Hirmuisia asioita

Kauhistuksia

Николай Стариков Ненависть. Хроники русофобии. «Питер» 2019, 351 с. (Viha. Russofobian kronikka).

Nikolai Starikov on omituinen kirjailija. Hän on yksi niistä, jotka Venäjälläovat viime aikoina aina vuorollaan syytäneet maailmaan historiallisia kirjoja yhtenä putkena, kuin konekivääristä.

Muita vastaavia ovat olleet muuan herra Širokorad ja myös nykyinen kulttuuriministeri Medinski. Yhteistä heille on historian reipas vääntäminen uuteen uomaan. Kyseessä olevasta kirjallisuudesta ei yleensä voi käyttää nimikettä tutkimus (issledovanije), vaan kuuluu sen sijaan Venäjällä myös sangen suosittuun sarjaan versioita (versii). Kyseessä ovat siis ns. vaihtoehtoiset totuudet.

Starikovin tuotantoon voi tutustua wikipediasta, jossa myös kerrotaan Starikovin itse kuvaavan genreään historialllis-poliittiseksi salapoliistyöksi.

Täytyykin sanoa, että tämä nykyisen ajan Scherlock Holmes onnistuu yhä uudelleen löytämään historiasta tukuttain asioita, jotka muuttavat kokonaan perinteisen käsityksemme. Tai muuttaisivat, ellemme ymmärtäisi jo alusta lähtien, että kyseessä ei ole historiallinen, vaan nimenomaan historiallis-poliittinen työ, jolla on yhtä selvät tavoitteet kuin metoditkin.

Ennen vanhaan, eli siis ennen sitä, kun kaikki piti ruveta sanomaan ja ajattelemaan englanniksi, olisi tässä kohden heti sanottu: Man merkt die Abscht und wird verstimmt.

Wikipedian venäläinen versio tarjoaa taulukon muodossa katsauksen Starikovin teoksiin, joista Nenavist on numero 18. Muutama hänen julkaisemansa kirjan otsikko kuvannee tuotannon luonnetta: Kuka tappoi Venäjän? Venäjän pahin vihollinen. Kaikki paha tulee lännestä. Kuka pani Hitlerin hyökkäämään Stalinin kimppuun? Kriisi, miten sellainen tehdään? Stalin. Muistellaan yhdessä. Sota toisten käsillä. Ja niin edelleen…

Luettelosta puuttuu ns. antifasistisen komitean suomeksi julkaisema vihkonen Stalin ja Suomi. Jos joku kaipaa huumorihetkeä vakavien asioiden parissa, voi julkaisua suositella. Kirjoittaja väittää siinä muun muassa, että vuoden 1944 suurpommituksissa varottiin tarkoin osumasta Helsinkiin…

Olisi väärin väittää, että tämän kirjoittajan tuotanto likimainkaan vastaisi sitä, mitä vakavat tutkijat Venäjällä julkaisevat. Siitä huolimatta sillä on tiettyä oirearvoa ja suurissa kirjakaupoissa Starikovin keltakantiset kirjat ovat aina näkyvästi esillä.

Kannattaa myös huomata, että kirjoittaja on ns. Izborskin klubin jäsen. Tämän think tankin tunnetuin edustajahan on muuan herra Dugin, jota ei tässä tarvinne enää lähemmin esitellä.

Tämän nyt käsillä olevan kirjan sanoma on mahdollisimman selvä ja muutenkin koko kirja on kirjoitettu eräänlaisella selkokielellä, joka muistuttaa Stalinin tyyliä. Retoriset kysymykset ja vastaukset katekismuksen tyyliin osoittavat, millaista lukijakuntaa tavoitellaan.

Russofobiaa sinänsä pidän vakavasti otettavana käsitteenä. Mikäli joku ei ole huomannut, totean, että olen itsekin kirjoittanut aiheesta kirjan.

Venäläisten on kuitenkin yhtä paljon syytä etsiä syitä russofobiaan Venäjästä ja sen poliittisesta roolista kuin amerikkalaisten on syytä ottaa huomioon kotimaansa roolit ihmetellessään sitä jenkkivihaa, joka monessa maailman kolkassa vallitsee.

Usein on molemmissa tapauksissa kyse irrationaalisesta ja huonosti perustellusta asenteesta, mutta itse asia ja sen taustat ovat aivan todellisia. Niiden ymmärtämiseksi ei tarvita mitään rakettitiedettä.

Starikovin tavoitteena on joka tapauksessa osoittaa, ettei tämä missään tapauksessa pidä paikkaansa ja että Venäjään kohdistuvan vihan päämääränä on tuhota se vaihtoehto länsimaiselle elämänmuodolle, jonka venäläisyys tarjoaa.

Tämä länsimainen asenne nojaa uskoon länsimaisen ihmisen poikkeuksellisuudesta ja oikeudesta valjastaa koko maailman resurssit itsensä -kultaisen miljardin- käyttöön.

Venäjä tarjoaa tälle hirviömäiselle ideologialle vastavoiman ja siksi sen tehtävä lännen ja länsimaisuuden vastustajana on maailmanhistoriallinen. Sen toteuttamiseksi on sitten itäslaavilaisten kansojen yhdistyminen samaan valtioon välttämätöntä…

En pidä tarpeellisena näiden houreiden enempää selostamista, koska siitä saattaisi syntyä mielikuva, jonka mukaan tämä heijastaa laajojenkin piirien ajattelua. Lunatic fringehän tässä on kysymyksessä, kuten asia nykysuomeksi ilmaistaan.

Starikovin teksti on hyppelehtivää purkausta, jossa yhtäkkiä saatetaan siirtyä kaukaa menneisyydestä nykypäivään ja päin vastoin. Tavoitteena on voimakas journalistinen vaikutus, joka tukee omaksuttuja näkemyksiä.

Tämä ei tarkoita sitä, että kirjoittaja olisi itse keksinyt ne historialliset esimerkit, joita hän sirottelee asiaansa tukeakseen. Kyllä kirjassa on myös tosiasioita ja sellaisethan ovat historiassa usein tulkinnanvaraisia, ellei kyse oli aivan triviaalista tasosta.

Muuan itseäni aina vaivannut kysymys on ns. Fraustadtin verilöyly ja sen syyt.

Kyseessä on siis Fraustadtin taistelu nykyisessä Puolassa vuonna 1706, jossa suuresti alivoimainen karoliiniarmeija tuotti rökäletappion saksilaisille, joita avusti 6000 venäläisen muodostama apujoukko.

Taistelua lienee pidettävä ruotsalaisten kannalta niin sanotusti kunniakkaana, mutta sen jälkiselvittelyä ei.

Tapahtui näet niin, että ruotsalaisten komentaja Rehnskiöld määräsi tapettavaksi antautuneet venäläiset vangit/venäläisiä vankeja, mikä on kiistatonta.

Miten paljon vankeja oli ja miksi suoritettiin tällainen kansainvälisen oikeuden vastainen joukkomurha, on sen sijaan kiistanalaista.

Itselleni on jäänyt jostakin suomalaisesta esityksestä mieleen luku 6000 henkeä, mikä merkitsisi ennenkuulumatonta verilöylyä ja yhtä historian suurimmista sotarikoksista. Koko ajatus tuollaisesta teurastuksesta sen ajan käsityönä on vertahyytävä.

Tämä luku perustuu kuitenkin ilmeiseen virhearvioon, vaikka lähes yhtä suuren (4000) esittää myös neuvostoaikana sangen arvostettu akateemikko Tarle. Siinä on otettu kirjaimellisesti erään todistajan lause, jonka mukaan venäläiset määrättiin tapettaviksi ilman armoa. Heidän määränsähän oli se 6000

Nyt kuitenkin tiedetään, että tuhannet venäläiset eivät olleet tilaisuudessa tulla teurastetuiksi, vaan olivat silloin jo siirtyneet muualle ja tämän toteaa myös Starikov omassa esityksessään.

Tosiasiallisesti tapettujen määristä esitetään vakavasti otettavia erilaisia lukuja 200-500. Wikipedian kansalliset versiot tekevät mahdolliseksi asian nopean tarkistamisen. Yllätys ei liene, että ruotsalaisilla on pienimmät luvut ja koko tapaustakin epäillään.

Tämähän on jo hirmuista. Ilkityö on joka tapauksessa samaa suuruusluokkaa kuin Viipurin verilöyly vuonna 1918 ja murhaamisen perusteena oli nimenomaan venäläisyys, muita kansallisuuksia se ei koskenut.

Mutta mistä moinen viha nimenomaan venäläisiä kohtaan? Erilaisia selityksiä on tarjolla. Eräs niistä viittaa venäläisten raakuuksiin, jotka olisivat tapahtuneet jonkin verran aiemmin ja toisessa taas esitetään, että armoa (quarter) ei tarvinnut antaa niille, jotka tekeytyivät joksikin muuksi, kuin mitä itse asiassa olivat.

Vangiksi saadut venäläiset taas olivat kääntäneet takkinsa, jotta heitä sen punaisen vuorin takia olisi luultu saksilaisiksi. Tämä ei kutenkaan selitä sitä, miksei saksilaisia sitten tapettu. Sitä paitsi aseensa pois heittäneen vihollisen armahtamiseen ei tarvittu mitään erityistä syytä. Se kuului hänen oikeuksiinsa.

Oli miten oli, sankarikuningas itse hyväksyi Rehnskiöldin teot. Kun Ruotsin armeija sitten Poltavan ja Pervolotšnan jälkeen jäi venäläisten armoille, eivät he kohdistaneet mitään kostotoimia edes niihin ruotsalaisiin, kuten Rehnskiöld, jotka olivat tuon ilkityön suorittajia.

Tämä on totta ja antaa venäläisistä moraalisesti kiitettävän kuvan. Mitä taas tulee Starikovin väitteeseen siitä, etteivät venäläiset sotilaat koskaan tappaneet käsiinsä joutuneita sotavankeja, riittää sen kumoamiseen yksi ainoa sana. Katyn.

Kaiken kaikkiaan Starikovin kirjaa ei kannata lukea, mikäli tavoitteena on hankkia tietoa ja ymmärrystä sen teemasta, mutta ei se sitä merkitse, että kirja koostuisi pelkästä humpuukista.

Sivumennen sanoen, kirjassa mainitaan Fraustadtissa antautuneen saksilaisen joukon erään päällikön nimen olleen von der Golz.

Vuonna 1918, mainitsee kirjoittaja, samanniminen kenraali toi Suomeen apujoukon, jota ilman Venäjä ja Suomi olisivat yhdistyneet muutaman kuukauden sisällä.

Ainakin tätä johtopäätöstä voi pitää perusteltuna.

Mitä taas tulee russofobiaan nykymaailmassa vaikuttavana voimana, olisi sen olemassaoloa turha kiistää. Mutta vain syystä tai toisesta sokea ihminen voi jättää sen syitä etsiessään pois laskuista sen kielteisen rooli, joka Neuvostoliitolla ja Venäjällä on viime vuosikymmeninä tässä maailmassa ollut.

Tosiasia kuitenkin on, että myös Venäjällä ja sen politiikalla on ollut myönteisetkin vaikutuksensa. Tämän unohtaminen ja systemaattinen vääristely johtaa sellaiseen mentaliteettiin, jota nimitämme russofobiaksi, kuten erilaisten starikovien ja šarikovien yksisilmäiset historiantulkinnat johtavat etumerkeiltään vastakkaiseen fobiaan.

Onneksi itärajamme molemmin puolin täysipäiset ihmiset ainakin vielä sanelevat normaalin historiankirjoituksen sävyn ja sisällön.