Kapteeni Alatriste

Kapteeni Alatristen opetukset

Espanjalaista kirjallisuutta löytyy suomeksi harvoin. Kun vajavaisella kielitaidolla ei oikein viitsi lukea pitempiä kaunokirjallisia tekstejä, tuntui kiinnostavalta vilkaista läpi jostakin eteeni ilmaantunut Arturo Pérez-Reverten kirja Bredan aurinko. Kapteeni Alatristen seikkailut III (Like 2006), suom. Satu Ekman).

Teos tuntui sitäkin kiinnostavammalta, kun se näyttää olleen Espanjassa ja muuallakin maailmassa hyvin suosittu ja kun Alankomaiden vapaussodasta eli 80-vuotisesta sodasta ei liiemmin kirjallisuutta ole ollut liikkeellä.

Kuitenkin tämä sota, kuten myös meillä paremmin tunnettu 30-vuotinen sota, jota osin käytiin samaan aikaan, on kyllä tarpeen tuntea näinä eurooppalaisuuden aikoina.

Kansikuva, kuten koko tarina keskittyy löyhästi Velázquezin kuuluisan taulun Bredan antautuminen (Las Lanzas) ympärille ja siinä esiintyy tietenkin useita aikakauden todellisia henkilöitä, mukaanlukien taiteilija itse.

Varsinainen sankari on kuitenkin espanjalainen kapteeni Alatriste ja hänen apupoikansa Balboa, joka toimii myös kertojana. Kyseessä on tietenkin sekä viihde, että myös historia ja on kiinnistavaa vilkaista, millaisia nämä ovat.

Viihde on puhtaaksiviljeltyä actionia, eli raakuutta, joka pyrkii aiheuttamaan jännitystä paremmalla tai huonommalla tuloksella. Ilmeisesti tehon lisäämiseksi tappaminen yleensä suoritetaan tikarilla, jossa espanjalaisten kerrotaan olevan erityisiä mestareita. Armoa ei anneta ja moralisoiden kerrotaan vain läheltä ja teräaseella tappamisen olevan oikeaa, reilua toimintaa.

Sankarit enempää kuin muutkaan, eivät kuitenkaan jostakin syystä kavahda myöskään musketin ja pistoolin käyttöä. Kummallista kyllä, edellisestä käytetään jatkuvasti nimitystä hakapyssy, joka itse asiassa viittaa 1400-luvun käsikanuunaan.

Kyse on siis musketista eli arkebuusista, jonka lunttulukon käytön selostaminen kuuluu kirjan kiinnostavampaan antiin. Kääntäjälle on kuitenkiin tainnut tulla kömmähdys, kun hän kertoo kapteenin poistavan ”panoksen” pistoolistaan taistelun jälkeen. Jokainen mustaruutiharrastaja tietää, että se on aikamoinen operaatio. Luultavastri Alatriste poisti vain aseen virityksen.

Espanjalaisuudet ovat jäänet hiukan häiritsemään käännöstä, joka muuten on sujuva. Esimerkiksi Mauritz Nassaulainen paljastuu tarkemmin katsoen maineikkaaksi Moritz Oranialaiseksi, jota on kyllä syytä meidän maassamme kutsua tällä vakiintuneella nimellä.

Muuten kirjan historiannäkemys on varsin sovinnainen: Espanjan maailmanvalta hankki sille 1500-luvulla valtavat rikkaudet, jotka kääntyivät kiroukseksi, kun maan oma tuotanto kilpailukyvyttömänä kuihtui. 1600-luvun Espanja eli jo syksyään ja sen kunniaa pitivät pystyssä vain kapteeni Alatristen kaltaiset köyhät, mutta ylpeät sotilaat, jotka nousivat selvästi liittolaistensa, vallonien, italialaisten, saksalaisten ja kaikkien muiden yläpuolelle.

Rasvanahkainen muskettisoturi oli myös korkealla sotaturismia harjoittavien valesotilaiden,  hidalgojen yläpuolella. Ne halusivat vain valheellista mainetta, mutta eivät tosiasiassa taistelleet lainkaan. Tarina muistuttaa kovasti muita kaltaisiaan ja niitähän löydämme myös omasta historiastamme.

Eiköhän vain kapteeni Alatristella ole jotakin yhteistä Tolstoin kapteeni Tušinin ja Linnan luutnantti Koskelan kanssa? Eroja on tietenkin, eikä vähiten taistelutavassa, mutta tietty aitous ja kansanomaisuus ovat yhdistävä piirre. Aito sankari ei esitä mitään sellaista, mitä hän ei oikeasti ole.

Kerettiläiset joutaa ja pitääkin toki tappaa ja se on vanhurskautta, sanoo aikakauden totuus kirjailijan silmin. Kuitenkin sekä omien että vieraiden hahmot jäävät yleisesti ottaen aivan mielenkiinnottomiksi vahakuviksi, vaikka kertomusta ryyditetään klassisesta kirjallisuudesta otetuilla lainauksilla.

Tämä opus on vain yksi pitkästä sarjasta. Alatriste on osallistunut myös sotaa Böömissä, kun Tilly löi kerettiläisen Valkealla vuorella. Ehkäpä kelpo kapteeni jossakin osassa taistelee myös Keskiyön Leijonan eli/tai Lumikuninkaan joukkoja vastaan? Mahtavatko savolaiset hakkapeliitat profiloitua omaksi ryhmäkseen? Hm.

En ole tarkistanut asiaa. Ehkäpä suomalaisten oma velvollisuus näinä eurooppalaisuuden aikoina olisi jatkaa Topeliuksen työtä ja luoda uusia sankarihahmoja, jotka taistelevat espanjalaisia, valloneja ja kroaatteja vastaan? Olihan meidän kuninkaamme sentään Gustaf Adolf der Grosse, kuten saksalaiset sanovat.

Toki hän oli hämmästyttävä sankari, joka ei suinkaan ollut pelkkä ryöstäjä, vaan puolusti modernin Euroopan omantunnon vapautta ja humaanisuuden aatteita myös sodassa. Muistakaamme se, kun käymme Livrustkammarenin pyhäinjäännöksiä katsomassa. Ruotsalaiset eivät sitä uskalla muistaa.