Aleksanteri-keisarit
ja suomettuminen
Kun
ohjelmallista ryssävihaa© heräteltiin 1920-luvulla oli sen
ideologeilla aito huoli suomalaisten liian hyvästä suhteesta Venäjään. Venäjä nähtiin
ikuisena geopoliittisena vihollisena, joka vielä varmasti aikoisi ottaa karanneen
lampaan takaisin.
Elmo E. Kaila
kyseli, osattiinko Suomessa vihata venäläistä niin kuin verivihassa vihataan.
Eihän sitä osattu, hän joutui heti tunnustamaan. Veli venäläiseen suhtauduttiin
aivan liian asiallisesti ja jopa arvostavasti ja ystävällisesti. Ei ymmärretty
lainkaan, että kyseessä oli Suomen ja suomalaisuuden verivihollinen, jolla oli
tuo ominaisuus pysyvästi. Se oli paitsi perivihollinen lukuisten sotien takia,
myös maantieteellinen vihollinen ja kansallinen kuolemanvaara.
Itse asiassa
vielä vuonna 1912, toisen sortokauden yltyessä pahimpaan vaiheeseensa, meillä
oli suuri venäläisen kirjallisuuden buumi, joka jätti varjoonsa länsimaisen
(ks. Vihavainen:
Haun suomi-neidon lankeemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).
Kailan ja
kumppanien näkökulmasta kaikki tällainen oli kahistusta. Kun hyökkäys idästä tulisi
ja varmasti se tulisi, olisi suomalaisilla oltava aseenaan sammumaton viha
ilman kompromisseja ja jopa ilman poikkeuksia -venäläinen sellaisenaan oli
vihollinen, olipa hän sitten muuten miellyttävä tai kiinnostava, lahjakas ja
hyödyllinen tuttavuus.
Tämä oli tuon
murrosajan uusi ideologia, jossa ohjelmallinen ja välineellisen vihan
määrätietoinen käyttö muistutti ajan erinäisiä muodikkaita esikuvia,
natsismista kommunismiin.
Autonomian
aikana ei venäläisissä ihmisinä eikä Venäjässä suuriruhtinaskunnan naapurina
ollut ollut valittamista ainakaan ennen sortokausia. Itse asiassa Suomi oli
kokenut ennenäkemättömän rauhan ja vaurastumisen kauden, johon liittyi myös
valtaväestön kansallisten pyrkimysten herääminen ja toteutuminen.
Keisari-suuriruhtinaita
oli täällä suorastaan palvottu ja ylenpalttisesti kunnioitettu samaan aikaan,
kun heitä oli Venäjällä intelligentsijan aktivistien toimesta demonisoitu ja
vainottu. Aleksanteri-keisareita ja heistä etenkin ensimäistä ja toista oli meillä
syystä pidetty maamme hyväntekijöinä ja vasta Nikolai II sai vastaansa
suoranaisen kapinan aloittaessaan Suomen oikeuksien riistämisen.
Aleksanteri I
pääsi Suomessa palvonnan kohteeksi, kuten ilmeni hänen suurella
kiertomatkallaan vuonna 1819. Hän myös teki Suomesta koekentän
suunnittelemalleen Venäjän liberalisoinnille, joka sitten jäi kuitenkin tekemättä.
Aleksanteri II taas toteutti suomalaisten unelmat kutsumalla koolle valtiopäivät,
joiden työstä tuli säännöllistä. Hänen aikanaan maamme modernisoituminen eteni
hyppäyksellisesti.
Aleksanteri III
oli tiukempi maamme juridisia oikeuksia kohtaan, mutta saavutti yhtä kaikki
suuren kansansuosion lomaillessaan maamme saaristossa. Porilaisten marssia ja
Maamme-lauluakin hän kuunteli asiaankuuluvalla kunnioituksella.
Kuitenkin
kaikilla näillä keisareilla oli myös niin sanoakseni pimeä puolensa. Leo
Tolstoi kauhisteli Aleksanteri I:n sadismia, kun tämä ruoskitutti yhä uusia sotilaitaan
kuoliaaksi. Aleksanteri II:sta tuli Puolan pyöveli ja vähän ennen kuolemaansa
hän oli jo saanut valmiiksi uuden perustuslain, jossa suomalaisista olisi
tullut vain yksi tasa-arvoinen(!) osa Venäjän alamaisia. Ovet venäläistymiselle
olisi pienen vähemmistöryhmän osalta avattu selkoselälleen.
Kuitenkin noita
keisareita rakastettiin Suomessa ja pidettiin maamme suojelijoina ja hyväntekijöinä.
Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla ja Aleksanteri I:n patsas Säätytalon
fasadissa puhuvat omaa kieltään.
Mikäli puuta
arvostellaan hedelmiensä perusteella, on Aleksanteri-keisarien saama arvonanto nimenomaan
Suomessa ilman muuta ansaittua. Paradoksaalisesti he myös myötävaikuttivat
siihen, ettei raja Suomen ja valtakunnan välillä päässyt madaltumaan.
Suomalaiset
elivät omien instituutioidensa suojassa ja valtakunta naapurissa eli omaa
elämäänsä. Jopa venäläistä väestöä meillä oli tavattoman vähän. Paljon vähemmän
kuin nyt, sekä absoluuttisesti että suhteellisesti
Elmo E. Kailan
mielestä juuri nämä ”hyvät” keisarit olivat pahinta, mitä Suomen kannalta voi
kuvitella. Heidän takiaan ei Suomessa edes osattu pitää yhteyttä Venäjään
kansallisena onnettomuutena, vaan jopa päinvastoin Kuitenkin Venäjä oli
vihollinen, koska se oli Venäjä, ikuisesti laajenemishaluinen imperiumi.
Bolševikkien
Venäjään oli sitten jo helpompi piirtää rajaa, olihan kyseessä mieletön
oppirakennelma, joka oli suistanut entisen suurvallan kurjuuden ja heikkouden
tilaan ja joka myös oli yrittänyt ottaa Suomen takaisin yhteyteensä kotimaisten
petturiemme voimalla.
Valitettavasti
vapaussotamme ei kuitenkaan ollut ollut selkeää sotaa Venäjää ja venäläisiä
vastaan. Luokkasotaahan se käytännössä oli ollut, arvioi Kaila, käyttäen
käsitettä, joka yleensä kuului hävinnen osapuolen sanavarastoon.
Ryssävihan
nostattamiselle löytyi joka tapauksessa sitten paljonkin suotuisaa välineistöä
maailmansotien välisenä aikana. Merkittävin oli epäilemättä se suomalaisvaino,
joka sai suorastaan kansanmurhan mitat ja jota toteutettiin erityisesti
Inkerissä ja Itä-Karjalassa.
Suomalaisten
joukkosiirrot pois raja-alueilta, joita tapahtui pariinkin otteeseen ja
brutaali inkeriläisten kollektivisointi herättivät protesteja Suomessa etenkin
ylioppilaspiireissä vuonna 1931. Suomen kielen totaalinen lakkauttaminen koko
valtakunnassa vuoden 1937 lopusta alkaen sai sen sijaan jo vähemmän huomiota
osakseen. Sehän jo tiedettiin jo, millaisesta menosta ja maasta oli kysymys.
Yli kymmenen tuhannen suomalaiset teloituskaan ei jäänyt sellaisenaan
salaisuudeksi, joskin sen mittasuhteet kyllä.
Suomalaisten
kohtalo muistutti mitä suurimmassa määrin muiden vastaavanlaisten
ulkomaalaisten vähemmistöjen kohtaloa. Ellei joku halua tässä yhteydessä puhua
kansanmurhasta, hänellä lienee päteviä perusteita näkemykselleen.
Tämä oli
kuitenkin bolševismia. Ei venäläisyys koskaan aiemmin ollut esiintynyt
samanlaisena uhkana. Kyllä Aleksanteri-keisarien aika oli monella yhä rakkaassa
muistossa.
Niinpä kun ennen
talvisotaa neuvostolehdistö laukaisi häpeämättömän disinformaatiokampajan
Suomea vastaan yritti pääministeri Cajander vedota Suomen ja Venäjän suhteiden
historian valoisiin sivuihin ja nosti siitä esimerkiksi nimenomaan Aleksanteri-keisarien
ajat.
Neuvostoliitto, tuo
työläisten ja talonpoikien sosialistinen valtio, joka ei hyväksynyt sitä, että
sitä olisi kohdeltu normaalina valtiona, esitti omassa propagandassaan
Cajanderin puheen tämänkin kohdan muka häpäisevänä. Eihän työväen ja
talonpoikien Neuvostoliitolla ollut mitään yhteistä kaikkia työtätekeviä ja
vähemmistökansoja sortavan tsarismin kanssa.
Tämä esitettiin
hyvin paatoksellisesti neuvostohallituksen äänenannattajan vastineessa, jonka
otsikkona oli ”Variksenpelätin pääministerin paikalla” (Шут гороховый на месте премьер-министра). Ja lehdessä esitettiin myös
pilakuva ”Vaarallinen numero” Cajanderista sirkuspellenä hullunkurisine
viiksineen tanssimassa Aleksanteri I:n ja Aleksanteri II:n kuvat rinnassaan.
Tuo venäjän ”variksenpelätin”
on suoraan suomeksi käännettynä ”hernepelle” ja kun pian tämän jälkeen aloitettiin
valtava kiihotuskampanja ympäri Neuvostoliittoa, toistuivat kokousten
julkilausumissa usein sanat ”pelle” ja ”variksenpelätin”.
Vähissä oli siis
nyt se kansallinen pääoma, jonka Suomi oli hankkinut olemalla lojaalissa
symbioosissa keisarillisen Venäjän kanssa lähes vuosisadan verran. Suorastaan
pyhinä pidetyistä keisareista olikin tullut antisankareita.
Samahan tapahtui
sittemmin Neuvostoliiton romahdettua myös Leninin kohdalla. Jumaluuden
huipuilta hänet syöstiin paholaisten joukkoon, vaikka juuri nyt näyttää siltä,
että hänestä ollaan eklektisesti tekemässä samaan aikaan sekä suurkonnaa että
suurta sankaria.
Aleksanteri-keisarien
aikana Suomessa opittiin se reaalipolitiikan laji, jota sittemmin on
kunnioitettu ”suomettumisen” nimellä. Siinä oli suuri annos poliittista neroutta
ja se tuotti meille sitten aikanaan nuo valtiopäivät lukemattomine myönteisine
seurauksineen samaan aikaan, kun koko puolalaisuus haluttiin hävittää. Omintakeisen
kansallisen politiikkamme turvin pystyimme myös saamaan kylmän sodan
vaarallisista asetelmista suuren kansallisen hyödyn.
Mutta harvat asiat
historiassa ovat immuuneja uusille tulkinnoille. Luulenpa, että tämän ajan Elmo
E. Kailat jo teroittavat kyniään päästäkseen kieltämään niiden menneisyyden
saavutustemme arvon, jotka saatiin yhteistyössä Venäjän kanssa.
Ehkä kaikki
olikin vain petosta ja harhaa? Eikö olisi ollutkin parempi olla aina suoraselkäinen
ja seurata Puolan tietä? Ehkä nyt ainakin tässä vaiheessa, täysiarvoisena (!)
Naton jäsenenä olisi jo aika maalata menneisyys uusilla väreillä?
Tähän tapaanhan historian
tulkintoja on muuteltu Venäjällä, mutta sillä maalla on oma, omituinen
historiamme, kuten nykyään yhä uudelleen toistellaan. Luulenpa, ettei meillä
ole syytä samanlaiseen historiapolitiikkaan kuin naapurissa.
Blogistille jälleen kiitos hienosta kirjoituksesta. Suomen ja Venäjän suhde on kyllä monen veisuun arvoinen asia. Itse pidän koko pitkän yhteisen historiamme ajan suurimpana saavutuksena valtiopäiväuudistusta, jolla luotoon Eduskunta ja sen vaalijärjestelmä.
VastaaPoistaSe oli upea osoitus uudesta ajattelusta, jossa naisille, lähes ensimmäisinä maailmassa, annettiin äänioikeus, mutta myös oikeus asettua ehdolle ja mahdollisuus tulla valituksi. Se muuten taisi olla ensimmäinen parlamentti, jonka vaaleissa näin meneteltiin?
Kiitos Tsusiman meritaistelun.
PoistaNiinpä, karhun kanssa voi olla samassa marjametsässä ilman huolen häivää, jos ei liikoja provosoi. Toisaalta eihän sitä koskaan tiedä, jos sillä on vaikka pennut tai jotain muuta huolta. Tämän EU:n kanssa on toisin. Ei se ala missään vaiheessa teutaroimaan ja karjumaan, mutta se on kuin joku supikoiralauma, joka sotkee hyvät marjakot ja häiritsee luonnonrauhaa jatkuvalla vingullaan milloin mistäkin. Kumpaankin häirikköön suomalaiset suhtautuvat, joko liian lempeästi tai sitten suurella uholla. On hyvä omistaa järeä karhupyssy varmuuden vuoksi ja joskus voi räiskäistä vaikka haulikolla ilmaan, kun nämä supilaumat alkavat vinkua liikoja omalla pihalla.
VastaaPoista"Ehkä kaikki olikin vain petosta ja harhaa? Eikö olisi ollutkin parempi olla aina suoraselkäinen ja seurata Puolan tietä? Ehkä nyt ainakin tässä vaiheessa, täysiarvoisena (!) Naton jäsenenä olisi jo aika maalata menneisyys uusilla väreillä?
VastaaPoistaTähän tapaanhan historian tulkintoja on muuteltu Venäjällä, mutta sillä maalla on oma, omituinen historiamme, kuten nykyään yhä uudelleen toistellaan. Luulenpa, ettei meillä ole syytä samanlaiseen historiapolitiikkaan kuin naapurissa."
Varmastihan tuollaisiakin ambitioita tullaan näkemään, ja on jo nähtykin. Löytyyhän näitä lipilaareja sun muita tuulellakäypiä meiltäkin, mihis ne maailmasta katoaisivat. Siitä kumminkin kiitokset, että myös tämän blogin kaltaisia foorumeita sentään vielä on, joissa myös vaikeitakin asioita on voidaan käsitellä noin sanan syvemmässä merkityksessä isänmaallisessa mielessä.
-J.Edgar-
Täällä Balkanilla Aleksanteri kakkosta muistellaan edelleen vapauttajatsaarina, tosin joko hänen tai seuraajansa myöhempi sotkeutuminen Bulgarian asioihin nähtiin pahalla.
VastaaPoistaVihavainen: Elmo E. Kaila: “… Kun hyökkäys idästä tulisi ja varmasti se tulisi, olisi suomalaisilla oltava aseenaan sammumaton viha…”.
VastaaPoistaLuojan kiitos, meillä on nykyäänkin Elmoja, jotka kaitsevat meitä oikeaan suuntaa; niin lehdistössä kuin politiikassa. Miten meidän polojen muutoin kävisi!
Kepulaisissa piireissä elää tämä uusryssäviha. Puhutaan rusakon kohdalla "ryssänjäniksestä". Venäjän Laika on "ryssä". Joskus tekisi mieli sanoa puhujalle joka on syntynyt sotien jälkeen. Puhu asioista niiden oikeilla nimillä kun et ole ollut juoksuhaudoissa.
VastaaPoistaTähän kepulaiseen russofobiaan yhdistyy myös amerikkalaisvastaisuus. Vaikka Amerikka oli se valtio jonka paino kommunismin vastapuolella. Oli vallankumouksen aseellisen levittämisen esteenä myös Euroopassa. Ollen myös Suomen etu. Suomi yksinään olisi ollut liian vähäinen saalis.
Samoin tämä puhuminen Ortidoksisesta
kirkosta "ryssänkirkkona" vaikka ortodoksinen uskonto on aina ollut läsnä Suomessakin. Eivätkä ortodoksisuuden juuret ole Venäjällä.
Totean sivumennen, että Venäjän sana rusak tarkoittaa sekä rusakkoa että venäläistä.
PoistaJenkkejä onkin syytä vastustaa, ovat kolonialisoineet Suomen sekä henkisesti että taloudellisesti.
Poista