Vapaana aikojen taa

 

Urhoollinen sielu

 

Jack London, Tähtivaeltaja 1-2, Arena-kirja 1970, 225+225 s.

 

1950-luvulla oli Sulkavan sotainvalidien matkahuollon kahvilassa merkittävä kirjakauppa, joka sijoittui uunin päälle. Siellä oli muun muassa Riksin sarjan kirjoja, joiden kansissa komeilivat sellaiset nimet kuin Zane Grey, James Oliver Curwood ja Jack London.

Oli siellä muitakin, mutta nämä kolme kertoivat usein hyvin samanlaisista asioista: kovista miehistä, jotka taistelivat luonnonvoimia ja vihamielisiä ihmisiä vastaan, usein toivotonta, mutta äärimmäisen sitkeää taistelua. He olivat lannistumattomia henkiä.

Jack London profiloitui minulle juuri tuollaisena seikkailukirjojen sankarina, joka uhmasi kohtaloa äärettömillä ja armottomilla lumikentillä, myrskyävällä merellä ja kuivissa autiomaissa. Nämä miehet saattoivat luottaa vain omaan taitoonsa ja tahdonvoimaansa pysyäkseen hengissä Huonosta ennusteesta huolimatta he uskalsivat lähteä uhkarohkeisiin yrityksiin.

Kyseessä olivat yleensä arkkityyppiset faustiset valkoiset miehet, joiden kyky ja tahto olivat tuohon aikaan lannistaneet jo lähes koko maailman. Oli noissa kirjoissa kyllä eläimiäkin: Londonin päähenkilöinä olivat joskus myös sudet tai koirasudet. Erään kirjan otsikko taisi kyllä puhua susikoirasta. Myös jaloilla eläimillä saattoi olla oma dramaattinen elämänsä, josta ei puuttunut eräänlaista sankarillisuutta.

Eihän seura miestä pahenna, ainakaan tässä tapauksessa ja kaikki nuo kolme kirjailijaa ovat itse asiassa kyllä ainakin viihteen valioita ja eräänlaisia klassikoita. He nyt sattuivat olemaan samalla hyllyllä El Coyoten, Zorron ja Pekka Lipposen kanssa, mutta eivät he itse olleet sinne kiivenneet.

Jack London oli hyvin kiinnostava ja poikkeuksellinen persoona, josta olen jo useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun jack london tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joten en kertaa enää samaa. Hän oli myös omassa elämässään seikkailija ja ankara ryyppymies, minkä ohella hän oli uskomattoman tuottelias kirjailija ja kaiketi ensimmäinen kirjoittamalla miljonääriksi tullut.

Londonin maailma on urhoollisten ja kovien miesten ja rohkeiden ja naisellisten naisten maailma. Hän ihailee vahvaa henkeä ja halveksii avoimesti raukkoja. Hän etsii ja kunnioittaa totuutta ja korkeampia arvoja ja halveksii tyhjää oppineisuutta ja omahyväistä keikailua.

Romaanissaan Elsinoren kapina (Vihavainen: Haun elsinore tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) London kuvaa yli-ihmistä muistuttavan kapteenin, joka tyynesti, samurain tavoin hallitsee tuhansien tonnien painoista purjelaivaansa, joka kiitää myrskyisillä vesillä ja jonka kääntäminen on vaarallinen operaatio, joka vaatii koko miehistön lujaa ja tarkkaa työskentelyä.

Korkeampia henkiä ovat myös sekä kirjan keskushenkilö että kapteenin tytär, joka on omalla tavallaan upea poikkeusyksilö. Miehistössä sen sijaan on paljon ala-arvoista ainesta ja lopulta perän ja keulan välille syttyy suorastaan armoton sota. Miehistöhän oli tapana sijoittaa maston etupuolelle, kun taas päällystö asusti perässä, jossa laiva keinui rauhallisemmin.

Sekä kirjan päähenkilö, että kapteenin tytär ovat rohkeita ja lannistumattomia ja heidän maskuliininen ja feminiininen jaloutensa täydentävät toisiaan. Luomakunnan kruunu on kuitenkin mies, jolle kuuluu nerous. Vain mies itse asiassa tunkeutuu luomisvoimallaan tähtitarhojen taa. Tässä ajatuksessa on mielestäni jotakin Londonille keskeistä.

Muistamme tietenkin, että London oli aikanaan myös työväenaatetta kiivaasti kannattanut kirjailija, jonka Rautakorko on ollut jo monien naiivien radikaalisukupolvien pyhiä kirjoja. Samaan aikaan hän kuitenkin oli myös jonkinlainen nietzscheläinen, darwinisti, rasisti ja eugeniikan kannattaja.

Jälkimmäiset aatteethan eivät ole juuri nyt muodikkaita, joten Tähtivaeltaja on siitäkin syystä virkistävää lukemista. Sen edustamista arvoista toki sopii ajatella mitä haluaa, mutta nykyiseen maailmaan niitä ainakin olisi vaikea soveltaa. Tämä kontrasti antaa perspektiiviä historiaan.

Tähtivaeltajan päähenkilö on agronomian professori, joka tappaa miehen. Siitä hyvästä hänet tuomitaan elinkautiseen ja hän saa istua San Quentinin vankilassa, missä häntä pirullisesti kidutetaan tarkoituksena saada hänet tunnustamaan vankilaan muka kätkemänsän dynamiitin sijainti.

Kuolemaan päähenkilö tuomitaan siksi, että hän -luurangoksi kuihdutettu ihmisen varjo- onnistuu lyömään satakiloista vartijaa niin, että tämän nenästä tulee verta. Kirja kertoo niistä seikkailuista, joita päähenkilö hengessään kokee odotellessaan hirttämistä.

Itse vankilassa ei toki tapahdu paljon mitään, paitsi että vartijat yrittävät murtaa syytetyn tahdonvoiman sitomalla hänet yhä uudelleen pakkopaitaan, jossa hän saa viettää satakin tuntia yhtä mittaa.

Vanki oppii kuitenkin intialaisten fakiirien lailla irtautumaan ruumiistaan. Hänen ruumiinsa menee valekuolleeseen tilaan, jolloin sielu lähtee kulkemaan vapaana ja elää uudestaan niitä vaiheita, joita se on kokenut joskus aikaisemmin. Sieluhan on kuolematon ja vaeltaa henkilöstä toiseen.

Edellisissä inkarnaatioissaan henki on ollut muun muassa haaksirikkoutuneena autiolla saarella, pikkupoikana siinä uudisraivaajajoukossa, jonka mormonit tappoivat viimeistä myöten, roomalaisena sotilaana Jeesusta ristiinnaulittaessa, viikinkimerirosvona, keräilijäheimon jäsenenä ja niin edelleen. Yhä uudelleen hän in joutunut kestämään uskomattomia vaikeuksia, mutta säilyttänyt tahtonsa lannistumattomana.

Niin käy myös vankkilassa. Tuomittu nauraa kiduttajilleen päin naamaa, sikäli kuin ruumis jaksaa sen tehdä. Hänen sielunsa on joka tapauksessa lannistumaton ja se on myös kuolematon, kuten hän tietää.

Kokemuksen menneisyydestä eivät nimittäin ole mitään houreita, vaan totta, minkä vahvistavat monet asiat. Tähtivaeltaja jopa tietää niiden henkilöiden nimetkin, joiden ruumiissa hän on toiminut. Ne ovat olleet todellisia ihmisiä.

Kuten arvata saattaa, eristyssellissä ei ole naisia, mutta vapaa sielu kertaa yhä udelleen myös suhteensa naiselliseen prinsiippiin. Kirjan lopussa on kerrassaan poikkeuksellisen ylenpalttinen ylistyslaulu naisellisuudelle, joka aina seuraa miestä tämän elämässä, omanlaisenaan, korvaamattomana luonnonvoimana.

Mann und Weib,

Weib ud Mann,

reichen an die Gottheit an.

 

Näinhän sitä sanotaan Mozartin Taikahuilussakin.

On hätkähdyttävää ajatella, että tämäkin ylistys, jonka London esittää, olisi nykyaikana poliittisesti (!) epäkorrekti. Missäs onkaan tällaisessa asetelmassa koko moniaakkospervouden maailma? Missä ovat sen asian todistelut, että seksi on ennen muuta nautintoa, jonka määrän mittaaminen molemmilla sukupuolilla kertoo asiasta olennaisen?

Londonia voi kaikin mokomin verrata vaikkapa Kiplingiin. On tälläkin komeita runoja, joissa ylistystä jaetaan kitsastelematta englantilaisen imperialismin edustajille ja myös alistetuille kansoille. Kuitenkin esimerkiksi Kiplingin tarinat Intian ylängöiltä ovat aivan toisesta maailmasta kuin Londonin kirjat.

Kipling keskittyy upseerielämään, seurapiireihin ja kieroiluun ja naiset ovat nimenomaan siinä keskeisessä asemassa. London sen sijaan on tai haluaa olla tähtiä tavoitteleva nero, joka kenties yrittää enemmän kuin mihin kykenee, mutta tarjoaa kyllä yhäkin kiinnostavan -maailman, joka on tutustumisen ja myös pohdinnan arvoinen.

Tarkoitan tässä lähinnä uskontotieteellistä näkökulmaa. London ei tyydy valheelliseen ja pinnalliseen, vaan etsii maailmasta jotakin syvempää. Näihin pohdintoihin hän tuo mukanaan koko aikakautensa henkisen maailman.