Muikku!

 

Älä unohda hymyä

 

Suomi on maa, jossa kaikenlainen virnuilu on kautta aikojen ollut sangen vähän arvostettua. Ehkäpä siihen on ollut vähemmän aihettakin kuin monella muulla seudulla.

Joka tapauksessa heränneet ovat aivan erityisesti paheksuneet suruttomuutta, jota ilmeisesti pitävät kaiken synnin äitinä. Vakaat talonpojat ovat olleet epäluuloisia ja vihamielisiä niiden suhteen, jotka ovat osoittaneet kevytmielisyttään ja kukapa tietää pilkkaakin niitä kohtaan, jotka ymmärtävät ottaa elämän vakavasti ja tietävät, että on korkeammassa kädessä, saako maamies uurastukselleen palkkaa vaiko ei.

Heinäsirkan kohtalo talven tullen on talonpojan geneettisessä muistissa näillä leveysasteilla ja hän on aina ymmärtänyt, että kevytmielisyydellä on kehno loppunsa. Se, joka tyhjiä naureskelee, saa vielä vääntää suupielensä toiseen suuntaan väärälleen.

Rehevä maallisten nautintojen ystävä, tohtori Martti Luther on usein asetettu vastuunalaiseksi tästä määrättömästä ja kansainvälisesti ottaen suhteettomasta vakavuudesta, joka meillä vallitsee.

Saattaahan se mutkan kautta niinkin olla: Lutherin kehotus ihmiselle tutkia omaa sisintään on helposti poikinut suhteettoman arvonannon vakavuudelle, vaikka hän itse kyllä ymmärsi maalisten ilojen päälle:

Wer nicht kennt Wein, Weib und Gesang,

der bleibt ein Narr sein Leben lang

Näinhän olemme oppineet. En kyllä ole huomannut tätä runoa Lutherin omissa teksteissä, mutta enhän niitä kaikkia tunnekaan. Uskottavalta se silti tuntuu.

Joka tapauksessa vakavuus, johon yleensä aina liittyy myös kieltäytyminen kevytmielisiksi katsotuista iloista, on kyllä meillä ollut kansallinen erityispiirre, uskallan sanoa.

Lutherilla lienee siinä oma osuutensa ja etenkin hänen tietyillä tulkitsijoillaan, mutta varmasti paljon on myös merkinnyt kyläyhteisöjen hajoaminen, joka toteutettiin isossa jaossa. Ajatelkaamme nyt vain suomalaisia kyliä: eihän sellaisia monessa maassa lainkaan sanottaisi kyliksi. Pari- kolme taloa kilometrin päässä toisistaan ja matkaa seuraavaan kylään ainakin kymmenen kilometriä…

Siinähän sitä sitten on asuttu omassa eristyneisyydessä ja tavattu vertaisia ehkäpä lähinnä vain pyhäisin, kirkolla ja joskus myös myllyssä tai suurissa juhlissa, kuten häissä.

Kun sitten kerrankin on nähty hääpaikalla vertaisryhmän jäseniä, on monesta tuntunut siltä, että nyt on ihan pakko kokeilla, kuka on tässä porukassa on kuka ja aloitettu tappelu. Sellainen on ainakin syntynyt viimeistään siinä vaiheessa, kun joku on katsonut hymyillen joko vierasta tai, mikä pahempaa, tuntemattomia tyttöjä.

No, turhaapa näitä selostelemaan, kyllähän tämä kuvio tunnetaan. Enää emme asu eristyneillä yksittäistiloilla, mutta toki siellä syntynyt kulttuurinen laahus yhä seuraa perässämme, enemmän tai vähemmän.

Kun Helsinkiin piti saada olympialaiset vuonna 1940 ja kun ne sitten oikeastikin saatiin vuonna 1952, olivat monet syystä huolissaan siitä, miten ulkomaalaiset suhtautuisivat hymyttömään suomalaiseen. Tiedettiinhän, että esimerkiksi Amerikassa oli tapana hymyillä aina ja kaikille, olipa siihen syytä tai ei. Sama koski Kaukoitää, Thaimaata niitettiinkin joskus Hymyn maaksi.

Niinpä aloitettiin hymykampanja, jonka tuloksista minulla ei ole enempää tietoa. Sen tuloksiin luen myös Olavi Virrran esittämän laulun Älä unohda hymyä, joka taisi kyllä tulla levytetyksi vasta vuonna 1953.

Onhan kansamme sen jälkeen oppinut uudella tavalla ilmehtimään ja hymyäkin sietämään ja myös muuttamaan perusasennoitumistaan: tulevaisuus on kuin onkin yllättänyt aina vain huimemmilla saavutuksilla, jollaisista ei olympialaisten aikaan uskallettu uneksiakaan.

Tyhjän nauraminen, jota aikoinaan pidettiin eräänä halveksittavimmista luonteenpiirteistä, on tullut yhä hyväksytymmäksi. Nyt voi ihminen jo hymyillä aika vapaasti tuntemattomillekin. Tytötkin erehtyvät usein kuvittelemaan, että asia koskee myös eksoottisista maista tulleita miehiä ja merkitsee aina ja ainoastaan vain hyvää käytöstä.

Joka tapauksessa luin aika hiljattain jonkin Amerikassa opiskelleen ihmisen muisteluksen, jossa tämä kertoi, miten jollakin automatkalla amerikkalainen ystävä pysäytti äkkiä auton ja sanoi: ”nyt sinä sitten kerrot, mistä tässä oikein on kysymys!”

Ällistynyt suomalainen ei ymmärtänyt lainkaan, ennen kuin hänelle sanottiin, että ongelman nimi oli vakavuus ja vaiteliaisuus. Eihän kukaan ilman syytä jurota omissa oloissaan ja pidä vakavaa naamaa silloinkin, kun toiset iloisesti lörpöttelevät ja kilpailevat hymyjen leveydessä.

Tässähän oli kyseessä kulttuurien törmäys. Luulen, että samanlaisen kulttuurisokin kokevat hyvin monet Suomeen eri maista muuttaneet ihmiset. He jokseenkin varmasti kysyvät aivan luonnostaan: ”miksi minulle ei hymyillä, miksi kanssani ei puhuta? Miksi vastaukset ovat kovin yksitavuisia? Mitä olen tehnyt väärin? Ovatko nuo suomalaiset olevinaan minua parempia? Onko rotumme syytä tää?”

Luulenpa, että eri maissa tehtyjen kohdattua ”rasismia” koskevien tutkimusten muuan suuri validiteettiongelma on juuri tämä. Mikäli maahanmuuttajiin tai muuten erilaisiin vieraisiin suhtaudutaan aivan samalla tavalla kuin tässä maassa muhinkin, se tulkitaan helposti ”rasismiksi”, koska muutakaan järkevää selitystä hymyttömän kohtelun uhri tuskin keksii. Sitä paitsi tuota selitystähän markkinoidaan meillä kovin innokkaasti myös ja juuri näille ryhmille.

Vanha periaate on, että maassa käyttäydytään maan tavalla ja olisikin kovin epädemokraattista ja sitä paitsi täysin epärealistista vaatia, että pienet vähemmistöt määräisivät, miten valtaväestö juuri heihin suhtautuu normaalin kanssakäymisen tasolla: ryhtyykö se poikkeuksellisen puheliaaksi ja hymyileväksi vai toimiiko perinteidensä mukaan.

Eihän meikäläinen määrätön vakavuus ja vaiteliaisuus kai mikään suuri kansallinen aarre ole ja tuskinpa siinä tarvitsee monta kyyneltä vuodattaa, jos se vähitellen häviää. Onhan se jo pian sata vuotta ollut hiipumaan päin.

Kuitenkin mentaliteetit ovat niitä kaikkein hitaimmin muuttuvia asioita, kuten ranskalaiset annalistit ovat ansiokkaasti osoittaneet. Luulen, ettei meidän kannata eikä tarvitse tässä mentaliteetin muuttamiseksi erityisiä kampanjoitakaan järjestää. Asioiden syyt ja taustat olisi vain saatettava myös niiden tietoon, jotka oat ymmällään kummallisesta ympäristöstään.