Kun venäläisyys oli muotia

 

Kuprin ja Wuori

 

Aittakirjaston aarteista sattui nyt käsiin Aika-lehden vuosikerta 1907. Lehtihän kuuluu nykyisen Kanava-lehden esi-isiin ja syntyi vanhasuomalaisten ns. Raatajan ryhmässä. Raataja oli lehti, joka pyrki lähestymään työväkeä.

Sen sivuilta löytyy arvostelu Eino Kaliman kääntämästä Aleksander Kuprinin teoksesta Kaksintaistelu. Arvostelija on Martti Wuori, joka vielä äskettäin oli toiminut Kuopion läänin kuvernöörin virassa (1903-1905).

Kuvernöörin virka oli tuohon aikaan yleensä kovin sotilaallinen ja sellaisiin hakeutui kenraaleja, Kuopiossahan oli toiminut mm. Alexander Järnefelt. Wuori ei kuitenkaan ollut mikään sotilas, vaan entinen ministerivaltiosihteerin viraston virkamies, joka oli viettänyt pari vuosikymmentä Pietarissa. Venäjää hän oli oppinut ns. Moskovan maisterina eli Venäjän valtion kielistipendiaattina vuosina 1880-1884.

En tunne paremmin Wuoren kuvernöörinuraa, mutta ilmeisesti paikka oli sellainen, johon Bobrikovin aikana vaadittiin venäjän kielen taito ja sehän Wuorella oli, toisin kuin useimmilla suomalaisilla. Vanhasuomalaiset pyrkivät pitämään strategiset asemat suomalaisten käsissä, etteivät ne menisi venäläistäjille.

Wuori joutui vuonna 1905 eroamaan, mikä nähtävästi tapahtui ns. yleisistä syistä. Joka tapauksessa hän sai vielä samana vuonna todellisen valtioneuvoksen arvon. Tämä viittaa siihen, että hänen työtään arvostettiin.

Paitsi virkamies, Wuori oli ahkera kirjailija, joka kirjoitti kymmenittäin seuranäytelmiä, enimmäkseen tietääkseni lyhyitä pikku kappaleita, jotka usein olivat humoristisia. Hän käänsi myös runsaasti kirjallisuutta venäjästä ja ranskasta.

Aleksandr Kuprin, jonka kirjaa tässä sivutaan, oli merkillinen ja monipuolinen kirjailija, joka useita vuosia vietti myös Suomessa. Ensin hän oli täällä komppanian päällikkönä ensimmäisen maailmansodan aikana ja sitten emigranttina Venäjän kansalaissodan jälkeen.

Joitakin Kuprinin Suomen-aikaan liittyviä kirjoitelmia, jotka ilmestyivät täkäläisessä venäläisessä lehdessä Novaja russkaja žizn, on julkaistu vasta vuonna 2001, Ben Hellmanin ja Richard Daviesin toimesta.

Kuprinin ura oli monenkirjava. Hän toimi ensin sotilaana ja sitten sekalaisissa töissä muun muassa sirkustaiteilijana, toimi jopa lentäjänä (sekä ilmapallolla että lentokoneella) ja ahersi työläisenä metallitehtaissa. Välillä hän rupesi jo munkiksikin, mutta luopui siitä urasta. Poliittisesti hän oli aktiivinen ja vuonna 1906 kannatti tuntemansa luutantti Schmidtin kapinaa (panssarilaiva Potjomkin).

Bolševikkikaappauksen jälkeen Kuprin ei vielä poistunut Venäjältä, vaan jatkoi kirjallista työtään, Maksim Gorkin suojeluksessa kuten muukin Pietarin nälkää näkevä intelligentsija. Judenitšin vallattua Hatsinan hän liittyi tämän armeijaan. Sen jälkeen seurasi emigroituminen Suomeen ja sitten vuonna 1920 Pariisiin.

Kuprinin elämäkerrassa ehkä yllättävintä on, että hän palasi Venäjälle hallituksen kutsumana vuonna 1937 (!), mutta kuoli seuraavana vuonna ns. luonnollisen kuoleman syöpään.

Itse pidän kovasti Kuprinin proosasta, jossa on paljon sekä hellyttävän lyyrisiä sävyjä (ks. Vihavainen: Haun junkkerit tulokset) ja toisaalta myös ajan ilmiöihin pureutuvaa, armottoman satiirista ainesta (vrt. Vihavainen: Haun syyskukkia tulokset).

Kuprinin kuuluisin teos on epäilemättä Kaksintaistelu (Pojedinok), joka ilmestyi vuonna 1905. Teos sai suurta huomiota ja herätti pahaa verta armeijassa, jossa se koettiin solvaavana. Kirjan katsottiin yleisesti paljastavan Venäjän armeijasta sitä mädännäisyyttä, joka johti Japanin-sodan katastrofiin ja sitä myytiin paljon..

Muistettakoon, että Venäjän armeijassa oli kaksintaistelu nimenomaan sallittua Aleksanteri III:n ajoista lähtien, kun se oli historiassa ollut yleensä aina kiellettyä, vaikka kieltoa käytännössä rikottiin kaiken uhallakin. Tähän maailmanaikaan tällaisen instituution salliminen oli jo poikkeuksellinen merkki taantumuksellisuudesta.

Wuori nostaa arvostelussaan esille sen mielettömyyden, jonka eteen kaksintaisteluun joutunut nuori upseeri näkee edessään ja joka saa hänet ajattelemaan koko sotilasammatin luonnetta aivan tolstoilaisin äänenpainoin: ”mitä se sitten oikeastaan on koko tuo sotilasammatin viekkaasti kyhätty laitos? Ei mitään, tyhjää prameilua, ilmassa riippuva rakennus, jonka perustana ei edes ole nuo kaksi lyhyttä sanaa ”en tahdo”, vaan se seikka, etteivät ihmiset, ties mistä syystä vielä tähän päivään asti ole sanoneet noita sanoja…mitä se on sitten koko sota välttämättömine kuolemisineen ja koko sotataito, joka tutkii parhaita tappamiskeinoja? Suuri maailman erehdys? Yleinen soaistus?”

”Kaksintaistelu” on siis tendenssiromaani, toteaa Wuori, mutta se on sitä siinä samassa hyvässä mielessä kuin esimerkiksi Tolstoin sotakuvaukset tai taiteilija Vereštšaginin teokset (pääkallopyramidi ”Sodan apoteoosi” ym.).

Myös Kuprin paljastaa sotalaitoksen räikeää mielettömyyttä kuvatessaan juurta jaksain sotilaiden arkea Länsi-Venäjällä sijaitsevassa rykmentissä. Kirja on täynnä hienosti piirrettyjä henkilökuvia. Se on ansainnut paremmin tulla suomennetuksi kuin Leonid Andrejevin ”Punainen nauru”, huomauttaa Wuori, mutta ei selitä mielipidettään sen enempää. Toki myös tuo mainittu Andrejevin kirja suomennettiin. Tämähän olikin meillä suurta venäläissuuntauksen aikaa sortopolitiikan lopettamisen jälkeen (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Venäjän kielen eksperttinä Wuori korjailee hieman toista Moskovan maisteria, Eino Kalimaa. Muutamassa kohdassa kääntäjä on mennyt aivan metsään ja kirjoittanut aivan hullunkurisesti, mistä arvostelija antaa konkreettisia esimerkkejä.

Mutta, huomautuksista huolimatta suomennos on Wuoren mielestä ”kaikkea kiitosta ansaitseva ja hyvin nautittava”.

Miksipä vaivauduin kommentoimaan 120 vuoden takaista pientä kirja-arvostelua? No, vaikkapa siksi, että tämänkin päivän elämyksistä jäisi jotakin mieleeni. Jos se jotakin toistakin kiinnostaa, niin sitä parempi.

Kun järki korvasi tunteen

 

Viran viettelys ja kulttuurivaara

 

Eino Leino, Olli Suurpää. SKS 1998 (Routavuositrilogia s. 333-526). Alkuteos 1908.

 

Suomalaisen kirjallisuuden seuran merkittäviin kulttuuritekoihin on kuulunut vanhojen kirjojen julkaiseminen uusina nidottuina laitoksina, joita vielä täydentävät julkaisuajan arvostelut.

Eino Leinon routavuositrilogian kahta kirjaa, ”Tuomas Vitikka” ja ”Jaana Rönty” onkin tällä palstalla jo käsitelty n(ks. Vihavainen: Haun jaana rönty tulokset ). ”Olli Suurpää” täydentää aikansa kuvausta erinomaisesti.

Nämä romaanit ovat ilmestyneet vuosina 1906,1907 ja 1908 ja tuntien Leinon nopeuden kirjoittajana, varmaankin noina vuosina tai ainakin lähiaikoina kirjoitettukin.

Juuri tuona aikana idän paine suuriruhtinaskuntaa kohtaan hellitti, keisari joutui antamaan periksi liberaaleille voimilla ja perustettiin duuma, Suomen perustuslakien rikkominen lopetettiin ja lailliset olot palautettiin. Näin se ainakin aikalaisten silmin nähtiin.

Tuskin kyse siis niinkään oli Suomen yllä yhä leijuvasta venäläistämisen uhasta kuin yllättävän voiton ja helpotuksen tunteesta, kun Bobrikovin synkät ajat olivat jääneet taa ja nyt voitiin rauhassa arvioida, oliko Suomen vastarinta kannattanut. Olihan se. Vanhasuomalaisten myöntyvyyslinja oli kärsinyt tappion ja perustuslailliset saattoivat juhlia.

Itse asiassa nyt voitiin myös venäläistä kulttuuria harrastaa vailla tunnontuskia. Emämaasta löytyi sitä paitsi suuria kirjailijoita ja moraalisia opettajia aina Tolstoista ja Turgenevista Gorkiin ja Korolenkoon.

Itse asiassa koko klassinen venäläinen kirjallisuus oli moraalista opetusta ilman saarnaa. Suomalaiset käänsivät ja opiskelivat sitä innolla. Vielä niin myöhään kuin vuonna 1912, toisen sortokauden ollessa täydessä vauhdissa, V.A. Koskenniemi herätteli suomalaisia kohtuuttomasta venäläisen kulttuurin palvonnasta artikkelissaan ”Oriens an occidens?” -Itään vai länteen? (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Vuodet 1906-1908 olivat välikautta, jolloin vanhasuomalainen myöntyvyyslinja sai korvilleen perustuslaillisilta, joihin myös Leino kuului: miksi mielistelitte ja kyyristelitte, eihän siitä edes ollut asialle  mitään hyötyä, vain häpeää sen tekijöille.

Myöhemmin, jatkosodan jälkeen ja uuden ulkopolitiikan myötä tuota vanhasuomalaista linjaa alettiin sitten kuitenkin pitää orgaanisena osana Suomen omaa, jopa vuosisataista kansallista orientaatiota, joka alkoi ehkä jo Sprengtportenista ja kukoisti Snellmanin aikana kuihtuakseen sitten toisella sortokaudella ja juuttuakseen vastakohdakseen maailmansotien välisenä aikana.

Se oli se ”Suuri linja”, jonka nimityksen Raoul Palmgren antoi sille tuon nnimisessä pikku pamfletissaan. Myöhemmin sitä on nimitetty ”suomettumiseksi”, mikä on hieman hullunkurista. Mutta käsitteillä on kohtalonsa.

Joka tapauksessa siis Olli Suurpää on hieman kuivakka järki-ihminen, joka on ajan hengen myötä liittynyt nuorsuomalaisiin passiivisen vastarinnan kannattajiin. Se linja ei ole vaaraton ja kirjassakin kerrotaan, miten yhden Ollin ystävän ja puoluetoverin kotiin tehdään kotietsintä ja hänelle annetaan kolme vuorokautta aikaa poistua maasta.

Ei Olli siitä varsinaisesti pelästy, mutta koko passiivisesta vastarinnasta on jo alkanut mennä maku. Kun puoluetovereilta kysyy, uskovatko yhä he passiivisen vastarinnan voivan jotakin vaikuttaa, saa vastaukseksi, ettei siihen uskota, mutta tuo linja nyt vain on moraalinen velvollisuus, tuli mitä tuli.

Venäläistäminen etenee yleensä pienin askelin. Jopa sellainenkin seikka, kuin Kämpin ruokalistan ilmestyminen myös venäjäksi hätkähdyttää. Ja Suomi oli sentään ollut Venäjän imperiumin osa lähes sata vuotta.

Toki kouluissa nyt opiskeltiin myös  venäjää, katukilvet olivat kolmella kielellä ja ajuritkin pukeutuivat venäläisittäin, mutta tuskin se nyt niin sietämätöntä oli. Paljon pahempaa oli yleisvenäläisen asevelvollisuuden ulottaminen Suomeenkin ja Suomen nuorison vieminen pariksi vuodeksi ties minne imperiumin ääriin venäläistymään ja jopa kuolemaan venäläisen imperialismin puolesta.

Ollin esimies virastossa on herttainen venäläinen, joka puhuu niin suomea kuin ruotsia, vaikka melkoisesti murtaen. Olli taas on ollut ms, Moskovan maisterina kaksi vuotta opiskelemassa venäjää, joten se kyllä sujuu, jos tarvitaan.

Kun perustuslaillisia virkamiehiä potkitaan viroistaan, tarvitaan uusia ja Ollillekin luvataan paikka lääninsihteerinä. Se ei häntä varsinaisesti houkuttele, vaikka siitä aukeaisikin tie pian kuvernööriksi ja sitten senaattoriksi. Ja nehän olivat silloin jo hommia ne. Ei mitään 2000-luvun hikisiä ministerinpestejä. Rahasta ei olisi puutetta ja valtaakin riittäisi.

Olli torjuu kiusaajan, mutta ennen pitkää hän sentään myöntyy. Miksi ei myöntyisi? Eino Leinon ilmeinen tarkoitus on tässä kuvata moraaliltaan horjuvan järki-ihmisen periksi antamista käytännön järjelle. Hän ei jaksa enää tehdä sitä, mikä näyttää hyödyttömältä, vaikka vastarinta sitten historian oikusta pääseekin voitolle, minkä lukijatkin jo tietävät.

Olli ei ole epäisänmaallinen eikä oikeastaan edes opportunisti. Hän vain ei ole aatteen palon elähdyttämä eikä enää jaksa uskoa.

Elmo E. Kaila, AKS:n perustaja sanoi joskus 1920-luvulla, että jos venäläistäminen olisi saanut jatkua vielä muutaman vuoden, eikä maailmansota olisi Suomea siltä pelastanut, olisi koko vastarinta haihtunut pian olemattomiin.

Ihmiset alkoivat viihtyä liiankin hyvin sorron alla, he näkivät venäläisyydessä paljon hyvääkin, kun heiltä puuttui tuo viha, jota Kaila alkoi saarnata kansallisen pelastuksen evankeliumina. Hänen oma veljensä Toivo T. Kaila sen sijaan pysyi russofiilinä.

Niin sanotuista Moskovan maistereista, joihin kuuluivat muun muassa Ilmari Kianto ja Hilja Riipinen, vain pari mainitakseni, tulee tässä mieleen Martti Wuori, joka oli itse asiassa kirjallisuusmies ja innokas pikku näytelmien kirjoittaja, josta kuitenkin tuli Kuopion läänin kuvernööri vuosiksi 1903-1905 (ks. Vihavainen: Haun martti wuori tulokset ). Tuskin erehdyn, jos sanon, että hän oli Olli Suurpään esikuvana.

Tuon ajan venäläistämispolitiikkaa on vähätelty ja sen vastustamista jopa pilkattu. eihän Suomi ollut lainkaan huonossa asemassa esimerkiksi Irlantiin verrattuna ja silti jopa englantilaiset kehtasivat arvostella Venäjää Suomen sortamisesta…

Tottahan tuo on, mutta Suomen perustuslakien kumoaminen (seuraan nyt tässä Rasilaisen linjaa, joka pitää silmämääränään tuon ajan suomalaista tulkintaa, ks. Vihavainen: Haun rasilainen tulokset ) oli johtanut erittäin vaaralliselle tielle ja siitä johti suora linja  venäläistymiseen. Vastarinta oli ainoa mahdollinen terveen kansakunnan reaktio.

Tässä ei ole tarvetta erityisesti kauhistella juuri venäläistymisen pahuutta. Mukavaa väkeähän he ovat, mutta miltä oman kansakunnan hukuttaminen kansainmereen tuntuu, voi kysellä virolaisilta ja latvialaisilta. Ei sellaiseen voi vapaaehtoisesti alistua.

Vai voiko? Englannin kielen ja sen myötä anglosaksisen ajattelun ja (epä)kulttuurin hiipiminen isännäksi omaan maahamme on aika lailla samanlainen asia. Eikö sen salliminen ilman vastarintaa ja jopa tietoinen edistäminen olisi kansallinen itsemurha ja sitä paiysi harvinaisen kunniaton?

Englantia täytyy tietenkin osata, kuten sata kunta vuotta sitten oli osattava ranskaa. Myös venäjää olisi kannattanut osata, mutta sitä kieltäydyttiin opiskelemasta isänmaallisista syistä. Asia oli ymmärrettävä myös sikäli, ettei maailmankieli ollut venäjä, vaan ranska, jonka ohella piti tietenkin osata myös saksaa. Niitä osattiin Venäjälläkin, joten miksi vaivautua vielä venäjän opiskeluun?

Nyt olisi pelkkää tyhmyyttä kieltäytyä oppimasta englantia, mutta ehkä vielä suurempaa tyhmyyttä on yrittää imeä itsensä täyteen pelkkää anglosaksista kulttuuria ja laiminlyödä kaikki muut. Suomalaisuus ja suomenruotsalaisuus yhdessä muodostavat kansallisen kulttuurin tässä maassa ja niitä täällä on vaalittava.

Riidelkää nyt siitä.

Naittajat

 

Kun akat viekastelivat

Martti Vuori, Savon sydämmessä. Kansantapojen kuvaus. Kolminäytöksinen huvinäytelmä. Otava, Kuopio 1898, 128 s.

 

Martti Vuoren (Bergh-Wuori, 1858-1934) elämä oli monivaiheista. Hän opiskeli maisteriksi ja toimi sitten keisarin Suomen asiain kanslian eli ministerivaltiosihteerin viraston virkamiehenä Pietarissa ja ilmeisesti osasi erinomaisesti venäjää.

Kuten uusi suomalais-venäläisiä kirjallisuussuhteita kartoittava kirja (ks. Vihavainen: Haun hellman tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) kertoo, Vuori oli ahkera venäläisten klassikoiden (Lermontov, Tolstoi) suomentaja ja käänsi suomeksi myös ranskalaisia klassikoita Maupassantista Musset’hen.

Lisäksi Vuori kirjoitteli paljon näytelmiä, joita etenkin maamme lukuisat seuranäyttämöt esittivät. Tätä näytelmää kuitenkin kirjan mukaan esitettiin ensi kerran peräti Suomalaisessa teatterissa Helsingissä 17.11.1897. Ilmeisesti siitä siis on olemassa toinenkin laitos tai sitten käytettiin käsikirjoitusta.

Mitä Vuoren uraan tulee, hän nousi vuosiksi 1903-1905 jopa Kuopion läänin kuvernööriksi (maaherraksi), mitä varmastikin edesauttoi hänen venäjän kielen taitonsa, joka autonomisen Suomen virkamiehistön piirissä oli harvinaisuus.

Kuten tunnettua, myöntyvyyttä edustaneiden vanhasuomalaisten ja perustuslaillisten välinen kuilu oli noihin aikoihin syvä ja jyrkkä ja jopa terroria esiintyi. Venäjää taitava maaherra sai runsaasti lokaa niskaansa, mutta vaihtoehtonahan olisi ollut ehta venäläisen miehen sijoittaminen tuolle paikalle. Vastaava dilemma oli aikoinaan miehitetyissä Baltian maissa.

Lohdutuspalkintona vuoden 1905 kuohuissa eronnut maaherra sai todellisen valtioneuvoksen tittelin, mikä yhä voimassa olleen venäläisen rankijärjestyksen mukaan merkittiin luvulla neljä ja vastasi kenraalimajuria, kontra-amiraalia ja hoviarvoissa kamariherraa. Kenraaleitahan kuvernöörit yleensä olivatkin.

Tämä pikku huvinäytelmä kertoo olevansa kansantapojen kuvaus, jonka juoni on äärimmäisen simppeli. Siinä keskushenkilöinä ovat kovapäinen nuori talonpoika, joka ei onnistu pääsemään läpi rippikoulusta, mikä olisi ehtona naimisiin menolle ja nuori mökin tytär, joka on naimaiässä, mutta ei ole kiinnostunut tuosta mainitusta tomppelista, joka näytelmässä esitetään puolihöperönä ja pannaan myös kompastelemaan.

Kuitenkin kaksi naista, tytön äitipuoli eli emintimä ja pojan äiti päättävät, että naimiskauppa on tehtävä. Tytön isä yrittää pitää vastahakoisen lapsensa puolta, mutta on toivoton nahjus.

Puuttuvan rippikoulun naiset keksivät mitätöidä sillä juonella, että selittävät pappilassa rovastille morsiamen olevan jo raskaana, joten muodollisuudet voidaan nyt ohittaa.

Hirmustunut rovasti haukkuu akat pahanpäiväisesti näiden kurjan kasvatuksen ja huonon silmälläpidon takia. Pöljä sulhasmies on kaikesta kovin hämillään, edes ymmärtämättä, mitä hänen oletetaan tehneen.

Onnelliseksi lopuksi saapuvat paikalle itse viaton tyttö ja hänen todellinen rakkautensa ja kihlattunsa, joka on vain renki, mutta eteenpäinpyrkivä ja kirstunsa pohjalle jo satoja markkoja koonnut.

Pari saa toisensa ja akkojen juonet valuvat tyhjiin. Näytelmän lopuksi rovasti, jota todellisuuden paljastuminen suunnattomasti huvittaa, alkaa kertoa sitä rouvalleen esiripun laskeutuessa.

Kun nykypäivän lukija pohtii, mitä ihmettä yleisö joskus ja vielä vasta vähän yli sata vuotta sitten tällaisesta teatterikappaleesta oikein sai, lienee vastattava, että kyseessä oli nimenomaan tilaisuus nauraa hölmöjen eli siis maalaisten ja erityisesti heidän keskuudestaan löytyvien vähälahjaisten tomppelien kustannuksella.

Murretta näytelmässä on vain nimeksi, vaikka sille nauraminen oli pitkään myös erilaisten iltamien vakionumeroita. Tässä on kysymys erityisesti sivistyneistön eli pappilan väen ja kaukana kylillä asuvien maalaisten välisestä kulttuurisesta kuilusta, jonka oikealla puolelle sivistyneen yleisön on helppo asettua.

Pelkään pahoin, ettei tämä näytelmä nykyään saisi ketään erityisesti nauramaan tai muutenkaan mainittavasti reagoimaan, joten sitä tuskin nähdään näyttämöllä.

En suinkaan tarkoita sitä, että se olisi selvästi huonompi kuin erinäiset nykyaikaiset kantaa ottavat näytelmät, mutta erilainen se on. Se edustaa aivan toista aikakautta.

Onhan sekin syy siihen tutustua.

Konjunktuurista toiseen

 

Muurinmurtajat II

 

Henkinen muuri. Suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800-1930. Toimittanut Tomi Huttunen. SKS 2024, 549 s.

 

Tämä kirja on siis oikeastaan artikkelikokoelma, mutta sellaiseksi poikkeuksellisen hyvä ja merkittävä. Tuota kunnioitettavaa julkaisumuotoahan on Venäjällä tapana pilkata ”joukkohaudaksi” (bratskaja mogila), jonne ne artikkelit häviävät ikuisiksi ajoiksi ja vain ani harvat niitä löytävät.

Tämän kirjan osaksi sellainen kohtalo ei varmastikaan tule. Se koostuu ihan oikeista tutkimuksista eikä ole pelkkä vanhojen käsitysten kompilaatio. Sen lähimpänä edeltäjänä pidettävästä Kiparskyn kirjasta se poikkeaa niin paljon, että alasta kiinnostuneen on ehdottomasti luettava molemmat. Niissä on tuskin mitään yhteistä.

Muuan kirjoittajien mielenkiinnon kohde ovat olleet venäläisen kirjallisuuden suomennokset. Ben Hellmanin muutama vuosi sitten julkaiseman bibliografian täydennykseksi on tässä kirjassa löytynyt niin paljon etenkin lehdissä ilmestynyttä aineistoa, että se on alan asiantuntijatkin hämmästyttänyt.

Ben Hellman ja vaimonsa Erja ovat tässäkin kirjassa jatkaneet ansiokasta uraansa suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden tutkijoina. Muitakin vanhemman polven tutkijoita on ollut asialla, mutta myös uutta polvea, mukaan lukien sellaista, jolla on äidinkielenään venäjä.

Venäjää ja sen tutkimusta harjoittavan väen määrä Suomessa on 1970-luvusta lähtien kasvanut valtavasti. Silloin porukka vielä mahtui yhteen taksiin, nyt pitää olla jo linja-auto, ehkäpä peräti kaksikerroksinen.

Myös Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden laitoksen tuolloin aloitetut ulkomaansuhteet ovat yhä uudelleen tuottaneet tulosta, mikä näkyy tässäkin julkaisussa.

Venäjän tutkimus vietti sattuneesta syystä kituvaa elämää Neuvostoliiton mahtavuuden aikoina. Sitten se sai äkillisen piristysruiskeen, kun EU:ssa haluttiin tietää lisää siitä, miten suomalaiset olivat onnistuneet hoitamaan idänsuhteensa niin hyvin. Sen takana täytyi olla ylivertaista Venäjän tuntemusta.

En puutu tässä enempää siihen, missä määrin ja missä suhteessa kyseessä oli harhakäsitys. Joka tapauksessa siinä oli yksi esimerkki siitä, miten suhdanneherkkää akateemnenkin Venäjän tutkimus on ollut niin meillä kuin muuallakin.

Venäjän tullessa ns. normaaliksi valtioksi katsottiin rahoittajapiireissä, ettei sen tutkimiseen ole syytä erityisemmin panostaa. Rahahanat pantiin kiinni yhtä helposti ja perusteellisesti kuin ne oli erityisesti Amerikassa avattu toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen.

Putinin kehittäessä uudentyyppistä fasistista järjestelmäänsä kiinnostus Venäjään lisääntyi, mutta Ukrainan sodan alettua se on aika yksipuolisesti suuntautunut Venäjän olemuksellisen pahuuden selvittämiseen ja välineellisiin tutkimuksiin, joiden on haluttu edistävän sen vastaista taistelua.

Kaunokirjallisuus on erityisesti Venäjällä aina ollut poikkeuksellisen tärkeä kansallisen kulttuurinmuoto. Kirjailijat ovat olleet siellä niin historioitsijan kuin papin ja tuomarin roolissa ja kirjallisuuden kautta älymystö on pyrkinyt tuomaan esille sen elämän totuuden (pravda žizni), jota valta on yhä uudelleen yrittänyt monopolisoida ja kätkeä.

Pidän selvänä, että kirjallisuuden tutkimus ja siihen perehtyminen antavat enemmän sille, joka haluaa tuntea Venäjää, kuin parhaimpienkaan ajatushautomoiden lennokkaat epistolat.

Joitakin symbolista on siinä, että kuten Valentin Kiparskyn teos Suomi Venäjän kirjallisuudessa ilmestyi sodan aikana, niin myös tämä suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden suuri kartoitus ilmestyy aikana, jolloin valtioidemme välinen raja on kokonaan suljettu.

Mutta asiaan. Ne välittäjäryhmät, jotka toimivat Suomea ja Venäjää erottavan Kiinan muurin murtajina olivat ymmärrettävästi ennen muuta sellaisia, joille molemmat kielet olivat tuttuja jo lapsuudesta. Pietarin suomalaiset ja inkeriläiset olivat tässä suhteessa poikkeuksellisen tärkeitä, mikä sinänsä on tunnettu asia, mutta vasta tässä nousee todelliseen merkitykseensä.

Ammattiryhmistä yllättävän tärkeä olivat upseerit, jotka aina osasivat venäjää ja usein olivat myös Venäjällä kauan palvelleita. Kääntäjiä löytyi aina kenraalitasolle saakka.

Papit ja opettajat ja aivan erityisesti Pietarin suomalaisen seurakunnan ja koulun piirissä toimineet olivat keskeinen ryhmä sekä venäläisen kirjallisuuden kääntäjinä että suomalaisuusaatteen edistäjinä, myös koko maan kannalta ajatellen. Tämäkin asia on sinänsä tunnettu, mutta tuskin vieläkään täydessä määrin arvostettu.

Opettajat myös Suomessa ahkeroivat käännösten parissa ja tietenkin on noteerattava erityisesti ns. Moskovan maisterien rooli. Heihinhän kuului merkittävä ja sekalainen joukko, josta löytyvät niin opettaja ja poliitikko ”hurja Hilja” Riipinen ja kirjailija Ilmari Kianto, sekä monitoimimies Toivo T. Kaila kuin kristillisessä työssä ja Pikkujättiläisen toimittajana ansioitunut Yrjö Karilas.

Erikoisimpiin tässä joukossa kuuluu aktiivinen kirjailija ja kääntäjä Martti Bergh (Wuori), joka aikanaan toimi myös Kuopion kuvernöörinä.

Konservatiivien piirissä Venäjää ja sen tarpeita pyrittiin ymmärtämään ja vanhasuomalaiset saivat sortokausien aikana niskaansa todellisen vihan ryöpyn ja hengenvaarakin oli tarjolla. Joka tapauksessa suuria venäläisen kirjallisuuden ystäviä olivat aikoinaan muiden muassa niin V.A.Koskenniemi kuin Maila Talvio.

On kiinnostavaa, että Suomessa ilmestyneellä Finljandskaja Gazetalla oli keskeinen rooli suomalaisten kirjailijoiden teosten kääntäjänä. Bobrikovilaisena syystäkin pidetty lehti julkaisi paljin myös kiivaiden venäläisen sortopolitiikan vastustajien, kuten Juhani Ahon, Bertel Gripenbergin ja Eino Leinon tekstejä.

Kyseessä saattoi olla suunnitelmallinen kulttuurioffensiivi ja määrätietoista vaikuttamisyritystä voi havaita tiettyjen kirjailijoiden suuntaan.

Tässä kirjassa valotetaan kiinnostavasti entistä syvemmältä sitä murrosta, jonka mukana venäläisestä kulttuurista haluttiin sitten suuren suojasään jälkeen jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kääntyä poispäin, erityisesti länteen.

Romaanisten maiden suuntaakin ehdoteltiin ja niillä oli roolinsa myös esimerkiksi Koskenniemen uralla. Toki Saksa nousi sittemmin uusien konjunktuurien myötä johtavaan rooliin.

1900-luvun alku oli venäläisen kirjallisuuden suurta juhlaa Suomessa ja asiaa edisti suuresti se, että Venäjän intelligentsija oli yleensä aina Suomen puolella taantumuksen sortopolitiikkaa vastaan, jopa hyvin aktiivisesti ja riskin ottaen.

Suuri Suomen ystävä oli tunnetusti Maksim Gorki, joka moitti suomalaisia siitä, että nämä olivat alentuneet myöntyvyyspolitiikkaan, siis samoin kuin Lenin, joka tuskaili suomalaisten puuttuvaa aktiivisuutta separatismissaan. Gorkista tuli bolševikki, mutta myös monet kiivaat antibolševikit kannattivat Suomea ja suorastaan ihailivat sitä. Erityisesti Aleksandr Kuprin, joka yhä syystäkin luetaan suuriin venäläisiin klassikoihin.

Myös Leonid Andrejev oli tunnetusti suomalaismielinen ja samaan joukkoon voi tosiaan laskea koko intelligentsijan yleisestikin, se kun oli kauttaaltaan vallitsevan järjestelmän vihollinen. mikäli joku sitä tavalla tai toisella tuki, joutui nopeasti ulkopuolelle leirin.

Intelligentsija käänsi ja julkaisi ennen vallankumousta suomalaista kirjallisuutta suuren antologian, jonka tekemiseen osallistuivat alan huiput.

Suomalais-Venäläinen veljeily saavutti kulminaatiopisteensä keväällä vuonna 1917, kun Suomessakin yleisesti ja poikkeuksetta juhlittiin ja ylistettiin vapauden sankaria, Kerenskiä.  Pietarissa avattiin silloin suuri suomalaisten taitelijoiden näyttely, jota Ivan Bunin on herkullisesti selostanut, mistä Ben Hellman on kirjoittanut suomeksi (ks. Vihavainen: Haun mnogo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Syksy ja erityisesti vuosi 1918 toivat sitten uuden vaiheen suomalais-venäläisiin suhteisiin. Maailmansodan aikana tavattomasti paisunut venäläisväestö Suomessa joutui suoranaisen rasismin kohteeksi ja yritettiin kokonaan karkottaa.

Venäläisen kirjallisuuden harrastus ja ihailu eivät kuitenkaan Suomessa päättyneet, vaan jatkuivat yllättävänkin elinvoimaisina. Vanhat ystävät, kuten Maksim Gorki, joka tosin olikin poliittisesti muuttunut aivan eri mieheksi, haluttiin nyt unohtaa ja sen mukana muukin venäläisyys, jonka varjo oli noussut uhkaavana koko maan ylle.

Mutta konjunktuurit vaihtelevat. Kaikki venäläisyys nousi taas toisen maailmansodan jälkeen arvoon arvaamattomaan. Kenties paradoksaalisena voisi pitää, että se tapahtui juuri silloin, 1970-luvulla, kun venäläisyys oli Suomesta hävinnyt miltei kokonaan ja neuvostoturistitkin saapuivat tänne vain pistäytymään ja liikkuivat pelokkaina ryhminä, joita paimennettiin paikasta toiseen.

Nyt elämme taas erästä uutta vaihetta venäläis-suomalaisissa suhteissa. Samaan jokeen ei voi kahta kertaa astua ja nytkin tilanne on omalla tavallaan aivan uusi ja entisistä aallonpohjista poikkeava.

Meillä on nyt maassa vakituisesti asuvia venäjänkielisiä ihmisiä sekä suhteellisesti että absoluuttisesti enemmän kuin koskaan ennen ja samaan aikaan ulkopoliittinen kriisi koettelee Suomen ja Venäjän suhteita, jotka ovat käytännössä katkenneet.

On selvää, että myös tänä aikana venäläisväestössä on niin omat Suomen ystävänsä kuin bobrikovilaisensa. Toisin kuin ennen, meillä on myös suuri määrä kaksoiskansalaisia. Voi pitää erinomaisena suorituksena sitä asiaa, ettei mitään mainittavaa konfliktia ole ainakaan vielä syntynyt.

Todettakoon, että myös viime sotien aikana venäläinen vähemmistömme pysyi solidaarisena Suomelle. Sehän oli kauttaaltaan antibolševistista ja syystä pelkäsi rajan murtumista.

Luojan kiitos, sodalta olemme vielä säästyneet, mutta on selvää, että putinistisen Venäjän politiikka vaikuttaa voimakkaasti myös venäläisyyden ja venäläisen kulttuurin asemaan kaikkialla. Olisi suuri virhe ja vanhinko meille itsellemme, mikäli sitä alettaisiin naiivisti syrjiä.

Tältäkin kanalta uusi teos ansaitsee kiitosta. kaiken kaikkiaan, se on kirja, jonka jokaisen asianharrastajan ja yleensäkin myös suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneen solisi lukevan.

Kirjassa mainitaan useita nyt jo täysin unohtuneita teoksia, joiden aiheena ovat esimeriksi Pietarin suomalaiset. Tämä teema on kirjallisuudessa niin vähän tunnettu, että soisi kustantajien ottavan onkeensa uusintapainosten mahdolllisuduen. Tekijänpalkkiotkaan eivät enää ole ongelmana.