Perheriidat ne pahimpia ovat

 

Ukrainan sodan saavutukset

 

Sodat muuttavat maailmaa, mutta harvoin siten, kuin oli suunniteltu. Sota aiheuttaa ainakin pitkittyessään säännönmukaisesti myös tarpeen ajatella asiat uudelleen, nyt sodan näkökulmasta. Tyhmempikin tarkkailija löytää silloin menneisyydestä loputtomasti syitä siihen, että tapahtui täsmälleen se, mitä tapahtui.

Koska tämä monelle vastaa olemassa oleviin älyllisiin ja moraalisiin tarpeisiin, voidaankin näiden alojen varsinainen toiminta lopettaa ja hakea historiasta (mistäpä muualtakaan sitä haettaisiin?) vain lisää polttoainetta aatteellisen höyrypannun paineen säilyttämiseksi.

Historiaa ei kuitenkaan pidä käsittää simppelinä leikkinä, jossa ensin ammutaan seinään ja vasta sitten piirretään maalitaulu osuman ympärille. Suoritus on yksinkertaisesti liian helppo, niin tarkka ja täydellinen kuin se onkin. Mutta tämä vie jo filosofian puolelle.

Ilman enempiä esipuheita suosittelen sentään, että aina silloin tällöin palattaisiin niihin tilanteisiin, jolloin meillä ei ollut sitä tietoa ikävästä tulevaisuudesta, jonka nyt tunnemme liiankin hyvin.

Vääriä ennusteita ja nyt jo muuttuneita asiaintiloja tarkastelemalla saamme tietoa siitä, mitä muita mahdollisuuksia joskus oli olemassa ja ymmärrämme samalla syvemmin sen, mitä on tapahtunut, mitkä asiat ovat muuttuneet, kun on käyty sotaa. Itse rintamillahan ei välttämättä ole tapahtunut mitään uutta Remarquen mainiota ilmausta käyttääkseni, mutta ei se historian pysähtymistä merkitse.

On täysin selvää, että Putinin suorastaan maanisena päämääränä on ollut päästä historiaan Venäjän maiden kerääjänä, vaikkapa sitten Euraasian liiton muodossa -ainakin aluksi.

Uusi ja uljas talousyhteisö olisikin voinut syntyä, mikäli Venäjän johto olisi löytänyt peiliin katsoessaan sieltä kasvoja eikä turpia venäläistä ilmausta käyttääkseni (лица, а не морды). Myös Venäjän ja Ukrainan läheinen yhteistyö olisi voinut syntyä, jos sitä olisi osattu vaalia.

Nuo kansat tunsivat olevansa toisilleen hyvin läheisiä vielä ennen Kiovan Itsenäisyyden aukion (Maidan nežaleznosti) tapahtumia ja jopa enemmistö tunsi tarvetta jonkinlaiseen liittoon ja avoimiin keskinäisiin rajoihin.

Sen jälkeen on vettä Dneprissä eli Dniprossa virrannut paljon ja siinä on ollut paljon vertakin.

Kas näin sitä aikoinaan tuli kirjoitettua:

auantai 1. joulukuuta 2018

Ukraina on eri maata

 

Ukraina on eri maata

 

Kun Venäjän ja Ukrainan keskinäiset kahinat alkoivat, kiirehti meillä moni oitis julistamaan, että mekin täällä Suomessa olemme nyt välittömässä vaarassa ja itse asiassahan moraalinen velvollisuutemme on myös nyt olla ukrainalaisia eli aina sen puolella, jota perivihollinen kulloinkin sortaa.

Asioista jotakin ymmärtävät yrittivät kertoa, ettei Suomi ole Ukraina, mikä ei merkitse sitä, että se jollakin tavalla olisi parempi tai pahempi, vaan sitä, että sen suhde Venäjään nyt vain sattuu olemaan aivan erilainen.

Itse olen joskus verrannut Venäjän ja Ukrainan suhteita siamilaisten kaksosten suhteeseen: ne voi erottaa toisistaan vain leikkaus, joka saattaa onnistua tai olla onnistumatta ja on joka tapauksessa vaarallinen. Ei kansojen erottamiseen  riittänyt yksi allekirjoitus valkovenäläisessä metsässä vuonna 1991, vaikka se valtiot erottikin.

Levada-keskus, jota ei voi epäillä Venäjän hallituksen äänitorvena toimimisesta, on tutkinut säännöllisesti myös ukrainalaisten ja venäläisten mielipiteitä toisistaan, siis kansojen tasolla, pätevin sosiologisin menetelmin.

Kun ukrainalaisilta ja venäläisistä kysyttiin keväällä vuonna 2014, millaisia maiden välisten suhteiden pitäisi olla, kannatti 19 prosenttia venäläisistä ja 15 prosenttia ukrainalaisista, että niiden pitäisi olla kuten normaalit kahden itsenäisen maan suhteen ovat, rajat ja kansalaisuudet säilyttäen.

Samaan aikaan 55 prosenttia venäläisistä ja 68 prosenttia ukrainalaisista kannatti avoimia rajoja veljeskansojen välillä ja 16 prosenttia venäläisistä ja 12 prosenttia ukrainalaisista halusi maiden liittyvän yhteen.

Kun valtioiden välillä nyt on vihhoo pittee jurnutettu (sav. kahinoitu ja julmisteltu) muutaman vuoden ajan, voidaan todeta, että tämän vuoden syyskuussa normaaleja itsenäisten valtioiden välisiä suhteita maiden välille kannattaa venäläisistä 32 proenttia ja ukrainalaisista 39 prosenttia. Avoimia rajoja haluaisi nyt 45 prosenttia venäläisistä ja 50 prosenttia ukrainalaisista ja valtioiden yhdistymistä 16 prosenttia venäläisistä  ja 4 prosenttia ukrainalaisista.

Voidaan todeta, että Maidan nezaležnostin ja muut väkivaltaisuudet muuttivat nopeasti asenteita molemmin puolin normaalia itsenäisten valtioiden erillisyyttä suosivaan suuntaan.  Jo vuoden 2015 toukokuussa tällä kannalla oli ukrainalaisista 45% ja venäläisistä 25%.

Kuten arvata saattaa, kahinointi on siis erottanut veljeskansoja toisistaan. Kuitenkin ne, jotka kiirehtivät rinnastamaan Ukrainan ja Venäjän suhteet vaikkapa Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin vuonna 1939, tekevät tietysti absurdin rinnastuksen.

Kuinka moni suomalainen olisikaan syksyllä 1939 kannattanut rajamuodollisuuksien poistamista Suomen ja Neuvostoliiton väliltä? Entä miten moni olisi halunnut valtioiden liittyvän yhteen?

Ehkäpä meidän kannattaisi ottaa vakavasti se tosiasia, että venäläiset ja ukrainalaiset todellakin tuntevat aika pitkälle kuuluvansa yhteen, vaikka maan ovatkin juridisesti itsenäisiä. Suomi ja Venäjä eivät sen sijaan ole koskaan tunteneet kuuluvansa samaan seurakuntaan.

Muuten, myös venäläisten mielipiteet ukrainalaisten ominaisuuksista ja ukrainalaisten mielipiteet venäläisten ominaisuuksista ovat suhteellisen myönteisiä huolimatta siitä, että erityisesti Länsi-Ukrainaan kai sijoittuva venäläisvastaisuus on Ukrainassa saanut aika huikeitakin muotoja, joissa rasismi on huipussaan,

Mikäli joku kaipaa tästä esimerkkejä, kehotan googlaamaan sanat кацап ja хохол ja katselemaan kuvasatoa. Molemmin puolin siis on riittänyt myös näitä ksenofobeja, jotka eivät vanhaa sukulaista rakasta eivätkä usein edes tunnusta.

Mutta olihan vihollisuus aikoinaan myös Ruotsin ja Tanskan välillä pahimmillaan veristä perivihollisuutta, johon liittyivät muistot miehityksistä ja anneksioista, pakkoruotsalaistamisesta, sissiliikkeestä ja vapaussodasta. Tämä vihanpidon korkea aste oli mahdollinen huolimatta läheisestä kieli- ja etnisestä sukulaisuudesta ja yhteisestä uskonnosta

Nyt, valtiollisen vihollisuuden tultua jo perusolettamukseksi Venäjän ja Ukrainan välillä, voidaan todeta, että molemmat osapuolet pitävät itseään paljon mukavampana porukkana kuin vastapuolen edustajia, vaikka vastakkainasettelu tapahtuukin valtioiden eikä yksittäisten ihmisten välillä.

Niinpä venäläisistä arvelee olevansa rauhaarakastavia 54 prosenttia, kun ukrainalaisista heidän mielestään sellaisia on vain 14 prosenttia. Ukrainalaisista taas 33 prosenttia pitää omaa kansaansa rauhaarakastavana ja uskoo venäläisistä vain 10 prosenttia olevan tällaisia.

Vieraanvaraisia venäläisistä on omasta mielestään 65% ja ukrainalaisista heidän arvelunsa mukaan 26%. Ukrainalaisten mielestä tämä määre sopii heihin itseensä 48% mielestä ja venäläisiin vain 21% .

Ja niin edelleen. Peilikuvamaiset käsitykset omista ja vieraista ovat siis tällä hetkellä varsin selviä venäläisten ja ukrainalaisten suhteissa, vaikka erityistä vihamielisyyttä ei voi havaita. Tästä Levadan tutkimuksesta ei myöskään käy ilmi, miten näkemykset ovat kehittyneet.

Vaikka kansojen luonteenominaisuudet kai melkoiselta osin kuuluvat hitaasti muuttuviin ns. pitkän keston ilmiöihin, on luultavaa, että valtioiden välinen vastakkainasettelu on vaikuttanut niihin lyhyelläkin aikavälillä. Kyseessähän ovat kuvitelmat naapurista, eivät tosiasiatiedot.

Totean sivumennen, että ajatus kansanluonteesta on toki vaikeasti todennettavissa ja operationalisoitavissa, mutta koko asian kieltäminen olisi pelkkää tyhjänpäiväistä pyrrhonismia. Vajavaisiahan tietomme ja käsityksemme ovat, mutta ei asia sillä häviä.

Paljon on pohdiskeltu sitä, millaisia juonia Kreml on hautonut Ukrainaan nähden ja mikä funktio sen milläkin poliittisella askeleella on noissa oletettavasti suurissa suunnitelmissa.

Yksi asia on ainakin selvä. Koheltamalla Krimin ja Itä-Ukrainan kysymyksissä Moskova on pahoin pilannut mahdollisuutensa saada Ukraina rauhanomaisesti ja omasta tahdostaan läheiseen yhteistyöhön kanssaan. Sen imago on kansan keskuudessa pilalla.

Helmikuussa vuonna 2008 vain 8 prosenttia halusi oman maansa ja Venäjän välisten suhteiden olevan normaalit, kahden itsenäisen maan väliset suhteet, kun taas peräti 68% halusi avoimia rajoja ja 23% suorastaan maiden liittämistä yhteen.

Tuollaista suurta enemmistöä ei maiden lähenemiselle enää taida olla edes kuviteltavissa, vaikka yli puolet ukrainalaisista yhä kannattaakin vähintään avoimia rajoja naapurin kanssa.

Lienee kuitenkin luultavaa, että ajan myötä tämä tilanne vain pahenee Putinin aikoinaan ensimmäiseksi prioriteetikseen ilmoittaman Euraasian liiton kannalta.

Toki väkivalloinkin on tässä maailmassa mahdollista saada yhtä ja toista aikaan, mutta sellaisilla rakennelmilla on monia ongelmia. Vain hullu haluaisi hallita pistinten päällä istuen.

Mutta eihän tämä sitä tarkoita, ettei maailmasta hulluja löytyisi. Luoja paratkoon. Ja kun hölmöt vielä otetaan lukuun, on koossa jo valtava voima.

 

Halpuutuksen kauhistus ja ruuan kunnia

 

Kyökin puolella ja marketissa

 

Suomalaisesta ruuasta on tullut kirjoitettua paljon (ks. esim. Vihavainen: Haun suomalainen ruoka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja paljon enemmänkin pitäisi kirjoittaa, jos uskoisi sillä jotakin aikaan saatavan.

Mutta väliäpä hällä. Tosiasia ainakin on, että suomalaisen ruuan asema on kansallinen häpeämme. Aina kun suomalaisesta ruuasta puhutaan, nousee joku älypää kertomaan, ettei suomalaista keittiötä ole edes olemassa, onpahan vain ruotsalaista matkittu ja vähän venäläistä pantu sekaan.

Jo pieni pinnallisen silmäys osoittaa, ettei asia ole sinne päinkään. Vaikka luonnon olosuhteet ovat samanlaiset, ovat naapurimaiden keittiöt kuin eri maailmasta. Liioittelen nyt vähän, mutta eihän siinä tarvitse kuin verrata suomalaista, ruotsalaista ja venäläistä leipäkulttuuria. Se on jokaisessa maassa aivan erilaista.

Sivumennen sanoen: ulkomaalainen on tukin koskaan maistanut suomalaista, itäsuomalaista, ruisleipää parhaimmillaan, kun se otetaan uunista leipälapiolla ja pannaan tuoksuvana tiinuun, kuuman uunin luodessa hehkuaan lauantaipäivän puolikiireettömään pyhän odotukseen…

Sitä paitsi Suomi jakaantuu ruisleivän -sen perusleivän- suhteen kahteen aivan erilaiseen alueeseen suunnilleen Pähkinäsaaren rauhan rajaa myöten. Sen lisäksi myös vaaleat leivät poikkeavat toisistaan olennaisessa määrin. Vehnäleipäähän meillä on harrastettu vasta 1900-luvulta lähtien ja enemmälti vasta sotien jälkeen. Mutta erilaiset rieskat ovat täydentäneet leipävalikoimaa ja ovat eri seuduilla aivan erilaisia.

Itse rieskan käsitekin vaihtelee seuduittain. Jossakin päin se tarkoittaa perunasta tai kaurasta leivottua lätyskää, toisaalla tunnetaan piimässä liotetuista ohraryyneistä kuumassa uunissa tehty herkku. Jossakin päin rieska tarkoittaa jopa maitoa (vrt. venäjän rjaženka).

Piimätkin vaihtelevat: on piimää, kirnupiimää, kokkelipiimää, pitkää piimää ja viiliä. Talkkunat Hämeessä ja Savossa ovat aivan erilaisia ja tehty eri tavoin nautittaviksi ja niin edelleen ja niin edelleen.

Joku asiaa tuntematon sanoi minulle hiljattain, ettei maassamme ole alueellisia ruokakulttuureja. Väitehän on aivan absurdi, mutta ymmärrettäväksi sen tekee nykyinen puolivalmisteiden ja halpuutetun roskan myyntiin keskittynyt epäkulttuuri, jota amerikkalaistuneet kauppakonsernit kilvan harrastavat.

Kun siihen liittyy ravintoloiden ja kokkien snobbaileva typeryys, ollaankin tilanteessa, jossa suomalainen ruoka taistelee olemassaolostaan suorastaan katakombeissa. Kokonaiset sukupolvet eivät enää tiedä edes sitä, miltä se oikeasti maistuu eli miltä sen pitäisi maistua.

Kunnon ruokaa ei saa mistään eikä millään hinnalla. Myynnissä on vain luutonta ja rasvatonta fileetä ja eri tavoin prosessoituja raaka-aineita, jotka yhdistää alkuperäisiin tuskin paljon mikään. Maku on usein aivan sietämätön, kuten kypsymättömiksi jalostetuissa tomaateissa, jotka ovat yhtä kitkeriä kautta vuoden. Sesonkeja ei enää oikeastaan ole. Samaa mössöä myydään kautta vuoden.

Liioittelen hiukan, mutta vain hiukan. Esimerkiksi Saksassa olen sentään saanut pääruokana alatoopia, lisukkeena perunoita. Missä ravintolassa sitä meillä saa edes alkupalana? Entä saako meillä alkupalana esimerkiksi oikeata savusaunapalvia tai erilaisia graavikaloja? Suolamuikkuja? Savukalaa? Saako jälkiruokana uunijuustoa? Uuniohrapuuroa? Onko listalla maksalaatikkoa? Onko lammaskaalia? Kaalikääryleitä? Talakkunata savolaisittain? Tirripaistia sen kanssa?

Entä keitot? Kaiken maailman soseita ja liemiä löytyy: on consomméta, puljonkia ja piru ties mitä. Mutta onko kaalikeittoa, kesäkeittoa, kunnon hernesoppaa palvatun potkan kera, tappaisrokkaa, mykyrokkaa ja niin edelleen. Ne ovat hyviä pääruokia, huomattakoon.

Ja entäpä koko tuo laatikoiden maailma: maksalaatikko, kaalilaatikko, imelletty perunalaatikko, porkkanalaatikko, silakkalaatikko, lohilaatikko ja niin edelleen. Höysteenä puolukkasurvosta, maksalaatikon päälle myös voisulaa tai karjalanpaistia ja niin edelleen.

Juomana kylmä kotikalja, piimä, marjamehu. Siinä jäävät viinit häpeään ja ne tekee mieli kaivaa esiin vasta juustotarjottimen kanssa joskus myöhemmin.

Mutta ovatko nuo ruuat suomalaisia? Yhä suurempi osa kansastamme näyttää olevan auttamattomia pölvästejä (sit venia verbo, non peccatoribus), jotka vastoin terettä järkeä yrittävät kuvitella, ettei ole olemassa edes suomalaisuutta, kuinka sillä sitten voisi vielä jotakin omaakin olla?

Tätä asiaa en viitsi nyt juuri tässä enempää setviä, mutta otan esille World Food Atlaksen (50 Most Popular Finnish Dishes - TasteAtlas ), jossa ruuat, kuten normaalia onkin, esitetään sen alueen mukaan, jossa ne ovat perinteisesti suosittuja ja ympäristöstään poikkeavia. Ei siis kannata mennä ”argumentoimaan” vaikkapa riisipiirakoiden muka epäsuomalaisuutta sillä perusteella, ettei riisi kasva maassamme tai missä piirakka on keksitty.

Kulinarismi ei myöskään ole mitään alkemiaa, jossa vain uudet alkuaineet saisivat oikeuden saada paikallisuuden statuksen. Esimerkiksi munavoi on World Food Atlaksessa sumalainen ruokalaji siinä kuin lörtsy ja kalakukko. Pelkkä yksinkertainen yhdistelmä perinteisistä raaka-aineista siis riittää, kulinaarisesti sekin on uusi keksintö. Samaahan voi sanoa ruiskuoren ja riisipuuron tai ohrapuuron yhdistelmästä: aivan tavallisista elementeistä luodaan jotakin täysin uutta.

Mutta ei oman paikallisen ruuan siis tarvitsekaan täysin uutta olla, vaikka suomalaisessa keittiössä onkin poikkeuksellisen paljon myös täysin originaaleja ruokalajeja.

Totean muuten, että virolainen mulgipuder on aivan loistava herkku, vaikka siinä itse asiassa on vain perunamuusia (ehkä ohrasuurimoilla täydennettynä) ja annoksen keskellä lammikko paistettua pekonia ja sen rasvaa. Vielä hiljattain sitä sai Tallinnassa Kuldse notsu kõrts-ravintolasta, joka on nyt suljettu. Ei kai Viro vaan ole menossa Suomen tietä…

Mutta tuossa siis oli tämä World Food Atlas mietittäväksi ja opiksi otettavaksi. Se on osittain suorastaan naurettavan puutteellinen, mutta toisaalta sisältää aika yllättäviäkin kohtia.

 Muuan kiinnostava seikka on se osasto, jossa kerrotaan, missä olisi paras syödä jotakin ruokalajia. Helsingissä ovat tiedon antajina epäilemättä toimineet jotkut paikalliset kirjeenvaihtajat ja muut kosmopoliitit. Sellaiset paikat kuin Sea Horse, Konstan möljä ja Kosmos tulevat usein esille.

Joskus ennenhän meillä oli Kestikartano, joka tarjosi erityisesti suomalaista ruokaa. Nyt näyttää olevan harvalukuisia yritelmiä esimerkiksi erityisesti lappalaisen ruuan myymiseksi, kuten Savotta. Ainossa en ole käynytkään, mutta huomaan, etteivät nuo turistipyydykset ole erityisen huomattuja, kun oikeista paikallisista ruuista puhutaan.

Entäpä mistä ravintolasta löytyy aitoja lörtsyjä? Eipä ole sellaista. Myös pulla on aito suomalainen ruoka, kuten myös munkki, mutta taitaapa olla vaikeaa löytää niitä ns. paremmista kahviloista.

No, toivottavasti Saimaan alueen nostaminen Euroopan ruokamaakunnaksi saa aikaan jotakin hyvää. Alueellinen ruokaperinne on siellä hyvin omaleimainen, mutta on muistettava, että hyviä ja esittelemisen arvoisia eivät ole vain muutamat harvemmin nautitut perinneruuat, vaan monet varsin uudetkin luomukset. Olennaista on ympäristö, joka on ne luonut, kylmät talvet ja kuumat leivinuunit, puhtaat järvet ja maukkaat kalat, suuret metsät ja niiden sienet, marjat ja riista, etenkin tuo jo Itämeren eteläpuolella eksoottinen hirvi ja niin edelleen.

Toivotaan nyt, että edes jotakin saadaan aikaan, ellei muualla niin vaikkapa Savonlinnan ravintoloiden ruokalistoilla.

Kansallisaarre

 

Saimaan maut

 

Kuuluu ensi vuonna olevan Saimaa eurooppalaisen gastronomian keskiössä. Ilmiön nimi on European Region of Gastronomy Saimaa 2024.

Sepä oli onnistunut valinta, keneltä sitten loppujen lopuksi lieneekään. Ruoka on jokaisen maan todellinen käyntikortti ja maa, joka ei arvosta omaa ruokaansa eikä osaa sitä valmistaa, kuuluu henkisiin siirtomaihin.

Vielä vähän yli puoli vuosisataa sitten oli ranskalainen keittiö kaiken kulinarismin mitta ja esikuva ja vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla nousivat esille aiemmin ylenkatsotut italialainen, japanilainen, espanjalainen, thaimaalainen ja nepalilainen keittiö.

Venäläinen ja kiinalainen keittiö olivat sentään jo aiemmin vallanneet maailmalla oman paikkansa ja Englannissa tunnettiin myös intialainen keittiö sattuneesta syystä. Siirtomaavalloilla oli muutenkin omia hyllyjään kansainyhteisöjensä maille, joiden kansalaisia asui näissä maissa.

Suomi ei ole koskaan ollut siirtomaa, eikä sillä ole omia siirtomaita ollut. Mutta ei maamme myöskään ole ollut maailmalla ruuastaan tunnettu. Tätä aina joskus hämmästelee syötyään jossakin ulkomailla jonkin tyhjänpäiväisen räätin, jota ylistetään erityisen herkulliseksi. Osataan sitä nyt sentään meilläkin…

Aiheesta Suomalainen ruoka olen kirjoitellut useasti (ks. Vihavainen: Haun suomalainen ruoka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Meillä on monia erikoisuuksia, jotka useimmilta muilta mailta puuttuvat. Kalamme ovat poikkeuksellisen maukkaita, verratkaapa nyt vain vaikka ahventa johonkin -merianturaan.

Ruuat on myös meillä ollut tapana hauduttaa tuntikausien ajan uunissa, mikä ei monessa maassa ole ollut mahdollista, kun ei ole ollut sopivia uunejakaan. Sitten meillä on myös raaka-aineita, joita muualla ei tunneta tai älytä käyttää. Mainitsen tässä vain lantun ja ternimaidon, paljon muitakin on.

Suomalaisen ruuan ongelma nykykuluttajan kannalta on se, että se on parhaasta päästä raskaan työn tekijän ruokaa. Niinpä sitä nykyään sitten ohennellaan ja laimennellaan ja yritetään epätlivoisesti tehdä hyvää ilman rasvoja -joita ei muuten oikein tahdo edes kaupasta löytyäkään.

Tämä on väärä tie. Ruuan pitää olla hyvää, mutta sitähän sopii sitten aina syödä vähemmän. Mahaansa voi mättää vettä ja ruumenia ilmaiseksi, ei niitä pidä ruokaan sekoittaa. Kokeilla on oma kunnianhimonsa ja lääkäreillä omansa. Ei herkkuja tarvitse joka päivä mahaansa ahtaa aamusta iltaan.

Yksi ongelma suomalaisessa ruuassa on. Teollisuus on luonut siitä sellaisia variantteja, jotka vain kaukaisesti muistuttavat alkuperäisiä herkkuja. Ero on yhtä suuri kuin entisajan tomaatin ja nykypäivän närpiöläisen kasvin välillä. Niinpä syntyy helposti väärinkäsityksiä.

 Esimerkiksi maksalaatikko on suomalaisista suomalaisin ruoka ja erinomainen herkku, joka kuuluu juhlapöydän keskelle. Saman niminen eines sen sijaan kelpaa hädin tuskin nopeaan tankkaukseen, jonka tarkoituksena on vain hengissä pysyminen.

Karjalanpaisti, jota saa ravintoloista, on yleensä harmaata keittoa, josta puuttuu sekä rasva että maku ja jossa liha on jäänyt sitkeäksi. Hyviäkin vasta leivottuja karjalanpiirakoita kaupasta saa, mutta yleensä kuoreen on käytetty rukiin ohella vehnää niin paljon, että maku on turmeltunut. Vehnä pois!

Ruisleivän nimellä myydään kaikenlaista tavaraa, josta en kehtaa sen enempää sanoa. Onhan leipä lopultakin pyhä asia. Itse asiassa kunnon suomalainen ruisleipä kelpaa hyvin koko maamme symboliksi.

Ja se voi, mitä kaupasta saa, on mautonta. Jos haluaa maukasta voita, on ostettava jostakin hallista ns. kartanovoita eli maalaisvoita, jossa on mukana maku.

Monia parhaita ruokia ei kuitenkaan saa kaupasta eikä ravintolasta. Sellaisia ovat tietenkin lähes kaikki keitot. Kaupan hernekeitto on toisinaan syötävää, mutta ei toki ensiluokkaista. Kaalikeitto on tehtävä itse ja yritettävä löytää jostakin lammasta. Tosin pekonikin menettelee.

Suolamuikkuja ei ole näkynyt enää kaupoissa aikoihin ja mikäli niitä on, ei niihin ainakaan ole pantu sipulia suolatessa. Ja se kyllä antaa pippurin kera siihen mukavan maun. Ja graavisiikaanhan pitäisi panna vähän giniä. Nämä saattavat olla jo sellaisia makuasioita, joista voi kiistellä, mutta sanonpa silti.

Missäpä on se aito savusaunapalvi, jollaista moni muovikotelo valehtelee sisältävänsä. Kyllä se aidosta kinkusta leikattu viipale (eikä mikään siivu!) on ihan erilaista. Heinolan Heilasta saattaa sellaista vielä saada.

No, voisihan jeremiadia jatkaa, mutta ei se ole itsetarkoitus. Haluan vain sanoa, että kun Saimaan ruuat pannaan maailmalle esille ja houkutellaan ihmisiä niiden luo, on varottava muutamia vaaroja. Yksi sellainen on tuo mainittu laimentaminen ja ohentaminen. Kyllä kaikki pitää tehdä maku edellä.

Sulkavan erikoisuus on tirripaisti eli paistettu läski, johon sekoitetaan hiukkasen vettä ja suolaa. Ehkä se kuulostaa kovin raskaalta, mutta se on vaihtoehto voille, jota nautitaan talkkunan kanssa helposti suuria määriä. Kannattaa ajatella, että kyseessä on siis eräänlainen kevyt vaihtoehto.

Ja sitten muikkkupaisti eli rantakala: ei siihen kuulu panna vettä ollenkaan. Pelkät muikut ja voi riittävät. Neste tulee sitten kalasta.

Kalakukkojen ohella on syytä muistaa lanttukokot ja yleensä lanttu, joka riittävästi uunissa paistettuna esim. lanttukuutioina on mainio lisäke karjalanpaistille. Mutta paistaa pitää niin kauan, että lanttu on kirkkaan punaista eikä hailakkaa. Vasta silloin se on kypsää. Nykyajan kokit vain eivät usein taida ymmärtää, että ruuan laitto saattaa vaatia tunteja.  Onhan se tosin se Slow Food Society. Toimineeko? Ainakin sen aatetta on syytä vaalia, kun suomalaista ruokaa tehdään.

Millaisia ruokalajeja sitten voisi nostaa esille? Olen maininnut omia suosikkejani artikkeleissa, jotka löytyvät tämän linkin kautta (Vihavainen: Haun suomalainen ruoka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Jokaisella on toki omansa.

Maurin työt ja velvollisuudet

 

Maurin osa

 

Mauri on tehnyt tehtävänsä -mauri saa mennä. (Der Mohr hat seine Schuldigkeit getan -der Mohr kann gehen).

Näin tylysti kerrotaan tietyssä Schillerin näytelmässä eräästä yt-neuvottelusta, jollaiset tuohon aikaan tunnettiin toisella nimellä. -Ja niiden nimihän onkin taas tainnut muuttua, se entinen ehkä sitten alkoi saada jotain rasitteita ja muuttua jotenkin sopimattomaksi. Elämä on sellaista.

Joka tapauksessa maurilla nimenomaan mustaihoista tarkoittavana sanana on takanaan kunniakas historia. Toki maureiksi on sanottu myös sellaisia Pohjois-Afrikan asukkaita, jotka eivät ole mustia, mutta kyllä pyhä Mauritius ja hänen mukanaan kaikki mustaihoiset ovat myös olleet länsimaiden käsityksissä yleisnimeltään maureja. Tarpeen tullen on sanottu: musta mauri.

Mustaahan sana joka tapauksessa tarkoittaa. Kyseessä on kreikan mauros (μαύρος). Samaa asiaa tarkoittaa latinan sana niger. Itse asiassa kyseessä ei ole edes väri, vaan sen puute, joka ei kuitenkaan ilmene läpinäkyvyytenä. Musta ei heijasta mitään värejä. Se kuulostaa siis jotenkin aivan poikkeuksellisen neutraalilta asialta.

Tuon niger-sanan johdannaiset kuuluvat nyttemmin saaneen eri kielissä sellaisia rasitteita, että koko sanan käytöstä on ykskaks tullut aivan sopimatonta. Asia on kiinnostava ja antaa aiheen kysyä, miksi niin on käynyt. Meillähän on vanha sanaparsi, jonka mukaan nimi ei miestä pahenna, ellei mies nimeä. Mutta luulen, että tässä tapauksessa päätöstä asiasta eivät ole tehneet suuret joukot, vaan heitä edustamaan pyrkivät typerykset.

Mieshän ei nimeä ole pilannut ainakaan Maurin tapauksessa. Pyhän Mauritiuksen mustan pään me tapaamme mitä moninaisimmissa yhteyksissä. Sekä Tallinnassa että Riiassa toimi keskiajalla mustapäiden veljeskunta, jonka suojeluspyhimys oli juuri tuo pyhä Mauritius. Veljeskunnan taloa Schwartzhäupterhaus, kansoittivat naimattomat nuoret miehet, jotka sittemmin siirtyivät muihin kiltoihin ammattinsa ja alkuperänsä mukaan.

Pyhä Mauritius (St. Moritz, Maurice, Mauritz jne.) oli pohjoisafrikkalainen legioonankomentaja, joka koki miehineen marttyyrikuoleman Helvetiassa eli nykyisessä Sveitsissä kieltäydyttyään tottelemasta esimiehensä epäkristillisiä käskyjä. Mauri ja hänen miehensä olivat kristittyjä.

Tottelemattomuuden vuoksi pyhän Maurin legioona ensin desimoitiin eli joka kymmenes mies tapettiin, mutta kun loputkin olivat uppiniskaisia, saivat lopulta kaikki 6000 miestä surmansa. Moinen uskon lujuus oli sen jälkeen ikuisena esimerkkinä kaikille ja pyhän Mauritiuksen palvonta saavutti suuret mittasuhteet. Hänen nimensä löydämme tänäänkin kaikkialta kristityn maailman piiristä. Maurin nimipäivää vietetään meillä 22.9.

Mauri-sanastahan johtuu myös sana murjaani (morian). Itse asiassa tiernapoikien Murjaanien kuningas saattaa symbolisoida juuri pyhää Mauritiusta, olihan tämä kristikunnan piirissä tunnetuin tapaus uskon sankarista, joka oli väriltään musta. Mitään pahaahan emme kai koskaan ole Murjaanien kuninkaasta kuulleetkaan, päin vastoin, hänen moraalinen ylivoimaisuutensa Herodeksen rinnalla tulee myös näytelmässä voimakkaasti esille.

Koska Mauritiukseen ja samalla mauriin yleensä yhdistyi näin ylevä maine, ei ollut ihme, että saatettiin valita myös aatelisnimeksi von Morian. Aatelisvaakunassa oli kuvattuna murjaanin pää. Sivumennen sanoen, Kustaa III:n sodassa johti muuan Carl Axel von Morian Sulkavan puolustusta, mutta ylivoiman edessä joutui pötkimään pakoon ja jätti tykit ja leirinkin viholliselle. Myöhemmin hän kyllä pääsi korkeisiin kansainvälisiin tehtäviin.

Joka tapauksessa murjaani (mauri) edusti Euroopassa vielä uudella ajallakin aivan erityisesti nimenomaan arvokkaiksi koettuja asioita, eikä sanassakaan siis voinut olla mitään pejoratiivista. Pietari Suurellahan oli palveluksessaan murjaani, jolle hän antoi nimeksi Hannibal.

Tästä tuli myöhemmin muun muassa Tallinnan komendantti ja Venäjän ylin rajavaltuutettu, kun yritettiin käydä Turun rauhan rajaa. En ole saanut selville, kävikö hän koskaan Sulkavalla, mutta se kyllä olisi kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Luulen, että se olisi voinut olla kiinnostavaakin, ovathan maisemat siellä kovin kauniit.

Tunnetusti tämä Abram Petrovitš Gannibal (Hannibal) oli myös runoilija Aleksandr Puškinin äidin isoisä ja Puškinissa onkin nähtävissä ilmeisiä murjaanin piirteitä. Hän kirjoitti myös pari tarinaa esi-isästään, muun muassa historiallisen romaanin Pietari Suuren murjaani (Арап Петра Великого). Huomattakoon, että sana ”arap” ei ole sama kuin sana ”arab”, vaan tarkoittaa siis murjaania (mauri). Hannibal lienee ollut alun perin kotoisin Etiopiasta. Asiasta kiistellään.

Edellä mainitussa Schillerin näytelmässä Die Verschwörung des Fiesco zu Genua oleva kaikkien tuntema repliikki liittyy epäoikeudenmukaisuuteen, jossa uhriksi joutuu nimenomaan murjaani, siis tuo mauri. Itse asiassa murjaani on taas kerran osoittanut moraalista ylemmyyttä ja jättänyt tekemättä murhan, johon häntä on yllytetty.

Mikäli murha olisi tehty, olisi palkka varmaan ollut aivan sama. Konnat ovat konnia ja kelpo miehet kelpo miehiä väristä riippumatta. Ehkäpä nimenomaan murjaanin valitseminen hyveellisen rooliin, samoin kuin tiernapojissa, oli tarkoin harkittu tehokeino? Kovin epäsovinnainen se ei ollut, pyhän Mauritiuksen maineen tietäen.

 Toki maurin sanotaan näytelmässä olevan vapaa menemään, mutta minne? Oliko työmarkkinoilla tuohon aikaan paljonkin kysyntää yleensäkään ja maureille erityisesti. Oliko uuden työpaikan löytäminen hankalaa, ja olisiko se ollut helpompaa, jos mauri olisi jättänyt hakemuksen nimettömänä?

Historia ja kirjallisuus herättävät loputtomasti kysymyksiä, joihin emme koskaan saa luotettavaa vastausta ainakaan ennen kuin tekoäly on kylliksi kehittynyt. Siinä vaiheessa kai olemme joka tapauksessa oppineet siihen täydellisesti luottamaan, koska mitään muutakaan ei ole enää käytettävissä.

Oikeastaan halusin tässä nostaa esille vaihtoehdon tuolle kuuluisalle n-sanalle, joka on niin kirottu, ettei sitä saa edes ajatella. Vai saako? Kuka tietää?

Olen kuitenkin alkanut ymmärtää, ettei vaihtoehtoja ole. Kysymys on siitä, että vajaajärkiset massat nimenomaan haluavat maailman, jossa ajattelu voidaan lopettaa ja toimia pelkkien leimojen, tabujen ja kuvien maailmassa. Suotakoon tämä niille, joille se on tarpeen.

Historian perspektiivit muuttuvat

 

Aleksanteri-keisarit ja suomettuminen

 

Kun ohjelmallista ryssävihaa© heräteltiin 1920-luvulla oli sen ideologeilla aito huoli suomalaisten liian hyvästä suhteesta Venäjään. Venäjä nähtiin ikuisena geopoliittisena vihollisena, joka vielä varmasti aikoisi ottaa karanneen lampaan takaisin.

Elmo E. Kaila kyseli, osattiinko Suomessa vihata venäläistä niin kuin verivihassa vihataan. Eihän sitä osattu, hän joutui heti tunnustamaan. Veli venäläiseen suhtauduttiin aivan liian asiallisesti ja jopa arvostavasti ja ystävällisesti. Ei ymmärretty lainkaan, että kyseessä oli Suomen ja suomalaisuuden verivihollinen, jolla oli tuo ominaisuus pysyvästi. Se oli paitsi perivihollinen lukuisten sotien takia, myös maantieteellinen vihollinen ja kansallinen kuolemanvaara.

Itse asiassa vielä vuonna 1912, toisen sortokauden yltyessä pahimpaan vaiheeseensa, meillä oli suuri venäläisen kirjallisuuden buumi, joka jätti varjoonsa länsimaisen (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kailan ja kumppanien näkökulmasta kaikki tällainen oli kahistusta. Kun hyökkäys idästä tulisi ja varmasti se tulisi, olisi suomalaisilla oltava aseenaan sammumaton viha ilman kompromisseja ja jopa ilman poikkeuksia -venäläinen sellaisenaan oli vihollinen, olipa hän sitten muuten miellyttävä tai kiinnostava, lahjakas ja hyödyllinen tuttavuus.

Tämä oli tuon murrosajan uusi ideologia, jossa ohjelmallinen ja välineellisen vihan määrätietoinen käyttö muistutti ajan erinäisiä muodikkaita esikuvia, natsismista kommunismiin.

Autonomian aikana ei venäläisissä ihmisinä eikä Venäjässä suuriruhtinaskunnan naapurina ollut ollut valittamista ainakaan ennen sortokausia. Itse asiassa Suomi oli kokenut ennenäkemättömän rauhan ja vaurastumisen kauden, johon liittyi myös valtaväestön kansallisten pyrkimysten herääminen ja toteutuminen.

Keisari-suuriruhtinaita oli täällä suorastaan palvottu ja ylenpalttisesti kunnioitettu samaan aikaan, kun heitä oli Venäjällä intelligentsijan aktivistien toimesta demonisoitu ja vainottu. Aleksanteri-keisareita ja heistä etenkin ensimäistä ja toista oli meillä syystä pidetty maamme hyväntekijöinä ja vasta Nikolai II sai vastaansa suoranaisen kapinan aloittaessaan Suomen oikeuksien riistämisen.

Aleksanteri I pääsi Suomessa palvonnan kohteeksi, kuten ilmeni hänen suurella kiertomatkallaan vuonna 1819. Hän myös teki Suomesta koekentän suunnittelemalleen Venäjän liberalisoinnille, joka sitten jäi kuitenkin tekemättä. Aleksanteri II taas toteutti suomalaisten unelmat kutsumalla koolle valtiopäivät, joiden työstä tuli säännöllistä. Hänen aikanaan maamme modernisoituminen eteni hyppäyksellisesti.

Aleksanteri III oli tiukempi maamme juridisia oikeuksia kohtaan, mutta saavutti yhtä kaikki suuren kansansuosion lomaillessaan maamme saaristossa. Porilaisten marssia ja Maamme-lauluakin hän kuunteli asiaankuuluvalla kunnioituksella.

Kuitenkin kaikilla näillä keisareilla oli myös niin sanoakseni pimeä puolensa. Leo Tolstoi kauhisteli Aleksanteri I:n sadismia, kun tämä ruoskitutti yhä uusia sotilaitaan kuoliaaksi. Aleksanteri II:sta tuli Puolan pyöveli ja vähän ennen kuolemaansa hän oli jo saanut valmiiksi uuden perustuslain, jossa suomalaisista olisi tullut vain yksi tasa-arvoinen(!) osa Venäjän alamaisia. Ovet venäläistymiselle olisi pienen vähemmistöryhmän osalta avattu selkoselälleen.

Kuitenkin noita keisareita rakastettiin Suomessa ja pidettiin maamme suojelijoina ja hyväntekijöinä. Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla ja Aleksanteri I:n patsas Säätytalon fasadissa puhuvat omaa kieltään.

Mikäli puuta arvostellaan hedelmiensä perusteella, on Aleksanteri-keisarien saama arvonanto nimenomaan Suomessa ilman muuta ansaittua. Paradoksaalisesti he myös myötävaikuttivat siihen, ettei raja Suomen ja valtakunnan välillä päässyt madaltumaan.

Suomalaiset elivät omien instituutioidensa suojassa ja valtakunta naapurissa eli omaa elämäänsä. Jopa venäläistä väestöä meillä oli tavattoman vähän. Paljon vähemmän kuin nyt, sekä absoluuttisesti että suhteellisesti

Elmo E. Kailan mielestä juuri nämä ”hyvät” keisarit olivat pahinta, mitä Suomen kannalta voi kuvitella. Heidän takiaan ei Suomessa edes osattu pitää yhteyttä Venäjään kansallisena onnettomuutena, vaan jopa päinvastoin Kuitenkin Venäjä oli vihollinen, koska se oli Venäjä, ikuisesti laajenemishaluinen imperiumi.

Bolševikkien Venäjään oli sitten jo helpompi piirtää rajaa, olihan kyseessä mieletön oppirakennelma, joka oli suistanut entisen suurvallan kurjuuden ja heikkouden tilaan ja joka myös oli yrittänyt ottaa Suomen takaisin yhteyteensä kotimaisten petturiemme voimalla.

Valitettavasti vapaussotamme ei kuitenkaan ollut ollut selkeää sotaa Venäjää ja venäläisiä vastaan. Luokkasotaahan se käytännössä oli ollut, arvioi Kaila, käyttäen käsitettä, joka yleensä kuului hävinnen osapuolen sanavarastoon.

Ryssävihan nostattamiselle löytyi joka tapauksessa sitten paljonkin suotuisaa välineistöä maailmansotien välisenä aikana. Merkittävin oli epäilemättä se suomalaisvaino, joka sai suorastaan kansanmurhan mitat ja jota toteutettiin erityisesti Inkerissä ja Itä-Karjalassa.

Suomalaisten joukkosiirrot pois raja-alueilta, joita tapahtui pariinkin otteeseen ja brutaali inkeriläisten kollektivisointi herättivät protesteja Suomessa etenkin ylioppilaspiireissä vuonna 1931. Suomen kielen totaalinen lakkauttaminen koko valtakunnassa vuoden 1937 lopusta alkaen sai sen sijaan jo vähemmän huomiota osakseen. Sehän jo tiedettiin jo, millaisesta menosta ja maasta oli kysymys. Yli kymmenen tuhannen suomalaiset teloituskaan ei jäänyt sellaisenaan salaisuudeksi, joskin sen mittasuhteet kyllä.

Suomalaisten kohtalo muistutti mitä suurimmassa määrin muiden vastaavanlaisten ulkomaalaisten vähemmistöjen kohtaloa. Ellei joku halua tässä yhteydessä puhua kansanmurhasta, hänellä lienee päteviä perusteita näkemykselleen.

Tämä oli kuitenkin bolševismia. Ei venäläisyys koskaan aiemmin ollut esiintynyt samanlaisena uhkana. Kyllä Aleksanteri-keisarien aika oli monella yhä rakkaassa muistossa.

Niinpä kun ennen talvisotaa neuvostolehdistö laukaisi häpeämättömän disinformaatiokampajan Suomea vastaan yritti pääministeri Cajander vedota Suomen ja Venäjän suhteiden historian valoisiin sivuihin ja nosti siitä esimerkiksi nimenomaan Aleksanteri-keisarien ajat.

Neuvostoliitto, tuo työläisten ja talonpoikien sosialistinen valtio, joka ei hyväksynyt sitä, että sitä olisi kohdeltu normaalina valtiona, esitti omassa propagandassaan Cajanderin puheen tämänkin kohdan muka häpäisevänä. Eihän työväen ja talonpoikien Neuvostoliitolla ollut mitään yhteistä kaikkia työtätekeviä ja vähemmistökansoja sortavan tsarismin kanssa.

Tämä esitettiin hyvin paatoksellisesti neuvostohallituksen äänenannattajan vastineessa, jonka otsikkona oli ”Variksenpelätin pääministerin paikalla” (Шут гороховый на месте премьер-министра). Ja lehdessä esitettiin myös pilakuva ”Vaarallinen numero” Cajanderista sirkuspellenä hullunkurisine viiksineen tanssimassa Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n kuvat rinnassaan.

Tuo venäjän ”variksenpelätin” on suoraan suomeksi käännettynä ”hernepelle” ja kun pian tämän jälkeen aloitettiin valtava kiihotuskampanja ympäri Neuvostoliittoa, toistuivat kokousten julkilausumissa usein sanat ”pelle” ja ”variksenpelätin”.

Vähissä oli siis nyt se kansallinen pääoma, jonka Suomi oli hankkinut olemalla lojaalissa symbioosissa keisarillisen Venäjän kanssa lähes vuosisadan verran. Suorastaan pyhinä pidetyistä keisareista olikin tullut antisankareita.

Samahan tapahtui sittemmin Neuvostoliiton romahdettua myös Leninin kohdalla. Jumaluuden huipuilta hänet syöstiin paholaisten joukkoon, vaikka juuri nyt näyttää siltä, että hänestä ollaan eklektisesti tekemässä samaan aikaan sekä suurkonnaa että suurta sankaria.

Aleksanteri-keisarien aikana Suomessa opittiin se reaalipolitiikan laji, jota sittemmin on kunnioitettu ”suomettumisen” nimellä. Siinä oli suuri annos poliittista neroutta ja se tuotti meille sitten aikanaan nuo valtiopäivät lukemattomine myönteisine seurauksineen samaan aikaan, kun koko puolalaisuus haluttiin hävittää. Omintakeisen kansallisen politiikkamme turvin pystyimme myös saamaan kylmän sodan vaarallisista asetelmista suuren kansallisen hyödyn.

Mutta harvat asiat historiassa ovat immuuneja uusille tulkinnoille. Luulenpa, että tämän ajan Elmo E. Kailat jo teroittavat kyniään päästäkseen kieltämään niiden menneisyyden saavutustemme arvon, jotka saatiin yhteistyössä Venäjän kanssa.

Ehkä kaikki olikin vain petosta ja harhaa? Eikö olisi ollutkin parempi olla aina suoraselkäinen ja seurata Puolan tietä? Ehkä nyt ainakin tässä vaiheessa, täysiarvoisena (!) Naton jäsenenä olisi jo aika maalata menneisyys uusilla väreillä?

Tähän tapaanhan historian tulkintoja on muuteltu Venäjällä, mutta sillä maalla on oma, omituinen historiamme, kuten nykyään yhä uudelleen toistellaan. Luulenpa, ettei meillä ole syytä samanlaiseen historiapolitiikkaan kuin naapurissa.

Vapaana aikojen taa

 

Urhoollinen sielu

 

Jack London, Tähtivaeltaja 1-2, Arena-kirja 1970, 225+225 s.

 

1950-luvulla oli Sulkavan sotainvalidien matkahuollon kahvilassa merkittävä kirjakauppa, joka sijoittui uunin päälle. Siellä oli muun muassa Riksin sarjan kirjoja, joiden kansissa komeilivat sellaiset nimet kuin Zane Grey, James Oliver Curwood ja Jack London.

Oli siellä muitakin, mutta nämä kolme kertoivat usein hyvin samanlaisista asioista: kovista miehistä, jotka taistelivat luonnonvoimia ja vihamielisiä ihmisiä vastaan, usein toivotonta, mutta äärimmäisen sitkeää taistelua. He olivat lannistumattomia henkiä.

Jack London profiloitui minulle juuri tuollaisena seikkailukirjojen sankarina, joka uhmasi kohtaloa äärettömillä ja armottomilla lumikentillä, myrskyävällä merellä ja kuivissa autiomaissa. Nämä miehet saattoivat luottaa vain omaan taitoonsa ja tahdonvoimaansa pysyäkseen hengissä Huonosta ennusteesta huolimatta he uskalsivat lähteä uhkarohkeisiin yrityksiin.

Kyseessä olivat yleensä arkkityyppiset faustiset valkoiset miehet, joiden kyky ja tahto olivat tuohon aikaan lannistaneet jo lähes koko maailman. Oli noissa kirjoissa kyllä eläimiäkin: Londonin päähenkilöinä olivat joskus myös sudet tai koirasudet. Erään kirjan otsikko taisi kyllä puhua susikoirasta. Myös jaloilla eläimillä saattoi olla oma dramaattinen elämänsä, josta ei puuttunut eräänlaista sankarillisuutta.

Eihän seura miestä pahenna, ainakaan tässä tapauksessa ja kaikki nuo kolme kirjailijaa ovat itse asiassa kyllä ainakin viihteen valioita ja eräänlaisia klassikoita. He nyt sattuivat olemaan samalla hyllyllä El Coyoten, Zorron ja Pekka Lipposen kanssa, mutta eivät he itse olleet sinne kiivenneet.

Jack London oli hyvin kiinnostava ja poikkeuksellinen persoona, josta olen jo useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun jack london tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joten en kertaa enää samaa. Hän oli myös omassa elämässään seikkailija ja ankara ryyppymies, minkä ohella hän oli uskomattoman tuottelias kirjailija ja kaiketi ensimmäinen kirjoittamalla miljonääriksi tullut.

Londonin maailma on urhoollisten ja kovien miesten ja rohkeiden ja naisellisten naisten maailma. Hän ihailee vahvaa henkeä ja halveksii avoimesti raukkoja. Hän etsii ja kunnioittaa totuutta ja korkeampia arvoja ja halveksii tyhjää oppineisuutta ja omahyväistä keikailua.

Romaanissaan Elsinoren kapina (Vihavainen: Haun elsinore tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) London kuvaa yli-ihmistä muistuttavan kapteenin, joka tyynesti, samurain tavoin hallitsee tuhansien tonnien painoista purjelaivaansa, joka kiitää myrskyisillä vesillä ja jonka kääntäminen on vaarallinen operaatio, joka vaatii koko miehistön lujaa ja tarkkaa työskentelyä.

Korkeampia henkiä ovat myös sekä kirjan keskushenkilö että kapteenin tytär, joka on omalla tavallaan upea poikkeusyksilö. Miehistössä sen sijaan on paljon ala-arvoista ainesta ja lopulta perän ja keulan välille syttyy suorastaan armoton sota. Miehistöhän oli tapana sijoittaa maston etupuolelle, kun taas päällystö asusti perässä, jossa laiva keinui rauhallisemmin.

Sekä kirjan päähenkilö, että kapteenin tytär ovat rohkeita ja lannistumattomia ja heidän maskuliininen ja feminiininen jaloutensa täydentävät toisiaan. Luomakunnan kruunu on kuitenkin mies, jolle kuuluu nerous. Vain mies itse asiassa tunkeutuu luomisvoimallaan tähtitarhojen taa. Tässä ajatuksessa on mielestäni jotakin Londonille keskeistä.

Muistamme tietenkin, että London oli aikanaan myös työväenaatetta kiivaasti kannattanut kirjailija, jonka Rautakorko on ollut jo monien naiivien radikaalisukupolvien pyhiä kirjoja. Samaan aikaan hän kuitenkin oli myös jonkinlainen nietzscheläinen, darwinisti, rasisti ja eugeniikan kannattaja.

Jälkimmäiset aatteethan eivät ole juuri nyt muodikkaita, joten Tähtivaeltaja on siitäkin syystä virkistävää lukemista. Sen edustamista arvoista toki sopii ajatella mitä haluaa, mutta nykyiseen maailmaan niitä ainakin olisi vaikea soveltaa. Tämä kontrasti antaa perspektiiviä historiaan.

Tähtivaeltajan päähenkilö on agronomian professori, joka tappaa miehen. Siitä hyvästä hänet tuomitaan elinkautiseen ja hän saa istua San Quentinin vankilassa, missä häntä pirullisesti kidutetaan tarkoituksena saada hänet tunnustamaan vankilaan muka kätkemänsän dynamiitin sijainti.

Kuolemaan päähenkilö tuomitaan siksi, että hän -luurangoksi kuihdutettu ihmisen varjo- onnistuu lyömään satakiloista vartijaa niin, että tämän nenästä tulee verta. Kirja kertoo niistä seikkailuista, joita päähenkilö hengessään kokee odotellessaan hirttämistä.

Itse vankilassa ei toki tapahdu paljon mitään, paitsi että vartijat yrittävät murtaa syytetyn tahdonvoiman sitomalla hänet yhä uudelleen pakkopaitaan, jossa hän saa viettää satakin tuntia yhtä mittaa.

Vanki oppii kuitenkin intialaisten fakiirien lailla irtautumaan ruumiistaan. Hänen ruumiinsa menee valekuolleeseen tilaan, jolloin sielu lähtee kulkemaan vapaana ja elää uudestaan niitä vaiheita, joita se on kokenut joskus aikaisemmin. Sieluhan on kuolematon ja vaeltaa henkilöstä toiseen.

Edellisissä inkarnaatioissaan henki on ollut muun muassa haaksirikkoutuneena autiolla saarella, pikkupoikana siinä uudisraivaajajoukossa, jonka mormonit tappoivat viimeistä myöten, roomalaisena sotilaana Jeesusta ristiinnaulittaessa, viikinkimerirosvona, keräilijäheimon jäsenenä ja niin edelleen. Yhä uudelleen hän in joutunut kestämään uskomattomia vaikeuksia, mutta säilyttänyt tahtonsa lannistumattomana.

Niin käy myös vankkilassa. Tuomittu nauraa kiduttajilleen päin naamaa, sikäli kuin ruumis jaksaa sen tehdä. Hänen sielunsa on joka tapauksessa lannistumaton ja se on myös kuolematon, kuten hän tietää.

Kokemuksen menneisyydestä eivät nimittäin ole mitään houreita, vaan totta, minkä vahvistavat monet asiat. Tähtivaeltaja jopa tietää niiden henkilöiden nimetkin, joiden ruumiissa hän on toiminut. Ne ovat olleet todellisia ihmisiä.

Kuten arvata saattaa, eristyssellissä ei ole naisia, mutta vapaa sielu kertaa yhä udelleen myös suhteensa naiselliseen prinsiippiin. Kirjan lopussa on kerrassaan poikkeuksellisen ylenpalttinen ylistyslaulu naisellisuudelle, joka aina seuraa miestä tämän elämässä, omanlaisenaan, korvaamattomana luonnonvoimana.

Mann und Weib,

Weib ud Mann,

reichen an die Gottheit an.

 

Näinhän sitä sanotaan Mozartin Taikahuilussakin.

On hätkähdyttävää ajatella, että tämäkin ylistys, jonka London esittää, olisi nykyaikana poliittisesti (!) epäkorrekti. Missäs onkaan tällaisessa asetelmassa koko moniaakkospervouden maailma? Missä ovat sen asian todistelut, että seksi on ennen muuta nautintoa, jonka määrän mittaaminen molemmilla sukupuolilla kertoo asiasta olennaisen?

Londonia voi kaikin mokomin verrata vaikkapa Kiplingiin. On tälläkin komeita runoja, joissa ylistystä jaetaan kitsastelematta englantilaisen imperialismin edustajille ja myös alistetuille kansoille. Kuitenkin esimerkiksi Kiplingin tarinat Intian ylängöiltä ovat aivan toisesta maailmasta kuin Londonin kirjat.

Kipling keskittyy upseerielämään, seurapiireihin ja kieroiluun ja naiset ovat nimenomaan siinä keskeisessä asemassa. London sen sijaan on tai haluaa olla tähtiä tavoitteleva nero, joka kenties yrittää enemmän kuin mihin kykenee, mutta tarjoaa kyllä yhäkin kiinnostavan -maailman, joka on tutustumisen ja myös pohdinnan arvoinen.

Tarkoitan tässä lähinnä uskontotieteellistä näkökulmaa. London ei tyydy valheelliseen ja pinnalliseen, vaan etsii maailmasta jotakin syvempää. Näihin pohdintoihin hän tuo mukanaan koko aikakautensa henkisen maailman.

 

Muikku!

 

Älä unohda hymyä

 

Suomi on maa, jossa kaikenlainen virnuilu on kautta aikojen ollut sangen vähän arvostettua. Ehkäpä siihen on ollut vähemmän aihettakin kuin monella muulla seudulla.

Joka tapauksessa heränneet ovat aivan erityisesti paheksuneet suruttomuutta, jota ilmeisesti pitävät kaiken synnin äitinä. Vakaat talonpojat ovat olleet epäluuloisia ja vihamielisiä niiden suhteen, jotka ovat osoittaneet kevytmielisyttään ja kukapa tietää pilkkaakin niitä kohtaan, jotka ymmärtävät ottaa elämän vakavasti ja tietävät, että on korkeammassa kädessä, saako maamies uurastukselleen palkkaa vaiko ei.

Heinäsirkan kohtalo talven tullen on talonpojan geneettisessä muistissa näillä leveysasteilla ja hän on aina ymmärtänyt, että kevytmielisyydellä on kehno loppunsa. Se, joka tyhjiä naureskelee, saa vielä vääntää suupielensä toiseen suuntaan väärälleen.

Rehevä maallisten nautintojen ystävä, tohtori Martti Luther on usein asetettu vastuunalaiseksi tästä määrättömästä ja kansainvälisesti ottaen suhteettomasta vakavuudesta, joka meillä vallitsee.

Saattaahan se mutkan kautta niinkin olla: Lutherin kehotus ihmiselle tutkia omaa sisintään on helposti poikinut suhteettoman arvonannon vakavuudelle, vaikka hän itse kyllä ymmärsi maalisten ilojen päälle:

Wer nicht kennt Wein, Weib und Gesang,

der bleibt ein Narr sein Leben lang

Näinhän olemme oppineet. En kyllä ole huomannut tätä runoa Lutherin omissa teksteissä, mutta enhän niitä kaikkia tunnekaan. Uskottavalta se silti tuntuu.

Joka tapauksessa vakavuus, johon yleensä aina liittyy myös kieltäytyminen kevytmielisiksi katsotuista iloista, on kyllä meillä ollut kansallinen erityispiirre, uskallan sanoa.

Lutherilla lienee siinä oma osuutensa ja etenkin hänen tietyillä tulkitsijoillaan, mutta varmasti paljon on myös merkinnyt kyläyhteisöjen hajoaminen, joka toteutettiin isossa jaossa. Ajatelkaamme nyt vain suomalaisia kyliä: eihän sellaisia monessa maassa lainkaan sanottaisi kyliksi. Pari- kolme taloa kilometrin päässä toisistaan ja matkaa seuraavaan kylään ainakin kymmenen kilometriä…

Siinähän sitä sitten on asuttu omassa eristyneisyydessä ja tavattu vertaisia ehkäpä lähinnä vain pyhäisin, kirkolla ja joskus myös myllyssä tai suurissa juhlissa, kuten häissä.

Kun sitten kerrankin on nähty hääpaikalla vertaisryhmän jäseniä, on monesta tuntunut siltä, että nyt on ihan pakko kokeilla, kuka on tässä porukassa on kuka ja aloitettu tappelu. Sellainen on ainakin syntynyt viimeistään siinä vaiheessa, kun joku on katsonut hymyillen joko vierasta tai, mikä pahempaa, tuntemattomia tyttöjä.

No, turhaapa näitä selostelemaan, kyllähän tämä kuvio tunnetaan. Enää emme asu eristyneillä yksittäistiloilla, mutta toki siellä syntynyt kulttuurinen laahus yhä seuraa perässämme, enemmän tai vähemmän.

Kun Helsinkiin piti saada olympialaiset vuonna 1940 ja kun ne sitten oikeastikin saatiin vuonna 1952, olivat monet syystä huolissaan siitä, miten ulkomaalaiset suhtautuisivat hymyttömään suomalaiseen. Tiedettiinhän, että esimerkiksi Amerikassa oli tapana hymyillä aina ja kaikille, olipa siihen syytä tai ei. Sama koski Kaukoitää, Thaimaata niitettiinkin joskus Hymyn maaksi.

Niinpä aloitettiin hymykampanja, jonka tuloksista minulla ei ole enempää tietoa. Sen tuloksiin luen myös Olavi Virrran esittämän laulun Älä unohda hymyä, joka taisi kyllä tulla levytetyksi vasta vuonna 1953.

Onhan kansamme sen jälkeen oppinut uudella tavalla ilmehtimään ja hymyäkin sietämään ja myös muuttamaan perusasennoitumistaan: tulevaisuus on kuin onkin yllättänyt aina vain huimemmilla saavutuksilla, jollaisista ei olympialaisten aikaan uskallettu uneksiakaan.

Tyhjän nauraminen, jota aikoinaan pidettiin eräänä halveksittavimmista luonteenpiirteistä, on tullut yhä hyväksytymmäksi. Nyt voi ihminen jo hymyillä aika vapaasti tuntemattomillekin. Tytötkin erehtyvät usein kuvittelemaan, että asia koskee myös eksoottisista maista tulleita miehiä ja merkitsee aina ja ainoastaan vain hyvää käytöstä.

Joka tapauksessa luin aika hiljattain jonkin Amerikassa opiskelleen ihmisen muisteluksen, jossa tämä kertoi, miten jollakin automatkalla amerikkalainen ystävä pysäytti äkkiä auton ja sanoi: ”nyt sinä sitten kerrot, mistä tässä oikein on kysymys!”

Ällistynyt suomalainen ei ymmärtänyt lainkaan, ennen kuin hänelle sanottiin, että ongelman nimi oli vakavuus ja vaiteliaisuus. Eihän kukaan ilman syytä jurota omissa oloissaan ja pidä vakavaa naamaa silloinkin, kun toiset iloisesti lörpöttelevät ja kilpailevat hymyjen leveydessä.

Tässähän oli kyseessä kulttuurien törmäys. Luulen, että samanlaisen kulttuurisokin kokevat hyvin monet Suomeen eri maista muuttaneet ihmiset. He jokseenkin varmasti kysyvät aivan luonnostaan: ”miksi minulle ei hymyillä, miksi kanssani ei puhuta? Miksi vastaukset ovat kovin yksitavuisia? Mitä olen tehnyt väärin? Ovatko nuo suomalaiset olevinaan minua parempia? Onko rotumme syytä tää?”

Luulenpa, että eri maissa tehtyjen kohdattua ”rasismia” koskevien tutkimusten muuan suuri validiteettiongelma on juuri tämä. Mikäli maahanmuuttajiin tai muuten erilaisiin vieraisiin suhtaudutaan aivan samalla tavalla kuin tässä maassa muhinkin, se tulkitaan helposti ”rasismiksi”, koska muutakaan järkevää selitystä hymyttömän kohtelun uhri tuskin keksii. Sitä paitsi tuota selitystähän markkinoidaan meillä kovin innokkaasti myös ja juuri näille ryhmille.

Vanha periaate on, että maassa käyttäydytään maan tavalla ja olisikin kovin epädemokraattista ja sitä paitsi täysin epärealistista vaatia, että pienet vähemmistöt määräisivät, miten valtaväestö juuri heihin suhtautuu normaalin kanssakäymisen tasolla: ryhtyykö se poikkeuksellisen puheliaaksi ja hymyileväksi vai toimiiko perinteidensä mukaan.

Eihän meikäläinen määrätön vakavuus ja vaiteliaisuus kai mikään suuri kansallinen aarre ole ja tuskinpa siinä tarvitsee monta kyyneltä vuodattaa, jos se vähitellen häviää. Onhan se jo pian sata vuotta ollut hiipumaan päin.

Kuitenkin mentaliteetit ovat niitä kaikkein hitaimmin muuttuvia asioita, kuten ranskalaiset annalistit ovat ansiokkaasti osoittaneet. Luulen, ettei meidän kannata eikä tarvitse tässä mentaliteetin muuttamiseksi erityisiä kampanjoitakaan järjestää. Asioiden syyt ja taustat olisi vain saatettava myös niiden tietoon, jotka oat ymmällään kummallisesta ympäristöstään.