tiistai 12. syyskuuta 2023

Muikku!

 

Älä unohda hymyä

 

Suomi on maa, jossa kaikenlainen virnuilu on kautta aikojen ollut sangen vähän arvostettua. Ehkäpä siihen on ollut vähemmän aihettakin kuin monella muulla seudulla.

Joka tapauksessa heränneet ovat aivan erityisesti paheksuneet suruttomuutta, jota ilmeisesti pitävät kaiken synnin äitinä. Vakaat talonpojat ovat olleet epäluuloisia ja vihamielisiä niiden suhteen, jotka ovat osoittaneet kevytmielisyttään ja kukapa tietää pilkkaakin niitä kohtaan, jotka ymmärtävät ottaa elämän vakavasti ja tietävät, että on korkeammassa kädessä, saako maamies uurastukselleen palkkaa vaiko ei.

Heinäsirkan kohtalo talven tullen on talonpojan geneettisessä muistissa näillä leveysasteilla ja hän on aina ymmärtänyt, että kevytmielisyydellä on kehno loppunsa. Se, joka tyhjiä naureskelee, saa vielä vääntää suupielensä toiseen suuntaan väärälleen.

Rehevä maallisten nautintojen ystävä, tohtori Martti Luther on usein asetettu vastuunalaiseksi tästä määrättömästä ja kansainvälisesti ottaen suhteettomasta vakavuudesta, joka meillä vallitsee.

Saattaahan se mutkan kautta niinkin olla: Lutherin kehotus ihmiselle tutkia omaa sisintään on helposti poikinut suhteettoman arvonannon vakavuudelle, vaikka hän itse kyllä ymmärsi maalisten ilojen päälle:

Wer nicht kennt Wein, Weib und Gesang,

der bleibt ein Narr sein Leben lang

Näinhän olemme oppineet. En kyllä ole huomannut tätä runoa Lutherin omissa teksteissä, mutta enhän niitä kaikkia tunnekaan. Uskottavalta se silti tuntuu.

Joka tapauksessa vakavuus, johon yleensä aina liittyy myös kieltäytyminen kevytmielisiksi katsotuista iloista, on kyllä meillä ollut kansallinen erityispiirre, uskallan sanoa.

Lutherilla lienee siinä oma osuutensa ja etenkin hänen tietyillä tulkitsijoillaan, mutta varmasti paljon on myös merkinnyt kyläyhteisöjen hajoaminen, joka toteutettiin isossa jaossa. Ajatelkaamme nyt vain suomalaisia kyliä: eihän sellaisia monessa maassa lainkaan sanottaisi kyliksi. Pari- kolme taloa kilometrin päässä toisistaan ja matkaa seuraavaan kylään ainakin kymmenen kilometriä…

Siinähän sitä sitten on asuttu omassa eristyneisyydessä ja tavattu vertaisia ehkäpä lähinnä vain pyhäisin, kirkolla ja joskus myös myllyssä tai suurissa juhlissa, kuten häissä.

Kun sitten kerrankin on nähty hääpaikalla vertaisryhmän jäseniä, on monesta tuntunut siltä, että nyt on ihan pakko kokeilla, kuka on tässä porukassa on kuka ja aloitettu tappelu. Sellainen on ainakin syntynyt viimeistään siinä vaiheessa, kun joku on katsonut hymyillen joko vierasta tai, mikä pahempaa, tuntemattomia tyttöjä.

No, turhaapa näitä selostelemaan, kyllähän tämä kuvio tunnetaan. Enää emme asu eristyneillä yksittäistiloilla, mutta toki siellä syntynyt kulttuurinen laahus yhä seuraa perässämme, enemmän tai vähemmän.

Kun Helsinkiin piti saada olympialaiset vuonna 1940 ja kun ne sitten oikeastikin saatiin vuonna 1952, olivat monet syystä huolissaan siitä, miten ulkomaalaiset suhtautuisivat hymyttömään suomalaiseen. Tiedettiinhän, että esimerkiksi Amerikassa oli tapana hymyillä aina ja kaikille, olipa siihen syytä tai ei. Sama koski Kaukoitää, Thaimaata niitettiinkin joskus Hymyn maaksi.

Niinpä aloitettiin hymykampanja, jonka tuloksista minulla ei ole enempää tietoa. Sen tuloksiin luen myös Olavi Virrran esittämän laulun Älä unohda hymyä, joka taisi kyllä tulla levytetyksi vasta vuonna 1953.

Onhan kansamme sen jälkeen oppinut uudella tavalla ilmehtimään ja hymyäkin sietämään ja myös muuttamaan perusasennoitumistaan: tulevaisuus on kuin onkin yllättänyt aina vain huimemmilla saavutuksilla, jollaisista ei olympialaisten aikaan uskallettu uneksiakaan.

Tyhjän nauraminen, jota aikoinaan pidettiin eräänä halveksittavimmista luonteenpiirteistä, on tullut yhä hyväksytymmäksi. Nyt voi ihminen jo hymyillä aika vapaasti tuntemattomillekin. Tytötkin erehtyvät usein kuvittelemaan, että asia koskee myös eksoottisista maista tulleita miehiä ja merkitsee aina ja ainoastaan vain hyvää käytöstä.

Joka tapauksessa luin aika hiljattain jonkin Amerikassa opiskelleen ihmisen muisteluksen, jossa tämä kertoi, miten jollakin automatkalla amerikkalainen ystävä pysäytti äkkiä auton ja sanoi: ”nyt sinä sitten kerrot, mistä tässä oikein on kysymys!”

Ällistynyt suomalainen ei ymmärtänyt lainkaan, ennen kuin hänelle sanottiin, että ongelman nimi oli vakavuus ja vaiteliaisuus. Eihän kukaan ilman syytä jurota omissa oloissaan ja pidä vakavaa naamaa silloinkin, kun toiset iloisesti lörpöttelevät ja kilpailevat hymyjen leveydessä.

Tässähän oli kyseessä kulttuurien törmäys. Luulen, että samanlaisen kulttuurisokin kokevat hyvin monet Suomeen eri maista muuttaneet ihmiset. He jokseenkin varmasti kysyvät aivan luonnostaan: ”miksi minulle ei hymyillä, miksi kanssani ei puhuta? Miksi vastaukset ovat kovin yksitavuisia? Mitä olen tehnyt väärin? Ovatko nuo suomalaiset olevinaan minua parempia? Onko rotumme syytä tää?”

Luulenpa, että eri maissa tehtyjen kohdattua ”rasismia” koskevien tutkimusten muuan suuri validiteettiongelma on juuri tämä. Mikäli maahanmuuttajiin tai muuten erilaisiin vieraisiin suhtaudutaan aivan samalla tavalla kuin tässä maassa muhinkin, se tulkitaan helposti ”rasismiksi”, koska muutakaan järkevää selitystä hymyttömän kohtelun uhri tuskin keksii. Sitä paitsi tuota selitystähän markkinoidaan meillä kovin innokkaasti myös ja juuri näille ryhmille.

Vanha periaate on, että maassa käyttäydytään maan tavalla ja olisikin kovin epädemokraattista ja sitä paitsi täysin epärealistista vaatia, että pienet vähemmistöt määräisivät, miten valtaväestö juuri heihin suhtautuu normaalin kanssakäymisen tasolla: ryhtyykö se poikkeuksellisen puheliaaksi ja hymyileväksi vai toimiiko perinteidensä mukaan.

Eihän meikäläinen määrätön vakavuus ja vaiteliaisuus kai mikään suuri kansallinen aarre ole ja tuskinpa siinä tarvitsee monta kyyneltä vuodattaa, jos se vähitellen häviää. Onhan se jo pian sata vuotta ollut hiipumaan päin.

Kuitenkin mentaliteetit ovat niitä kaikkein hitaimmin muuttuvia asioita, kuten ranskalaiset annalistit ovat ansiokkaasti osoittaneet. Luulen, ettei meidän kannata eikä tarvitse tässä mentaliteetin muuttamiseksi erityisiä kampanjoitakaan järjestää. Asioiden syyt ja taustat olisi vain saatettava myös niiden tietoon, jotka oat ymmällään kummallisesta ympäristöstään.

18 kommenttia:

  1. Venäjäksihän muikku on rjapushka. Sana tulee kaiketi suomesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "rjapushka"

      Mielenkiintoista. Kuin rapusenkala. Meillä päin on ravunsyötteinä käytetty särkiä, muikku kun on arvokala, vaikka joskus aika samankokoinen.

      Onkohan mitään tietoa venäläisen sanan etymologiasta? Tietenkin kiinnostaisi myös suomalaisen sanankin selitys.

      Poista
    2. Eiköhän se ole suomalaista perua, kuten monet muutkin venäläiset kalan nimet.
      Savoksi siis kala on alun perin riäpys.

      Poista
    3. Olen käsittääkseni syntynyt lähes Savossa, enkä ole tuollaista nimitystä kalalle kuullut ikinä aiemmin, vaikka osa sukulaisista on asunut mitä syvimmässä Savossa.

      Eli minkähänlaiseen materiaaliin tai lähteeseen perustuu tuo tieto ja miksi kummassa venäläiset olisivat ottaneet kalojen nimet juuri savolaisilta/suomalaisilta? Onko venäjässä mitenkin paljon suomesta peräisin olevia sanoja?

      Anteeksi nyt, että kyselen, mutta kun asia kiinnostaa ja sinä voinet antaa ainakin jotain vinkkiä, mistä löytää asiasta lisää tietoa.

      Poista
    4. Voit tarkistaa asian vaikkapa Kotuksen sivuilta. Kyllä heillä materiaalia riittää. Sana riäpys on minulle tuttu ihan käytöstä, vaikka on nykyään kovin harvinainen.
      Se että venäjässä monet kalannimet ovat suomalaisia, esim. Siika, harjus kampela, silakka jne johtunee siitä, että suomalaiset heimot asuivat ennen venäläisiä niillä paikoilla, jossa kyseisiä kaloja oli

      Poista
    5. Näyttäisi sille, että nuo mainitut kalojen nimet venäläiset ovat tosiaan lainanneet Suomesta. Sen sijaan riäpys ei minkään kieliopin mukaan ole suomalaisperäinen sana, vaan ilmiselvästi venäläistä alkuperää ja tulee siitä rjapuska-sanasta, joka taas näyttäisi oleva johdettu slaavilaisten kielten kalaa tarkoittavasta sanasta riba. Ikään kuin kalanen, viitaten varmaankin muikun pieneen kokoon. Kartasta katsoen riäpyksen jäljet johtavat Pietarin torimarkkinoille, jota kautta ilmeisesti ovat nuo muut mainitut lainautuneet taas sinne Venäjälle päin. Siihen viittaa sekin, että niissä venäläinen muoto on niin lähellä alkuperäistä suomalaista, että niiden on täytynyt lainautua melkoisen äskettäin.

      Rjapuskaan liittyvä käsite "pienikokoinen" on ilmeisesti johtanut rääpäle, repale -tyyppisten sanojen syntyyn, samaa juurta saattaa olla myös retale.

      Se, että nimet ovat lainautuneet eri suuntiin, selittyy sillä, että muikku on noista kaikista ylivoimaisesti eniten itäisessä Suomessa kalastettu ja ruokakalana käytetty sekä herkkuna pidetty, ja sitä tietä ollut varmaankin ensimmäinen Pietarin toreille päätynyt ja myös siellä ostajien suuren suosion saavuttanut kalalajimme. On tietenkin mahdollista, että juuri tuo riäpys-nimitys on lainautunut jo aiemmin jossain Staraja Ladogassa tai mitä niitä (Arvo Tuomisen kuvausmatkallaan tutuksi tekemiä) jo aiemmin venäläistyneitä asutuskeskuksia siellä itäisten kieli- ja kulttuurisukulaistemme alueella nyt on.

      Kielitieteessä minua häiritsee se, kuinka siellä tunnutaan unohdettavan se, että mitään kieltä on opetettu suurille massoille tässä maassa, ja aika monessa muussakin, vain noin 160 vuotta, eli siitä saakka kun kansakouluopetus alkoi. Sitä ennen tietysti jo kirjakieli yhtenäisti aina Agricolan päivistä kieltä jonkin verran, mutta lausumista vain sikäli kuin papit ja virkamiehet saivat yhtenäisempää äidinkielen opetusta, tai ainakin joutuivat kuulemaan oppiaikanaan opettajiltaan aika yhtenäistä lausuntapaa oppilaitoksissaan. Kansan suussa syntyneet, tai lainautuneet, sanat elivät kuitenkin omaa elämäänsä silloinkin.

      Jos lähdetään siitä, että kieli muuttuisi vain suurten ja laajojen äännemuutosten kautta, ja että merkitykset säilyisivät lausuntatavan vain muuttuessa, niin ollaan korkealla akateemisen norsunluuminareetin ylätasanteella huutamassa ulkoaopittua mantraa ja katselemassa todellisuutta nenänvarttaan pitkin alaspäin.

      Poista
    6. Niinkö? Kyllä se Kotus on toista mieltä.

      Poista
    7. Perusteluna Kotuksella näkyi olevan paikannimet, joita Nimisammon perusteella löytyy aika vähän verrattuna muikkuun, ja vanhat asiakirjat, joista ei tarkemmin kerrottu, mitä asiakirjoja ja miltä ajalta ja missä yhteydessä sana niissä ilmenee.

      Riäpys minun korvaani kuulostaa niin samalle kuin mummoni joskus käyttämä näästuuki tai hanttuuki, joita ei niitäkään nykyään enää kuule. Toiset tarkkailevat lintuja, minä olen keskittynyt, lähinnä olosuhteiden pakosta, tarkkailemaan savolaisia, ja huomannut, kuinka sanat heidän keskuudessaan leviävät: ihmiset makustelevat toisilleen hassunkuuloisella sanalla, nauravat sille ja alkavat käyttää sitä ilostuttaakseen arkeaan ja jonkun ajan kuluttua sitä käytetään jo niin yleisesti, ettei äkkipoika (= esim seuraava sukupolvi) enää muista tai tiedä, mistä sana on tullut.

      Riäpyksen leviämistä muihin lähikieliin saattaa selittää se, että muikku on ehkä ollut vientituote, herkkusuiden hiteciä, ja viejät venäläisiä kaupparatsuja. Baltiaan venäläisen sanan leviäminen on ihan luonnollista, sinne se on aivan hyvin voinut tulla Pietarin toreilta, tai jo aiemmin kauppateitä pitkin. Jonnekin Ruotsin murteisiin sanan ovat vieneet tietenkin asutussavolaiset.

      Hupaisa on saksalaisten nimitys muikulle maräne. Sanahan muistuttaa sanaa mädännyt, länsimurteittain märänny (mädänne - märänne sanan voisi käsittää johdokseksikin), ja jos muikkua tosiaan on tavattu hapattaa muinoin ennen suolan "keksimistä", niin voin kuvitella keskustelun kauppaa käytäessä: Was ist das? Ne ny on vaa märänneitä... ja kitsas, hapanruokaan tottunut saksalainen on ostanut juuri ne.

      Kotus näköjään sanoo sanan leipä olevan lainatun germaaneilta. Tämä oli uusi tieto minulle, kun olen pitänyt sanaa venäjästä lainattuna. Itsekin olen aina yhdistänyt sen muotoon: pyöreä ja aika littana, sellainen latistunut kakkara. Siten se vaikuttaa sanan lippa (tai jopa lieve) sukulaiselle. Etäisempää sukua lätyskälle, lituskalle ja lätylle. Nykyäänkin jossain päin maailmaa leipä paistetaan kuten me tapaamme paistaa lettuja, paitsi että he tekevät sen nuotiolla tai tulisijalla.

      Tarkemmin ajatellen sanan germaaninen alkuperä sopii hyvin. Mikä lie tarkalleen nykyinen käsitys asiasta, mutta historia on ainakin joskus kertonut, että slaavit olisivat ilmestyneet tietoisuuteen jonnekin läntisen Puolan alueelle ja sieltä levinneet kohti itää (ja myös etelää). Sehän sopisi oikein hyvin tuohonkin tietoon laib sanan liudentumismatkasta ljiebuskaksi, ja päätymisestä Suomeen kenties kummastakin ilmansuunnasta, ehkä hieman eri aikoihin.

      Jos toisaalta pitää paikkansa, että maatalous on levittäytynyt Balkanin kautta ja oletettavasti sieltä eri jokilaaksoja kohti pohjoista, on ymmärrettävää sekin, mistä soilla eläneet metsäläiset alkusaksmannit ovat lätysköiden paistamisen oppineet.

      Vaan mikä minä olen academisihmisiä neuvomaan. Kai ne nyt sillä koulutuksella osaavat tehdä virheellisiä päätelmiä itsekin ja selittää ne uskottavammin kuin minä omat epätoivoiset sökerrykseni.

      Poista
  2. Näinä aikoina olisin eniten huolestunut siitä, että äidin ja lapsen kasvoista kasvoihin tapahtuva vuorovaikutus varhaisimmassa lapsuudessa jää tapahtumatta kun kulttuurimme painottaa esimerkiksi naisten työssäkäyntiä.

    Jokainen aivotutkimuksen tuloksiin vähänkin perehtynyt tietää, miten valtava merkitys kaikilla varhaislapsuuden niin sanotuilla "herkkyyskausilla" on. Ja tuo kasvoista kasvoihin tapahtuva ilmeiden peilaaminen, jossa rekrytoidaan kasvojen kaikki kymmenet lihakset käynnistämään elimistöllisiä ja kognitiivisia prosesseja, jotka ovat oman kulttuurimme kaiken -- myös "tiedollisen" -- sisällön tajunnallisia alkioita -- se ihmisyytemme perusta jää kehittymättä.

    Elämme nyt toivottomuuden asteelle taantuvaa kulttuurisen narsismin aikaa, jolloin naiset ihan vapaaehtoisesti ja jonkin kammottavan kauneusihanteen vallassa tasoittavat kasvojen uurteet paksuilla meikeillä elleivät peräti botuliinitoksiinilla.

    Puhumattomuuden kulttuurin rinnalla vahvistuu siis moni muukin yhteiskuntaa totalitarismiin taannuttava kulttuuri -- ehkä siedämme vieraskulttuurien säkkikaapujakin juuri siksi, että olemme soikeita ymmärtämään millaisia kulttuurisia ominaisuuksia ja hienosäätöjä olemme omassa keskuudessamme ihan vapaaehtoisesti tuhoamassa.


    VastaaPoista
  3. "Mikäli maahanmuuttajiin tai muuten erilaisiin vieraisiin suhtaudutaan aivan samalla tavalla kuin tässä maassa muhinkin, se tulkitaan helposti ”rasismiksi”, koska muutakaan järkevää selitystä hymyttömän kohtelun uhri tuskin keksii. Vanha periaate on, että maassa käyttäydytään maan tavalla ja olisikin kovin epädemokraattista ja sitä paitsi täysin epärealistista vaatia, että pienet vähemmistöt määräisivät, miten valtaväestö juuri heihin suhtautuu normaalin kanssakäymisen tasolla.Asioiden syyt ja taustat olisi vain saatettava myös niiden tietoon, jotka oat ymmällään kummallisesta ympäristöstään."

    Sanoisin, että uusi ja virkistävä näkökulma rasismikeskusteluun ja kotoutukseen. Kaikki sellainen rasismikokemukset ovat turhia, jotka perustuvat kulttuuristen koodien väärinymmärrykseen.

    Perttu Immonen on kirjoittanut kaksi teosta tavallisen kansan elämästä 1500-luvulta tähän päivään. Jos nuo kirjat käännettäisiin ja luetuttaisiin kotoutettaville, luulenpa, että näiden elämä Suomessa olisi helpompaa.

    Väärinkäsityksiä voi toki olla toisinkin päin: luulen, että Afrikasta ja lähi-idästä tulevien käytöskoodi johtaa sellaiseen oman tilan ottoon, joka meillä koetaan hyökkäävänä, vaikkei sitä siksi välttämättä ole tarkoitettukaan.

    VastaaPoista
  4. Kuinka puhutaan ja paljonko on pelkkä kulttuurikysymys. Olin reilut 20 sitten kansainvälisessä kehitysprojektissa, jossa oli 15 europpalaista konsulttia ja päällikkönä eteläafrikkalainen, britti taustaltaan. Aina silloin tällöin tuli keskustelua siitä kuinka suomalaiset ovat epäkohteliaita kun eivät puhu. Asiat kyllä selvisi kun keskusteltiin kulttuurista. Ei meillä ole tarve puhua jos ei ole mitään sanottavaa. Suomalainen kollegani lähti viiden viikon lomalle ja kertoi ennen lähtöään, milloin paluulentonsa saapuu. Ei mitään yhteydenpitoa sen jälkeen. Laitoin kuskin kentälle vastaan sille lennolle. Kollega saapui sillä lennolla.

    Ryhmässämme oli italialainen ja jopa eteläafrikkalainen päällikkömme kutsui kyseistä komponenttia italialaiseksi oopperaksi. Vaikka eteläafrikkalaisenkin täytyy aina puhua jotakin.

    Kun puhumisesta keskusteltiin suoraan, niin keskinäinen ymmärrys eri kulttuurien eroihin löytyi hyvin. Päällikkökin myönsi, että kun tulin lomalta ja menin hänen huoneeseen ilmoittautumaan niin hänen toteamuksensa "good to see you again" ei itse asiassa tarkoittanut yhtään mitään.

    Eikä minun kokemukseni mukaan suomalaiset keskimäärin mitään tuppisuita ole. Olen touhunnut yli 30 vuotta tropiikin maissa kaikenlaisten kansallisuuksien kanssa.

    VastaaPoista
  5. "Martti Luther on usein asetettu vastuunalaiseksi tästä määrättömästä ja kansainvälisesti ottaen suhteettomasta vakavuudesta"

    Tuosta ei minusta pidä syyttää Lutheria vaan Jean Calvinin kalvinisteja: meillä vaikuttaneiden herätysliikkeiden tausta on usein ollut USA, jonka protestanttisilla suunnilla on ollut kalvinistinen tausta.

    Tuo runonpätkä ei ole varsinaisesti Lutherin omissa kirjoituksissa vaan lienee tämän oppilaiden kokoamissa Lutherin pöytäpuheissa, jotka edustavat tämän kevyempää jutustelua ilallispöydässä. Luther kyllä ymmärsi hyvän päälle, paavilaisten mielestä vähän liikaakin.

    VastaaPoista
  6. Helluntailaisilla ja ehkä joillakin pienemmillä liikkeillä kuten adventisteilla voi olla amerikkalaista taustaa. Körttiläisyyden ja ehkä myös lestadiolaisuuden tausta taitaa kuitenkin olla saksalaisessa pietismissä. Helluntailaisuus on liikkeenä niin pieni, että tuskin on muokannut kansakunnan mentaliteettia kovin paljon.

    VastaaPoista
  7. Minä haluaisin esittää blogistille kriittisen kysymyksen, koskien blogikirjoituksen tätä kohtaa

    "Pari- kolme taloa kilometrin päässä toisistaan ja matkaa seuraavaan kylään ainakin kymmenen kilometriä…"

    Kun minä, vaikka olenkin aivan ehdoton impiwaaralainen ja introvertti, joskus hurjassa nuoruudessani uskaltauduin täysin vieraalle maaperälle, nimittäin läntiseen Suomeen, Köyliöön, jopa ilman perinteisiin kuuluvaa sotajoukkoa ja Novgorodin suuriruhtinaan antamaa suojakirjaa, olin siellä havaitsevinani, että talot kylissä oli rakennettu muutaman kymmenen metrin päähän toisistaan, niin tiiviisti, että arvelisin jopa Osmo Soininvaaran voivan tuntea olonsa siellä kotoisaksi vaikka monet muut kaupunkielämän ilot sieltä puuttuvatkin.

    Tiedän, että blogisti on laajasti matkustellut itään päin, ja mikäs, tuttuja itämurteitahan siellä on aina Uralille saakka, nykyisin kai jopa Vladivostokiin. Mutta onko blogisti koskaan uskaltanut läntiseen Suomeen ja havainnut, että siellä asutus olisi tuolla tavalla erilaista?

    Siellä oli silloin Köyliön keskustassa myös rakennus, jonka seinässä olivat isot kirjaimet KGB. Vierailu rakennuksen sisällä selvitti, että kyseessä oli Köyliön grillibaari. Vuosisataisen perinteen vastaisesti en ryöstänyt ruokia ja tiskin takana hymyillyttä myyjätyttöä mukaani, vaan maksoin annokseni vaitonaisesti takaisinhymyten. Siinäkin hetkessä oli jotain kaurismäkeläistä arjen kaunista harmautta ja sanatonta sujuvuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tullut Köyliökin nähdyksi. Puhe on Suomesta verrattuna muihin maihin.

      Poista
    2. Oletkos muuten käynyt Sulkavalla? Se on tiivis 2500 asukkaan kaupunki.
      Mutta 1700-luvun lopulla kirkonkylässä oli viisi taloa ja nekin kaukana toisistaan.

      Poista
  8. Joskus aikoinaan lueskelin aikani kuluksi 1970-luvulla kirjoitettua sosiaalipsykologian kirjaa ja sen eräässä luvussa käsiteltiin juuri tuota tilan ottamista. Siinä todettiin, että on selviä kulttuurisia eroja, kuinka lähelle ihmiset asettuvat toisiaan puhuessaan. Tietenkin siihen vaikuttaa se, kuinka tuttuja ihmiset ovat keskenään, mutta myös kulttuuri ja se näkyy varsinkin, jos ihmiset eivät tunne toisiaan.

    Ihmiset tuntevat olonsa epämiellyttäväksi, jos heitä tullaan liian lähelle ja saattavat epäillä, että heitä vieroksutaan, jos keskustelukumppani pitää totuttua pidempää etäisyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuinka lähelle keskustelukumppanit tulevat toisiaan? Kyllä tämä korona-aika otti hämäläistä koville vaatimuksineen kahden metrin turvaväleistä. Meillä päin on totuttu viiteen metriin.

      Poista

Kirjoita nimellä.