Hovimiehet ja pelimiehet

Hovimies ja šakin pelaaminen

Baldassare Castiglione kirjoitti 1500-luvun alussa tunnetun kirjansa Il Cortegiano, hovimies.

Siinä hän luonnosteli sen, mitä on totuttu pitämään renessanssi-ihmisen ihanteena. Hovimies oli uomo universale, kaikinpuolinen ihminen, joka hallitsi kaikkia tai ainakin useimpia aloja ainakin kohtuullisesti.

Sen sijaan hovimiehen ei ollut sopivaa takertua johonkin tiettyyn, vallankaan vähäpätöiseen taitoon. Niinpä hänen oli osattava pelata šakkia, mutta ei liian hyvin. Siinä tapauksessa hän osoittaisi käyttäneensä kalleinta omaisuuttaan, eli aikaa, kohtuuttomasti aivan toisarvoiseen tarkoitukseen.

Sen sijaan, että olisi pelannut sakkia, hän olisi voinut käyttää senkin ajan kehittämällä monia muita, tärkeämpiä taitoja. Maailmahan on sellaisia täynnä, eikä elämä millään riitä kaikkien kunnolliseksi opettelemiseksi. Vita brevis, ars longa.

Hovimiehen tehtävänä ja kutsumuksena oli kehittää itseään. Seurustelun taito oli tietenkin yksi tärkeimpiä ja monet muut taidot itse asiassa vain sen välineitä.

Siitä kun luin Hovimiehen on nyt kulunut jokseenkin tasan puoli vuosisataa, enkä muista sitä kovinkaan hyvin. Joka tapauksessa minulle jäi se mielikuva, ettei kyseessä ollut Dale Carnegien tunnetun Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa –teoksen varhaisesta esiasteesta, vaan että kirjoittajan päämääränä todella oli jonkinlainen harmoninen itsensä kehittämninen. Saattaa kyllä olla, että muistan ja tulkitsen väärin.

Carnegiellahan tarkoituksena on saada, hankkia jotakin ikään kuin omistukseensa, kun taas hovimies haluaa tulla joksikin eikä itsensä myyminen ole hänelle olennainen asia, vaikka miellyttämisen taito oli toki tärkeä ja sitähän nuo silloin kehitetyt sivistyneet käytöstavat pitkälti ovat.

Itse asiassa tämän perusteella kansojakin luikiteltiin barbaarisiksi tai vähemmän barbaarisiksi, toki mielivaltaisesti. Venäläisyyttä leimattiin usein edellisten joukkoon, vaikka jo 1500-luvulla julkaistu Domostroi kyllä antoi varsin hyviä eväitä myös seurusteluun. Joka tapauksessa ulkomaalaiset hovimiehet oudoksuivat venäläisten seurustelutapojen karkeutta.

Erasmus Rotterdamilaisen 1500-luvulla kirjoittama De civilitate morum puerilium käännettiin muuten suomeksikin jo vuonna 1670, siis näköjään aikamoisella viiveellä, mutta kannattaa muistaa, että se tapahtui Ruotsin suurvalta-aikana, jolloin suomenkielen kurssi oli alimmillaan.

Cullainen ciria nuorucaisten tapain sijwollisudest oli siis ilmeisesti jo tuolloin tarpeellinen jopa sille, joka ei hallinnut enempää oppineiden kieltä, latinaa tai valtakunnan kieltä, ruotsia, tai edes saksaa, jota oli totuttu pitämään hieman parempana ruotsina ja jota siksi sotkettiin kaikkiin tärkeisiin yhteyksiin. Tai sitten ajateltiin, että parempi se on lukea olennaisia teoksia omalla kielellä. Kunpa tämä nytkin muistettaisiin.

Koska etenkin naisille miellyttämisen taito oli aivan keskeinen elämässä menestymiseksi, ei tunnu kummalliselta, että peräti ensimmäinen suomessa ilmesstynyt ruotsinkielinen aikakauslehti oli nimeltään Konsten att rätt behaga, 1782. Toki Suomenkieliset wiikko-sanomat oli alkanut ilmestyä jo vuonna 1776 ja olihan Tidningarne utgifna af ett sällskap i Åbo ilmestynyt jo hieman aiemmin, vuodesta 1771.

Sivumennen sanoen, Sankt-Peterburgskije vedomosti oli alkanut ilmestyä jo vuonna 1702. Tämä menee jo toiseen asiaan, mutta ehkä tästä voi tehdä joitakin johtopäätöksiä joistakin asioista. Jätän tämä ilon kärsivälliselle lukijalle.

Ei kannattane innostua väittämään, että ennen olivat asiat hyvin, kunnes turmeltuivat sen jälkeen, kun meikäläinen eläkkeelle siirtyi tai jotakin vastaavaa. Maailma on aina ollut täynnä pinnallisuutta, pyrkyryyttä ja ulkokultaisuutta. Menestykseen on pyritty hinnalla millä tahansa sen sijaan, että olisi keskitytty siihen, mikä on todella tärkeää eli ihmisen oma henkinen autonomia ja sisäinen kasvu.

Viimemainittua ainakin kannattivat antiikin filosofit, kuten Epiktetos, joka oli alun perin orja ja Marcus Aurelius, joka oli keisari. Heidän mielestään ihmisen oikeana päämääränä oli hallita itseään eli vapautua intohimojen orjuudesta. Carnegie näyttää sen sijaan pikemminkin pyrkivän orjailemaan ympäristönsä edessä mahdollisimman myyvästi.

Carnegien ihminen, homo carnegiensis, näyttää pyrkivän itsensä tuotteistamiseen ja sitten myymiseen, kuten myös Zygmunt Baumanin postmoderni kuluttaja. Se heille sallittakoon, vapaassa maassa kun eletään.

Joka tapauksessa täytyy myöntää, että ainakin minulle tulevat Castiglionen ajatukset mieleen, kun näen nuoria ihmisiä, jotka ovat paisuttaneet lihaksensa muodottomiksi pahkuroiksi ja laihduttaneet niiden päältä pois normaalin rasvakerroksen. Molemmat sukupuolet esittelevät tasapuolisesti myös sixpackejaan. Sellaista rumuutta ei tapaa antiikin patsaista. Kyseessä on lyhyesti sanoen monomaanisen treenauksen ja ravinnon avulla tuotettu luonnottomuus, joka todennäköisesti myös vie ennenaikaiseen hautaan.

 Mutta jokaisen on sallittua tappaa itsensä haluamallaan tavalla. Treenaus tuottanee miellyttävämmän lähdön kuin vaikkapa tupakointi.

Lehtien hehkuttamassa bodarin ihannevartalossa minua kuitenkin häiritsee eniten se, että tiedän ihmisen kuluttaneen niin suuren määrän elämästään pumppaamalla tylsästi rautaa, kuunnellen ehkä samaan aikaan sitä melusaastetta, jota nykyinen viihdeteollisuus tuottaa. Samaan aikaan hän olisi voinut tehdä kovin paljon fiksumpiakin asioita.

Korostan, että en puhu tässä normaalista, terveestä kehosta, vaan niistä epäluomista, joita alan teollisuus meille tyrkyttää esikuviksi.

On tietenkin totta, että punttisalilla tai vastaavissa paikoissa vietetyt tunnit merkitsevät samalla sitä, että ollaan ainakin sen aikaa poissa pahanteosta ja monelle todellinen vaihtoehto salille ei suinkaan olisi kirjasto, vaan kapakka. En toki halua paheksua harrastuksia, jotka ovat terveitä silloin kun niitä harjoitetaan kohtuuden rajoissa.

Ongelmana kuitenkin ovat nuo kohtuuden rajat. Nykyaikaiset olympialaiset kelpaavat hyvin esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu, kun nuo rajat ylitetään.

Olympialaisissa ei enää aikoihin ole ollut kohtuullista eikä normaalia mikään. Käsittämättömät, megalomaaniset valtioiden panostukset jonninjoutaviin ja lähinnä järjenvastaisiin lajeihin, joissa ihmisiä uhrataan lyhytikäisen ”kunnian” alttarille, roskajoukon massahysteria tämän tai tuon henkilön voittaessa juuri tiettynä päivänä tietyssä kummallisessa kamppailussa, tämä on nykypäivää, jossa rajojaan hakeva ihmiskunta on ilmeisesti jo lopullisesti astunut niiden yli.

Mutta olympialaiset taitavat olla vain oire syvemmästä. Pyrkimys maksimaaliseen suoritukseen optimaalisen kasvun sijasta, erikoistuminen mihin tahansa typeryyteen, mikäli voi sen avulla herättää huomiota, ”viidentoista minuutin kuuluisuuden” maaginen vetovoima massoihin, ehkä nämä kertovat ajastamme kaikkein olennaisimman?

Ei ihmisissä mitään vikaa ole, tai siis tarkoitan että heissähän kaikki vika juuri onkin, mutta ennen muuta kannattanee huomiota kiinnittää aikakauden suosimiin typeryyksiin, koska se on asia, johon ehkä voidaan myös vaikuttaa ja joka ainakin aikojen saatossa vaihtelee.

Tämänkin ajan ihmiset voisivat todennäköisesti oppia jotakin Castiglionelta ja Erasmukselta. Monet asiat ovat jo itse asiassa kaikkien omaksumia. Tärkeä edistysaskel on sekin, ettei ruokapöydässä piereskellä ja se saattaa helposti ihmiskunnalta unohtua, jos nykyinen kehitys jatkuu.

Antiikin viisauden valossa olennaisempaa on kuitenkin muistaa, että vaikka ihminen ei koskaan voi oppia kaikkea sitä, mitä  haluaisi ja olisi tarpeen, hänen kannattaa silti tehdä parhaansa ja pyrkiä harmoniaan omien mahdollisuuksiensa pohjalta sen sijaan, että kohtuuttomasti keskittyisi yhteen jonninjoutavaan asiaan tai sitten loputtomaan, akkamaiseen muiden miellyttämiseen ja liehakointiin.