruu, vain kauhistunut reaktio: ”Tuota minä en ymmärrä lainkaan!”

Siinä tapauksessa tutkijan työ menisi hukkaan. Meidän on syytä ymmärtää, ettei se rauhan tila, joka yhteiskunnassamme nyt vallitsee, välttämättä kestä ikuisesti. On jopa suhteellisen varmaa, että se jossakin vaiheessa rikkoutuu. On mahdollista, että silloin seuraa myös väkivallan aikakausi, mikäli yhteiskuntaan on syntynyt syviä jakolinjoja ja intohimot nousevat korkeiksi esimerkiksi elintarvikepulan takia.

Tilanne, jossa osa kansaa nostaa aseen toista vastaan, ei ole ikuisiksi ajoiksi poissuljettu ja todennäköisimmin se syntyy valtiollisen kriisin yhteydessä, kun kansa on ensin jakautunut kahtia ja molemmin puolin organisoitunut. Aseiden hankkiminen ei tuollaisessa tilanteessa ole koskaan ollut ylivoimainen ongelma. Valtiolla on niitä enemmän kuin tarpeeksi ja ellei ole, joku on aina valmis auttamaan, jos ihmiset tapella haluavat.

Tällaisessa tuilanteessa, luija suokoon, ettei sellaista tule koskaan, ymmärrys siitä, mitä tapahtui vuonna 1918 on kullan arvoista. Ottaako vastaan ase, kun sitä tarjotaan ja mennä puolustamaan tai edistämään hyvää asiaa? Mitä tehdä aseistariisutuille vihollisille? Mikä on ihmisten onnelle tarpeen ja mikä ei? Sopii toivoa, että kansallinen kokemuksemme on meitä viisastuttanut ja kavahdamme syvästi sitä mahdollisuuttakin, että kansa taas kerran jakaantuisi keskenään vihamielisiin leireihin.