Kauhea puhdistustyö

Kauhea puhdistustyö ja kansallinen kokemus

Uusi tutkimus on taas vienyt tietojamme vuodesta 1918 hieman eteenpäin. Ensi uutisten mukaan ei tosin näytä siltä, että kyseessä olisi ns. harppaus.

Naisten ja lasten (alaikäisten) tappaminen tuossa sodassa ei ole uutuus kenellekään, vaikka hän olisi lukenut vain 1960-luvulla ilmestyneet tutkimukset. Nyt näyttää joka tapauksessa siltä, että määrä olisi suurempi kuin välillä ajateltiin. Mutta määrällä ei ehkä ole juuri merkitystä laadun rinnalla. Ajatelkaamme vain Ivan Karamazovin argumenttia siitä, ettei koko maailman hyvyys pystyisi sovittamaan viattoman lapsen kyyneleitä, jos se olisi niille rakennettu.

Maailman pahuus on asia, jota mieluummin olemme ymmärtämättä. Ei ole niinkään harvinaista kuulla suoranaista ylpeilyä sen johdosta ettei ”kyllä ymmärrä” tätä tai tuota asiaa. Ja kukapa haluaisi ihan oikeasti kyetä eläytymään teloittajan rooliin ja ymmärtämään, miksi avuttomien uhrien tappaminen tuntui vähintäänkin oikealta ratkaisulta, ellei nyt vallan pyhältä velvollisuudelta.

Tuntematta nyt julkisuuden valokeilaan putkahtanutta uutta tutkimusta kannattaa joka tapauksessa noteerata sen tekijän sanat siitä, että noin (yli?) kahdensadan naisen ja lapsen tappaminen oli kansalaissodan suurin rikos. Siinä ainakin on konkreettinen väittämä, jolla on uutuusarvoa ja joka kaipaa vahvoja perusteita.

Miksi määrällisesti paljon pienemmän joukon tappaminen olisi suurempi rikos kuin suuremman? Ei kai naisten henki ole periaatteessa miesten henkeä arvokkaampi tai jos on, niin miksi ja miten paljon? Lapset, jotka on niputettu samaan naisten kanssa, ovat toki eri asia. Niitähän oli molemmin puolin rintamaa myös aseissa ja koki myös sen mukaisia kohtaloita. Lasten sotaa on ruma katsella, sanoi joku, joka oli sitä nähnyt.

Saattaa hyvinkin olla, että meidän on syytä pitää nimenomaan lapsiuhreja ja ehkä naisiakin aivan erityisen väärin kohdeltuina marttyyreinä. Itse joka tapauksessa haluaisin aivan erityisesti ymmärtää sitä psykologiaa, joka puolin ja toisin vei tuohon onnettomaan lopputulokseen.

Epäilemättä tarvittiin ihmisiä, joilla ainakin meidän rauhallisen yhteiskuntamme näkökulmasta oli minkin moraali: verihumala teki tappamisesta kenties yhtä juhlaa, joka pönkitti omaa itsetuntoa ja auttoi amatööripyöveliä tuntemaan olevansa aito eurooppalainen. Olihan siellä Itämeren takana tapettu miljoonia ja taas miljoonia miehiä eikä meillä ollut saatu aikaan mitään. Nytpä saatiin.

Toki asetelmaan kuului, että vastapuoli oli noussut, vastoin lakia ja oikeutta, käsi kädessä perivihollisen kanssa kukistamaan kaikkea normaalia järjestystä ja järjestänyt pelkkään väkivaltaan nojaavia riekkujaisia, tappaen hyviä ja kunniallisia kansalaisia.  Koko sivistyksen kohtalo oli ollut vaakalaudalla ja tarinoita yhteiskunnan pohjasakan harjoittamasta uskomattomasta sadismista liikkui ilma sakeanaan.

Tämä näyttää hyvin pitkälle olleen se motivaatiotausta, johon mielivaltaiset ampumiset liittyivät. Teloitusta ampumalla pidettiin aivan ilmeisesti jonkinlaisena eurooppalaisen sivistyksen saavutuksena, jota voi vain myönteisesti verrata punaisten suorittamiin kidutuksiin.

Vastapuolella taas näyttää olleen naiiveja kuvitelmia siitä, että työtätekevän kansan suorittama aseellinen vallanotto oli jotenkin asiaankuuluva ja historiallisen välttämättömyyden velvoittamakin tapahtuma. Vallankumouksellinen väkivaltakaan ei ollut itsetarkoitus, vaan sen määrä riippui vastustajan toimista. Eihän sitä olisi tarvittu lainkaan, mikäli se olisi älynnyt laskea aseensa.

Kun Rubiconin yli oli astuttu ja sosialidemokraattinen puolue uskonut onnensa aseiden varaan, oli kaiken järjen mukaan odotettavissa verta ja kärsimystä. Naiivissa laulussa, jota vielä 1970-luvun taistolaiset lauloivat, sanottiin:

”kauhea joskin on puhdistustyömme,

ihmisten onnen on ehtona se!”

Ikävä kyllä, voittajapuoli ei suinkaan ollut kyllin avaramielinen unohtaakseen puolestaan tämän puhdistamisen idean.  Avuttomien vankien teloittaminen oli raukkamaista ja toimi täysin vastoin tarkoitustaan, mitä ei kyetty ymmärtämään.

Alkuvaiheessa ihmisiä tapettiin kostoksi, paljoa sukupuoleen tai ikään katsomatta. Valtiorikosoikeudet toimivat sitten jo normaalimmin, vaikka niidenkin ankaruutta on ainakin meidän päiviemme näkökulmasta syytä pitää suhteettoman suurena.

Mutta mitä meidän päiviemme näkökulma tähän kuuluu? Tuskinpa kenellekään tulisi edes mieleen tuomita summittaisesti ammuttavaksi suuria määriä ihmisiä, saati sitten mennä heitä teloittamaan, vaikkapa konekiväärillä. Tämähän kuulostaa aivan sairaalta. Luulen, että olisi hyvin omituista edes irtisanoutua tällaisesta toiminnasta enempää kuin aseellisesta vallankumouksestakaan.

Aika oli kokonaan toinen, toisenlaisia olivat yhteiskunnalliset ja kansalliset jännitteet, näkemykset lain pyhyydestä ja valankumouksen oikeutuksesta. Nykyajan lukija ei edes usko niitä sadistisia kertomuksia, jotka näyttävät pitkälti vallinneen ihmisten mieliä vuonna 1918. Lyhyesti sanoen, meillä ei ole elämää suurempia intohimoja ja olemme siihen tyytyväisiä.

Mutta voisimmeko sentään oppia jotakin toisen ajan, poikkeusajan kokemuksista? Onko enin, mitä siitä heruu, vain kauhistunut reaktio: ”Tuota minä en ymmärrä lainkaan!”

Siinä tapauksessa tutkijan työ menisi hukkaan. Meidän on syytä ymmärtää, ettei se rauhan tila, joka yhteiskunnassamme nyt vallitsee, välttämättä kestä ikuisesti. On jopa suhteellisen varmaa, että se jossakin vaiheessa rikkoutuu. On mahdollista, että silloin seuraa myös väkivallan aikakausi, mikäli yhteiskuntaan on syntynyt syviä jakolinjoja ja intohimot nousevat korkeiksi esimerkiksi elintarvikepulan takia.

Tilanne, jossa osa kansaa nostaa aseen toista vastaan, ei ole ikuisiksi ajoiksi poissuljettu ja todennäköisimmin se syntyy valtiollisen kriisin yhteydessä, kun kansa on ensin jakautunut kahtia ja molemmin puolin organisoitunut. Aseiden hankkiminen ei tuollaisessa tilanteessa ole koskaan ollut ylivoimainen ongelma. Valtiolla on niitä enemmän kuin tarpeeksi ja ellei ole, joku on aina valmis auttamaan, jos ihmiset tapella haluavat.

Tällaisessa tuilanteessa, luija suokoon, ettei sellaista tule koskaan, ymmärrys siitä, mitä tapahtui vuonna 1918 on kullan arvoista. Ottaako vastaan ase, kun sitä tarjotaan ja mennä puolustamaan tai edistämään hyvää asiaa? Mitä tehdä aseistariisutuille vihollisille? Mikä on ihmisten onnelle tarpeen ja mikä ei? Sopii toivoa, että kansallinen kokemuksemme on meitä viisastuttanut ja kavahdamme syvästi sitä mahdollisuuttakin, että kansa taas kerran jakaantuisi keskenään vihamielisiin leireihin.