Kun kokemusta on

 

Ammuttuja lintuja

 

Arvo Tuominen, Pelon vyöhyke. Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata. Otava 2025, 255 s.

 

Venäjän kielessä on sanonta ”obstreljannaja ptitsa” (myös muodossa streljanaja ptitsa). Se tarkoittaa lintua, jota on ammuttu, mutta ei kuitenkaan ole saatu hengiltä.

Kova kokemus on siis silloin opettanut ja joillakin linnuilla, kuten variksilla, tieto ampumisen vaarallisuudesta näyttää menneen geeneihin asti. Voit vaikka kokeilla osoittaa varista ensin puukarahkalla ja sitten kiväärillä. Se ymmärtää kyllä, mistä kulloinkin on kyse.

Venäjän naapureilla on myös kokemusta ammutuksi tulemisesta ja joissakin tapauksissa, kuten Baltian tasavalloissa oli kansallinen kuolema jo näköpiirissä. Kulttuurista kansanmurhaa suoritettiin myös esimerkiksi 1800-luvulla Puolassa, joka ei enää ole fyysisesti Venäjän naapuri, mutta psykologisesti kyllä mitä suurimmassa määrin.

Itse asiassa myös muut entiset ns. kansandemokratiat kuuluvat noihin ammuttuihin lintuihin, samoin kuin Suomikin. Muista poikkeava historia tässä suhteessa on Bulgarialla ja Serbialla, joista ei sen enempää.

Tietenkin myös Norjalla on erilainen historia kuin muilla Venäjän rajanaapureilla ja on syytä muistaa, että niin on Suomellakin. Suomea ei koskaan vuoden 1809 jälkeen miehitetty ja ns. suomettumisesta ruikuttaminen ja sen rinnastaminen miehitettyjen maiden kohtaloon on paitsi asiatonta, myös loukkaus sotiemme veteraaneja kohtaan.

Mutta toki mekin kuulumme noihin ammuttuihin ihan sanan konkreettisessa mielessä. Niin sanottua russofobiaa meillä kuitenkin ilmeni 1800-luvulla ja sitten taas1960-2010-luvuilla hyvin rajoitetusti.

Tilanne on nyt muuttunut ja kuten Tuominen retorisesti kysyy, venäläisten olisi syytä vakavasti miettiä, mihin se oikein perustuu. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että myös meidän on yhä uudelleen syytä vakavasti miettiä omaakin tilaamme. Intellektuellin ensimmäinen vaatimus on, että hän koko ajan säilyttää myös itsekritiikkinsä, myös oman kansansa ja valtionsa suhteen.

Tässä kirjassa Tuominen selostaa ansiokkaasti Venäjän rajamaiden suhdetta itäiseen naapuriinsa, Norjasta Moldaviaan saakka. Kyseessä ei suinkaan ole mikään luettelomainen rimpsu eri valtioiden ja kansojen Venäjä-yhteyksien historiasta, vaan kussakin tapauksessa historialle perustuva, mutta myös ajankohtaisia ongelmia esittelevä katsaus, joita Venäjän naapuruus sitoo yhteen.

Suomessa tunnetaan esimerkiksi Puolan historiaa käsittämättömän huonosti, vaikka kyseessä on sentään maa, jonka kanssa meillä on ollut yhteinen kuningaskin. Suomen ja Puolan asema Venäjän keisarikunnassa on havainnollinen esimerkki toisaalta valtioviisaudesta ja toisaalta sen puuttumisesta.

Tätä tosiasiaa Tuominen ei suonkaan hehkuta, vaan tuo sen esille ehkä turhankin ohimennen. Teemahan olisi herkullinen ja ilmeisesti nykyään aivan unohdettu. Tietämättömyys ei kuitenkaan koskaan voi olla hyve.

Tuomisella näyttää riittävän ymmärrystä myös puolalaiselle ylpeydelle, josta se sai kovin raskaasti maksaa. Maan kohtalo ei kuitenkaan ollut karu pelkästään Venäjän syystä, toinen ryöväri ”kansojen Kristuksen” vierellä oli Saksa, joka ei ollut sen pienempi paha.

En muista huomanneeni, että meillä kukaan olisi kirjoittanut ”Intermariumista”, Puolan suurvaltaskenaariosta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suurimmillaan se olisi käsittänyt Suomenkin, mutta viisas ulkopolitiikkamme piti maamme erossa reunavaltiopolitiikasta pian 1920-luvun alun jälkeen. Varsovan sopimuksen kaatuminen vuonna 1922 oli sen tosiasiallinen loppu.

Nythän maamme on jälleen innokas reunavaltiopolitiikan kannattaja, mikä on monessa suhteessa vaikea rooli, mutta ei siitä tässä sen enempää. Äärimmäisen kiusallinen tosiasia sen kannalta on joka tapauksessa, että Venäjää ei kyetty sotilaallisesti lyömään Ukrainassa.

Se on merkki uuden aikakauden alkamisesta ja merkitsee Pax Americanan loppua. Sitä me kaipaamme vielä kaikki, erityisesti me ammutut linnut. Saapa nähdä, mitä vielä joudumme keksimään. Voimme tietenkin myös vain tyytyä kieltämään tosiasiat, mutta sellainen on kaiken tyhmyyden alku.

Tämä kirja on sangen virkistävä intellektuaalisessa avoimuudessaan ja pyrkii katsomaan asioita kaikkien osapuolten näkökulmasta. Se ei suinkaan kiellä Venäjän syyllisyyttä Ukrainan sotaan, mutta sekin on asia, jonka syitä viisas yrittää ymmärtää.

On tietenkin niin, että Putin meni soitellen suorittamaan ”erikoisoperaatiota” eikä käsittänyt sen johtavan täysimittaiseen sotaan, jonka uhrit on laskettava seitsennumeroisilla luvuilla. Asialla on kuitenkin syynsä ja aivan ilmeisesti niistä ensimmäinen on se, että Putin on vastuuton mulkku, jolle oma mahti oli mennyt päähän.

Jos haluamme ymmärtää hänen kohtalokasta päätöstään, meidän on kuitenkin syytä vielä kerrata sen tilanteen kehittymistä hänen näkökulmastaan, olipa se miten halveksittava tahansa. Vaihtoehtona on, että päätetään luopua yrittämästäkään ymmärtää eli heitetään aivot narikkaan.

Luettuani kirjan huomasin, että hesarikin oli julkaissut siitä arvostelun, vastoin nykyisiä tapojaan. Arvostelu ensin hämmästytti ja sitten nauratti täydellisessä anti-intellektualismissaan. Lyhyesti sanoen siinä ei ollut yhtään mitään konkreettista.

Koko vuodatuksen saldoksi jäi vain, että oli väärin ”etsiä” virheitä muiden kuin Venäjän politiikasta. Asioiden analysoinnin sijasta olisi näköjään vain täytynyt selostaa sitä ”eksistentiaalista uhkaa”, jonka Venäjä muodostaa koko Euroopalle.

Oma mielikuvitukseni ei koskaan ollut venynyt ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että Venäjä voisi alistaa koko Euroopan ja vieläpä tuhota sen, jos kerran kyseessä oli ”eksistentiaalinen” uhka. Ilmeisesti esimerkiksi Saksan, Ranskan ja Englannin venäläistäminen on nyt sitten todellinen vaara? Muuta järkeä en tuosta löydä.

Kun aikani ihmettelin, mistä moinen ”aivot narikkaan”-mentaliteetti voisi olla peräisin, oli pakko palata 1970-luvulle, jolloin aivan samaa intellektuaalista tasoa pidettiin normaalina. Dialektiikka näki maailman kiikkulaudan kaltaisena, siinä oli vain yksi oikea totuus, eikä muista ollut sopivaa edes keskustella, saati niitä ymmärtää.

Kovin huolestuttavaa tämä kehitys on, mikäli maan suurimman lehden kirjoitukset jo yleisemminkin vaipuvat näin infantiiliselle tasolle.

Parasta lääkettä tässä tilanteessa on ottaa asioista selvää ilman etukäteen naulattua kantaa. Eri suunnilta katsoen kaikki saattaa näyttää erilaiselta ja mikäli osapuolet toimivat erilaisen ”käyttöjärjestelmän” mukaan, ei jäännöksettömästi yhteisen totuuden löytäminen saata olla edes mahdollista. Silloin on vain tutkittava niitä erikseen.

 

Kansa kaduilla

 

Joukkosielu ja tyrannian uhka

 

Eilistä kulkuetta katsellessa tuli taas elävästi mieleen se, miten tavattomasti ihmiset pystyvät henkisesti taantumaan kerääntyessään joukoksi.

Onhan tätä teemaa jo tullut käsiteltyä monta kertaa (vrt. Vihavainen: Haun kansa tulokset), joten jääköön nyt setvimättä. Joka tapauksessa regressoitunut massa on elävä varoitusmerkki siitä tyrannian mahdollisuudesta, jota sen ajatukseton mölinä edustaa.

Kyseessä on puhtaasti emotionaalinen tapahtuma, jossa kriittisellä järjellä ei ole mitään sijaa.

Nykyaikainen demokraattisessa yhteiskunnassa elävä massaihminen kärsii arkielämässään vapaudestaan ja eristyneisyydestään ja riemuitsee saadessaan osoittaa hölmöyttään yhdessä kaltaistensa kanssa (vrt. Vihavainen: Haun idolien aikaan tulokset).

Vapaus on raskas taakka, joka on useimmille äärimäisen vastenmielinen. Vasta sitten, kun voidaan heittäytyä samanmielisten kanssa saman tunteen vietäviksi, syntyy suuri helpotuksen kokemus (Vihavainen: Haun aivot narikkaan tulokset).

Kaikki tyrannit ymmärtävät asian ja käyttävät sitä hyväkseen. Naapurimaassa nähdään pian ennätyksellisen suuria massatapahtumia, jotka tukeutuvat isänmaallisuuteen. Sehän on tunnetusti roistojen viimeinen turvapaikka, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että patriootit olisivat määritelmällisesti roistoja.

Timothy Snyder, mainittava historioitsija, kirjoitti kymmenisen vuotta sitten kirjan tyranniasta. Huomaan ostaneeni sen venäläisenä käännöksenä, mutta jostakin syystä kirjoittaneeni aiheesta blogin suomalaisen laitoksen pohjata.

Hyvä näinkin. Joka tapauksessa kannattaa panna merkille, että kirja käännettiin heti myös venäjäksi ja on varmaan siellä tänäkin päivänä saatavilla.

Tyrannian metodit eivät enimmäkseen ole niin karkeita, kuin luullaan. Kansa haluaa tulla petetyksi ja sitä myös petetään. Näin naapurissa ja näin meilläkin.

Kun toivo ei ole ”kansassa”, kehen voisimme tukeutua taistelussa tyranniaa vastaan? Perinteisesti tässä roolissa on ollut älymystö, jonka rooli Venäjällä on aiemmin ollut hyvin suuri. Aina se taisteli kaikin keinoin ”valtaa” vastaan. Nyt se kuitenkin näyttää olevan henkitoreissaan. Toivottavasti toipuu pian.

Suomessakin älymystö halusi 1800-luvulta lähtien olla kansan ystävä ja sen aivot, mutta samaan aikaan se oli myös kansallisvaltion palvelija. Sotien jälkeen se sen sijaan palvoi ja palveli parhaansa mukaan naapurin tyranniaa ja halveksi omaa kansaa ja valtiota aidossa länsimaisen oikofobian hengessä (ks. Vihavainen: Haun oikofobia tulokset).

Nyt näyttää meneillään olevan jonkinlainen murroskausi. Suuri käännös idästä länteen on älymystön osalta sujunut epävarmasti ja takkuillen, kun niin monet asiat ovatkin yllättäen kääntyneet päälaelleen.

Tuntuu siltä, että nyt tunnustetaan arvoja sitä vähemmän, mitä enemmän niistä puhutaan. Sen sijaan kaikki kaikessa on menestyminen politiikassa ja rahan kaataminen omille kannattajille.

Entäpä se tyrannia? Se on sisäistä herruutta, jonka kannattajiksi tullaan sen käsitteet omaksumalla ja niitä sokeasti kumartamalla. Yleisessä anomian tilassa etsitään edes joitakin mahdollisia dogmeja, joiden nimeen voitaisiin vannoa.

Kas tässä Snyder-blogi tyrannia-kirjan johdosta:

 

tiistai 17. tammikuuta 2023

Konservatiivista liberalismia

 

Demokratian rappeutumisesta

 

Timothy Snyder, Tyranniasta. 20 opetusta 1900-luvulta. Suomentanut Matti Kinnunen. Siltala 2017, 130 s.

 

Timothy Snyder tunnetaan ennen muuta kirjastaan The Bloodlands (suom. Tappotanner), joka sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta lienee ainakin vaikuttanut ihmisten tapaan tarkastella Keski-Euroopan historiaa. Pieni, katekismusta muistuttava Tyranniasta, joka liittyy tiiviisti Yhdysvaltojen sisäiseen kehitykseen, on myös herättänyt huomiota etenkin kotimaassaan.

Snyder kuuluu niin sanottuihin julkisiin intellektuelleihin, joita etenkin anglosaksisessa maailmassa yhä on ja hänen esseistiset kiteytyksensä laajoista ilmiöistä ovat usein osuvia. Venäjän putinilaista komentoa hän on nimittänyt skitsofreeniseksi fasismiksi. Instituutiot Venäjällä ovat yhä selkeämmin fasistisia, mutta sikäläisen historiallisen kokemuksen takia asiaa ei mitenkään kyetä siellä ymmärtämään.

Käsillä oleva pikku kirja kuuluu nimenomaan Trumpin vastaisen poliittisen taistelun kontekstiin ja siinä mainitaankin usein ”presidentin” tekevän sitä tai tätä, kulkien nimenomaan tyranniaan vievää polkua.

Katekismuksen esimerkit on joka tapauksessa usein haettu Itä-Euroopan ja fasististen liikkeiden historiasta. Kirjoittaja varoittaa liukkaasta tiestä, joka saattaa äkkiarvaamatta johtaa tyranniaan, mikäli ensi oireita ei oteta vakavasti. Ohjeet ja varoitukset on yleensä suunnattu yksilöille henkilökohtaisesti.

Joukossa on sellaisia lähinnä itsestäänselvyyksiksi luettavia käskyjä kuin Varo yhden puolueen valtiota, Varo puolisotilaallisia ryhmiä, Ole isänmaan ystävä ja niin edelleen. Osittain käskyt ovat aivan yleisellä tasolla, kuten Aja hyviä asioita, Usko totuuteen, Ole mahdollisimman rohkea ja niin edelleen.

Erityisesti totalitaarisilta liikkeiltä suojautumista ajatellen joukossa on kyllä myös todellisia, historiasta saatuja maksiimeja kuten Älä tottele ennakkoon, Puolusta instituutioita ja Puolusta yksityiselämää.

Totalitaarinen valta on aina halunnut tehdä ihmisten henkilökohtaisesta elämästä poliittista ja tyrannien vaikutusvalta on paljolti pohjautunut siihen, että heidän tahtoaan on jo ennakolta ja kenenkään käskemättä riennetty tottelemaan. Mikäli instituutiot murretaan, murtuu myös kansa. Suomessa instituutioiden puolustamiseen panostettiin paljon sekä sortokaudella että 1940-luvulla ja meillä ne myös kestivät. Itä-Euroopan maissa ne eivät kestäneet.

Kirjoittaja vaatii yksilöä myös erottautumaan (laumasta) ja säilyttämään malttinsa, kun tapahtuu mahdottomia. Ne toki ovat hyvä periaatteita, vaikka tuskin kaikille mahdollisia.

Aivan järkevän sisällön kirjoittaja antaa myös pykälälle Kuulostele vaarallisia sanoja. Tässä hän ei tarkoita anti-intellektuaalista ”vihasanojen” tarkkailua ja niihin reagoimisen opettelua. Sen sijaan hän viittaa ”älykkäimmän natsin”, Carl Schmittin periaatteeseen, jonka mukaan kaikki säännöt voidaan tuhota viittaamalla poikkeus-ideaan.

Tämän poikkeus-, erikois-, hätä- jne. instituutioiden käytönhän me tunnemme erinomaisesti Venäjän historiasta, jossa erikoispalvelut ovat aina tehneet erikoisoperaatioitaan sangen erikoisin tuloksin (ks. Vihavainen: Haun erikoisoperaatioita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vaarallisen sanan esimerkkinä Snyder esittää ekstremismin, jota Venäjällä alettiin jo varhain käyttää eräänlaisena yleisleimana kaikkea oppositiota vastaan. Aivan vastaavaa käyttöä voimme monessa muussa maasssa havaita sanalla rasismi.

Usko totuuteen, sen olemassaoloon, ei näinä postmoderneina aikoina ole suinkaan itsestäänselvyys enempää kuin se oli sitä Pontius Pilatuksellekaan. Totuuden hylänneitä ja kaiken propagandan kakistelematta nieleviä ihmisiä Eugene Ionesco kutsui eräässä absurdissa näytelmässään sarvikuonoiksi. No, minun sukupolveni osana oli joutua omilla silmillään näkemään sarvikuonojen absurdi näytelmä. Se tuli kyllä yllätyksenä.

Snyderin kirja sisältää enimmäkseen normaaleja terveen järjen maksiimeja, mutta sellaisten noudattaminen on näinä aikoina kaikkea muuta kuin itsesäänselvyys. Ikävä sanoa, mutta etenkin akateemisen maailman liepeillä hurahdetaan yhä uudelleen kvasitieteelliseen humpuukiin, joka peräti tieteen varjolla yrittää ajaa agendaansa ja todistaa, että ihmisestä tulee intellektuelli vasta silloin, kun hän pystyy erottautumaan muista ymmärtämällä, että kaksi kertaa kaksi on viisi.

Kun tämä uskon teko on suoritettu, on tie auki sellaiselle maailmankuvan manipuloinnille, joka ilman estoja pönkittää tyranniaa hävittämällä sananvapauden ja demonisoimalla normaalia inhimillisyyttä. Niin sanottu avoin yhteiskunta ei suinkaan ole tyranniaa vastaan haavoittumaton tai edes itseään korjaava, kuten jo Alexis de Tocqueville joutui toteamaan.

Totalitarismin mahdollisuus ja houkutus on olemassa myös demokratiassa. Jo antiikin aikana ymmärrettiin, että kaikki valtiomuodot voivat rappeutua ja niillä on taipumus rappeutua aivan tiettyyn suuntaan. Monarkia voi muuttua tyranniaksi, aristokratia oligarkiaksi ja demokratia oklokratiaksi. Toki demokratiasta voidaan päästä suoraan myös tyranniaan.

Demokratian sisällä sen suurimpia vaaroja on demagogia tai pikemmin poliittisen taistelun rappeutuminen häikäilemättömäksi jesuitismiksi, jossa osapuolet eivät enää ole lojaaleja edes itse järjestelmän periaatteille, vaan sotivat toisiaan vastaan keinoista piittaamatta ja totuuden ja oikeuden periaatteita tunnustamatta.

Epäilemättä elämme nyt monessakin suhteessa vaarallisia aikoja. Se on erityinen syy pysytellä normaalin järjen ja koettujen instituutioiden rajoissa. Aito liberalismi sulkee sisäänsä myös konservatismin, radikalismi eli juurista irtautuminen on sen sijaan sille vierasta ja siihen sisältyy aina myös vaara.

Snyderin katekismus on mitä suurimmassa määrin konservatismin puolustus 1900-luvun ikävien kokemusten valossa.

 

 

Aivojemme rajoituksista

Ihmisaivojen kurjuudesta ja kiroamisen merkityksestä

Kuten asiantuntijat ovat todenneet, ihmisillä on monet aivot. Yksi niistä on liskoaivot ja se on kaikkein primitiivisin, sitten on muutama muu ja olivatkos ne nyt nämä savanniaivot se kaikkein korkein yksikkö? Enpä muista, vaikka muistikin kai sijaitsee jossakin siellä mainitussa paikassa, siis yksilöllä.

Joskus poikasena, kun vielä opiskelin, elättelin suuria kuvitelmia siitä, miten viisaaksi ihminen voisikaan vielä tulla, jos ryhtyisi rationaaliseksi ja käyttäisi hänelle suotuja aivoja enemmän kuin niiden muutaman prosentin verran, kuten yleensä tehdään.

Jossakin vaiheessa huomasin, että toiveet ovat turhia. Isänmaan toivojen piirissä levisi kulovalkean tavoin ideologia, jollainen olisi luullut parhaiten sopivan jollekin savannien tai viidakkojen pygmikansalle.

 Minän sijasta kaikkialla toimi me, joka vieläpä oli sellainen, että se vaati jäseneltään aivojen heittämistä ensin narikkaan. Sen jälkeen nuo intellektuellit näköjään saavuttivat jonkinlaisen euforisen somnambulismin tilan, jossa järki ja tunne olivat tasapainossa, eli siis niin koettiin olevan.

Massan kollektiivinen typeryys on yhtä läpitunkematonta kuin on sen jäsenten uskollisuus asialleen. Varmuuden vuoksi vielä julistetaan ja liturgisesti vatvotaan sitä, että varaukseton suhtautuminen pyhään asiaan on suurin mahdollinen hyve ja joukosta irtaantuminen taas kuolemansynti.

Mutta tämä nyt toki koskee ns. älymystöä. Asiat eivät kuitenkaan ole paljonkaan paremmin sen penseän enemmistön taholla, joka ei oikein jaksa syttyä sellaisista aatteista, jotka menevät omaa ja läheisten hyvinvointia kauemmas ja ovat siis varsinaisesti rationaalisia luomuksia.

Vaikka tavalliselle poroporvarille ei voi myydä korkealentoisia aatteita ihan identiteettitekijäksi asti, ei hänkään ole immuuni kollektiivisille elämyksille ja sitoumuksille. Siihen on taipumusta.

Oman maan ja kansan menestys historiassa, sodissa ja rakennustyössä elähdyttävät kansalaista ja viimeistään potkupallokentän katsomossa tavallinen kunnon kansalainen kokee tajunnanräjäyttävän kollektiivisen typeryyden kosketuksen. Ollaan sankareita kaikki, myös aivan pelin ulkopuolinen katsoja kaikessa vähäpätöisyydessään.

Vastaavasti ollaan kai surkimuksia kaikki, jos peli menee huonosti, vai miksei oltaisi? Maailma on kuitenkin armoton paikka ja ihmisaivot pyrkivät pehmentämään kolhuja ja muutenkin käsittelemään kokemaansa tarkoituksenmukaisesti, yksilön henkisen hyvinvoinnin ja suorituskyvyn kannalta. Siksi häviö selitetään pois, ellei voitoksi, niin olosuhteisiin nähden loistavaksi suoritukseksi.

Eipä tässä ihan johdonmukaisia olla. Jos peli meni huonosti, niin ehkä kannattaisi selittelyn sijaan vain tunnustaa tosiasiat ja opetella pelaamaan paremmin, ellei sitten luovu koko tuosta tarkoituksettomasta korviketoiminnasta.

Aivotoiminnan primitiivisyydestä kertoo osaltaan myös taipumus mellakointiin, jonka voimme todeta keskittyvän tietynlaisille alueille tietynlaisen väestön keskuuteen.

 Myös jälkimmäinen tekijä on aina välttämätön, eikä siitä sen enempää. Se tuli mieleeni vain siksi, että koko niin sanotun poliittisen korrektiuden synty ja kehitys näyttää liittyvän juuri aivojen primitiiviseen taipumukseen yhdistää toisiinsa yksilö ja yhteisö. Mitä primitiivisemmät ovat aivot, sitä lujempi tämä sidos on.

Ihminen, jonka aivot yhä olisivat parhaimmillaan juuri savanneilla eikä kaupungeissa, ei yksikertaisesti kykene mielessään tekemään eroa yksilön ja heimon välillä. Ne ovat sama asia ja se, mikä uhkaa toista, uhkaa myös toista. Sama koskee lauman hyötyjä ja mahdollisuuksia.

Savanneilla, kuten aavikon laidoillakin luultavasti saattaa olla viisasta ja perusteltua tappaa viimeistä myöten samoile apajille saapunut vieras populaatio tai ainakin sen miespuolinen osa. Sen jälkeen heimon voi olettaa olevan taas ainakin vähän aikaa turvassa. Vanhassa testamentissahan esimerkkejä kansojen täydellisestä tuhoamisesta on paljon eivätkä ne ole aivan vähäisen auktoriteetin käskystä tehtyjä.

Asian huono puoli on, että toinen osapuoli maksaa todennäköisesti potut pottuina heti, kun pystyy ja jos se enää pystyy. Luin hiljattain Santeri Ivalon historiallisen romaanin Juho Vesainen, jossa tuollaista kierrettä kuvailtiin. Kuvaus ei kuitenkaan ollut moralistinen, vaan pikemminkin sankarinpalvontaan vivahtava. Olemukseltaan totaalisen sodan oloissa jopa kestiystävyyden pettäminen esitettiin kiitettävänä toimintana.

 Heimoajattelun ohella kirjassa ymmärrettiin myös verevän naaraan viehtymystä vastapuolen uljaaseen urokseen. Eihän tässä kovin korkealla kulttuurin tasolla liikuttu, mutta voi sanoa kirjoittajan olleen sukupolven verran aikaansa edellä. Tarinahan kelpaisi hyvin jollekin D.H. Lawrencelle ja vastaaville, jotka alkoivat sitten maailmansodan jälkeen ymmärtää primitiivisyyden arvoa. Ivalohan kuitenkin kirjoitti kirjansa Venäjän keisarikunnassa, ennen sortokausia.

Mutta toki 1900-luvulla nousi myös suuri rationaalisuuden kultti yksilön ja hänen ryhmänsä käsittämiseen nähden. Sillä ratsastava Stalin vakuutti, että jokainen vastaa itsestään, ei siis poika isästään tai edes päinvastoin. Käytännössä asiat tehtiin juuri toisin päin. Se, joka oli ”proletaarista” sukua tai vaikkapa paljasjalkaisen varkaan jälkeläinen, kuului periaatteessa eliittiin, se, jonka esi-isät olivat ”riistäjäluokkien jäseniä” sai taas vastata sukunsa synneistä.

Stalin siis mahdollisesti luuli olevansa täysin rationaalinen ammuttaessaan suuren terrorin aikana 700 000 ihmistä. Ainakin uhrien valinnassa näkyy jälkiä rationaalisesta lähestymistavasta, weberiläisittäin ajatellen.

Niinpä ihmisen yksilöllisen toimet ja ajatukset eivät vaa’assa painaneet, kun likvidoitiin kokonaisia vahingollisia ryhmiä ja niihinhän se insinöörityö kohdistui. Siinä menivät kulakit ja siinä sosiaalisesti vahingolliset ainekset, tuossa olivat trotskilaiset ja tuossa suomalaiset ja puolalaiset.

Toisin kuin joskus kuvitellaan, niskalaukausta ei saanut vain jotakin tehtyään. Kyllä tuhansille ja taas tuhansille riitti jopa se, että he kuuluivat johonkin kansaan. Tarkoitan tässä ns. kansallisia operaatioita vuosina 1937-1938. Uhrien määrä on kerrottu eri yhteyksissä yhä uudelleen ja uudelleen ja se näyttää yhä täydentyvän. Halukkaat löytävät senkin internetistä. Paljonko heitä siis oikeasti olikaan?

Olen jokseenkin varma, että suurin osa suomalaisista ei osaa vastata tuohon oikein mitään. Useimmat lienevät kuulleet, että rajan takana teloitettiin joitakin Kanadasta muuttaneita suomalaisia, väärin syytettyinä kuka mistäkin.

No sellaistakin tapahtui. Kun teloitetut suomalaiset lasketaan yhteen, saadaan nykytiedoin yli kymmenen tuhatta henkeä. Se on kansan kokoon ja etenkin sen Venäjällä oleskelleeseen osaan suhteutettuna paljon.

Mutta mitä meidän pitäisi tälläkin tiedolla tehdä? Velvoittaako se mahdollisesti meitä johonkin ja jos, niin ketä ja mihin? Mitä meidän pitäisi ajatella? Entä venäläiset ja Venäjän valtio? Mikäli korvaukset omaisille on liikaa pyydetty, niin miten olisi anteeksipyynnön laita?

Toisaalta jokainen maa voi omasta puolestaan tehdä vastaavia laskelmia ja esittää laskuja, niin myös Venäjä. Suomalaisten joukkomurha 1930-luvulla oli kuitenkin silkkaa valtioterrorismia, joten vastuulliset on helppo jäljittää ihan virkateitse.

Mutta miten oli Viipurin vuoden 1918 venäläismurhien kanssa?

Kyllä siinäkin tekijöinä olivat valtakunnan viralliset edustajat ja kaiketi vastuu koituu lähinnä komentaneille upseereille, jotka näyttävät olleen jääkäreitä. Ylipäällikön eli siis Mannerheimin käskyn etsiminen on ilmeisen turhaa, sillä sellaista ei varmastikaan annettu. Valtion vastuu näyttää selvästi vähäisemmältä.

Mutta miten oli hyvityksen laita? Millaisen vastuun murhaajat joutuivat kantamaan? Vai kuka tässä oikein on vastuussa? Ehkäpä nyt sitten koko Venäjän kansa suuren terrorin kohdalla ja Suomen kansa vuoden 1918 suhteen?

Huolimatta siitä, että Saksan kohdalla on näköjään nähty hyväksi ajatella kansan kollektiivisen vastuun mahdollisuutta, pitäisin sellaista nimenomaan primitiivisen ajattelun hedelmänä.

Tihutöistä kärsineiden omaiset vaatikoot hyvitystä, mutta kansakunnan kohdalla sellainen ei tule kysymykseen puolin eikä toisin. Kaikkein vähiten vastuu siirtyy polvesta polveen, vaikka kiivas Jahve kerran kertoikin kostavansa isien pahat työt aina kolmenteen ja neljänteen polveen.

 Hän oli tuolloin selvästi vanhanaikainen ja sitä paitsi vain yhteen kansaan sitoutunut. Nyt eletään toista aikaa, vaikka aivot tulevat sieltä menneisyydestä.

Minusta olisi kuitenkin tärkeää edes tunnustaa noiden rikosten tapahtuneen sen sijaan, että ne ikään kuin yritettäisiin pyyhkiä olemattomiin.

Jokaisella kansakunnalla on oikeus ylpeillä sankareistaan, mutta eikö siitä seuraa myös, että sillä on yhtäläinen velvollisuus murehtia ja paheksua roistojaan?

Sankareiden galleria meillä onkin jo kaapin tai esimerkiksi pianon päällä, mutta mihin me voisimme nuo roistot sijoittaa?

Luulen, että jokaisen kansakunnan tulisi kehittää itselleen kauhukabinetti, jossa olisivat muutkin kuin maanpetturit. Myös vieraita kansoja vastaan tehdyt rikokset ovat rikoksia ja sellaisina pysyvät.

Venäjän ortodoksisessa kirkossa luetaan ensimmäisenä suuren paaston jälkeisenä sunnuntauna anateema erinäisille kerettiläisille ja pettureille, siis omille, jotka ovat luopuneet oikeasta yhteydestään.

Kyseessä on huikea julistus, jonka suoraselkäinen sanoma herättää pakostakin hartautta ja kunnioitusta. http://uoj.org.ua/publikatsii/vopros-very/torzhestvo-pravoslaviyia-pobeda-istiny. Milloin vastaavaa saa kuulla meidän kirkoissamme? Saattaisipa tulla jopa kuulijoita.

Sellainen voisi olla hyvä idea. Vieraiden kelvottomuus on terveelle savanniväelle niin ilmeistä, ettei siihen liittyviä harjoituksia ehkä erityisesti tarvita. Näin oli ainakin ennen. Miltä nyt kuulostaisikaan, jos vaikkapa edes juhlapyhinä kirkoissa kirottaisiin erikseen kaikki kilpailevat uskontokunnat ja kristinuskon kilpailevat suuntaukset, ideologiat ja nationalismit?

Minusta tämä kuulostaisi niin primitiivisen typerältä, että ajatukselle pitää aluksi ihan naurahtaa. Se, että oman lauman johtajille toivotaan korkeimman siunausta ja järkeä vastuullisessa asemassaan, on sentään vielä jotakin aivan muuta.

Mutta miten kaukana me oikeastaan olemmekaan siitä, että tässäkin maassa alettaisiin saarnata vihaa vääräuskoisia vastaan ja heidän tuhoamistaan? Eikö itse asiassa ole niin, että tällaista aletaan pitää jo normaalina ilmiönä ja kauhistellaan pikemmin sitä, että joku saattaa asiaa paheksua kuin sitä, mitä siinä tehdään? Samoja normeja kun nyt ei voi monikulttuurisessa maassa kaikille asettaa ja monokulttuuri on niin last season.

Koska ihmisaivot ovat niin primitiiviset kuin ovat, niitä täytyisi koko ajan muistuttaa siitä, miten monimutkaisia asiat ovat. Muuten saatetaan hurahtaa kaljapatriotismiin (квасной патриотизм), jossa typerästi luodaan itsestä retusoitu ihannekuva samalla, kun toisista maalataan pelkkiä irvikuvia.

Ja koska meillä nyt on sellaiset aivot kuin on, täytyy sekin hyväksyä tosiasiana ja hylätä vahingollisena utopiana multikulturalismin ideologia.

Asiaan voinee palata sitten, kun on todettu tämän ideologian jossakin maassa ihan nuhteettomasti toimivan.

Rajattomuuden kaamea syvyys

Onko tyhmyydellä rajoja?

Tyhmyys on valtava luonnonvoima, jonka voittamiseksi ihmiskunta on paljon saanut työskennellä ja kärsiä. Mitään lopullista voittoa ei kuitenkaan ole edes näköpiirissä, sillä edellisten sukupolvien saavutukset periytyvät vain osittain, kasvatuksen kautta, tai eivät ollenkaan.

Vaikka voisi kuvitella, että lisääntynyt koulunkäynti ja tiedotusvälineiden kautta tulviva informaatio vähentäisivät tyhmyyttä, eivät ne ole saaneet aikaan mitään oleellista parannusta itse ydinasiassa. Ehkäpä asia peräti on aivan päinvastoin.

Tyhmyydessä, sanan syvimmässä ja tärkeimmässä merkityksessä, ei nimittäin ole kysymys älyllisestä suorituskyvystä tai siis sen puutteesta, vaan henkisten ja muidenkin kykyjen käyttämisestä tolkuttomalla tavalla.

Generalissimus Suvorov, jota myös presidentti Kekkonen siteerasi, sanoi joskus, että pölkkypäisyys tuottaa paljon onnettomuutta ja tässä juuri on asian ydin. Tyhmyri ajaa alkuvoimaisella innolla asiaa, jonka luulee onnellistuttavan koko ihmiskunnan, mikäli se vain ymmärtää tulla tähän toimintaan mukaan.

Hänen ei tarvitse koskaan olla yksin, sillä niin suurta tyhmyyttä ei olekaan, ettei se saisi puolelleen laumaa, joka haluaa luopua omasta ajattelustaan eli heittää aivot narikkaan, kuten on tapana sanoa.

Toki kaikki tyhmyys ei ole yhtä puoleensavetävää, kaikkein suurinta suosiota nauttivat yleensä sellaiset alan kehitelmät, joissa tuomitaan vallitseva todellisuus ankarasti moralisoiden ja vaaditaan vielä menneisyyttäkin, hamaan maailman tappiin saakka, tilille siitä, ettei se ole ollut vallitsevan muodin (R-chic) mukaista.

No, eihän asiassa mitään uutta ole. Jo Aldous Huxleyn dystopiassa tarina menneisyydestä oli väännetty noudattamaan hallitsevan järjestelmän tarpeita ja George Orwell saattoi todeta, että se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös tulevaisuutta. Jokainen totalitarismi pyrkii hallitsemaan historiaa.

Menneisyys, tai pikemminkin historia, eli tarina menneisyydestä, onkin yksi tärkeimmistä taistelukentistä, jolla kulloinkin vallitseva tyhmyys joutuu kohtaamaan terveen järjen muodostaman vastarinnan ja yrittää sen murtamista.

Historia ja erityisesti menneisyydestä periytyvät dokumentit ovat kiusallinen muistutus siitä, ettei maailma ole aina ollut sellainen, jollainen sen pitäisi.

Neuvostoliiton järjestelmän Akilleen kantapäänä oli klassinen kulttuuri, jota opiskelemalla oppi piankin ymmärtämään, ettei järjestelmän vakuuttelu siitä, että se olisi ihmiskunnan suurten humanistisen perinnön oikeutettu jatkaja, voinut pitää paikkaansa.

Vapaa historiantutkimus puolestaan saattoi helposti osoittaa, ettei tarina hirveästä sorrosta ja taantumuksesta ja vallankumouksen tuomasta edistysloikasta kohti suurinta mahdollista onnentilaa voinut pitää paikkaansa.

Niinpä kriittinen historiantutkimus kiellettiin, mutta kulttuuria ja sen dokumentteja ei. Toki niitä voitiin paikoin käyttää menneisyyden mustamaalaukseen, kuten Domostroita, jossa määriteltiin perheen pään isäntävalta osana jumalallisen järjestyksen hierarkiaa.

Siinähän todettiin tähän liittyvän myös rangaistusvallan. Vilkkaalla mielikuvituksella varustettu henkilö saattoikin sitten päätellä menneisyyden olleen tältäkin osin yhtä helvettiä. Siitä oli sitten kuitenkin päästy eroon, kiitos puolueen ja vallankumouksen.

Tässä Kalevalanpäivän merkeissä näyttää meilläkin, maamme päälehdessä ilmestyneen artikkeli, jossa pöyristytään Kalevalaan sisältyneiden vaimon kuritusohjeiden takia. Suorastaan joku amerikkalainen tutkija on syyttänyt kirjaa tästä syystä.

No, onhan sekin nyt kiinnostavaa, että kirjoja syytetään. Tässä on näköjään kyseessä naisvihamielisyys, mikä R-chic -näkökulmasta onkin aikamme ja maailmamme keskeinen ongelma, myös meillä, turha kiemurrella.

Onneksi Kalevala on löytänyt puolustajankin, mutta en oikein usko, että hänen sanomansa tässä esityksessä pääsee voitolle. Olennaista, katsokaas, ei ole se, että Kalevala on historiallinen dokumentti, jolla on kulttuurissamme oma asemansa, vaan se, että löydämme siitä niin sanotusti poliittisesti epäkorrekteja asioita.

Olisi varmasti turha huomauttaa, että sellaisia löydämme kaikesta menneisyyteen liittyvästä, aivan kaikesta. Sitä paitsi löydämme sellaista myös nykyisyydestä, sillä asia johtuu siitä, että tuo poliittinen korrektius on aikamme R-chic ja sellaisten ominaisuuksiin kuuluu, että ne ovat aina sovittamattomassa ristiriidassa sekä vallitseva todellisuuden, että terveen järjen kanssa.

Tiedämme kyllä, ettei menneisyys ei ole sellainen, kuin sen pitäisi parhaimmillaan olla. Eipä ole nykyisyys eikä tulevaisuuskaan, ei sikäli.

Mutta mitä sitten voisimme tehdä, että ainakin tulevaisuudesta tulisi parempi?  Pitäisikö meidän lakata lukemasta Kalevalaa, tai mikäli olemme jo lakanneet, kuten näyttää, estää sen kappaleita tulevaisuudessa joutumasta ihmisten käsiin?

Ehkä voisimme ainakin avoimesti puhua Kalevalaan sisältyvästä pahuudesta, tarkoittaen nyt perheväkivaltaa eikä esimerkiksi murhia ja tappoja, jotka kuuluvat jokaiseen kunnon lukemistoon?

Miksei perheväkivallan teemasta ole puhuttu tutkijapiirien ulkopuolella, kysyy Helsingin Sanomien kirjoittaja?

Niin, miksi? Tuntuuko sinustakin, rakas lukija, siltä, että vastuun raskas taakka lankeaa yllesi? Olemmeko me kaikki syyllisiä? Vai ovatko tutkijat erityisen syyllisiä, kun kerran tietävät, eivätkä sittenkään puhu? Kirjoittajaa voimme varmaankin kiittää siitä, että hän on paljastanut taas yhden tabun.

Mahtaako niitä kuitenkin vielä olla jäljellä? Ehkä niitä on rajattomasti?