Elsinoren kapina

Elsinoren kapina

Englannin kieli on, kuten tiedetään, varsin omaleimainen ja joskus hullunkurinen. Niinhän suomikin on, omalla tavallaan.

Koska jopa muut indoeurooppalaiset kielet ovat anglosaksille mahdottomia, hän korvaa puutteen keksimällä sanoja, jotka hänen korvaansa jotenkin muistuttavat alkuperäistä vieraskielistä sanaa. Siten Livornosta on tullut Leghorn, Regensburgista Ratisbon ja Helsingöristä Elsinore. Näiden kanssa sitä on vain elettävä.

Mutta tuo Elsinore tuli mieleeni siitä, että päätin Välimeren risteilyllä uudistaa puolen vuosisadan takaisen tuttavuuteni Jack Londonin kirjaan Elsinoren kapina.

Londonin Elsinore on mahtava parkkilaiva, joka kuljettaa viidentuhannen tonnin hiililastia Kap Hoornin ympäri Baltimoresta Seattleen. Aikaa taisi mennä yhdeksän kuukautta.

Se ei ollut mikään Atlantin vuorolaiva. Aluksen kapteeni kyllä oli mahtavampi persoona kuin mitkään postilaivojen seurustelu-upseerit. Hän oli järkkymätön kuin luonnonvoima ja keskittyi tekemään sen, mikä oli tehtävä ja mikä oli tehtävissä. Aluksen matkustajan mielessä hän oli samurai, lähes yli-ihminen.

Suuria ihmisiä onkin laivassa kapteenin ohella vain muutama, muun muassa matkustaja, nuori ja upporikas tyhjäntoimittaja, joka on kirjan kertoja. Hänen lisäkseen aluksen perässä asustaa kivikova ensimmäinen perämies, kapteenin tytär ja pari palvelijaa.

Keulassa majailee todellinen rupusakki, joka on henkisesti ja fyysisestikin ala-arvoista. Vain parin lujan miehen tahto tekee mahdolliseksi, että näiden epattojen miehittämä laiva yleensä pystyy ohittamaan Kap Hoornin. Tuuriakin tarvitaan.

Kuten väistämätöntä on, romanssi matkustajan ja kapteenin tyttären kanssa vie parin muodostukseen. Myös kapteenin tytär on merkittävä persoona. Hän on merellä kasvanut, peloton ja karaistunut, mutta vaistoiltaan ja ruumiiltaan turmeltumaton naaras, jonka ikinaisellisuus tekee tehtävänsä.

Naiseuteen ei kuitenkaan kuulu nerous, minkä kirjoittaja selkeästi tuo esille. Tytär on huippulahjakas, mutta liian virheetön omatakseen nerouden kipinän, joka merkitsee tiettyä viallisuutta.

Hän on esimerkiksi etevä pianisti ja soittaa erinomaisesti Brahmsia ja on Chopinin tekniikan mestari, mutta ei pääse tähän mestariin täysin sisälle. Sibeliuksestakin hän pitää, vaikka tämän kappaleet tuntuvatkin liian vienoilta ja tunteellisilta. Sibelius on muuten suomalainen, tiedetään tässä 1914 ilmestyneessä kirjassa.

Kirjassa esiintyy toinenkin suomalainen, laivan kirvesmies, jonka suomentaja mainitsee olleen ”itsetietoinen” tarkoittaen kai hämillistä. Hän nimittäin oli hyvin ujo ja tyhmänsutkealta vaikuttava tyyppi, jonka joku tai jotkut heittivät Kap Hoornin luona mereen, koska häntä pidettiin joonaksena ja noitana kuten muitakin suomalaisia.

Väkivalta on muutenkin vahvasti koko kirjan keskeisiä elementtejä, kuten Londonilla yleensäkin. Tarkemmin sanoen kyseessä on eläimellinen viha ja usein myös siihen liittyvä sadismi. Keulapuolen ali-ihmiset vihaavat synkästi ahterissa asustavia herroja.

Heidän olonsa ovat tietenkin monin verroin huonommat kuin herroilla, jotka elävät kuin plantaasinomistajat, mutta heidän habitustaan eivät määrää olosuhteet, vaan synnynnäinen huonommuus. Kysymys on itse asiassa rodusta, toteaa kertoja ja panee merkille, että perässä kaikki ovat myös vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä, keulassa tummia.

Kapina on alkukantainen ja säälimätön, kuten myös sen tukahduttaminen, joka vaatii viikkokausien kissa ja hiiri-leikkiä, jossa miehiä tapetaan kuin riistaa.

Väkivalta tulee kuitenkin luonnolliseksi osaksi myös yläluokkaisen matkustajan elämää, kuten se on koko ajan ollut läsnä laivan arkipäivässä. Viha, eläimellinen viha, jonka merkkinä muuten usein on murina, on miesten käyttövoima, joka ilmeisesti pitää heidät kiinni mielettömässä ja arvottomassa elämässään, jossa ankara työ ja hillitön juopottelu vuorottelevat.

Korkeampi rotu voittaa alivoimaisenakin, kertoo London häpeämättömästi. Vai onko kyseessä sittenkin tuo yläluokkainen matkustaja, jonka äänellä kaikki kerrotaan? Onko tämä parodia?

Sattuu toki olemaan niin, että London oli kulttikirjailija myös Neuvostoliitossa. Tämän kunnian hänelle toi varmastikin ennen muuta dystopia Rautakorko, kirjallisesti varsin avuton tekele, jossa lukijalle selostetaan kapitalismin tuhon väistämättömyys ja se joukkoteurastus, johon koko systeemi on johtava.

Toki joukkoteurastus tuli ja osittain vielä ennen Londonin kuolemaa 1916. Hän oli vain yksi monista sellaisista, jotka 1900-luvun alussa puhuivat siitä suuresta, väkivaltaisesta mullistuksesta, joka tekisi selvää ajan mielettömästä ja epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.

London tunsi myös hyvin ajan muodikkaan filosofian, josta hänen henkilönsä keskustelevat. Nietzsche ei tässä joukossa ollut vähäisin mestari.

Monessa suhteessa London muistuttaa Maksim Gorkia, jota saksalaiset joskus kutsuivat nimellä Steppen-Nietzsche. Gorkihan oli Londonin tapaan kiertelevää elämää viettävä autodidakti ja luonnovoimainen nero, luokka-asemaltaan Lumpenproletar, eli marxilaisen jargonin mukaan pikkuporvari.

Marx ja Engels nimittäin hyväksyivät sankarigalleriaansa vain oikeat, tehtaan kattilassa keitetyt työläiset, mutta pitivät ns. ryysyköyhälistöä vallankumouksen kannalta epäluotettavana ja jopa vaarallisena aineksena. Kulkuri-Gorki ja kullankaivaja-merimies London olivat tätä kategoriaa.

Toki Gorki, joka oli alun perin itsenäinen ajattelija ja bolševikkien kriitikko, sortui sittemmin tukemaan täysin rinnoin Stalinia, jonka edustama luokkaviha herätti hänessä sympatiaa. Ei näytä siltä, että Londonissa olisi tapahtunut vastaavaa poliittista kehitystä: Elsinoren kapina on vuodelta 1914 ja Rautakorko vuodelta 1908. Kehitys taisikin mennä toiseen suuntaan?

Londonin tapauksessa asiasta on vaikea sanoa lukematta asiaan liittyviä tutkimuksia, jotka eivät minua juuri tällä hetkellä erityisesti kiinnosta.

Joka tapauksessa Londonin ihmiset ovat varsin selvästi eläimiä, kuten ajan luonnontiede korosti ja korostaa yhä. Sattumoisin he myös muistuttavat enemmän tai vähemmän koiria, suurimmat sankarit ovat lumikenttien vetokoiria tai koirasusia, muistakaamme vain Kazan-susikoiraa ja Jeriä ja hänen veljeään.

Se tavaton vihan määrä, joka tiettyihin Londonin hahmoihin on latautunut, tuntuu kaikessa eläimellisyydessään vastenmieliseltä ainakin siitä, joka on elänyt pohjoismaisen sosialismin äidinsylissä. Ehkä meidän kannattaakin muistaa, että ajat olivat kerran toiset ja että paluu tuohon  alennuksen tilaan saattaa kerran taas olla mahdollista. Londonin maailma ei ole herttainen Koiramäki, jossa pystykorvat ja luppakorvat seikkailevat kaikessa sovussa ja harmoniassa sukupuolesta ja rodusta riippumatta.

Olen joskus pohdiskellut sitä, miksi Venäjällä jokainen tuntee käsitteen merisusi, joka tarkoin vastaa meikäläistä merikarhua. Luulen, että syynä on Jack Londonin romaani Merisusi ja sen päähenkilö Susi-Larsen.

Myös tuo merisusi oli nietzscheläinen yli-ihmiskokelas tai ehkä sentään vain ns. korkeampi ihminen ja sopi neuvostojen maan ideologiaan yhtä huonosti kuin Gorki, jonka poliittiset kirjoitukset, vaan eivät romaanit, olivatkin aikoinaan visusti sensuroituja.

Mutta miksi meidän tänä päivänä pitäisi lukea kirjallisuutta, joka perustuu aivan ilmeisesti harhaisiin ja ihmisvihamielisiin näkemyksiin, jotka aikoinaan tuottivat niin paljon tuhoa ja vahinkoa?

Siksi, että myös tänä päivänä varmastikin on liikkeellä aivan yhtä tuhoisia ja mielettömiä näkemyksiä, joita emme ehkä tunnista niiden korean ulkokuoren takia. Siksi, että olemme hölmöjä ja sellaisiksi jäämme, mikäli emme halua katsoa silmiin sitä, millainen maailma on ollut ja millaiseksi se taas voi tulla.

Pettymys kulttuuriin

 

Lullukkaväki ja sydämen alhaisuus

 

     Eilen tuli kirjoitettua Jack Londonin Martin Edenistä, joka löysi kutsumuksekseen nousemisen raakuudesta ylös, inhimillisen kulttuurin aarteiden omistajaksi.

      Hän halusi henkisesti kasvaa samalle tasolle, kuin ihailemansa sivistynyt herrasväki, jonka jalostuneisuus ilmeni kaikkialla, puheesta ja käytöksestä harrastuksiin ja koko henkiseen maailmaan.

     Kuten ”Martin Edenin” toisessa osassa kerrotaan, kuvitelma sivistyneistön erinomaisuudesta olikin sitten pelkkää illuusiota. Nuo sivistyksen aarteet olivat kyllä olemassa, mutta niillä keikaileva ja sen kautta rahvaasta erottautuva väki ei tosiasiassa ymmärtänyt eikä saanut niistä mitään.

     Itse asiassa koko joukko muistutti ajatuksetonta apinalaumaa (ks. Vihavainen: Haun lemurit tulokset ), joka pakonomaisesti teki kaiken samoin kuin muutkin. Martin Eden oli kaiketi kuvitellut mielessään jotakin samaa kuin David Riesman, joka visioi ”itseohjautuvan” ihmistyypin, joka olisi ihmiskunnan kehityttyä hallitsevana ja joka ihan itse ja omilla aivoillaan ratkaisisi sen, mihin uskoo, mitä kunnioittaa ja mitä tavoittelee(ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Mitään tällaistahan ei todellisuudessa ollut. Martin Edeniä kauhistutti ja loukkasi se ”sydämen alhaisuus”, joka paljastui niin sanotun sivistyneistön pintakiillon alta.

     Itse asiassa ihmiset eivät edes ymmärtäneet yhtään mitään niistä kulttuurin aarteista, joiden nimeen he vannoivat ja vielä vähemmän he välittivät oikeudesta ja totuudesta.

      Se mikä liikutti tätä henkistä roskajoukkoa oli konformismi, toisten heidän kaltaistensa hyväksyntä, joka saavutettiin hankkimalla rahaa ja yrittämällä olla vielä enemmän lauman kaltaisia kuin itse lauma.

     Pettymys kulttuuriin ja sitä kannattavaan sivistysporvaristoon vei Martin Edenin masennuksesn ja ennenaikaiseen hautaan.

      Martin Eden oli tunnetrusti Jack Londonin jonkinlainen alter ego ja ehkäpä kirjailijan raju ryyppääminen oli juuri se itsemurha, johon tarina päättyy.

     Jack London ei ollut mikään masennuksen vallassa hiipuva hissukka, vaan raivokkaasti työskentelevä luova henki, joka lyhyen elämänsä aikana kirjoitti paljon sellaista, jota voi sanoa nerokkaaksi.

     Levoton sielu hän epäilemättä oli ja ilmeisesti myös kovin pettynyt niin sivistyneistöön kuin siihen työväenluokkaan, jota hän kuvaa hyvin pirullisesti esimerkiksi ”Elsinoren kapinassa” (ks. Vihavainen: Haun elsinore tulokset).

     Londonin hahmoissa, kuten parkkilaiva Elsinoren kapteenissa tai kalastusaluksen kapteeni ”Susi Larsenissa”, ”merisudessa” on ilmeisiä nietzscheläisiä piirteitä ja kirjoittaja näyttää kaipaavan korkeampaa ihmistyyppiä, joka olisi nykyisen, surkean höyhenettömän kaksijalkaisen yläpuolella

     Selvää on ainakin se, että hän halveksii hengetöntä poroporvaria, jolla ei ole mitään korkeampaa kutsumustakuin omien tarpeidensa tyydyttäminen eikä edes omia mielipiteitä.

     Mutta kirjat ovat kultaa ja niiden selittely hopeaa, käyttääkseni tällaista tuoretta kieikuvaa. Tässä nyt vielä blogi tuosta ”Martin Edenin” kakkososasta:

 

maanantai 31. tammikuuta 2022

Autodidaktin pettymys

 

Täyttymys

 

Jack London, Martin Eden. Osa 2. Suomentanut Ville Hynynen. Arena-kirja 1970, 243 s.

 

     Martin Eden oli vakaasti päättänyt omaksua kulttuurin korkeimmat huiput ja siis tulla paremmaksi ihmiseksi, niiden ihmisten veroiseksi, joita hän oli tavannut ihastuksensa kotona. Näin hän ajatteli.

     Autodidakti ryhtyi siis suorastaan raivokkaasti omaksumaan kulttuurin aarteita ja opettelemaan hienostuneita tapoja. Samaan aikaan hän kirjoitti kirjoittamasta päästyään, sillä hänellä oli paljon sanottavaa.

     Rahaa hänellä sen sijaan ei ollut lainkaan ja niinpä hän joutui toteuttamaan kirjoittajan intohimoaan suorastaan nälkäkuoleman uhkaamana.

     Hän kuitenkin kirjoitti mielestään hyvin ja oli varma, että julkaisijat maksaisivat joskus siitä tekstistä paljon. Käytännössä käsikirjoitukset tulivat aina säännöllisesti takaisin, joskus kommentein ja joskus ilman. Silloin tällöin sentään tuli vähän rahaakin, jolla sai maksettua edes kirjoituskoneen vuokran (!).

     Sukulaiset ja morsian halusivat miehen menevän oikeisiin töihin ja epäilivät hänen lahjojaan. Oikeat työt pesulassa veivät tekijänsä kuitenkin niin kokonaan, ettei hän kyennyt edes ajattelemaan mitään muuta kuin hallisarvoisen materiaalinsa varjelemista. Kirjailijan kutsumuksen kannalta tilanne oli mahdoton.

     Martin Edeniä kiehtoi filosofia ja sitä hän opetteli vakavasti. Nietzsche ja sosialismi samaan aikaan ja Herbert Spencerin kaikenkattava maailmanselitys tarjosivat aivan uusia ja huimaavia perspektiivejä elämään ja maailmaan.

     Oppiessaan filosofiaa Martin oppi myös ymmärtämään, että tuon hänen tuntemansa ja ihailemansa sivistyneistön sivistys ja hienot tavat eivät olleet mitään muuta kuin tyhjää ulkokuorta.

     Itse asiassa oli hyvin outoa, ettei tuo suuri joukko osannut eikä tahtonut lainkaan ajatella eikä soveltaa oppimiaan asioita. Kaikki, mitä se oli saanut vuosien opiskelulla, oli lopultakin vain joukko tyhjiä sanoja, joiden takana ei ollut mitään. Tuon poroporvarillisen joukon keskustelunaiheetkin kavalsivat sen onttouden.

     Toista sentään oli jossakin työväenkorttelien keskustelukerhossa. Siellä otettiin esille todellisia ongelmia ja käsiteltiin niitä tuoreesti ja kokemuksen antamalla elämän makuisella vakavuudella. Itse asiassa pikkuporvarillisen kulttuurin valheellisuus oli kaikenkattavaa ja koko sen niin sanottu sivistys vain valmiiden sanojen ja sanontojen toistamista. Oppineisuuskin oli papukaijojen oppineisuutta.

     Pikkuporvarillisuuden vastenmielinen ydin oli kuitenkin rahan kunnioittaminen ja siihen liittyi myös aivoton enemmistön perässä juokseminen.

     Martin Edenin kirjoituksia halveksittiin siihen saakka, kunnes hän onnistui menestymään taloudellisesti.

     Kun kymmenien tuhansien painokset sitten tekivät hänestä rikkaan miehen, alkoivat kaikki suhtautua häneen eri tavalla: sukulaiset hyväksyivät ennen hyljeksityn, mutta nyt rakkaaksi havaitun naapurinsa, seurapiiri, josta hänet oli karkotettu, pyysi häntä taas mukaansa kunniapaikalle ja morsian, joka oli hylännyt, tarjoutui taas tulemaan takaisin.

     Sen sijaan, että olisi ajatellut toiveidensa nyt täyttyneen, Eden tunsi suurta pettymystä. Lahjoitettuaan suuren osan uutta omaisuuttaan hyviin tarkoituksiin, hän suuntasi kohti Tahitia, jossa hän oli nuorena merimiehenä käynyt. Tuon maan pilaantumattomat ja primitiiviset asukkaat olisivat kaiketi inhimillisesti paljon arvokkaampia kuin sivilisaation teennäiset ja tyhjänpäiväiset seurapiirit.

     Kuten masentuneet ihmiset usein tekevät, myös Martin Eden riisti hengen itseltään. Hän ei kaiketi enää nähnyt tehtävää maailmassa, jossa hänen kirjoituksensa nyt oli kaikkialla yhtä kritiikittömästi hyväksytty kuin ne aikoinaan oli hylätty. Niinpä kirjoittaminen loppui.

     Silloin kun hänellä oli ollut nälkä, ei kukaan tehnyt elettäkään auttaakseen, nyt kun hänellä oli rahaa kuin roskaa, satoi päivälliskutsuja joka taholta… Itse asiassa sydämen alhaisuus oli koko porvarillisen sivistyksen pohjana. Ilmiötä voi nimittää myös poroporvarillisuudeksi.

     Martin Edenin suuri teema on itse asiassa juuri tuo poroporvarillisuus. Päähenkilö ei voinut mitenkään käsittää, että kaikki nuo ihmiset, jotka olivat lukeneet samoja kirjoja kuin hän, eivät olleet saaneet niistä mitään.

     Hän myös yhtä paljon halveksi kuin ihmetteli sitä sopulilauman tapaista (tätä termiä ei kirjassa käytetä) käytöstä, joka pani ihmiset automaattisesti juoksemaan muiden mukana ja hokemaan samoja sanoja.

     Omilla aivoillaan ajatteleminen näytti suurelle enemmistölle olevan täysin mahdotonta aivan riippumatta siitä, montako kirjaa he olivat lukeneet.

     Samoin määräytyi ihmistä kohtaan tunnettua arvonanto vain ja ainoastaan lauman mielipiteestä. Lauma oli aina yhtä altis mielistelemään kuin raapimaan, eikä sen käytös koskaan perustunut omaan ajatteluun. Journalistit, lauman kätyrit olivat jo lähtökohtaisesti vihattava ryhmä.

     Poroporvarillisuuden kriitikkona London tietenkin liittyy osana suureen traditioon. Ranskalaiset kirjailijat ovat olleet tämän alan uranuurtajia 1800-luvun puolivälin jälkeen, samaan aikaan kun ranskalainen sivilisaatio itsekylläisesti nosti omat saavutuksensa koko maailman esikuvaksi ja jopa keikaili erityisesti poroporvarillisuudesta vapaalla liberalismillaan…

     Ranskalaisten ohella myös venäläiset ovat hyvin merkittävästi vaikuttaneet tällä alalla, muun muassa ranskalaisen sivilisaation kriitikkoina, jollaisia olivat jo varhain esimerkiksi Herzen ja Dostojevski ja myöhemmin ennen kaikkea Gorki ja Berdjajev.

     Amerikkalaisuutta on usein pidetty poroporvarillisuuden varsinaisena keskittymänä kaikessa rahan palvonnassaan, mutta ainahan sillä on ollut myös kriitikkonsa, joista myös London ansaitsee tulla muistetuksi.

 

Vapaana aikojen taa

 

Urhoollinen sielu

 

Jack London, Tähtivaeltaja 1-2, Arena-kirja 1970, 225+225 s.

 

1950-luvulla oli Sulkavan sotainvalidien matkahuollon kahvilassa merkittävä kirjakauppa, joka sijoittui uunin päälle. Siellä oli muun muassa Riksin sarjan kirjoja, joiden kansissa komeilivat sellaiset nimet kuin Zane Grey, James Oliver Curwood ja Jack London.

Oli siellä muitakin, mutta nämä kolme kertoivat usein hyvin samanlaisista asioista: kovista miehistä, jotka taistelivat luonnonvoimia ja vihamielisiä ihmisiä vastaan, usein toivotonta, mutta äärimmäisen sitkeää taistelua. He olivat lannistumattomia henkiä.

Jack London profiloitui minulle juuri tuollaisena seikkailukirjojen sankarina, joka uhmasi kohtaloa äärettömillä ja armottomilla lumikentillä, myrskyävällä merellä ja kuivissa autiomaissa. Nämä miehet saattoivat luottaa vain omaan taitoonsa ja tahdonvoimaansa pysyäkseen hengissä Huonosta ennusteesta huolimatta he uskalsivat lähteä uhkarohkeisiin yrityksiin.

Kyseessä olivat yleensä arkkityyppiset faustiset valkoiset miehet, joiden kyky ja tahto olivat tuohon aikaan lannistaneet jo lähes koko maailman. Oli noissa kirjoissa kyllä eläimiäkin: Londonin päähenkilöinä olivat joskus myös sudet tai koirasudet. Erään kirjan otsikko taisi kyllä puhua susikoirasta. Myös jaloilla eläimillä saattoi olla oma dramaattinen elämänsä, josta ei puuttunut eräänlaista sankarillisuutta.

Eihän seura miestä pahenna, ainakaan tässä tapauksessa ja kaikki nuo kolme kirjailijaa ovat itse asiassa kyllä ainakin viihteen valioita ja eräänlaisia klassikoita. He nyt sattuivat olemaan samalla hyllyllä El Coyoten, Zorron ja Pekka Lipposen kanssa, mutta eivät he itse olleet sinne kiivenneet.

Jack London oli hyvin kiinnostava ja poikkeuksellinen persoona, josta olen jo useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun jack london tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joten en kertaa enää samaa. Hän oli myös omassa elämässään seikkailija ja ankara ryyppymies, minkä ohella hän oli uskomattoman tuottelias kirjailija ja kaiketi ensimmäinen kirjoittamalla miljonääriksi tullut.

Londonin maailma on urhoollisten ja kovien miesten ja rohkeiden ja naisellisten naisten maailma. Hän ihailee vahvaa henkeä ja halveksii avoimesti raukkoja. Hän etsii ja kunnioittaa totuutta ja korkeampia arvoja ja halveksii tyhjää oppineisuutta ja omahyväistä keikailua.

Romaanissaan Elsinoren kapina (Vihavainen: Haun elsinore tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) London kuvaa yli-ihmistä muistuttavan kapteenin, joka tyynesti, samurain tavoin hallitsee tuhansien tonnien painoista purjelaivaansa, joka kiitää myrskyisillä vesillä ja jonka kääntäminen on vaarallinen operaatio, joka vaatii koko miehistön lujaa ja tarkkaa työskentelyä.

Korkeampia henkiä ovat myös sekä kirjan keskushenkilö että kapteenin tytär, joka on omalla tavallaan upea poikkeusyksilö. Miehistössä sen sijaan on paljon ala-arvoista ainesta ja lopulta perän ja keulan välille syttyy suorastaan armoton sota. Miehistöhän oli tapana sijoittaa maston etupuolelle, kun taas päällystö asusti perässä, jossa laiva keinui rauhallisemmin.

Sekä kirjan päähenkilö, että kapteenin tytär ovat rohkeita ja lannistumattomia ja heidän maskuliininen ja feminiininen jaloutensa täydentävät toisiaan. Luomakunnan kruunu on kuitenkin mies, jolle kuuluu nerous. Vain mies itse asiassa tunkeutuu luomisvoimallaan tähtitarhojen taa. Tässä ajatuksessa on mielestäni jotakin Londonille keskeistä.

Muistamme tietenkin, että London oli aikanaan myös työväenaatetta kiivaasti kannattanut kirjailija, jonka Rautakorko on ollut jo monien naiivien radikaalisukupolvien pyhiä kirjoja. Samaan aikaan hän kuitenkin oli myös jonkinlainen nietzscheläinen, darwinisti, rasisti ja eugeniikan kannattaja.

Jälkimmäiset aatteethan eivät ole juuri nyt muodikkaita, joten Tähtivaeltaja on siitäkin syystä virkistävää lukemista. Sen edustamista arvoista toki sopii ajatella mitä haluaa, mutta nykyiseen maailmaan niitä ainakin olisi vaikea soveltaa. Tämä kontrasti antaa perspektiiviä historiaan.

Tähtivaeltajan päähenkilö on agronomian professori, joka tappaa miehen. Siitä hyvästä hänet tuomitaan elinkautiseen ja hän saa istua San Quentinin vankilassa, missä häntä pirullisesti kidutetaan tarkoituksena saada hänet tunnustamaan vankilaan muka kätkemänsän dynamiitin sijainti.

Kuolemaan päähenkilö tuomitaan siksi, että hän -luurangoksi kuihdutettu ihmisen varjo- onnistuu lyömään satakiloista vartijaa niin, että tämän nenästä tulee verta. Kirja kertoo niistä seikkailuista, joita päähenkilö hengessään kokee odotellessaan hirttämistä.

Itse vankilassa ei toki tapahdu paljon mitään, paitsi että vartijat yrittävät murtaa syytetyn tahdonvoiman sitomalla hänet yhä uudelleen pakkopaitaan, jossa hän saa viettää satakin tuntia yhtä mittaa.

Vanki oppii kuitenkin intialaisten fakiirien lailla irtautumaan ruumiistaan. Hänen ruumiinsa menee valekuolleeseen tilaan, jolloin sielu lähtee kulkemaan vapaana ja elää uudestaan niitä vaiheita, joita se on kokenut joskus aikaisemmin. Sieluhan on kuolematon ja vaeltaa henkilöstä toiseen.

Edellisissä inkarnaatioissaan henki on ollut muun muassa haaksirikkoutuneena autiolla saarella, pikkupoikana siinä uudisraivaajajoukossa, jonka mormonit tappoivat viimeistä myöten, roomalaisena sotilaana Jeesusta ristiinnaulittaessa, viikinkimerirosvona, keräilijäheimon jäsenenä ja niin edelleen. Yhä uudelleen hän in joutunut kestämään uskomattomia vaikeuksia, mutta säilyttänyt tahtonsa lannistumattomana.

Niin käy myös vankkilassa. Tuomittu nauraa kiduttajilleen päin naamaa, sikäli kuin ruumis jaksaa sen tehdä. Hänen sielunsa on joka tapauksessa lannistumaton ja se on myös kuolematon, kuten hän tietää.

Kokemuksen menneisyydestä eivät nimittäin ole mitään houreita, vaan totta, minkä vahvistavat monet asiat. Tähtivaeltaja jopa tietää niiden henkilöiden nimetkin, joiden ruumiissa hän on toiminut. Ne ovat olleet todellisia ihmisiä.

Kuten arvata saattaa, eristyssellissä ei ole naisia, mutta vapaa sielu kertaa yhä udelleen myös suhteensa naiselliseen prinsiippiin. Kirjan lopussa on kerrassaan poikkeuksellisen ylenpalttinen ylistyslaulu naisellisuudelle, joka aina seuraa miestä tämän elämässä, omanlaisenaan, korvaamattomana luonnonvoimana.

Mann und Weib,

Weib ud Mann,

reichen an die Gottheit an.

 

Näinhän sitä sanotaan Mozartin Taikahuilussakin.

On hätkähdyttävää ajatella, että tämäkin ylistys, jonka London esittää, olisi nykyaikana poliittisesti (!) epäkorrekti. Missäs onkaan tällaisessa asetelmassa koko moniaakkospervouden maailma? Missä ovat sen asian todistelut, että seksi on ennen muuta nautintoa, jonka määrän mittaaminen molemmilla sukupuolilla kertoo asiasta olennaisen?

Londonia voi kaikin mokomin verrata vaikkapa Kiplingiin. On tälläkin komeita runoja, joissa ylistystä jaetaan kitsastelematta englantilaisen imperialismin edustajille ja myös alistetuille kansoille. Kuitenkin esimerkiksi Kiplingin tarinat Intian ylängöiltä ovat aivan toisesta maailmasta kuin Londonin kirjat.

Kipling keskittyy upseerielämään, seurapiireihin ja kieroiluun ja naiset ovat nimenomaan siinä keskeisessä asemassa. London sen sijaan on tai haluaa olla tähtiä tavoitteleva nero, joka kenties yrittää enemmän kuin mihin kykenee, mutta tarjoaa kyllä yhäkin kiinnostavan -maailman, joka on tutustumisen ja myös pohdinnan arvoinen.

Tarkoitan tässä lähinnä uskontotieteellistä näkökulmaa. London ei tyydy valheelliseen ja pinnalliseen, vaan etsii maailmasta jotakin syvempää. Näihin pohdintoihin hän tuo mukanaan koko aikakautensa henkisen maailman.

 

Maiden nimet

Nimet ja nimittäminen

Kansat yleensä nimittävät itseään jollakin nimellä, kunhan ensin ovat keksineet kuvitella olevansa olemassa.

Suinkaan aina eivät naapurit ja kaukaisemmat käytä heistä tuota samaa nimeä, mitä pitäisinkin aika luonnollisena.

Joskus sattuu, että muiden antamaa nimitystä pidetään jotenkin alentavana, ellei nyt suorastaan häpäisevänä. Esimerkiksi samojedihan merkitsee venäjäksi itsensä syöjää ja sitä ei taideta nykyään oikein pitää asiallisena ja puhutaan sen sijaan nenetseistä.

Yleensä kuitenkin lienee jokaisella kielellä oikeus itse valita, mitä sanoja se käyttää. Toisten äidinkielen sorkkimista voisi pitää jo aika häpeämättömänä tunkeutumisena toisen alueelle.

Niinpä meilläkin puhutaan saksalaista eikä deutscheista, ruotsalaisista eikä svenskeistä, venäläisistä eikä ryssistä (russeista) ja virolaisista eikä eesteistä.

Ei olisi kohtuullista eikä järkevää vaatia muuttamaan näitä tuhatvuotisia käytäntöjä jonkin nykyisen päähänpiston takia.

Myös oma nimemme, suomalaiset, on vain omassa käytössämme. Jo ruotsalaiset ja venäläiset puhuvat finneistä ja hyväksymme sen, vaikka se ainakin assosioidaan acneen, vaikka siihen tuskin etymologosesti liittyy.

Ehkä patrioottista sielua sentään raastaa, kun ruotsalaisessa lehdessä mainostetaan, että jokin rohto svälter ut finnar. Eiköhän siinä ole ihmisvihamielinen assosiaatio lähellä?

Suomi, kaksikielisenä maana, ei ole sinänsä harvinainen tapaus. Se, että kieliryhmät sietävät toisiaan niin hyvin, on sen sijaan poikkeus. Kysykää vaikka belgialaisilta. Sveitsiläisiltä ei kannata kysyä, sillä siellä ne elävät aivan erillään.

Joka tapauksessa taannoinen maatunnuksemme SF herätti aikoinaan vähän kummastusta, mutta tulkittiin sitten yleensä loogisesti: Soviet Finland.

Nyt meistä joka tapauksessa on tullut yhä enemmän finnejä ja tuo oma Suomemme on jäämässä aivan unhoon kansainvälisissä yhteyksissä. Ehkäpä tämä on ihan OK, kun ei ole muitakaan finnejä, joihin voisimme tulla sekoitetuiksi.

Jotkut nimityskysymykset ovat mielestäni hieman problemaattisia.

Ajatelkaamme Gruusiaa, jonka omakielinen nimi on Sakartvelo ja gruusialaista merkitsevä adjektiivi on kartuli.

Itsenäistyttyään Gruusia kuitenkin haluaa, että muut (ketkä muut?) kutsuisivat sitä Georgiaksi, joka heti sekoitetaan samannimiseen USA:n osavaltioon eikä sitä paitsi ole sikäläistä kieltäkään.

Siellä siis haluttaisiin muiden muuttavan omassa äidinkielessään käytettävää nimeä heidän suosimaansa ulkomaiseen nimeen.

No, joka tapauksessa venäjässä on puhuttu Gruusiasta ainakin ne pari sataa vuotta, kun se kuului tuhon imperiumiin, poikkeuksellisen lojaalina osana, muuten.

Kuten niin usein käy, tuo nimi on sitten välittynyt muillekin.

Samaan tapaanhan Espanjan ja Englannin imperiumit ovat välittäneet omia nimityksiään ja jopa oikeinkirjoitustaan muille kansoille.

Aasialaisten paikkojen perinteinen, kaamea oikeinkirjoitus kuuluukin useimmiten englannin siunauksiin. Ovathan jopa anglosaksien itse ahtamat nimityksetkin usein välittyneet eteenpäin, esimerkiksi Mount Everest.

No, mutta tämähän jatkuu muuallakin: siten puhutaan aivan normaalisti myös suomessa Mexico Citystä (Ciudad Mexico), mitenkään noteeraamatta asian järjettömyyttä.

Luojan kiitos, englantilaiset muodot Keski-Euroopan paikannimistä eivät ole ainakaan vielä tulleet yleiseen käyttöön. Ajatellaanpa: Ratisbon (Regensburg), Leghorn (Livorno)…

Ja niin edespäin. Aivan tarpeeksi sekaannusta on jo aikaan saanut Hamletissa esiintyvä Elsinore, joka siis tarkoittaa Helsingöriä.

Mutta taidamme elää muutoksen aikoja tässäkin asiassa. Aasialaiset alkavat yhä enemmän käyttää omia nimiään, jotka tosin usein kirjoitetaan yhä englantilaisittain.

Monet uudet maat torjuvat vihaisina vanhat nimitykset ja jopa ikivanhat, kuten Gruusia, haluavat kansainvälistä nimenvaihdosta.

Mutta meille suomaalisille taitaa kelvata tuo oma ja vakiintunut käytäntömme vai kuinka? Ehkä olemme vähän omituisia?

Minusta se on hyvä asia.

Oppia ikä kaikki

Noakin arki ja valitut juhlallisuudet

Yuval Noah Harari. 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar 2018, 368 s.

Kirjoittaja on homoseksuelli juutalainen, joka on tullut kuuluisaksi kirjoillaan Sapiens ja Homo deus.

Legitiimi kysymys on, miksi tässä nostan hänestä esille nuo kaksi asiaa, mutta yksinkertainen ja riittävä vastaus on, että nuo lähtökohtansa hän tuo itse esille varsin voimallisesti.

Sitä paitsi ainakin se, että hän on juutalainen ja asuu Israelissa, jossa vallitsevalla uskonnolla on hyvin voimakas rooli, selittää paljon siitä, mitä hän kirjoittaa. Uskontoa vastaan kapinoiminen näyttää olevan hänelle hyvin tärkeää.

Suuriruhtinas Aleksandr Mihailovitš, jonka muistelmat käännettiin 1930-luvulla tuoreeltaan suomeksikin, kirjoitti, että amerikkalaisilla on huvittava taipumus ottaa esille joitakin yksittäisiä ajatuksia Euroopan monisatavuotisesta aatehistoriasta ja tarjoilla niitä sitten maanmiehilleen suurina sensaatioina.

Harari on tässä suhteessa hyvin amerikkalainen kirjoittaja eikä hänen poseerauksensa kaikkien asioiden oppimestarina ole vailla koomisia piirteitä. Mutta lukija näkee jo otsikosta, mitä hänelle luvataan ja arvattavasti nuo tarjotut latteudet avaavat monelle aivan huikeita näkymiä ja yllättävät tuoreudellaankin.

Usein Hararin esittämät näkökulmat ovat myös kiinnostavia, vaikka samaan aikaan kiistanalaisia. Onko tosiaan niin, että ne, jotka omistavat datan, omistavat tulevaisuuden? Onko mahdollista, että ihmiskunta pian jakaantuu entistä paljon rajummin niihin, joilla on resurssit ja niihin, jotka itse asiassa ovat tarpeettomia? Mitäs niillä tehdään?

Voivatko ihminen, tietokone ja biotekniikka yhdessä luoda suorastaan uusia lajeja? Voiko jokin osa ihmiskuntaa saavuttaa kuolemattomuuden? Minkä kustannuksella näin tapahtuu? Miten vanhat totuudet voivat toimia uusissa oloissa?

No, emmehän me tiedä.

Keskimäärin kirjoittaja joka tapauksessa työskentelee normaalin arkijärjen avulla ja selittää lukijalle kärsivällisesti, miksi vaikkapa usko ilmoitettuun uskontoon ei toimi, tai ainakin usein toimii huonosti ja miksi kukaan ihminen ei ole maailman napa.

Pitkäpiimäinen todistelu siitä, miten vähän ihmisiä kuolee terrori-iskuissa taitaa perustua vain siihen, ettei kirjoittaja ymmärrä, mitä ne ihmisille merkitsevät. Kyseessä ei ole vain pelko siitä, että sellainen osuisi omalle kohdalle.

Puhuessaan sekularismista kirjoittaja ylittää parodian rajat. Sekulaarit ihmiset määritellään rationaalisiksi, suvaitsevaisiksi ja joka suhteessa kelpo kansalaisiksi vastakohtina uskonnollisille hämärämiehille. Tosin Stalinin sekulaarisuus aiheuttaa hieman ongelmia, mutta selvitetään kertomalla, että hän oli oman uskontonsa profeetta…

Myönnän mielelläni sekulaarisuudelle kaiken arvon, mutta ei toki ihan mikä tahansa, joka on sekulaaria, ansaitse arvostusta eikä ainakaan tuon ominaisuutensa johdosta.

Totuus, myötätunto, tasa-arvo, vapaus, rohkeus ja vastuullisuus ovat kuulemma sekulaarin maailman tärkeimmät arvot. Tämä ainakin kuulostaa hyvältä, joten rohkaisen näiden arvojen kannattajia jatkamaan valitsemallaan tiellä.

Kirjoittaja kuitenkin tietää, että myös sekulaaria maailmankatsomusta saatetaan rienata. Joku voi kysyä, miksi hyväksyttään kahden miehen avioliitto, eikä kuitenkaan miehen ja vuohen avioliittoa.

Vastaus on, että jälkimmäisestä puuttuu älyllinen ja jopa hengellinen ulottuvuus: Siinä missä kaksi miestä pystyvät varmasti tyydyttämään tosiensa emotionaaliset, älylliset ja hengelliset tarpeet, vuohen kanssa solmittu suhde ei pysty tähän.

Tämä on epäilemättä totta, mutta kuka on määrännyt, että avioliitossa osapuolia pitäisi olla vain kaksi? Vuohi ei varmastikaan ole henkisesti korkeatasoinen kumppani (kuka sen muuten määrittelee?), mutta mikseivät kaksi miestä ja, sanokaamme, kymmenen vuohta, kolme koiraa ja yksi nainen voisi solmia ryhmäavioliiton?  Tällainen avioliitto voisi toimia myös suvun jatkamisen suhteen. Tämä on siis vain retorinen kysymys, ei kehotus toimintaan.

Varsin usein Harari näyttää hurmaantuvan omista latteuksistaan ja sonnustautuu joskus suuren filosofin kaapuun, mikä ei häntä erityisemmin pue. Mutta on kirjassa ajatuksia herättäviäkin kohtia.

Itse asiassa paras kohta on mielestäni se, jossa kirjoittaja siteeraa pitkästi Aldous Huxleytä, Uljaan uuden maailman sitä kohtaa, jossa Shakespeareen tutustunut villimies haastaa maailmanohjaaja Mustafa Mondin.

Uusi uljas maailma on täydellinen ja tyydyttää kaikki inhimilliset tarpeet myös elämysten tasolla. Silti villimies haastaa sen ja kieltäytyy onnellisuudesta, toisin kuin kaikki muut. Lopulta hän hirttäytyy.

Kirjoittaja ei banalisoi villimiehen ongelmaa, mutta ei mielestäni myöskään ymmärrä sitä kunnolla. Kyseessähän on eksistentiaalinen ongelma, joka uljaan uuden maailman ihmisiltä hävitetään aivopesun avulla. He eivät ole mistään kotoisin, eikä heillä ole edes äitiä, koska he kehittyvät lasipulloissa. Kosminen tyhjyys on heidän todellinen elinympäristönsä, mikä toki on yhä enemmän totta myös nykyihmisten kohdalla.

Puheet totuuden jälkeisestä ajasta ja valeuutisista kannattaa palauttaa oikeaan kokoonsa. Näin arvelee kirjoittaja ja kertoo, että sitkeimmät valeuutiset ovat sentään eläneet vuosituhansia. Ne me löydämme uskonnoista.

Onhan se toki niinkin. Transkendentin uskonnollisuuden sijasta kirjoittaja suosittelee immanenttista hengellisyyttä ja lähellä on se kaamea aavistus, että hän luulee keksineensä sen ihan itse.

Mutta eipä keksijällä niin väliä ole, mikäli asia toimii. Jospa siis koettaisi ymmärtää sen arvon, joka sisältyy käsitteeseen ei-mikään.

Mietiskely toki tapahtuu paljolta juuri tämän asian ympärillä ja harppaaminen ainakin hetkellisesti pois kaikesta siitä tyhjänpäiväisestä, jolla maailma täyttää aivomme, on välttämätöntä jokaiselle, jota viisauden saavuttaminen edes jossakin määrin kiinnostaa.

En väitä, että tämä olisi jonninjoutava kirja. Se nyt vain on tarpeettoman pompöösi ja aika lailla lapsellinen silloin, kun se lausuu korkeilta koturneilta latteuksia, joille vaaditaan suuren totuuden arvoa.

Ja ihan pieni kommentti kääntäjälle. Tanskan prinssi Hamletin linna sijaitsi Helsingörissä. Elsinore on tämän nimen englanninkielinen väännös, joka on suunnilleen yhtä typerä kuin vaikkapa Leghorn (Livorno) tai Ratisbon (Regensburg). Ei käytetä sellaisia suomessa, eihän.