Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle jaana rönty. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle jaana rönty. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

torstai 6. maaliskuuta 2025

Silloinkin elettiin uutta aikaa

 

Ajankuvia

 

Eino Leino. Kootut teokset IX (Päivä Helsingissä 1905, Tuomas Vitikka 1906, Jaana Rönty 1907). Otava 1928, 426 s.

 

Juhani Ahon merkittävimpiä romaaneja on ”Kevät ja takatalvi”(ks. Vihavainen: Haun kevät ja takatalvi tulokset). Se on aateromaani, joka sijoittuu suomalaisuusliikkeen alkuaikoihin, 1800-luvun puoliväliin, jolloin se sai vastaansa niin suomalaisen kuin venäläisen reaktion.

Ahon kirja on pohjimmiltaan hyvin ihanteellinen ja siitä kuvastuu usko kansaan ja sen pohjimmaiseen jalouteen. Eino Leino sen sijaan kirjoitti paljon kriittisemmässä hengessä niin sanotun routavuositrilogiansa: Tuomas Vitikka (1906), Jaana Rönty (1907) ja Olli Suurpää (1908).

On väitetty, että ainakin Tuomas Vitikka olisi reaktiota Ahon näkemykseen. Saattaapa se olla, vaikka nopea kyllä on reaktio ollut, kun kirjat ilmestyivät samana vuonna. Minua kiinnostaa kuitenkin enemmän siinä maalailtu ajan herrasväen kuva. Sellaisen puutetta kirjallisuudessamme kun on valiteltu.

Mitä ”Jaana Röntyyn” tulee, siinä esitetään kuva aidosta Lumpenproletariaatista, maalaisköyhälistöstä, joka on aivan oppimatonta ja kyvytöntä ja elää omissa primitiivisissä oloissaan. Kun sitä katastrofiavulla pelastetaan nälkäkuolemalta, se vain passivoi sitä.

Jaana Rönty on sen seutukunnan kasvatteja, mutta päätyy Helsinkiin, jossa poliisilaitoksen venäjäksi murtava konstaapeli raiskaa hänet. Koska konstaapeli edustaa nyt aivan tiettyjä tahoja, on mahdotonta saada häntä edesvastuuseen.

Herrasväki kyllä pitää Jaanan puolta kaikin tavoin, mutta leimautuu hänen silmissään koko joukko roistoiksi ja kirja päättyy siihen, miten Jaana riemuitsee Hakaniemen mellakasta ja innostuu potkimaan ”kunnalliskaartin” uhreja, jotka on mielettömästi teurastettu torille.

Mitä Tuomas Vitikkaan tulee, hän on vauraasta kartanosta, jonka seurapiiriin kuuluu niin vanhasuomalaisten kuin nuorsuomalaistenkin edustus, vieläpä sosialistitkin ovat mukana kartanon torpparien ja heidän edusmiehekseen nousseen renkipojan hahmossa.

Hahmot ovat osaksi, ellei kauttaaltaan koomisia, mutta ilmeisesti sentään enemmän tai vähemmän edustavia noin periaatteessa. Tuomas Vitikka on syntynyt kultalusikka suussa, mutta ei suinkaan ole vanhoillinen, vaan onnistuu suututtamaan jopa kaikki poliittiset tahot ja sukuympäristönsä.

Muuan teoksen huipentuma on Tuomaksen teatterissa (Kansallisteatteri?) ampuma revolverin laukaus, jolla hän pelottelee kimppuunsa haluavia nuorukaisia ja osuu jopa erään hyvän tuttavansa ja vastustajansa peukaloon.

Tuomaksen pelastaa poliisin kynsistä yliopiston rehtori, jolla on vanhastaan oikeus järjestyksenpitoon oman laumansa suhteen.

Sitten Tuomas lähtee Ranskaan, kaikkien radikaalien luvattuun maahan ja solmii siellä muodikkaan avosuhteen ranskalaisen tytön kanssa ja ennen pitkää muuttuu tyypilliseksi ranskalaiseksi poroporvariksi, joka kammoksuu kaikenlaista radikalismia.

Sitten hän palaa Suomeen ja menee avovaimonsa kanssa normaalisti naimisiin ja alkaa hoitaa tilaansa kelpo kansalaisen tapaan.

Muuten, tuota ranskalaista vapaamielisyyttä ja aikanaan kuohuttanutta antiklerikalismia edustaa myös suvun ruotsalaistunut jäsen, vanha salaneuvos, jolle halutaan tuoda pappi kuolinvuoteelle. Hän on sen verran toimintakykyinen, että saa sanottua Voltairen sotahuudon kirkkoa vastaan: ”Écrasez l’infâme!” -murskatkaa se inhotus.

Muuten, Leino luettelee kiinnostavasti sen ajan edustavien hahmojen kirjahyllyjen sisältöä: Tuomakselle eivät vanhat Lönnrotin, Snellmanin ja Runebergin tapaiset muumiot olleet enää mitään. Hänen kirjailijansa olivat eurooppalaisia: Ibsen ja Björnson, Lie ja Kielland, Brandes ja Taine, Zola ja Maupassant, Flaubert ja Balzac, Tolstoi, Strindberg, Turgenjew, Dostojewski ja Nietzsche. Venäläisiä ilmeisesti luettiin ainakin osittain saksaksi.

Vanha Ukko-Paavo, talonpoikaisuudellaan keikaileva kartanon omistaja sen sijaan piti kirjahyllyssään SKS:n toimituksia, kalentereita ja merkkimiesten elämäkertoja, maantieteellisiä kuvauksia ja suomalaista Kansanrunoutta. Siellä olivat myös Juhani Ahon Panu, J.H. Erkon Aino, Pietari Päivärinnan TIntta-Jaakko ja Aleksis Kiven kootut teokset.

Oli siellä myös suomennetut Shakesperaren teokset, Walter Scottiin Perthin kaunotar ja Churbergin romaanisarja. Tietenkin olivat mukana myös Runebergin Hirvenhiihtäjät ja Vänrikki Stoolin tarinat ja niiden lisäksi erilaisia maatalousoppaita, lakitieteellisiä käsikirjoja, Suuret keksinnöt, Nordenskiöldin Vegan matka ja Elis Bergrothin Suomen kirkon historia. Edeellen siellä olivat Weberin Yleinen ihmiskunnan historia sekä Yrjö-Koskisen Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa sekä Nuiiasota.

Olipa vielä jokunen Agathon Meurmanin lentokirjanen, kuten hyvälle vanhasuomalaiselle kuului.

En ole katsonut aikalaiskritiikkejä, mikä varmaankin on kiinnostavaa ja Olli Suurpää on minulla vielä lukematta.

Joka tapauksessa Leinon teksti antanee kohtuullisen käsityksen siitä, mikä erotti nuorta polvea siitä maailmasta, jossa vanhat ja totiset suomalaisuusmiehet elivät ja halusivat elää. Eurooppaanhan siinä ikkunoita auottiin.

 

sunnuntai 1. maaliskuuta 2026

Kun järki korvasi tunteen

 

Viran viettelys ja kulttuurivaara

 

Eino Leino, Olli Suurpää. SKS 1998 (Routavuositrilogia s. 333-526). Alkuteos 1908.

 

Suomalaisen kirjallisuuden seuran merkittäviin kulttuuritekoihin on kuulunut vanhojen kirjojen julkaiseminen uusina nidottuina laitoksina, joita vielä täydentävät julkaisuajan arvostelut.

Eino Leinon routavuositrilogian kahta kirjaa, ”Tuomas Vitikka” ja ”Jaana Rönty” onkin tällä palstalla jo käsitelty n(ks. Vihavainen: Haun jaana rönty tulokset ). ”Olli Suurpää” täydentää aikansa kuvausta erinomaisesti.

Nämä romaanit ovat ilmestyneet vuosina 1906,1907 ja 1908 ja tuntien Leinon nopeuden kirjoittajana, varmaankin noina vuosina tai ainakin lähiaikoina kirjoitettukin.

Juuri tuona aikana idän paine suuriruhtinaskuntaa kohtaan hellitti, keisari joutui antamaan periksi liberaaleille voimilla ja perustettiin duuma, Suomen perustuslakien rikkominen lopetettiin ja lailliset olot palautettiin. Näin se ainakin aikalaisten silmin nähtiin.

Tuskin kyse siis niinkään oli Suomen yllä yhä leijuvasta venäläistämisen uhasta kuin yllättävän voiton ja helpotuksen tunteesta, kun Bobrikovin synkät ajat olivat jääneet taa ja nyt voitiin rauhassa arvioida, oliko Suomen vastarinta kannattanut. Olihan se. Vanhasuomalaisten myöntyvyyslinja oli kärsinyt tappion ja perustuslailliset saattoivat juhlia.

Itse asiassa nyt voitiin myös venäläistä kulttuuria harrastaa vailla tunnontuskia. Emämaasta löytyi sitä paitsi suuria kirjailijoita ja moraalisia opettajia aina Tolstoista ja Turgenevista Gorkiin ja Korolenkoon.

Itse asiassa koko klassinen venäläinen kirjallisuus oli moraalista opetusta ilman saarnaa. Suomalaiset käänsivät ja opiskelivat sitä innolla. Vielä niin myöhään kuin vuonna 1912, toisen sortokauden ollessa täydessä vauhdissa, V.A. Koskenniemi herätteli suomalaisia kohtuuttomasta venäläisen kulttuurin palvonnasta artikkelissaan ”Oriens an occidens?” -Itään vai länteen? (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Vuodet 1906-1908 olivat välikautta, jolloin vanhasuomalainen myöntyvyyslinja sai korvilleen perustuslaillisilta, joihin myös Leino kuului: miksi mielistelitte ja kyyristelitte, eihän siitä edes ollut asialle  mitään hyötyä, vain häpeää sen tekijöille.

Myöhemmin, jatkosodan jälkeen ja uuden ulkopolitiikan myötä tuota vanhasuomalaista linjaa alettiin sitten kuitenkin pitää orgaanisena osana Suomen omaa, jopa vuosisataista kansallista orientaatiota, joka alkoi ehkä jo Sprengtportenista ja kukoisti Snellmanin aikana kuihtuakseen sitten toisella sortokaudella ja juuttuakseen vastakohdakseen maailmansotien välisenä aikana.

Se oli se ”Suuri linja”, jonka nimityksen Raoul Palmgren antoi sille tuon nnimisessä pikku pamfletissaan. Myöhemmin sitä on nimitetty ”suomettumiseksi”, mikä on hieman hullunkurista. Mutta käsitteillä on kohtalonsa.

Joka tapauksessa siis Olli Suurpää on hieman kuivakka järki-ihminen, joka on ajan hengen myötä liittynyt nuorsuomalaisiin passiivisen vastarinnan kannattajiin. Se linja ei ole vaaraton ja kirjassakin kerrotaan, miten yhden Ollin ystävän ja puoluetoverin kotiin tehdään kotietsintä ja hänelle annetaan kolme vuorokautta aikaa poistua maasta.

Ei Olli siitä varsinaisesti pelästy, mutta koko passiivisesta vastarinnasta on jo alkanut mennä maku. Kun puoluetovereilta kysyy, uskovatko yhä he passiivisen vastarinnan voivan jotakin vaikuttaa, saa vastaukseksi, ettei siihen uskota, mutta tuo linja nyt vain on moraalinen velvollisuus, tuli mitä tuli.

Venäläistäminen etenee yleensä pienin askelin. Jopa sellainenkin seikka, kuin Kämpin ruokalistan ilmestyminen myös venäjäksi hätkähdyttää. Ja Suomi oli sentään ollut Venäjän imperiumin osa lähes sata vuotta.

Toki kouluissa nyt opiskeltiin myös  venäjää, katukilvet olivat kolmella kielellä ja ajuritkin pukeutuivat venäläisittäin, mutta tuskin se nyt niin sietämätöntä oli. Paljon pahempaa oli yleisvenäläisen asevelvollisuuden ulottaminen Suomeenkin ja Suomen nuorison vieminen pariksi vuodeksi ties minne imperiumin ääriin venäläistymään ja jopa kuolemaan venäläisen imperialismin puolesta.

Ollin esimies virastossa on herttainen venäläinen, joka puhuu niin suomea kuin ruotsia, vaikka melkoisesti murtaen. Olli taas on ollut ms, Moskovan maisterina kaksi vuotta opiskelemassa venäjää, joten se kyllä sujuu, jos tarvitaan.

Kun perustuslaillisia virkamiehiä potkitaan viroistaan, tarvitaan uusia ja Ollillekin luvataan paikka lääninsihteerinä. Se ei häntä varsinaisesti houkuttele, vaikka siitä aukeaisikin tie pian kuvernööriksi ja sitten senaattoriksi. Ja nehän olivat silloin jo hommia ne. Ei mitään 2000-luvun hikisiä ministerinpestejä. Rahasta ei olisi puutetta ja valtaakin riittäisi.

Olli torjuu kiusaajan, mutta ennen pitkää hän sentään myöntyy. Miksi ei myöntyisi? Eino Leinon ilmeinen tarkoitus on tässä kuvata moraaliltaan horjuvan järki-ihmisen periksi antamista käytännön järjelle. Hän ei jaksa enää tehdä sitä, mikä näyttää hyödyttömältä, vaikka vastarinta sitten historian oikusta pääseekin voitolle, minkä lukijatkin jo tietävät.

Olli ei ole epäisänmaallinen eikä oikeastaan edes opportunisti. Hän vain ei ole aatteen palon elähdyttämä eikä enää jaksa uskoa.

Elmo E. Kaila, AKS:n perustaja sanoi joskus 1920-luvulla, että jos venäläistäminen olisi saanut jatkua vielä muutaman vuoden, eikä maailmansota olisi Suomea siltä pelastanut, olisi koko vastarinta haihtunut pian olemattomiin.

Ihmiset alkoivat viihtyä liiankin hyvin sorron alla, he näkivät venäläisyydessä paljon hyvääkin, kun heiltä puuttui tuo viha, jota Kaila alkoi saarnata kansallisen pelastuksen evankeliumina. Hänen oma veljensä Toivo T. Kaila sen sijaan pysyi russofiilinä.

Niin sanotuista Moskovan maistereista, joihin kuuluivat muun muassa Ilmari Kianto ja Hilja Riipinen, vain pari mainitakseni, tulee tässä mieleen Martti Wuori, joka oli itse asiassa kirjallisuusmies ja innokas pikku näytelmien kirjoittaja, josta kuitenkin tuli Kuopion läänin kuvernööri vuosiksi 1903-1905 (ks. Vihavainen: Haun martti wuori tulokset ). Tuskin erehdyn, jos sanon, että hän oli Olli Suurpään esikuvana.

Tuon ajan venäläistämispolitiikkaa on vähätelty ja sen vastustamista jopa pilkattu. eihän Suomi ollut lainkaan huonossa asemassa esimerkiksi Irlantiin verrattuna ja silti jopa englantilaiset kehtasivat arvostella Venäjää Suomen sortamisesta…

Tottahan tuo on, mutta Suomen perustuslakien kumoaminen (seuraan nyt tässä Rasilaisen linjaa, joka pitää silmämääränään tuon ajan suomalaista tulkintaa, ks. Vihavainen: Haun rasilainen tulokset ) oli johtanut erittäin vaaralliselle tielle ja siitä johti suora linja  venäläistymiseen. Vastarinta oli ainoa mahdollinen terveen kansakunnan reaktio.

Tässä ei ole tarvetta erityisesti kauhistella juuri venäläistymisen pahuutta. Mukavaa väkeähän he ovat, mutta miltä oman kansakunnan hukuttaminen kansainmereen tuntuu, voi kysellä virolaisilta ja latvialaisilta. Ei sellaiseen voi vapaaehtoisesti alistua.

Vai voiko? Englannin kielen ja sen myötä anglosaksisen ajattelun ja (epä)kulttuurin hiipiminen isännäksi omaan maahamme on aika lailla samanlainen asia. Eikö sen salliminen ilman vastarintaa ja jopa tietoinen edistäminen olisi kansallinen itsemurha ja sitä paiysi harvinaisen kunniaton?

Englantia täytyy tietenkin osata, kuten sata kunta vuotta sitten oli osattava ranskaa. Myös venäjää olisi kannattanut osata, mutta sitä kieltäydyttiin opiskelemasta isänmaallisista syistä. Asia oli ymmärrettävä myös sikäli, ettei maailmankieli ollut venäjä, vaan ranska, jonka ohella piti tietenkin osata myös saksaa. Niitä osattiin Venäjälläkin, joten miksi vaivautua vielä venäjän opiskeluun?

Nyt olisi pelkkää tyhmyyttä kieltäytyä oppimasta englantia, mutta ehkä vielä suurempaa tyhmyyttä on yrittää imeä itsensä täyteen pelkkää anglosaksista kulttuuria ja laiminlyödä kaikki muut. Suomalaisuus ja suomenruotsalaisuus yhdessä muodostavat kansallisen kulttuurin tässä maassa ja niitä täällä on vaalittava.

Riidelkää nyt siitä.