Se tuli pikkuhiljaa

 

Kun historiaa alettiin vääntää uuteen uskoon

 

Kuten tunnettua, jokaisella kansalla on oma tapansa kokea historiansa ja asiat, joista toinen ylpeilee, saattavat toiselle olla kiusallinen häpeäpilkku. Oma maa on aina oma, vaikka se eksyisi vääryyksiinkin. Noiden vääryyksien kieltämistä, saati ylistämistä ei kuitenkaan enää pidetä säädyllisenä käytöksenä.

Vain diktatuurimaissa ja toisaalta myös noissa 11-vuotiaan tasolle viritetyssä hollywood-versioissa kirjoitetaan yleensä lapsellista hagiografiaa, jossa sankarit ovat yhtä erehtymättömän sankarillisia kuin konnat ovat pahoja ja pelkästään pahoja.

Aikuisille tarkoitettua sankarihistoriaa voimme halutessamme lukea niistä Neuvostoliiton menneisyyttä kuvaavista kirjoista, joita tuossa maassa aikoinaan tehtiin myös ulkomaiseen levitykseen. Näin jälkikäteen voi vain ihmetellä sitä, että niihin saatettiin suhtautua aivan vakavasti myös meillä Suomessa.

Mutta koko maan luonne oli sellainen. Itse asiassa Neuvostoliitto oli pyhä valtio, jota ohjasi erehtymätön kommunistinen puolue. Koska se oli historiallisen edistyksen asialla, se oli aina oikeassa, käyttipä se mitä keinoja tahansa.

Totean vielä varmuuden vuoksi, että jokainen kansakunta, silloin kun se kokee eksistentiaalista uhkaa, nousee myös pyhäksi omille kansalaisilleen, jotka osaltaan toimivat tämän pyhyyden veritodistajina. Niin, ettei tässä kannata yrittää pitää Neuvostoliitossa tapahtuneita asioita joinakin toisen planeetan ilmiöinä, jollaisista meillä ei ole eikä voikaan olla mitään käsitystä.

Neuvostoliiton erikoisuuksiin kuului, että asiat vietiin siellä äärimmäisyyteen. Sen historiasta tuli nimenomaan pyhää ja pelkästään pyhää, eikä sitä sallittu millään tavalla arvostella tai kaivaa siitä esille sopimattomia asioita. Niin sanottu NKP(b):n historian lyhyt oppikurssi, kuuluisa vuonna 1938 ilmestynyt Kratkij kurs oli Stalinin loppuaikoina lähes samassa asemassa kuin Maon Punainen kirja Kiinassa. Se ei ollut tutkimusta, vaan ilmestystä.

Venäjällä purettiin Neuvostoliiton romahdettua sitten ansiokkaasti neuvostoajan historiankirjoitusta, jonka todettiin pitkälti nojaavan juuri tuon Lyhyen kurssin ilmoitettuun auktoriteettiin. Arkistoja avattiin, valtavasti dokumentteja julkaistiin mm. Aleksandr Jakovlevin, politbyroon jäsenen suosiollisella myötävaikutuksella. Kriittinen historiantutkimus tuhosi koko vanhan liturgian ja armoton totuus tuli selväksi yhä useammille.

Mutta eivät ihmiset yleensä ole totuudesta sellaisenaan kiinnostuneita. Mahtivaltion kansalaiset halusivat tukea identiteetilleen ihmisinä, joiden esi-isät olivat palvelleet oikeaa asiaa ja jotka myös itse istuivat voiman oikealla puolella vääryyttä vastustaen ja sankaritekojen kunniasta osansa saaden.

Johan tsaarinhymnikin kehotti: Tsarsvuj na slavu nam, tsarstvuj na strah vragam… Hallitse meidän kunniaksemme ja vihollisten kauhuksi. Ei isänmaallisuus ollut sosialistisesta ideologiasta kiinni ja sen kanssahan se itse asiassa oli ristiriidassakin.

Samaan aikaan, kun Venäjän tiedeakatemian laitoksilla ja yliopistoissa tahtiin runsaasti hyvää ja kriittistä tutkimusta, kasvoivat myös ne markkinat, joilla myytiin isänmaallista tarustoa. Itse asiassa muuri ne saavuttivat aivan valtavan suosion, alkaen historiallisesta kaunokirjallisuudesta ja päätyen runsain lähdeviittein varustettuihin ja tutkimuksina markkinoituihin sepustuksiin.

Jälkimmäisten merkittävin anti oli se, että ne todistivat siitä, miten isänmaa oli aina oikeassa ja alivoimaisenakin saavutti loistavia voittoja. Se ei myöskään alentunut koskaan halpamaiseen kostoon, vaan kunnioitti suurisieluisesti myös ritarillisuuden vaatimuksia.

Mitäpä sanoakaan olihan historiassa kaikenlaista, myös juuri tuollaista, mistä todisti vaikkapa venäläisen sotaväen käytös Pariisissa vuonna 1814, jossa he erosivat edukseen Ranskan suuresta armeijasta, joka oli riehunut Venäjällä pari vuotta aiemmin.

Joka tapauksessa, tätä tavaraa ilmestyi markkinoille itse asiassa jo perestroikan aikoihin ja erityisesti se alkoi täyttää kirjakauppoja 2000-luvulla.

Seuraavassa pari huomiota muutaman vuoden takaa:

 

 

perjantai 14. joulukuuta 2018

Hirmuisia asioita

 

Kauhistuksia

 

Николай Стариков Ненависть. Хроники русофобии. «Питер» 2019, 351 с. (Viha. Russofobian kronikka).

 

Nikolai Starikov on omituinen kirjailija. Hän on yksi niistä, jotka Venäjällä ovat viime aikoina aina vuorollaan syytäneet maailmaan historiallisia kirjoja yhtenä putkena, kuin konekivääristä.

Muita vastaavia ovat olleet muuan herra Širokorad ja myös nykyinen kulttuuriministeri Medinski. Yhteistä heille on historian reipas vääntäminen uuteen uomaan. Kyseessä olevasta kirjallisuudesta ei yleensä voi käyttää nimikettä tutkimus (issledovanije), vaan kuuluu sen sijaan Venäjällä myös sangen suosittuun sarjaan versioita (versii). Kyseessä ovat siis ns. vaihtoehtoiset totuudet.

Starikovin tuotantoon voi tutustua wikipediasta, jossa myös kerrotaan Starikovin itse kuvaavan genreään historialllis-poliittiseksi salapoliisityöksi.

Täytyykin sanoa, että tämä nykyisen ajan Scherlock Holmes onnistuu yhä uudelleen löytämään historiasta tukuttain asioita, jotka muuttavat kokonaan perinteisen käsityksemme. Tai muuttaisivat, ellemme ymmärtäisi jo alusta lähtien, että kyseessä ei ole historiallinen, vaan nimenomaan historiallis-poliittinen työ, jolla on yhtä selvät tavoitteet kuin metoditkin.

Ennen vanhaan, eli siis ennen sitä, kun kaikki piti ruveta sanomaan ja ajattelemaan englanniksi, olisi tässä kohden heti sanottu: Man merkt die Absicht und wird verstimmt.

Wikipedian venäläinen versio tarjoaa taulukon muodossa katsauksen Starikovin teoksiin, joista Nenavist on numero 18. Muutama hänen julkaisemansa kirjan otsikko kuvannee tuotannon luonnetta: Kuka tappoi Venäjän? Venäjän pahin vihollinen. Kaikki paha tulee lännestä. Kuka pani Hitlerin hyökkäämään Stalinin kimppuun? Kriisi, miten sellainen tehdään? Stalin. Muistellaan yhdessä. Sota toisten käsillä. Ja niin edelleen…

Luettelosta puuttuu ns. antifasistisen komitean suomeksi julkaisema vihkonen Stalin ja Suomi. Jos joku kaipaa huumorihetkeä vakavien asioiden parissa, voi julkaisua suositella. Kirjoittaja väittää siinä muun muassa, että vuoden 1944 suurpommituksissa varottiin tarkoin osumasta Helsinkiin…

Olisi väärin väittää, että tämän kirjoittajan tuotanto likimainkaan vastaisi sitä, mitä vakavat tutkijat Venäjällä julkaisevat. Siitä huolimatta sillä on tiettyä oirearvoa ja suurissa kirjakaupoissa Starikovin keltakantiset kirjat ovat aina näkyvästi esillä.

Kannattaa myös huomata, että kirjoittaja on ns. Izborskin klubin jäsen. Tämän think tankin tunnetuin edustajahan on muuan herra Dugin, jota ei tässä tarvinne enää lähemmin esitellä.

Tämän nyt käsillä olevan kirjan sanoma on mahdollisimman selvä ja muutenkin koko kirja on kirjoitettu eräänlaisella selkokielellä, joka muistuttaa Stalinin tyyliä. Retoriset kysymykset ja vastaukset katekismuksen tyyliin osoittavat, millaista lukijakuntaa tavoitellaan.

Russofobiaa sinänsä pidän vakavasti otettavana käsitteenä. Mikäli joku ei ole huomannut, totean, että olen itsekin kirjoittanut aiheesta kirjan.

Venäläisten on kuitenkin yhtä paljon syytä etsiä syitä russofobiaan Venäjästä ja sen poliittisesta roolista kuin amerikkalaisten on syytä ottaa huomioon kotimaansa roolit ihmetellessään sitä jenkkivihaa, joka monessa maailman kolkassa vallitsee.

Usein on molemmissa tapauksissa kyse irrationaalisesta ja huonosti perustellusta asenteesta, mutta itse asia ja sen taustat ovat aivan todellisia. Niiden ymmärtämiseksi ei tarvita mitään rakettitiedettä.

Starikovin tavoitteena on joka tapauksessa osoittaa, ettei tämä missään tapauksessa pidä paikkaansa ja että Venäjään kohdistuvan vihan päämääränä on tuhota se vaihtoehto länsimaiselle elämänmuodolle, jonka venäläisyys tarjoaa.

Tämä länsimainen asenne nojaa uskoon länsimaisen ihmisen poikkeuksellisuudesta ja oikeudesta valjastaa koko maailman resurssit itsensä -kultaisen miljardin- käyttöön.

Venäjä tarjoaa tälle hirviömäiselle ideologialle vastavoiman ja siksi sen tehtävä lännen ja länsimaisuuden vastustajana on maailmanhistoriallinen. Sen toteuttamiseksi on sitten itäslaavilaisten kansojen yhdistyminen samaan valtioon välttämätöntä…

En pidä tarpeellisena näiden houreiden enempää selostamista, koska siitä saattaisi syntyä mielikuva, jonka mukaan tämä heijastaa laajojenkin piirien ajattelua. Lunatic fringehän tässä on kysymyksessä, kuten asia nykysuomeksi ilmaistaan.

Starikovin teksti on hyppelehtivää purkausta, jossa yhtäkkiä saatetaan siirtyä kaukaa menneisyydestä nykypäivään ja päin vastoin. Tavoitteena on voimakas journalistinen vaikutus, joka tukee omaksuttuja näkemyksiä.

Tämä ei tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi itse keksinyt ne historialliset esimerkit, joita hän sirottelee asiaansa tukeakseen. Kyllä kirjassa on myös tosiasioita ja sellaisethan ovat historiassa usein tulkinnanvaraisia, ellei kyse oli aivan triviaalista tasosta.

Muuan itseäni aina vaivannut kysymys on ns. Fraustadtin verilöyly ja sen syyt.

Kyseessä on siis Fraustadtin taistelu nykyisessä Puolassa vuonna 1706, jossa suuresti alivoimainen karoliiniarmeija tuotti rökäletappion saksilaisille, joita avusti 6000 venäläisen muodostama apujoukko.

Taistelua lienee pidettävä ruotsalaisten kannalta niin sanotusti kunniakkaana, mutta sen jälkiselvittelyä ei.

Tapahtui näet niin, että ruotsalaisten komentaja Rehnskiöld määräsi tapettavaksi antautuneet venäläiset vangit/venäläisiä vankeja, mikä on kiistatonta.

Miten paljon vankeja oli ja miksi suoritettiin tällainen kansainvälisen oikeuden vastainen joukkomurha, on sen sijaan kiistanalaista.

Itselleni on jäänyt jostakin suomalaisesta esityksestä mieleen luku 6000 henkeä, mikä merkitsisi ennenkuulumatonta verilöylyä ja yhtä historian suurimmista sotarikoksista. Koko ajatus tuollaisesta teurastuksesta sen ajan käsityönä on vertahyytävä.

Tämä luku perustuu kuitenkin ilmeiseen virhearvioon, vaikka lähes yhtä suuren (4000) esittää myös neuvostoaikana sangen arvostettu akateemikko Tarle. Siinä on otettu kirjaimellisesti erään todistajan lause, jonka mukaan venäläiset määrättiin tapettaviksi ilman armoa. Heidän määränsähän oli se 6000

Nyt kuitenkin tiedetään, että tuhannet venäläiset eivät olleet tilaisuudessa tulla teurastetuiksi, vaan olivat silloin jo siirtyneet muualle ja tämän toteaa myös Starikov omassa esityksessään.

Tosiasiallisesti tapettujen määristä esitetään vakavasti otettavia erilaisia lukuja 200-500. Wikipedian kansalliset versiot tekevät mahdolliseksi asian nopean tarkistamisen. Yllätys ei liene, että ruotsalaisilla on pienimmät luvut ja koko tapaustakin epäillään.

Tämähän on jo hirmuista. Ilkityö on joka tapauksessa samaa suuruusluokkaa kuin Viipurin verilöyly vuonna 1918 ja murhaamisen perusteena oli nimenomaan venäläisyys, muita kansallisuuksia se ei koskenut.

Mutta mistä moinen viha nimenomaan venäläisiä kohtaan? Erilaisia selityksiä on tarjolla. Eräs niistä viittaa venäläisten raakuuksiin, jotka olisivat tapahtuneet jonkin verran aiemmin ja toisessa taas esitetään, että armoa (quarter) ei tarvinnut antaa niille, jotka tekeytyivät joksikin muuksi, kuin mitä itse asiassa olivat.

Vangiksi saadut venäläiset taas olivat kääntäneet takkinsa, jotta heitä sen punaisen vuorin takia olisi luultu saksilaisiksi. Tämä ei kutenkaan selitä sitä, miksei saksilaisia sitten tapettu. Sitä paitsi aseensa pois heittäneen vihollisen armahtamiseen ei tarvittu mitään erityistä syytä. Se kuului hänen oikeuksiinsa.

Oli miten oli, sankarikuningas itse hyväksyi Rehnskiöldin teot. Kun Ruotsin armeija sitten Poltavan ja Pervolotšnan jälkeen jäi venäläisten armoille, eivät he kohdistaneet mitään kostotoimia edes niihin ruotsalaisiin, kuten Rehnskiöld, jotka olivat tuon ilkityön suorittajia.

Tämä on totta ja antaa venäläisistä moraalisesti kiitettävän kuvan. Mitä taas tulee Starikovin väitteeseen siitä, etteivät venäläiset sotilaat koskaan tappaneet käsiinsä joutuneita sotavankeja, riittää sen kumoamiseen yksi ainoa sana. Katyn.

Kaiken kaikkiaan Starikovin kirjaa ei kannata lukea, mikäli tavoitteena on hankkia tietoa ja ymmärrystä sen teemasta, mutta ei se sitä merkitse, että kirja koostuisi pelkästä humpuukista.

Sivumennen sanoen, kirjassa mainitaan Fraustadtissa antautuneen saksilaisen joukon erään päällikön nimen olleen von der Golz.

Vuonna 1918, mainitsee kirjoittaja, samanniminen kenraali toi Suomeen apujoukon, jota ilman Venäjä ja Suomi olisivat yhdistyneet muutaman kuukauden sisällä.

Ainakin tätä johtopäätöstä voi pitää perusteltuna.

Mitä taas tulee russofobiaan nykymaailmassa vaikuttavana voimana, olisi sen olemassaoloa turha kiistää. Mutta vain syystä tai toisesta sokea ihminen voi jättää sen syitä etsiessään pois laskuista sen kielteisen rooli, joka Neuvostoliitolla ja Venäjällä on viime vuosikymmeninä tässä maailmassa ollut.

Tosiasia kuitenkin on, että myös Venäjällä ja sen politiikalla on ollut myönteisetkin vaikutuksensa. Tämän unohtaminen ja systemaattinen vääristely johtaa sellaiseen mentaliteettiin, jota nimitämme russofobiaksi, kuten erilaisten starikovien ja šarikovien yksisilmäiset historiantulkinnat johtavat etumerkeiltään vastakkaiseen fobiaan.

Onneksi itärajamme molemmin puolin täysipäiset ihmiset ainakin vielä sanelevat normaalin historiankirjoituksen sävyn ja sisällön.