Mistä kerrotaan olevan kysymys

 

Putinin suunnitelma

 

     On sanottu, että Hitler esitti teoksessaan ”Mein Kampf” jo hyvissä ajoin ja avoimesti, mitä hän aikoi tehdä.

     Olen kyllä kirjan lukenut ja tästä aika lailla eri mieltä. Ei siinä kirjassa holokaustistakaan ollut halaistua sanaa ja sitä kai nyt sentään pidetään Adolfin hallinon varsinaisena historiallisena erikoisuutena.

     Mutta kukapa nyt etukäteen edes tietäisi, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

      Olen aina silloin tällöin kiinnittänyt huomiota erääseen kummalliseen kirjasarjaan, joka ilmestyi miljoonapainoksina ja jota jo ennen julkaisua levitettiin valtiokoneiston keskuudessa jossakin muodossa.

     Koska kirja ilmestyi nimettömänä, sitä on vaikea osoittaa vanhan konspiraattorin, Putinin suunnitelmaksi, mutta näin jälkikäteen katsoen se kyllä näyttää sellaiselta.

     Suunnitelma ei ole mitenkään avoimen aggressiivinen saati verenhomoinen, vaan sen paatos on lähinnä defensiivistä, mutta sitäkin matavampaa. Kyse ei ole (vain) Venäjästä, vaan koko maailman tulevaisuudesta.

     Huomiota ansaitsee, että kansan enemmistön selitetään kannattavan demokratiaa ja sen arvoja, minkä vuoksi ei saanut avoimesti sanoa, että ollaan pyrkimässä pois niistä. Se kuitenkin on välttämätöntä, jotta Venäjä voisi täyttää maailmanhistoriallisen tehtävänsä, joka on amerikkalaisen tai itse asiassa protestanttisperäisen mammonismin ja globalismin vastustaminen ja maailman pelastaminen sen nihilismiltä.

    Kirjasarja sai ristiriitaisen vastaanoton ja johtavat intellektuellit kuittailivat sen alkeellisuudesta ja naiiviudesta.

Tässä vanha blogi aiheesta:

 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Projekti Venäjä

 

 

 

"Projekti Venäjä". Muuan kirjasarja

 

 

     Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”.  

     ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.

     Vaikka vaaleissa epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi valinnaksi.

      Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin.

     Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä. 

      Kun Suomessakin on taas uudelleen nostettu esille nuo muutaman vuoden takaiset asiat, voinee niihin tässäkin taas viitata, vaikka olen saattanut tämänkin tekstin jo ainakin pääpiirteissään julkaista.

      Mikä sitten on ”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta.

     Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti, että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien presidenttien on syytä noudattaa.

       Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla.

      Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti muuttunut.

     Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä.

      Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.

      Moni varmaankin huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta.

      Toisaalta siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän projekti.

      Kirjan tekijät olivat kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään! Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”.

       Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivät tiedä.”

       Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.

      Mitä tämä mystinen opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?

     Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin.

       Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen.

       Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.

       Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein.  

       Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.

        Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.

      Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle.

        Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin. Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.

       Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho.

       Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?

       Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt.

       Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan.

       Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysyvää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina.

       Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla.

       Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.

       Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru.

        Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.

 

Onko johtajalla väliä?

 

Johtaja ja massat

 

     Aina silloin tällöin näkee vakavaksi tarkoitettuja pohdintoja, joissa asetetaan kyseenalaiseksi se, että voisi ylipäätään olla sellaisia johtajia, jotka ihan oikeasti päättävät historian kulusta edes sen jossakin olennaisessa kohdassa.

     Miten muka yksi mies voisi hallita miljoonia ja jopa satoja miljoonia? Eikö kansa pelkällä massallaan pyyhkäisisi hänet pois koska tahansa ja eivätkö suuria armeijoita komentavat marsalkat ja kenraalit muka olleet niitä, jotka pitivät todellista moimaa hallussaan. Keulakuva hallitsee vain ja ainoastaan voimamiesten armosta, eikös vain?

     Marxilaisuus korosti voimakkaasti massojen ja yhteiskunnan ja talouden persoonattomien tuotantovoimien ja -suhteiden roolia historiassa. Heti Venäjän vallankumouksen jälkeen Neuvostoliiton historiankirjoituksen ”diktaattoriksi” tuli Mihail Pokrovski, joka viitoitti tien muillekin oikeaoppisille marxilaisille historioitsijoille.

     Tieteellisen sosialismin mukaisesti kansa oli historian kiistaton sankari ja johtajat kaikessa pompöösiydessään vain marionetteja, jotka oli sidottu lainmaiseen kehitykseen ja jotka eivät muta voineet kuin näytellä heille kirjoitettua roolia.

     Tässä uskossa eli koko neuvostojen maa vielä ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikaan vuosina 1928-1932, kunnes terävä pää otti ohjat käsiinsä ja aloitti kurinpalautuksen.

     Havaittiin, että Pokrovski ja hänen ”niin sanottu koulukuntansa” olivat teoksissaan halventaneet yksilöiden, johtajien roolia historiassa ja nostaneet sen sijaan esille yksinkertaisen työläisen. Hänestä tulikin kultin kohde aina neuvostovallan kukistumiseen saakka, mutta sen ohella todellisiksi palvottaviksi idoleiksi nousivat johtajat, yksilöt.

     Vielä 1960-luvulla ja sen jälkeen laulettiin neuvostojen maassa ”työläisihmisestä”, joka oli kaiken hyvän luonut, eikä suinkaan mikään Jumala ja kehuttiin hänen parempaa minäänsä, joka oli iskuri ja stahanovilainen ja ruoskittiin  samaan aikaan armottomasti hänen huonompaa minäänsä: juoppoa rokuloitsijaa ja lenturia, kuten asia Petroskoin suomeksi ilmaistiin.

       Mark Bernes esitti tyäläisihmisen roolin komeasti laulussaan: Марк Бернес - Рабочий человек. Hän oli koko maailman todellinen luoja ja hallitsija.

       Ettäkö myös hallitsija? Sitä hän oli kollektiivisesti, kannattaessaan varauksetta puolueen yleislinjaa, jonka taas muotoili keskuskomitean politbyroon nimetön viisaus, joka puolestaan kiteytyi pääsihteerin sanelussa, joka oli puhdasta totuutta vailla mitään kompromisseja tai äänestyksiä. Sipi siinä paavin panna paremmaksi, jos pystyi.

     Stalin kumppaneineen oli pian ensimmäisen viisivuotissuunnitelman kaaoksen jälkeen aloittanut kurin ja järjestyksen palauttamisen kaikilla rintamilla. Historiankirjoituksessa asia näkyi yksilöiden nostamisessa kaiken keskipisteeksi.

     Massat olivat välttämättömiä tuotannolle ja siis edistykselle, mitta aivan korvaamaton oli se niiden toiminnan oikea suuntaaminen, jonka antoi Puolue yleislinjansa mukaisesti. Tuon linjan taas määräsi viime kädessä vain yksi mies, pääsihteeri ja Leninin ehdottoman oikeauskoinen oppilas. Ihmisenä vaatimattomuuden perikuva.

     Olen huomannut, ettei yleisessä tietoisuudessa ole lainkaan ymmärretty vuonna 1938 ilmestyneen NKP:n historan ”Lyhyen kurssin” merkitystä. Siinähän perusteltiin se ratkaiseva väite, että puolueella saattoi olla vain yksi ainoa linja, jota kaikkien oli toteltava ehdottomasti ja yksimielisesti. ”Lyhyttä kurssia” painettiin enemmän, kuin mitään toista kirjaa maailmassa, väitettiin (ks. Vihavainen: Haun lyhyt kurssi tulokset ).

      Entäpä, jos Stalin olisikin esimerkiksi vuonna 1936 kuollut, vaikkapa liukastunut banaaninkuoreen, sillä Kremlissä syötiin jokseenkin varmasti myös banaaneja?

     Olisiko silloin historian jyhkeä ja vääjäämätön kulku jatkanut samaa rataansa ilman yhtä miestä, joka nyt lopultakin oli vain yksi ihminen eikä sen enempää?

      On ilmeistä, että Stalinin nimeen olisivat myös hänen seuraajansa vannoneet kuten hän itse vannoi Leninin nimeen, mutta vaihtoehtoisia politiikan linjojahan oli tarjolla vaikka millä mitalla.

     Molotov olisi voinut olla seuraava Johtaja ja, kuten tiedämme, hän on ainakin jälkikäteen ollut kovastikin eri mieltä Stalinin kanssa eräistä oleellisista kysymyksistä.

     Ensinnäkin kommunismi, joka sisälsi mm. rahan poistamisen köytöstä. Molotov halusi sitä, Stalin ei. Tai sitten liittoutuminen Saksan kanssa. Molotov oli allekirjoittamassa paktia Ribbentropin kanssa, mutta olisiko hän päättänyt näin ilman Stalinia? Sopii epäillä.

     Entäpä sitten vaikka detaljikysymykset kuten Suomen ”armahtaminen” ? Sellainen ei olut Molotovin makuun, Stalin oli liian hentomielinen hänen mielestään, Lenin se oli ollut kova kundi, mutta valitettavasti kuoli liian varhain.

     Tai ajatellaanpa, että Stalinin sijasta pääsihteeriksi olisi tullutkin Trotski, joka olisi edellisen tapaan tietysti kerännyt kaiken vallan käsiinsä. ”Lyhyen kurssin” todistuksen mukaan seuraukset olisivat olleet hirveät ja johtaneet kapitalismin palauttamiseen sen kaikkine kauhuineen. Miljoonien ihmisten uhrit olisivat menneet hukkaan.

     Sama lopputulos olisi olut myös Buharinin linjan pääsemisellä valtaan. Kapitalismi olisi palautunut nyt oikeiston kautta. Vain ja ainoastaan Stalinin johdolla saattoi historia tuottaa suorinta tietä uuden ja uljaan, ennennäkemättömän edistyksellisen yhteiskuntamuodon.

     Olisihan se historian viekkaus lopulta varmaankin pakottanut myös Troskin tai Buharinin turmeleman yhteiskunnan kehittymään sosialistiseksi, mutta kauhistuttavalla hinnalla.

      Niin paradoksaalista kuin se olikin, juuri nimettömiä ja vastustamattomia historian voimia tunnustava ideologia oli aivan erityisessä määrin yksilöiden vallassa. Joka sitä epäili, murskattiin kuin torakka, käyttääkseni Maksim Gorkin ”Klim Samginissa esittämää kielikuvaa.

      Eikös se valta ollutkaan itse asiassa armeijan tai edes salaisen poliisin käsissä? Miten se muka olisi voinut olla edes mahdollista? Tätä kysyvien kannattaa miettiä sitäkin, onko valta talossa itse asiassa kahlekoiralla, mikäli se on iso ja aggressiivinen.

     Mitä tulee Putinin asemaan Venäjän johtajana, on sanomattakin selvää, että hän edustaa vain yhtä mahdollista poliittista linjaa. Kremlologit, mikäli niitä yhä on, tiennevät, millaisia linjoja Venäjällä nyt on. Vielä taannoin länsimielisyys oli varsin voimakas liike, mutta tällaisen sodan jälkeen sillä luultavasti on yhä vaikeampaa saada kannattajia (vrt. Vihavainen: Haun kuudes kolonna tulokset ).

 

Aikamme esikuva?

 

Machiavelli, kansanvallan suuri ystävä

 

     ”Machiavellismin” käsitteellä on ikävä kaiku ja itse asiassa se on mukana myös psykiatrien tautiluokituksessa (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset).

     Pejoratiivisena terminä machiavellismi merkitsee jokseenkin samaa kuin jesuitismi: pämäärä, joka on rikosta suurempi, oikeuttaa jälkimmäisen.

     Luulen, että kyseessä on hyvin normaali nykyaikainen ajattelu. Kukapa meistä ei olisi voinut hyväksyä Ukrainan sodan umpisolmun ratkaisemiseksi vaikkapa yhtä ajallaan ja paikallaan oikeaan osunutta pistoolinlaukausta, joka olisi voinut raivata pois tieltä yhden epäonnistuneen johtajan, minkä jälkeen olisi voitu palauttaa rauha ja selittää, että siinä se syyllinen nyt oli ja meni ja nyt vomme palata puhtaan pöydän ääreen.

     Luultavasti tuonkin ratkaisun hetki on jo ollut ja mennyt, mutta edelleenkään monet meistä eivät kaihda loputonta ihmishenkien uhraamista suuremman ja meille hyödylliseksi ajatellun päämäärän puolesta, vaan jopa kiivaasti vaativat sitä ja paheksuvat ajatusta ihmiselämän typerän sentimentaalisesta kunnioittamisesta.

     Antonio Gramscin vankilassa hahmottelemissa ajatuskokeissa olivat esillä myös Italian kohtalot, kuten sen renessanssin sivistys -joka hänen mielestään oli ”taantumuksellinen” liike muodostaessaan umpipern, jonne kansajoukot eivät voineet eliittiä seurata. Renessanssin kulttuuri ei voinut muodostua uudeksi ”terveeksi järjeksi”.

       Myös Danten runous ja Machiavellin haave Italian yhdistymisestä jon1500-luvulla olivat Gramscin sydäntä lähellä.  Machiavelli oli Gramscille moderni ajattelija ja jakobiini jo aikana, jolloin kansanjoukot eivät valitettavasti kyenneet häntä seuraamaan.

     Näyttää siltä, että Gramsci ihailee erityisesti ”Ruhtinas”-teosta ja ajattelee Italian kansan sen asemaan.

      Italian yhdistyminen ja vapauttaminen barbaareista oli tehtävä perinteisen moraalin pakkopaidasta välittämättä. Ruhtinaan oikeus ja velvollisuus oli kansan nimissä käyttää myös keinoja, jotka yksittäisille kansalaisille eivät olleet sallittuja.

     Jesuiitat, jotka Italiassa ennen toista maailmansotaa olivat vielä voimissaan, olivat Machiavellin parhaita oppilaita ja sangen kunnioitettava intellektuaalinen vastustaja ajan muille virtauksille.

 

     Mutta ”Ruhtinaan” kirjoittajan ohella oli olemassa myös toinen Machiavelli, joka yleensä uhondetaan. Asia liittynee siihen, että kirjoittajan varsinainen historiallinen uutuus joka tapauksessa oli esitetty nimenomaan ”Ruhtinaan ” sivuilla.

      ”Discorsi”-teoksessana (Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio, 1517) kirjoittaja  itse asiassa kyllä jatkaa tuota samaa arvopohjaista realismiaan, mutta niin sanoakseni toisin keinoin.

    Tässä vanha blogini aiheesta:

 

lauantai 20. elokuuta 2016

Machiavellin moraali

 

Machiavellin moraali

 

     Kaarlo Af Heurlin, joka sota-aikana ja osittain ”teltta- ja korsutyönä” käänsi Machiavelliä, sai huomata tämän olevan mitä ajankohtaisin kirjoittaja.

     Olihan suuri firenzeläinen varoittanut pieniä tasavaltoja valloitussodista ja nojautumisesta vieraisiin apujoukkoihin ja kehottanut välttämään politiikkaa, jolla hankittiin viholliset läheltä ja ystävät kaukaa. Kaikki tuo oli taas ajattoman ajankohtaista.

     Kuten tunnettua, Machiavellin Ruhtinas oli Kekkosen käsikirja, mikä monen mielestä osoittaa tuon valtiomiehen turmeltuneisuuden.

       Kuvaavaahan on, miten Fredrik Suuri, eräs suurimmista historian tuntemista lurjuksista, halusi nuorena kunnostautua moraalisuudellaan ja kirjoitti niissä merkeissä teoksen Anti-Machiavelli, jonka tarkoitti Voltairen ihailtavaksi.

      Toki Ruhtinaan näennäinen kyynisyys liittyy siihen, että ruhtinaan ajateltiin samaistuvan asiaansa, valtioetuun, joka taas ei voinut olla sama kuin luonnollisen henkilön vähäpätöinen etu. Siten valtiosta vastuullinen ruhtinas tavallaan joutui suuremman voiman edustajaksi.

      Valtioedun, Staatsräsonin ihailijat kuten Hegel ja Snellman olivat myös Machiavellin ihailijoita ja ilmeisesti tämä liittyi juuri hänen Ruhtinas-teoksensa ajatuksiin.

     Mutta Machiavellillä on toinenkin merkittävä teos, jonka usein on katsottu olevan Ruhtinaan kanssa ristiriidassa. Kyseessä on Valtiollisia mietelmiä eli Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio eli siis pohdintoja Titus Liviuksen Historian kymmenen ensimmäisen kirjan johdosta. Tämä aineistohan on nyt suomeksikin saatavilla.

     Tässä kirjassa tekijä osoittautuu melkoiseksi moralistiksi, joka ihailee tasavaltaa ja kansaa ja suhtautuu varsin skeptisesti ruhtinaisiin ja ruhtinaanvaltaan.

      Niin sanoakseni empiirisen aineiston johtopäätöksilleen Machiavelli saa siis ennen kaikkea Rooman kuningaskunnan ja tasavallan historiasta ja siitä, miten viimemainittu kehittyi keisarivallaksi, joka usein oli mitä moitittavinta.

      Machiavellin johtopäätökset ovat usein hyvin selväsanaisia ja vaikuttavat jopa simppeleiltä, mikä ei sinänsä vähennä niiden uskottavuutta, päinvastoin.

      Sekä ruhtinaanvalta että kansanvalta kaipaavat kirjoittajan mielestä rajoikseen lakeja, sillä ruhtinas, joka voi tehdä mitä haluaa on mieletön, ja kansa joka voi tehdä, mitä haluaa, ei ole viisas.

        Kansan virheet ovat kuitenkin helpommin korjattavissa, sanoo kirjoittaja yllättävästi: kansan sairauden parantamiseen riittävät sanat, ruhtinaan sairaus kaipaa rautaa; jokainen voi tällöin päätellä, että siellä, missä tarvitaan voimakkaampaa lääkettä, ovat virheet suurimmat.

     Enempää ruhtinas kuin tasavalta eivät ole noudattava sopimuksia, jotka on tehty pakosta ja kumpikin rikkoo sanansa, kun häviö uhkaa, mutta tasavalta osoittaa tällöin kuitenkin suurempaa inhimillisyyttä, arvioi kirjoittaja Rooman historian perusteella.

      Yleensäkin Machiavelli ihailee eniten kansanvaltaa ja myöntää tässä puolustavansa asiaa, jonka enemmistö hylkää. Toki kansan valta on suhteellinen asia, eikä valtaa käytännössä käytä kuin noin neljä-viisikymmentä henkeä. Nämä on tehtävä tyytyväisiksi tai hankkiuduttava niistä eroon. Loput kansasta voidaan kyllä pitää hallinnassa, sillä se ei pyri valtaan.

      Machiavelli on hyvin epäortodoksinen myös siinä, että hän väittää jalkaväen olevan ratsuväkeä etevämpi, mikä tuntuu selvältä paradoksilta. Muistettakoon kuitenkin, että tuohon aikaan Sveitsin kurinalaiset keihäsmiehet olivat nousseet uhmaamaan ratsastavaa aatelia ja täten nostaneet tasavallan ja plebsin uuteen arvoon.

      Kansainvaellukset ovat Machiavellin havaintojen mukaan sodista julmimpia ja kauheimpia, sillä mikäli konflikti on ruhtinaiden tai tasavaltojen välinen, niille riittää hallitsevan piirin tuhoaminen, mutta uusi kansa, joka tulee entisen tilalle, joutuu sen tuhoamaan, mikäli aikoo saada elantonsa siitä, mistä muut aikaisemmin.

       Paavinvallan ja katolisen kirkon suuri vastustaja Machiavelli havaitsee samaan aikaan, ettei ole olemassa varmempaa merkkiä valtakunnan rappiosta, kuin jumalanpalveluksen halveksiminen.

         Italian vallitseva rappio johtui uskonnon hylkäämisestä ja samaan aikaan vallitsevasta paavin maallisesta vallasta. Voitiinko tuon ajan kirkkoa olla halveksimatta?

     Suuri vapaa-ajattelija Machiavelli esitti itsestäänselvyytenä, että suuria tapahtumia aina edelsivät enteet, mikä saattoi johtua siitä, että ilma oli täynnä henkiä, jotka säälistä ihmisiä kohtaan halusivat varoittaa uhkaavasta vaarasta.

     Discorsi-teoksen kirjoittaja ei ole millään muotoa kyynikko, vaan pohjimmiltaan moralisti ja muistuttaa ehkä tässä suhteessa Paasikiveä, mahdollisesti Kekkostakin. Ruhtinaan kirjoittajasta hän näyttää poikkeavan radikaalisti, mutta tämäkään ei ehkä ole kovin ilmeistä periaatteellisella tasolla.

     Machiavellin ihanne on hyvin hallittu tasavalta, jossa lakeja kunnioitetaan ja jossa kansan ominaislaatu määrää sen, onko sillä paljon vai vähän vapautta.

       Tämä periaatehan ei nykyään ole kunniassa. Moni näyttää pitävän ehdottomana totuutena sitä, että ihmiset kaikkialla kaipaavat maksimaalista vapautta. Machiavellin havaintojen mukaan kansoilla on kuitenkin tässä suhteessa oleellisia eroja ja hän varoittaa antamasta liikaa vapautta niille, joille se ei sovi tai liian vähän niille, jotka tarvitsevat enemmän.

      Tuntuu siltä, että maailman mahtavien kannattaisi joka päivä lukea Machiavellinsä uudelleen, ei valikoiden niistä kohdista, joissa puolustetaan valtioille ja yksilöille erilaista moraalia –sellaisia kohtia löytyy myös Discorsi-teoksesta vaan pitäen silmällä kokonaisuutta ja niitä ihanteita, joita suuri valtio-oppinut on pyrkinyt tekemään aineistonsa pohjalta.

 

Virolaisten kansallisromaani

 

Virolaisten kansallisromaani

 

     En tiedä, onko virolaisilla virallisesti kasaallisromaania. Sellaistahan ei ole sumalaisillakaan, vaikka Väinö Linnan ”Tuntematon” ja ”Pohjantähti” ovat varsin kiistattomasti ne romaanit, joissa suomalaisuutta sen kohtalonhetkinä kuvataan tavalla, joka löytää niistä jotakin olennaista, minkä kaikki tunnustavat.

     Viron kansalliskirjailijana on pidettävä Anton Hansen Tammsaarta (1878-1940) jo sen aseman perusteella, jonka hänelle nimetty puisto ja hänen patsaansa Tallinnan keskustassa valtaavat. Tammsaaren mammuttimainen eepos ”Totuus ja oikeus” (Tõde ja oigus 1926-1933) kertoo virolaisuuden suuren tarinan.

     Kun olen kiinnostunut virolaisuudesta ja sen suhteesta suomalaisuuteen, olen lukunut tuon opuksen kakki osat. Blogit löytyvät täältä: Vihavainen: Haun tammsaare tulokset.

     Viime lauantaina olin Tallinnan ”kirjallisuuskadun festivaaleilla” (Kirjandustänava-festival), jonka alkajaisiksi esitettiin sketsi ”Totuuden ja oikeuden” kahden päähenkilön, Andreksen ja Pearun kohtaamisesta. Ikuiset kiistakumppanit karjuivat toisilleen ja olivat varsin hullunkurisia vihassaan, mikä oli tarkoituskin.

     Juhani Salokannel, joka on tehnyt valtavan työn virolaisen kirjallisuuden suomentajana ja muun muassa suomentanut ”Totuuden ja oikeuden” vertaa viimemainitun kirjan alkusanoissa Vargamäen (Eesperen) Andresta Koskelan Jussiin ja paralleeleja näiden kahden oman kansansa edustaja välillä toki löytyy.

     Minua kuitenkin kiinnostaa myös kysymys siitä, millä tavalla ovat syntyneet noiden tyyppien väliset erot, jotka myös ovat sangen oleellisia. Saksalaisvalta tulee ”Totuudessa ja oikeudesa” esille hämmästyttävn vähän ja talonpokkia paljon vähemmän suoranaisesti koskenut venäläinenkin yliherruus esiintyy vain rangaistusretikunnan hahmossa.

     Kuitenkin venäläinen esivalta, niin saksalaista kuin hallinto olikin, heijastui esimerkiksi kapakassa, joka kuului joka kylään myös 1800-luvun lopun murrosaikana. Meiltähän kapakat, sikäli kuin niitä oli, olivat ilmeisesti erilaisessa roolissa kyläyhteisössä.

     Meillä ei myöskään ollut sitä Venäjältä lähtenyttä nousua kartanoita moisioita) vastaan, jonka reaktiona olivat sitten rangaisturetkikunnat teloituksineen ja ruoskimisineen. Sellainen ei kuulunut historiaamme eikä Venäjä-suhteeseemme. Ruotsinkilinen väestömme ei ollut samassa asemassa kuin Baltian saksalaiset Virossa.

     Koulunkäynti ja kansanopetuksen perustaminen oli yksi Viron Kanakunnan historian keskeisiä asioita ja sen merkitys meilläkin oli erittäin suuri. Me olimme jonkin verran virolaisia edellä kehityksessä, mutta ongelmat olivat paljolti samanlaiset.

    Sosiaalinen nousu tai ainakin siirtyminen toisenlaiseen elämänmuotoon tapahtui yhden pojan kohdalla myös ”Totuudessa ja oikeudessa”, vaikka siinä onkin syytä puhua epäonnistumisesta. Indrek, joka ei oikein muuhunkaan kelpaa, pannaan lukemaan. Sellainen ei ollut ihan harvinainen peruste opinkäynnille meilläkään.

     Mutta entä, jos meilläkin vieras valta olisi ollut yhtä totaalista kuin Virossa ja olisimme joutuneet vaikkapa sadaksi vuodeksi (miksi vain sadaksi?) venäläistämisen kohteeksi yhtenä provinssina muiden joukossa?

      Varmasti oli tärkeää, että Virossa oli myös maaorjuus, jota meillä ei ollut. Millä tavalla se heijastuu ”Totuudessa ja oikeudessa”?

      Asiaa tutkineet voivat varmasti sanoa siitä paljonkin. Minusta sitä on vaikea sieltä erottaa, mutta selvää on, että suomalaiset ja virolaiset, kuten Vargamäen Andres, puhumatta Tagaperen Pearusta ja Koskelan Jussista toisaalta, olivat syvästi erilaisia persoonia.

Suomen ja Viron eroavaisuudet kuten myös yhtäläisyydet ovat varsin kiinnostava asia.

 

torstai 22. helmikuuta 2024

Virolaisuuden tarinaa

 

Isäntien maa

 

A.H. Tammsaare, Maan lupaus. Totuus ja oikeus I. Suomentanut ja saatesanan kirjoittanut Juhani Salokannel. Otava 1981, 773 s.

Anton Hansen Tammsaare on Viron kansalliskirjailija ja verrattavissa Suomen Väinö Linnaan, kuten Juhani Salokannel sangen tarpeellisissa saatesanoissaan tekeekin.

 

     Tammsaaren asema kansallisen tarinan luojana näkyy jo siinä, että hänen patsaansa on paraatipaikalla hänen nimeään kantavassa puistossa Tallinnan keskustassa, Estonia-teatterin ja Viru-keskuksen välissä. Patsas on pystytetty vuonna 1978…

     Alussa oli suo, kuokka ja -Andres, kiteyttää Salokannel Koskelan Jussin ja Vargamäen Andreksen yhteisen roolin sitkeinä raivaajina, jotka turvaavat omaan hartiapankkiinsa hankkiakseen itselleen ja perheelleen toimeentulon ja aseman.

     Suo ”vastahakoisena aineena”, joka on sitkeyden ja ahkeruuden eli viime kädessä hengen voimin voitettava, on molemmille sankareille yhteinen vihollinen. Suomessa Jussi on kuitenkin torppari, mutta Andres on jo itsenäinen tilallinen, mikä virolaiselle talonpojalle oli uusi ja uljas rooli.

     Suomessa itsenäiset talopojat olivat aina koko kansan selkäranka. Henkilökohtainen vapaus säilyi meillä juridisella tasolla aina, vaikka sen merkitys ei välttämättä kovin suureksi kasvanutkaan. Sen vähättely olisi kutenkin typerää. Vertauskohtaa voi hakea maaorjuuden ajan Virosta.

      Talonpoikainen maanomistus oli Virossa 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä vielä aivan uutta ja sikäli Tammsaaren kuvaus on nimenomaan uuden ajan kuvausta. Tämä kirja ei ole mikään yhteiskunnallinen pamfletti, vaan saksalainen sortajaluokka suorastaan loistaa siinä poissaolollaan. Isännät ovat itsenäisiä, talollisia eivätkä mitään itsellisiä, loisia tai saunamiehiä

     Viimemainitut vastasivat lähinnä Suomen mäkitupalaisia ja yksi tuollainen sauna eli tölli oli myös Vargamäellä. Siinä asuva saunamies oli hänkin ahkera työntekijä ja Vargamäen isäntä palkkasi häntä paljon myös suon kuivatukseen. Voin kuvitella, miten asiaa kuvattiin virolaisessa julkisuudessa siihen aikaan kun Tammsaarelle patsasta pystytettiin

     Saunamees Madis ei ole tässä kirjassa suuressa roolissa, mutta hän osoittautuu kansan syvien rivien viisauden edustajaksi, joka uskaltaa järjen argumentein panna isännän raamatulliset lain lukemiset omaan arvoonsa.

     Vargamäen isäntä on nimittäin varsin hankala herra, eikä mikään kipsikuva sankarista, joka kylvää, kyntää mutta Jumalalta kasvun toivoo.

     Andres on kunnianhimoinen, ahkera ja toimelias, mutta kehittyy isäntävaltansa puitteissa kotityranniksi, joka pieksää lapsiaan ja jopa vaimoaankin. Koskelan Jussin tai Akselin ei muuten olisi kannattanut sellaista yrittääkään ainakaan vaimon kohdalla, uskoisin.

 

     Andreksen päähänpinttymänä on totuuden ja oikeuden mukainen elämä. Onnettomuudekseen hän saa naapurikseen Orun Pearun, joka on turhamainen, viekas ja kateellinen sielu, joka tekee Vargamäen elämän hankalaksi.

     Pearu haluaa olla paras kaikessa ainakin sillä soiden saartamalla maapalasella, jolla hänellä on naapurinaan Andres. Pätemisen tarve ulottuu tietenkin myös kapakkaan, joka on kylän miesten all-male klubi ja sosiaalinen keskus. Se on kirkon vieressä ja edustaa valtiota, jonka tulot tuohon aikaan koostuivat hyvin suurelta osalta viinaverosta.

     Kapakka sosiaalisena instituutiona puuttui Suomesta, ainakin Koskelan Jussin maailmasta. Kyllä niitäkin aikoinaan toki oli ja etenkin länsisuomalaisessa kylämiljöössä niillä epäilemättä oli suuri roolinsa ennen kuin kruunu katso välttämättömäksi hillitä menoa (vrt. Vihavainen: Haun mäntylä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

     Totuutta pilkattiin ja oikeutta vääristeltiin tässä maailmassa, joutui Andres toteamaan yhteenotoissaan Pearun kanssa. Usein mentiin käräjille, joilla riideltiin milloin mistäkin, kuten talonpojat Suomessakin tuohon aikaan tekivät.

      Erilaisia riita- ja kunnianloukkausjuttuja oli Suomessa käräjillä aina sadoittain ja niiden parissa isännät viettivät viikkokausia välillä aina ryypiskellen. Meillä valistuneet kansan ystävät paheksuivat syystä tuota menoa, jossa koko ajatus oikeudesta oli pilkkaa.

     Tagaperen eli Orun Pearu oli psykologisesti hyvin omituinen tyyppi ja hänen suhteensa Andrekseen oli vielä omituisempi. Kännipäissään Pearu yltyi etenkin nuorempana aivan mahdottomaksi ja tyrannisoi omaa perhettään nimittäen eukkoaankin vain lampuriksi. Kuitenkin Pearu kutsuttiin ja ilmestyi yhä uudelleen myös Andreksen juhliin ja hutikassa innostui usein hentomieliseksi ja sovinnolliseksi.

      Andres oli viinan kanssa kohtuullisempi, mutta vanhemmiten hänestä kehittyi jyrkkä ja suvaitsematon kotityranni, itse asiassa varsin vastenmielinen tyyppi. Ankara työ ja yksipuolinen ravinto kuluttivat miehen ja naisenkin loppuun jo viisikymppisenä.

     Aika oli ankaraa ja suuria lapsilaumoja saattoi äkkiä rajusti harventaa kulkutauti, ilmeisesti kurkkumätä. Toki lapsia jäi myös henkiin, mutta Vargamäen ankeaan ja rakkaudettomaan ilmapiiriin kyllästyneinä hekin halusivat pois sieltä, kuten myös Pearun lapset omasta kodistaan.

 

     Tämän niteen nimi on Maan lupaus ja siitä kuultaa jo esille se, ettei maa pitänyt lupaustaan. Se vei voimat ja poltti miehen loppuun eikä tarjonnut perheelle muuta kuin niukan elatuksen ja rakkaudettoman kurin.

     Yksi pojista lähtee jatkamaan lukujaan kaupunkiin, mutta ei isänsä rahoilla. Isä näyttää olevan samaa mieltä ikuinen riitakumppaninsa Pearu siitä, että koulussa lapset vain pilataan. Pearu julistaa, että koulu tekee lapsista hevosvarkaita.

     Suomessa perustettiin samaan aikaan kansakouluja ja Rantasalmen historiassa mainitaan oikeusjuttu, jossa muuan talonpoka oli sanonut, ettei niistä kouluista tule muita kuin varkaita ja huoria Mies sai kärjillä sakot koulun halventamisesta.

     Virossa kansanopetus oli tuohon aikaan periaatteessa jo hyvällä tolalla, kun lapset yleensä kävivät kolmivuotisen pitäjänkoulun. Tässä niteessä kuvattuna aikana koulutuksen valtava merkitys talonpoikaiston isänmaallisen mielen herättäjänä, joka sillä oli ainakin Suomessa ei kuitenkaan tule esille.

     Tammsaaren ”Totuus ja oikeus” käsittää peräti viisi nidettä ja kakkososa on omistettu koululle. Kouluromaaneja pidetäänkin virolaisena erikoisuutena ja Oskar Lutsin koululaismaailmaan sijoittuvan kirjan Arno ja kumppanit (Kevade) sanotaan kaikkien virolaisten tuntevan.

     ”Totuuden ja oikeuden” ykkösosassa ei ole samanlaista yhteiskunnallista näkökulmaa ja jännitettä kuin Linnan Pohjantähdessä. Siinä ovat ehdottoman päähenkilön asemassa itsenäiset isännät. Saksalaiset kartanonherrat ovat kokonaan poissa näkyviltä ja kruunukin vilahtaa vain asevelvollisten vaatijana.

     Papin rooli on joka tapauksessa kunnioitettu, vaikka virolainen ”Herrenkirche” ei koskaan ollut yhtä suosittu kuin oma kansankirkkomme. Itse asiassa kirkko meilläkin tuli heränneiden ankaran arvostelun kohteeksi jo 1800-luvun alussa. Tässä kirjassa sellaista ei voi havaita.

     Yhteiskunnallisen aspektin suhteen tämä nide on miltei yhtä neutraali kuin Seitsemän veljestä Impivaaran aikaa kuvatessaan. Yhteiskunta suurine aatteineen ja mahtavine instituutioineen on jossakin taustalla ja tuskin koskettaa kylää lainkaan. Isännät ne siellä hallitsevat.

     Kuten Salokannel kertoo, jokainen virolainen tuntee kirjan ja sen henkilöhahmot ja siihen voidaan julkisessa keskustelussa aina viitata ilman enempiä selityksiä. Tutustukaamme siis myös me tuohon virolaiseen tarinaan.

     Se luultavasti, kaikessa epätäydellisyydessään kertoo jotakin tärkeää kansan historiasta, kuten Pohjantähti ja Tuntematon kertovat Suomen historiasta. Ehkäpä myös suomalaiset ja virolaiset ovat paljonkin erilaisempia kuin äkkiä katsoen näyttäisi?

 

Aikakaudet muuttuvat

 

Terveen järjen vastustaja

 

Antoni Gramsci, Vankilavihkot. Valikoima. Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Mikael Böök. Kansankulttuuri Oy 1979, 151 s.

 

     Suomen kielen termi ”terve järki” on sangen omaperäinen verrattaessa monien muiden kielten käyttämiin ilmauksiin.

     Syventymättä enemmälti tähän kysymykseen, todettakoon, että esimerkiksi englannin ”common sense” tai italian ”senso comune” eivät assosioidu ”terveyteen”, jonka vastapoolina oletamme ilman muuta jonkinlaisen sielunsairauden, vaan tyytyvät viittaamaan tavanomaisuuteen, normaaliin arkiajatteluun, jonka ohella voi olla muitakin tapoja hahmottaa ja kuvata maailmaa.

     Tässä mielessä on ymmärrettävä esimerkiksi Bertrand Russellin ”Terveen järjen puolustus”. Terve järki on se työkalu, jolla pärjäämme tavallisessa arjessa ja jota meidän on jopa pakko käyttää.

     Esimerkiksi newtonilainen mekaniikka riittää meille erinomaisesti ja voimme halutessa kiivaasti kiistää ne mahdollisuudet ajan ja paikan suhteellisuuteen, jotka suhteellisuusteoria esittää. Ilman suhteellisuusteoriaa emme kuitenkaan pärjäisi tietyissä arkikokemuksemme ulkopuolisissa olosuhteissa, joissa terve järki ei enää riitä.

     Antonio Gramscin (1891-1937) ajattelussa terveen järjen käsitteellä on aivan tietty merkitys. Hän käyttää sitä sellaisesta ajattelusta, joka tietyssä historiallisessa vaiheessa on kansan suurelle enemmistölle lähtökohtaista. Siitä irrallaan on älymystön ajattelu, jossa asiat ja arvot ovat toisessa järjestyksessä.

     Gramsci oli marxilainen toisinajattelija, jonka fasistit Italiassa panivat kymmeneksi vuodeksi vankilaan ja joka siellä kirjoitteli kriittisiä näkemyksiään, joiden hän varoitti olevan ilman kirjallisia lähteitä tehtyjä ja siksi mahdollisesti sisältävän monia virheitä.

     Joka tapauksessa Gramsci kuoli vuonna 1937 Italiassa aivoinfarktiin. Mikäli hän olisi ollut Neuvostoliitossa, hän myös olisi melkoisella varmuudella kuollut vuonna 1937, mutta siinä tapauksessa pistoolinluodin aiheuttamaan aivovammaan.

     Sellainen yleissivistys, jota vielä noin sukupolvi sitten pidettiin normaalina ja terveen järjen sanelemana asiana, edellytti, että ainakin Gramscin nimi tunnettiin, samoin kuin se, että hän kehitteli ”hegemonian” käsitettä, jolla olisi jopa ratkaiseva merkitys sosialistisen yhteiskunnan tuomisessa kapitalistisiin maihin.

     Hegemoniasta Gramsci tässäkin kirjassa puhuu paljon harjoittaessaan terveen järjen kritiikkiä eli määritellessään sen asemaa oppimattoman rahvaan maailmankatsomuksena ja älymystön velvollisuutta sen voittamiseksi ja muuttamiseksi.

     Gramsci ei tarkoita ainakaan nimenomaisesti sitä, että terveen järjen sijasta olisi omaksuttava joitakin löysiä spekulaatioita ja alettava elää niiden mukaisesti, vaan sitä, että sen henkisen maailman, mitä sanotaan terveeksi järjeksi, sisältöä ja rajoja on muutettava.

     Terve järki on historian kulloisessakin tilanteessa se lähtökohta, ja ne rajat joka kansajoukoilla on ajattelussaan ja se heijastaa hegemonisen luokan omien etujensa mukaisesti kehittelemää maailmankuvaa, instituutioita ja ajattelua.

     Älymystö sen sijaan on aina irrallaan rahvaan konventioista ja luo oman henkisen maailmansa, johon rahvaalla ei puuttuvan sivistyksensä takia ole mahdollista päästä älyllisellä tasolla mukaan .Se voi omaksua sen vain uskolla.

     Niinpä älymystön tehtävä on kaksinainen: sen on kyettävä sekä elämään ”terveen järjen” yläpuolella sijaitsevassa henkisessä maailmassaan että muuttamaan tuo ”terveen järjen” maailma oman ajattelunsa mukaiseksi ja siten nostamaan rahvaan tietoisuus uudelle historialliselle tasolle.

     Gramscin lähtökohtana on marxilaisuuden ohella Benedetto Grocen filosofia, joka oli keskeinen myös Mussolinin (tai Giovanni Gentilen) fasismille. Groce nimitti keskeistä ideaansa ”historismiksi”, millä ei ole mitään tekemistä Karl Popperin käyttämän samannimisen käsitteen kanssa (”The Poverty of Historicism”).

     Grocen historismi ei oleta historialle mitään lainomaista suuntaa, vaan sen sijaan korostaa sitä, että ihmiskunta elää ennen muuta aina historiassa ja on aina aikakautensa konventioiden sitoma.

     Venäjällä sosialismi oli voittanut asein ja älymystö oli siellä saanut hegemonian sen myötä. Uudella kulttuurilla ei siellä ollut vakiintunutta vastavoimaa, joten sosialistinen vallankumous kulttuurin ja instituutioiden tasolla oli suhteellisen helppo.

     Lännessä asia oli mutkallisempi. Väkivaltainen vallankumous ei voisi muuttaa länsimaista kulttuuria (kullakin maalla oli omat historian/historismin sanelemat erikoisuutensa) sosialistiseksi ilman, että yhteiskunnan hegemonia vielä vallattaisiin kaikilla tasoilla, ei pelkästään valtiossa ja sen instituutioissa, vaan myös kansalaisyhteiskunnassa.

      Tässä älymystöllä oli keskeinen rooli: sen oli  muutettava yhteiskunnallinen kulttuuri ja instituutiot sellaisiksi, että ne vastasivat uutta, sosialistista ideologiaa ja muuttuisivat taas puolestaan kyseenalaistamattomaksi ”terveeksi järjeksi”, jonka pohjalta normaalin arkiajattelun oli aina lähdettävä.

     Gramsci puhuu jonkin verran myös käytännöstä: uusia käsitteitä ja vahoja käsitteitä uudessa merkityksessä oli jatkuvasti jauhettava yhä uudelleen, kunnes ne muuttuisivat normaaliksi ajattelun lähtökohdaksi, joiden kritisoiminen tai epäileminen ei enää olisi ”tervettä järkeä”, vaan taantumuksellista kapinointia, jonka massat hylkäisivät.

     Luulenpa, että Gramscilla on näissä muistiinpanoissaan, joiden ei ole tarkoituskaan muodostaa yhtenäistä järjestelmää, paljonkin alkeellisia virheitä. Hän ottaa esimerkiksi terveen järjen ja älymystön ajattelun peruseroista solipsismia koskevan kysymyksen asiana, jota älymystö pitää normaalina ajatteluna, mutta jolle oppimaton rahvas päästää gargantuamaisen naurun.

      Esimerkki kuilusta älymystön ja rahvaan välillä on tässä tapauksessa epäilemättä ihan osuva. Ilman koulutusta kukaan ei ota tosissaan piispa Berkeleyn väitettä ”esse est percipi”. Kyseessä on ilman muuta pikemmin koulutuspohjan kuin ajattelukyvyn tuottama rajoitus.

     Kaikkihan ovat itse asiassa filosofeja, kuten Gramsci toistelee, mutta heidän ajattelunsa on tiettyjen lähtökohtien sitoma jo kysymyksenasetteluja myöten.

     Mutta entä se tarina ”valtion kuolemisesta”, jonka esimerkiksi Lenin esitti täysin vakavasti ”Valtiossa ja vallankumouksessa”? Oliko tervejärkisten ihmisten pilkkanauru sen johdosta vain osoitus heidän jäämisestään historian varhaisemmalle kehitysasteelle?

      Entäpä ajatus koirasten poikimisesta, jota nykyinen älymystömme nykyään hellii? Tai ”Ihmisoikeuksista” pakottavana argumenttina sille, että länsimaiden on otettava helmaansa kansalaisiksi kaikki, jotka kehtaavat sitä pyytää?

     Vankilassa, vailla mitään mahdollisuutta tehdä tutkimuksia tai edes perehtyä jo tehtyyn tutkimukseen, Gramsci kehitteli vain yksinkertaistuksia omasta päästään löytyneillä käsitteillä. Hän puhuu laajasti ei maiden ”luokista” ja maalaisten ja kaupunkilaisten eroista ilman minkäänlaisia viitteitä tutkimuksen selvittämiin tosiasioihin.

     Tuskinpa noita tutkimuksia silloin paljon olikaan. Max Weberin ”Protestantismin” kirjoittaja sentään mainitsee ja pari muutakin, lähinnä ideologisella tasolla liikkuvaa opusta. Ns. kova tiede puuttuu koko kuvasta.

     Kuitenkin Gramsci on tänäkin päivänä hyvinkin tärkeä vaikuttaja. Nykyinen älymystö kiistää kiivaasti edustavansa kommunismia, mutta tuskinpa se voi tai edes haluaa karistaa harteiltaan Frankfurtin koulukuntaa tai Gramscia, vaikka Lenin ja Stalin ovatkin eilispäivää.

          Niin se historismi toimii. Taistelu terveen järjen puolesta on yhäkin poliittinen teko

Kieli ja kansallisuus

 

Viro ja viron kieli muuttuvassa maailmassa

 

     Olen parhaimmillaan Tallinnassa aineenani osallistua ”Kirjandustänavafestivaliin” eli kirjallisuuskadun juhlaan

     Virolaiset pitävät kansallista kulttuuriaan ja kieltään erittäin suuressa arvossa, sillä he ymmärtävät, että ne todella voi menettääkin. Itse asiassa se jo oli lähellä tapahtumistaan muutama vuosikymmen sitten ja väestönvaihto (sit venia verbo) oli jo viety pitkälle.

      Asian korjaaminen on erittäin vaikea ja tuskallinen prosessi, enkä usko, että virolaiset nyt ovat oikeilla jäljillä yrittäessään pakottaa ottamaan viron käyttöön kaikkialla. Se politiikka ei lupaa hyvää.

     Itse tutustuin viron kieleen jo 1980-luvulla ja tilasin monta vuotta itselleni ”Rahva hääl-lehteä, jonka virallisen kuivia artikkeleita oli helppo oppia lukemaan. Mutta se oli sitä bolševistista kapulakieltä, jonka kuuleminenkin rääkkää herkkää patrioottista korvaa.

     Neuvostoideologian mukaan kansallisvaltio oli kapitalismin luomus ja tulisi sen mukana myös häviämään.

     Itse asiassa ns. kehittyneessä eli kypsässä sosialismissa (Neuvostoliitossa ja van Neuvostoliitossa) oli juo kehittynyt laadullisesti uusi historiallinen yhteisö, jossa kansallisuuden yläpuolelle nousivat muut identiteettitekijät: neuvostolainen elämänmuoto ja osallistuminen kommunismin rakentamiseen.

      Venäjän kieli oli kansojen välisen yhteydenpidon kieli, eikä siinä ollut mitään kummallista, että se valtasi ensin sijan pikkukieliltä ja lopulta, kommunismin koittaessa kaikkialla, syntyisi jokin uusi kieli, jota ei vielä tunnettu.

     Mutta se oli vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kielellinen kehitys noudatti Neuvostoliitossa omia lakejaan, eikä vähemmistökielten hiipumista ja sulautumista pitänyt keinokoisesti enempää suosia kuin vastustaakaan.

     Mikäli panemme tässä venäjän tilalle englannin, pääsemme suunnilleen samanlaiseen skenaarioon, kun kyseessä ovat anglosaksit ja heitä kaikkialla hännystelevät kauppakamarinulikat ja bimbot eli siis aikamme varsinainen toimiva älymystö.

     Mutta tästä pääsemme jo turhankin pitkälle eteenpäin. Vilkaistaan nyt ainakin aluksi tätä Viron tapausta sellaisena kuin se esitettiin joitakin vuosia sitten.

 

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Mikä meitä erottaa?

 

Mikä meitä erottaa

 

     Kuuntelin tässä taannoin esitelmää Euroopan unionista ja siihen suhtautumisesta. Puhuja oli virolainen ja hänen havaintojensa mukaan Brysselissä kaikki nykyään krampinomaisesti keskittyvät siihen, mikä Euroopan kansoja yhdistää. Sen sijasta olisi kuitenkin järkevää ja kohtuullista puhua enemmän siitä, mikä kansoja erottaa, sillä erotkin ovat tärkeitä ja aivan todellisia.

      Ellen väärin muista, tämä ihmisten yhteys, yleisinhimillisyyden ongelma kiinnosti jo muinaisia kreikkalaisia filosofeja. Itse Platon määritteli ihmisen höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi.

     Kun joku kriittisesti ajatteleva yksilö (kyynikko Diogenes) sitten heitti keskustelijoiden jalkoihin kynityn kanan julistaen, että tässä se Platonin ihminen on, korjasi länsimaisen filosofian isä määritelmäänsä: ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet.

     Viime vuosina on saanut paljon kuulla epä-älyllistä meuhkaamista siitä, mitä eurooppalaisuus oikein on. Saksan liittokansleri julisti peräti rasisteiksi ne, jotka halusivat rajoituksia Eurooppaan suuntautuvalle muuttovirralle. Kas, ihmisiähän ne tulijat olivat. Mitä vikaa siis saattoi olla siinä, että he tulivat sinne, minne mieli teki, muiden ihmisten joukkoon?

     Kansleri tuskin kuuluu ns. syvällisiin ajattelijoihin, mutta jotakin muinaisen filosofikoulun pinnallisuudesta hän ainakin oli onnistunut tavoittamaan: mikä on ihminen? Eikö hän ole tuottaja ja kuluttaja? Mihin häntä tarvitaan? Eikö siis BKT:n kasvattamiseen? Entä ne asiat, jotka ihmisryhmiä erottavat? Eikö niillä ole väliä? Miksi olisi?

     Kanslerin kannanotot asiaan, jotka ainakin pari vuotta sitten olivat yllä kuvatun kaltaisia, paljastavat kaikessa alastomuudessaan sen ajatteluvajeen, joka EU:ta näyttää vaivaavan. Se taitaa liittyä perimmältään rehellisyyteen. Se, mikä kansoja erottaa, ei ainoastaan ole tärkeää, vaan jopa keskeistä kansojen, kielten ja uskontokuntien välisessä kanssakäymisessä.

     Noita yksiköitä ei perusteta ja vaalita vain jonkin onnettoman erehdyksen takia, ne ovat sivistyneelle ihmiselle ja muillekin heidän elämänsä keskeisiä asioita. Moukille ja muille kosmopoliiteille toki riittää vähempikin, jopa pelkkä mammona.

Kävin tässä taannoin Viron kansallismuseossa, Tartossa.

     Museon vironkielinen nimi Eesti rahva muuseum kiteyttää mainiosti sen olennaisen idean. Kyseessä ei ole Viron valtion tarinasta kertova museo, vaan sen kansan (rahvaan) elämän, alkuperän ja kielen tarinasta kertova laitos. Muistan kuulleeni sen olevan alallaan pohjoismaiden suurin. En ainakaan hämmästyisi, jos näin olisi.

     Museo on siis etnografis- kielitieteellinen ja keskittyy virolaisten ihmisten ja kansanryhmien elämään ja kehitykseen kautta aikojen.

     Sen sijaan en huomannut siellä merkkejä saksalaisten enempää kuin puolalaisten tai tanskalaisten tai venäläisten herruudesta ja heidän kaupunkikulttuuristaan. Rantaruotsalaiset taisivat muodostaa jonkinlaisen poikkeuksen, hehän kuuluivat myös rahvaaseen.

     Korostan, että kuljin uskollisesti oppaan jäljissä ja todennäköisesti minulta jäi näkemättä osa museosta, ehkä suurikin. Poliittinen historia ja korkeakulttuuri joka tapauksessa jäivät Virossa muiden kansojen omaisuudeksi aina 1800-luvun lopulle saakka. Niiden paikka on muualla.

     Museo keskittyi siis ihan vain virolaisten omaan ainutlaatuisuuteen. Sen kohteena olivat viron kieli ja niitä geenejä kantavat ihmiset, joita maan nykyisenkin väestön valtaosa on.

     Voi tietenkin kysyä, eikö olisi pitänyt varata ainakin neljäsosa tiloista Viron venäläisille? Jos, niin miksi ei?

     Voimmehan nyt heti todeta, etteivät venäläiset ole sen huonompia ihmisiä kuin muutkaan. Lisäksi heillä on sekä rikas kansan kulttuuri, että hieno korkeakulttuuri. Historiallisesti suurin osasto kuuluisi itse asiassa saksalaisille, mikäli ajatellaan sitä korkeakulttuuria, jonka alalla Viron asukkaat ovat yltäneet erittäin merkittäviin suorituksiin.

      Mutta saksalaiset loistivat museossa poissaolollaan, kuten venäläisetkin. Heillähän on omat keskuksensa muualla. Virolaisilla sen sijaan niitä ei ole, heillä on vain oma isänmaansa ja äidinkielensä.

     Meillä suomalaisilla tilanne on olennaisesti samanlainen ja tärkein ero virolaisiin saattaa olla, että me tunnemme olevamme suurvallan kansalaisia ja kannamme huolta koko maailmasta varoen korostamasta omaa kansallisuuttamme.

      Tiedän, että kansallinen ajattelu on monen, omasta mielestään fiksun kaksijalkaisen mielestä vanhentunutta ja joutavaa. Löytyyhän meiltäkin ihmisiä, jotka tosissaan ovat ehdottaneet englantia maamme yhdeksi viralliseksi kieleksi. Miksikäs ei? Mitäpä me tällä suomella?

     Yllättävää kyllä, samat ihmiset näyttävät kuitenkin jollakin tavalla ymmärtävän sitä, että Virossa ollaan tyytymättömiä siihen, että maan annettiin vapaasti täyttyä vieraan kansakunnan edustajilla muutaman lyhyen vuosikymmenen ajan.

     Mikäli prosessi olisi saanut vapaasti jatkua, olisi meillä parin sukupolven kuluttua ollut virolaisen Viron sijasta venäläinen Estonija, täynnä kantakansan edustajien näköisiä kelpo ihmisiä, joilla sitä paitsi on ollut maassa oma historiallinen roolinsa ja jotka ovat lahjakasta, eurooppalaista kansaa sympaattisine tapoineen.

     Pyydän anteeksi, mikäli jonkin mielestä edellä sanottu implikoi sen, että on olemassa myös lahjattomia, ei-eurooppalaisia kansoja epäsympaattisine tapoineen. En minä sitä tarkoittanut, itse ajattelitte, eikä asia sitä paitsi edes kuulu tähän.

     Palaan nyt tuohon virolaiseen meppiin, joka kaipasi Brysseliin tietoisuutta Euroopan kansanryhmien välisten erojen tiedostamisen ja ymmärtämisen tärkeydestä.

     Eurooppa on se mikä se on, juuri siksi, ettei se ole Amerikan kaltainen sulatusuuni. Euroopan maat ovat kansalaistensa koteja eivätkä työnantajia, joita vaihdetaan kuin ratsastaja hevosta.

     Eurooppalainen ihminenkään ei ole vain jonkin Euroopan kolkan asukas, joka juhlissa laulaa oodia ilolle. Hänelle läheisiä ovat myös hänen oman kansansa surut ja alennustilat, kuten myös sen tulevaisuus, hamaan harmageddoniin saakka.

     Mikäli me eurooppalaiset typerästi suljemme silmämme siltä, ettemme ole keskenämme samanlaisia emmekä halua sellaisiksi tullakaan, tulemme ennen pitkää kohtaamaan sellaisia ongelmia, joita emme yksikertaisuuksissamme osanneet edes kuvitella: meillä on kyllä kaksi jalkaa ja litteät kynnet ja, paljon muutakin, mutta…

     Nationalismi on järkevässä ja kohtuullisessa muodossaan ollut ja yhä on maanosamme rikkaus ja sen eteenpäin vievä moottori. Sen ignoroiminen ja loukkaaminen ovat aina tuoneet mukanaan onnettomuuksia. Sen sijaan, että se, mitä on, yritettäisiin halvoilla sofismeilla kieltää, siihen kannattaa suhtautua asian vaatimalla kunnioituksella.

     Venäjä on muuan tärkeä historiallinen esimerkki yrityksestä jättää tosiasiat tunnustamatta ja luoda kansallistunteesta vapaa ihminen. Tuloksena alkoi jo syntyä jonkinlaisia homo sovieticuksia (Иван, не помнящий родства), eli sukunsa unohtaneita ihmisiä.

      Niitä on nyt sitten suurella touhulla ruvettu palauttamaan täysipainoisten ihmisten tasolle saarnaamalla patriotismia joka vuorollaan, kuinkas muuten, sitten menee yli äyräidensä…

 

Eksotiikkaa läheltä

 

Melodraama Kannaksella

 

Unto Seppänen, Juhla meren rannalla. Otava 1929, 148 s.

 

     Karjalan kannaksen rajapitäjien irrottaminen suuriruhtinaskunnasta ja liittäminen Venäjään aiheutti Suomessa erityisen paljon katkeruutta. Jopa Eino Kaliman kaltainen russofiilikin sanoi, ettei tässä kai enää muuta voi tehdä kuin opetella ampumaan.

     Alueliitokselle, jota ei ehditty panna täytäntöön, oli emämaalla useitakin syitä. Kannaksen huvilayhteiskuntaan oli pesiytynyt huomattava määrä terroristeja ja muita kapinallisia, jotka toimivat siellä suuriruhtinaskunnan lakien ja enemmän tai vähemmän hyväntahtoisten suomalaisten viranomaisten suojassa.

     Isänmaallisten etujoukkona esiintyvät mustasotnialaiset joutuivat Suomen puolella sen sijaan ankaran lain kouriin, kuten Terijoella tapahtunut juutalaisen poliitikon, Herzensteinin murhajuttu osoitti.

     Sitä paitsi oli loukkaavaa, että aivan Pietarin porteilla oli tulliraja, jolla virkaintoiset suomalaiset syynäsivät huviloitsijoiden tuomat alkoholijuomatkin. Suomen puolelta ei sitä paitsi voinut lähettää edes kirjettä kotiin venäläisellä postimerkillä.

      Tämä oli raivostuttavaa myös niille suurille potentaateille, joita alueella lomaili, ja niitähän riitti, keisarin henkilääkäristä Botknista aina sotaministeriin, kenraali Kuropotakiniin, joka rakennutti oman odotushuoneenkin Terijoen asemalle.

      Sitä paitsi alueen suomalaiset olivat jo myyneet maansa venäläisille. Sen jälkeen, kun rata Pietariin avautui, oli alueelle muuttanut toistasataa tuhatta venäläistä. Alueen suomalaiset hankkivat nyt elatuksensa ajureina ja muina palvelijoina, Tämä suututti myös patrioottisia suomalaisia.

     Sotilaallinenkin tekijä oli olemassa, vaikka naurettava kuva suomalaisista tulittamassa rajalinjalle sijoittamillaan tykeillä Pietaria jätettäisiin omaan arvoonsa. Niin kauan, kun suuriruhtinaskunta oli tosiasiallisesti oma valtakuntansa, ei siihen ollut luottamista.

      Niinpä siis tarvittiin sekä rajanmuutos, että Suomen venäläistäminen, katsoivat suorasukaiset Pietarin mahtiherrat. Suomi oli pantava sellaisiin pihteihin, ettei se pullikoisi.

     Moni ihmettelee yhä uudelleen sitä russofobian määrää, joka Suomessa purkautui vuonna 1918 ja johon liittyi historiamme halpamaisin teko: Viipurin venäläisten joukkomurha.

     Mutta ei ole mitään niin älytöntä, laskematonta ja irrationaalista kuin lauma ja sen psykologia. Lauman psykologiasta on tälläkin palstalla kirjoitettu useasti (vrt. Vihavainen: Haun lauma tulokset), eikä siihen nyt tarvitse palata.

      Mainittakoon kuitenkin, että myös sortovuosien aikana, itse asiassa niiden ollessa huipussaan, venäläisen kulttuurin ihailu nousi maassamme huippuunsa. Se näytti jo syrjäyttävän eurooppalaisen ja V.A. Koskenniemi vuonna 1912 nousi sitä näkyvästi vastustamaan artikkelillaan ”Oriens an occidens?” (ks. Vihavainen: Haun Suomi-neidon lankeemus tulokset).

     Vuoteen 1918 tästä oli vain kuusi vuotta.

      Venäläisiä suuriruhtinaskunnassa oli hämmästyttävän vähän. Vuoden 1897 väestölaskennan mukaan heitä oli vain noin 6000 vakituisesti asuvaa. Toki määrä nousi sitten parinkymmenen vuoden mittaan, mutta silloinkin oltiin vielä hyvin kaukana nykyisistä määristä.

     Suomalaisuuden ja venäläisyyden kohtaamispaikkana oli ennen muuta Kannas, jossa venäläisten huviloitsijoiden määrä nousi sesongin huippuaikoina kuusinumeroiseen lukuun.

     Unto Seppäsen melodraama, joka sijoittuu Kannakselle, on monessa suhteessa kiinnostava, vaikka se onkin mielestäni kirjallisesti varsin avuton ja sen kuvitus, joka on peräisin kirjan filmatisoinnista, edustaa tahatonta komiikkaa hilpeimmillään.

     Joka tapauksessa kirjan aiheena on romanttinen ja mahdollisimman kliseemäinen kuva venäläisistä Kannaksella. Teoksen rakastavaiset ovat nuori ja avioliitossaan pettynyt Tamara ja ylioppilas Anton, jotka kohtaavat kuuman kesän huikeassa merenrantaaisemassa ja sinisessä huvilan tornissa.

     Kirjan konna on Koslov, rakennusurakoitsija, jonka elämä on hurjastelua: hän ajattaa kuoliaaksi hevosia, ryyppää monta päivää putkeen ja pelaa uhkapeliä himoiten sen jännitystä. Siis todellinen hurjapää venäläinen, joka toisaalta muuttuu kuin taikaiskusta helläksi ja itskee kuin lapsi ammuttuaan vaimonsa ja haavoitettuaan tämän rakastajaa.

     Koska rakastavaisten tunne on mittaamattoman syvä, on myös henkiin jääneen rakastajan hukuttauduttava, koska elämä hänen kohdaltaan meni rakastetun kuollessa.

     Juhla meren rannalla, eli huikea kesä sinisessä autereessa, jossa aallot hyväilvät loputonta hiekkarantaa ja Kronstadtin ääriviivat häämöttivät horisontista, loppui syksyyn ja siinä samalla ratkesi myös sivudraama: kahden karjalaisen veljeksen kiista, joka jo uhkasi nousta tappavaksi vihollisuudeksi.

     Nämäkin veljekset ovat henkisesti selviä venäläisiä ja se heijastuu heidän pukeutumisessaankin, joka kyllä näyttää itäkarjalaiselta eikä kannakselaiselta. Hurjapää Jyrki muistuttaa Koslovia rajuudessaan, mutta hän ei sikaile eikä ole yhtä sentimentaalinen. Kuitenkin hän tekee lopuksi itsemurhan hyppäämällä rovioon, mikä ei sekään kuulosta ihan suomalaiselta.

     Itsensäpolttajiahan sen sijaan oli itäisen Karjalan korvissa, joskaan nyt ei Kannaksella ollut aikoinaan paljonkin (ks. Vihavainen: Haun pulkin tulokset ).

     Kun olen itsekin noilla rannoilla lomaillut, tuntuu Seppäsen runollinen kuvaus ihmeellisestä kesästä ja Suomenlahden rannan kumoavasta luonnosta nostalgiselta.

      Kun tuo kirja kirjoitettiin, olivat venäläiset jo paikalta haihtuneet ja jäljellä olivat vain sadat huvilat, joita osittain purettiin ja osittain siirrettiin sisä-Suomeen. Toki Kannaksellekin vielä kesäisin vaelsi paljon lomailijoita, mutta entinen loisto ja venäläinen eksotiikka kuuluivat jo menneisyyteen ja niiden ylle tuli nostalgian hohdetta.

      Seppänen ammensi juuri siitä ja esitti venäläisen lähimenneisyyden ja venäläisen ihmisen nyt jo puhtaasti romanttisina. Vanha Venäjäkin oli hävinnyt bolševikkien diktatuurin myötä ja lakannut ketään uhkaamasta.