Historiansa vangit?

 

Se vanha venäläisyys ja uudet paketit

 

Hedrick Smith, Venäläiset amerikkalaisen silmin. WSOY 1976, 569 s.

 

Kekkosen aikana Suomessa julkaistiin hyvin niukasti sellaista Neuvostoliittoa koskevaa kirjallisuutta, jota ei ollut kirjoitettu, painettu tai hyväksytty Moskovassa. Mutta silti sitä ilmestyi, ensin 1950-luvun lopun suojasään aikana, jolloin Poika Tuomisen muistelmien ohella saatiin suomeksi muun muassa Klaus Mehnertin Neuvostoihminen, joka oli alansa valioita (ks. Vihavainen: Haun mehnert tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 The New York Timesin toimittajan Hedrick Smithin laaja reportaasi Neuvostoliitosta, sen ihmisistä, arkipäivästä ja juhlasta oli 1970-luvulla tapaus paitsi Suomessa myös laajemmin. Smith sai seuraajia lähes välittömästi, kun hänen kollegansa Washington Postista Robert Kaiser kirjoitti oman kirjansa. Muitakin tuli.

Joka tapauksessa nuo kirjat lukeneena pidän Smithin kirjaa edelleen lajissaan parhaana ja se myös tavallaan aloitti uuden aikakauden suhtautumisessa Neuvostoliittoon. Sitähän oli yleisesti totuttu ajattelemaan hyvin kurinalaisena ja tehokkaana valtiona, jossa kaikki tehdään suunnitelman mukaan ja joka on vääjäämättömästi tavoittamassa ja sitten ohittamassa johtavia länsivaltoja aineellisen tuotannon alalla ja samalla tietenkin myös hyvinvoinnissa -kuinkas muuten.

Tutkijoille ei ollut salaisuus, että neuvostosysteemi oli itse asiassa hyvinkin tehoton ja että jopa modernisaatio siellä oli länsimaisittain ajatellen jäänyt toteutumatta laajalla maaseudulla, jossa elettiin yhä maahan kiinnitettyinä ja lähinnä oman pienen yksityispalstan turvin. Koneiden sijasta käytettiin käsiä ja kuokkaa.

Smith maalasi leveällä pensselillä kuvan koko neuvostoyhteiskunnasta, joka oli paljossa toisenlainen kuin amerikkalainen tai muutkaan läntiset yhteiskunnat. Neuvostoihminen oli toisaalta tottelevainen eikä yrittänyt taistella valtaa vastaan, käytännössä hän kuitenkin eli kuin anarkisti ja kiersi ja rikkoi virallisia normeja aina, kun se oli tarpeen ja turvallista.

Mitä valtaan tulee, arvioi Smith, että se oli maailma, jonka tavalliset kansalaiset kokivat olevan kokonaan heistä erillään. Se ei ollut millään tavalla ”oma”, joten siihen ei myöskään kohdistunut mitään erityisiä tunteita. Sitä vain oli syytä pelätä ja kunnioittaa kujin luonnonvoimaa.

Tosin myös Smith panee merkille vahvojen johtajien ihailun ja ottaa jopa lukunsa motoksi Nikolai Karamzinin sanat 1800-luvun alusta, joissa kerrotaan, että venäläiset ovat ylpeilleet juuri siitä, mistä ulkomaaliaset ovat heitä arvostelleet, nimittäin sokeasta ja rajattomasta alistumisesta hallitsijan tahtoon silloinkin, kun hän kaikkein sairaimmissa päähänpistoissaan on polkenut jalkoihinsa kaikki oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden lait.

Venäläisten kuuliaisuus on kuitenkin pakkokuria, arvelee Smith. He eivät ole sisäistäneet herruutta kuten saksalaiset, sielunsa syvyyksissä venäläinen uhmaa lakia, hän on sisäinen anarkisti ja pelkää sitä itsekin.

1970-luvulla tuli myös tutkijoiden pirissä tavaksi selittää Neuvostoliittoa Venäjän historialla. Näin tekee myös Smith, joka kuitenkin samalla toteaa, että olisi naurettavaa selittää, etteivät sosialistisen totalitaarisen hallinnon vuosikymmenet ja yhteiskunnan perusteelliset mullistukset olisi mitään vaikuttaneet.

Siitä huolimatta Smith, joka perehtyi Venäjän historiaan, alkoi päivä päivältä tuntea yhä useammin, että hän näki ympärillään ennen muuta Venäjän. Loppuluvussa Smith pohtii paljon puhuttua ajatusta systeemien konvergenssista eli lähenemisestä. Tulisiko venäläisistä yhä enemmän amerikkalaisten kaltaisia (ja päinvastoin)?

Smith epäilee tätä. Neuvostoliitossa eli Venäjällä oli jälleen syntynyt uusi luokkajako entisen tasapäistämisen jälkeen. Valtion rituaalit muistuttivat yhä enemmän tsaarinaikaisia, vanha Venäjä tuli yhä enemmän takaisin: Kenties olennaisempaa kuin nämä julkisen elämän järjestelyt ja rituaalit on historian syvälle juurtunut vaikutus venäläiseen luonteeseen ja instituutioihin: vallan luja keskitys, arvoastefetisismi, yksinkertaisten ihmisten vieraanpelko, vieraantuneen älymystön turha nalkutus, venäläisten intohimoinen kiintyminen äiti-Venäjään, massojen tavaksi tullut alistuminen Korkeimman johtajan edessä sekä tapa, jolla ne sokeasti hyväksyvät hallitsijan ja hallittujen välillä ammottavan kuilun.

Useimmat intellektuellitkaan eivät halunneet Venäjälle demokratiaa, arveli Smith: jopa nekin intellektuellit, jotka kaipasivat sitä, sanoivat, ettei heidän yhteiskuntansa ollut valmis demokratian edellyttämään molemminpuolisiin myönnytyksiin, poliittiseen suvaitsevaisuuteen, kompromisseihin ja itsehillintään. Hekin vetäytyvät siitä irti tai sanovat, että sen kehittyminen vie sukupolvien ajan.

Myös Smith luettelee Venäjän historiallisen erityistien omalaatuisuuksia: siellä ei ollut ollut renessanssia, uskonpuhdistusta ja perustuslaillisen liberalismin kautta.  Toistaiseksi ei ollutkaan mitään syytä odottaa, että Venäjän kulttuurin ikivanhoissa kaavoissa tapahtuisi perustavaa laatua oleva muutos.

Ajatus Neuvostoliiton venäläisyydestä tuli 1970-luvulla yhä suositummaksi ja sitä perustelivat tutkijoista etenkin Richard Pipes ja Tibor Szamuely. Etenkin Nikolai I:n ajan Venäjän ja Brežnevin Venäjän havaittiin muistuttavan aivan tavattomasti toisiaan. Markiisi de Custinen Venäjä-kirja vuodelta 1839 ja Nikolai Karamzinin muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä vuodelta 1811 julkaistiin uudelleen (ks. Vihavainen: Haun vanha venäjä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

On turha sanoakaan, että vanhan Venäjän paluu erityisesti Putinin Venäjää selittämään on nyt suurinta muotia.

Ei tuo näkökulma turha olekaan. Siitä huolimatta ei tunne tarvetta antaa paljoakaan pisteitä ampujalle, joka ensin ampuu nuolensa ja sitten piirtää sen ympärille maalitaulun. Se on hieman liian helppoa.

Venäläiseen psyykeen vaikutti Smithin aikana vielä hyvin voimakkaasti ns. Suuri isänmaallinen sota. Hän kirjoittaa siitä otsikolla: Toinen maailmansota oli vasta eilen.

Niinhän se olikin. Kun olin tuohon aikaan Moskovassa, oli siellä valtava määrä yksikätisiä ja yksijalkaisia, noin viisissäkymmenissä olevia miehiä. Eihän sodasta ollut kulunut kuin neljännesvuosisata ja on pikemmin kummallista, että se lännessä oli niin tyystin unohdettu.

Venäjällä sodan unohtaminen ei ollut mahdollista monestakaan syystä ja koko kulttuurinen ilmapiiri oli paksuna verenkarvaisista filmeistä ja kirjoista. Sankarikultti, joka lännessä oli tuhottu jo 1950-luvulla, oli Neuvostoliitossa täysissä voimissaan.

Smithin ja Mehnertin kirjat olivat aikoinaan erinomaisia kurkistuksia Venäjään ja ne ovat lukemisen arvoisia tänäkin päivänä. Tuodessaan esille Venäjän historian merkityksen nykypäivälle ne olivat vastapaino tuon ajan sosiologiselle uskolle, joka ei historiasta paljoa perustanut.

Nykyään on usko historian kaikkivoipaisuuteen Venäjän selittämisessä sen sijaan usein mennyt kohtuuttomuuksiin. Historiallinen determinismi olisi kuitenkin naiivia. Kyllä Venäjäkin on koko aina kehittynyt ja tulee kehittymään. Toivokaamme, että sen historian ne piirteet, joita voi arvostaa, nousisivat taas voimakkaasti esille.