Suuri oikeustaistelu ja Suomen historian perusteet II

 

Provinssi vai valtio? 

Aki Rasilainen, Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. Miten Venäjän keisarit suhtautuivat Suomen valtiolliseen autonomiaan. Warelia 2024, 463 s.

 

Osmo Jussilan väitöskirja (1969) ja muukin myöhempi ajattelu ja toiminta tähtäsi käsitykseni mukaan aina historiallisen totuuden palauttamiseen ja myyttien murskaamiseen.

Suomen ja Venäjän suhteita tutkineet historioitsijat olivat katselleet maailmaa myöhempien aikojen perspektiivistä, ”joulukuun kuudennen päivän (1917) tirkistysaukosta” ja tavoittaneet siksi katseensa piiriin vain aivan tiettyjä asioita ja jättäneet huomiotta sellaista, joka oli aikoinaan ollut tärkeämpääkin.

Historiallisen totuuden palauttamiseksi Jussila tutki myös venäläisiä käsityksiä asioista, eritoten Suomen asemasta valtakunnassa ja teki myös vertailevia tutkimuksia, esimerkiksi Terijoen hallitukseen verrattavista muista nukkehallituksista, joita Neuvostoliitto oli valloituspolitiikasaan käyttänyt.

Edeltävän historian perusteella oli selvää, että Venäjällä oli tapana myöntää valloittamilleen alueille jonkinlainen paikallinen itsehallinto ja lahjoa sen eliitti antamalla lämpimiä paikkoja hallinnossa ja esimerkiksi verohelpotuksia. Ajatelkaamme vain vuonna 1801 liitetyn Gruusian ruhtinas Bagrationia johtamassa Suomen valloitusta vuonna 1808.

 Suomen upseeriston Suomen sodan jälkeen saamat edut olivat hyvä esimerkki jälkimmäisestä ja Vanhan Suomen vanha ruotsalainen lainsäädäntö kelpasi esimerkiksi edellisestä.

Sen sijaan Venäjä ei koskaan tunnustanut liittämäänsä aluetta valtioksi, jonka lakeja itsevaltias olisi sidottu kunnioittamaan. Näin ei ollut tapahtunut muuallakaan, miksi näin olisi tapahtunut Suomessa? Kyseessä oli siis suomalaisten itsensä luoma myytti.

Tämän tulkinnan mukaan koko Suomen autonomian valtiollisuus omine perustuslakeineen oli myöhäsyntyistä suomalaista sepitettä. Keisari oli kyllä vahvistanut uuden alueen lait, mutta ei erityisiä perustuslakeja, joita ei edes ollut. Koko käsitekin oli anakronistinen.

Porvoossa tapahtunut uskollisuudenvakuutuksen akti oli vain tavanomainen kunnioittamisen ja uuden esivallan tunnustamisen (hyllning, Huldigung) akti, eikä kyse ollut valtiopäivistä, vaan maapäivistä. Ruotsiksi tapahtuman nimi oli landtdag ja sen asianmukainen suomalainen käännös maapäivät.

Kun Venäjä otti Suomen haltuunsa, se myönsi sille tiettyjä privilegioita, mutta ei perustuslaillista asemaa. Sellaisia lakeja ei itsevaltias (samoderžets ja jedinoderžets) tunnustanut eikä voinutkaan tunnustaa.

Koko Porvoon valtiopäivien historian Jussila siis kirjoitti uusiksi. Rasilaisen ilmauksen mukaan se ”poiskirjoitettiin” ja hän väittää, että lähes joka kohdassa Jussila aktiivisesti tulkitsee tapahtumia väärin.

Jussilan ilmoitettuna pyrkimyksenä on ollut palauttaa ajankohdan totuus sellaisena, kuin se ilman anakronistista myöhempää tukintaa aikoinaan oli. Rasilaisen mielestä Jussila nimenomaan syyllistyy anakronismiin ja sitä paitsi jättää huomiotta sen, että myös noiden aktien ja dokumenttien myöhemmät tulkinnat ovat yhtä suurella oikeudella historiaa. Ei lakipykälän historia pääty siihen, kun se julkaistaan. Se alkaa siitä.

Rasila tekee selvää Jussilan väitteistä kautta linjan ja todistelee, että Porvoossa pidettiin nimenomaan valtiopäivät, jota koskevaa sanaa ei suomen kielessä tosin ollut ennen 1840-lukua. Landtdag-termiä käytettiin ruotsiksi erottamaan tapahtuma samanaikaisista Ruotsin valtiopäivistä, mutta se ei muuttanut niiden statusta keisarin kanssa tehdyn sopimuksen suhteen.

Kyseessä oli Rasilaisen mukaan tosiaankin sopimus, jossa keisari vannoi kunnioittavansa Suomen perustuslakeja, joiuta olivat Kustaa III:n ajoilta periytyvät vuoden 1772 Hallitusmuoto (HM) ja vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja(YVK). Näin ei tosiaankaan ollut ennen tehty missään muualla, mutta näin tehtiin Suomessa.

Asia selittyi siitä keisarin myötämielisyydestä absoluuttisen valtansa rajoittamiseen nähden, joka oli hänelle ominaista, erityisesti Speranskin ensimmäisellä kaudella, mutta myös sen jälkeen. Mihail Speranskihan tuohon aikaan hoiti Suomen asioita valtiosihteerinä. Itse asiassa tämä liberaali idea oli Aleksanterille läheinen myöhemminkin, vaikka hän ei koskaan uskaltanut kokeilla sitä Venäjällä.

Tämän näkemyksen on esittänyt myös suuri Suomen ystävä ja Aleksanteri I:n elämäkerran kirjoittaja Andrei Nikolajevitš Saharov (ks. Vihavainen: Haun andrei saharov tulokset), sekä Haminassa vuonna 2009 pidetyssä symposiumissa, että myöhemmässä artikkelissaan, joka on julkaistu LiteraRus-lehdessä 1/2016.

Yhden tutkijan mielipide ei toki korvaa asiaan erikoistuneen spesialistin tuloksia. Juristi ja historioitsija Rasilainen käy kohta kohdalta läpi sen paradigman väitteet, jonka Jussila Keijo Korhosen jalanjäljissä rakensi ja havaitsee itse asiassa kaikki sen olennaiset väitteet vääriksi.

Mikä pahempaa, joissakin tapauksissa kyse on hänen mukaansa ollut selvästä historian väärentämisestä, näin sellaisessakin tapauksessa, jossa tekstiin on lisätty sana ”vain”.

Rasilaisen mukaan Jussila on itse asiassa tempautunut mukaan 1800-luvun loppupuolen Suomen-syöjien Ordinin ja Jelenevin argumentointiin, joka oli hyvin tarkoitushakuista ja anakronistista. Itse asiassa, kun keisarien suhtautumista Suomen perustuslakeihin tarkastelee, se osoittautuu jokaisessa tapauksessa ne ymmärtäväksi ja niitä kunnioittavaksi.

Poikkeushan oli Nikolia II, mutta hänkin ymmärsi hyvin, mitä teki rikkoessaan valansa argumentoi Rasilainen. Helmikuun manifesti ei ollut paljon melua tyhjästä, vaan todellinen valtiokaappaus, kuten se aikoinaan ymmärrettiinkin.

Muistan itse aina kummeksuneeni sitä, että kunnioitettu opettajani Jussila antoi niin suuren painon sille, mikä hänen mielestään oli juridisesti korrektia. Eihän juridiikka joka mahdollisesti sijaitsi jossakin idea-avaruudessa ollut yhtä kuin kansakuntien suhteiden todellisuus. Vain jälkimmäisessä asiat ratkaistiin ja taisteltiin omien arvojen puolesta, mihin jokaisella kansakunnalla ei ollut ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus.

Mutta Jussilan näkemyksestä tuli tosiaankin nopeasti uutta ortodoksiaa, joka on tunkeutunut kaikkialle nykyisiinkin yleisteoksiin ja oppikirjoihin saakka ja mikä ehkä tärkeämpää, myös ihmisten ajatteluun.

Ajatus siitä, että Suomi, joka itse asiassa on juridinen konstruktio, ehkä syntyikin vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla maakunnasta valtioksi Leo Mechelnin epäilyttävien todistelujen varassa, on kummallinen.

Se liittyy läheisesti myös siihen kuvitelmaan, ettei Suomea missään mielessä eikä missään tapauksessa ollut eikä voinut olla olemassa ennen vuonna 1809 -oli vain joukko Ruotsin läänejä, jotka se joutui luovuttamaan Venäjälle (vrt. Vihavainen: Haun suomen keksiminen tulokset).

Tämä, jos mikä on anakronistista ja sen tärkeä merkitys on siinä, että se häivyttää koko menneisyytemme johonkin merkilliseen hämärään, josta ei näy olevan  itään ulospääsyä. Koko historiamme alkaakin vasta ”Porvoon maapäivistä”, jolloin Aleksanteri armollisesti korotti maamme omien kansojensa joukkoon -ei kansakunnaksi maailman muiden kansakuntien joukkoon.

Rasilaisen ristiretki näitä käsityksiä vastaan perustuu ankaralle lähteiden kritiikille, eikä ole ainakaan sen vähemmän uskottava kuin Jussilan esitys. Amicus Plato, magis amica veritas.

Mitä tulee Jussilan motiiveihin, olen siinä vakaassa uskossa, että hänen tarkoituksensa oli nimenomaan historiallisen totuuden palauttaminen, kuten hän ilmoittikin. Hänen tutkijalaatunsa tuntien olisi aivan absurdia olettaa hänen pyrkineen mielistelemään tässä venäläisiä, eli siis ”suomettuneen” erästä typerää ilmausta käyttääkseni.

Eiköhän Osmolle käynyt samoin kuin monelle muullekin tutkijalle: kun hypoteesi alkoi näyttää tuottavan hyviä tuloksia ja selittävän niin vanhempia kuin uudempiakin aikoja, alkoivat sen kanssa ristiriidassa olevat asian näyttää näennäisiltä poikkeamilta, jotka sitten koetettiin selittää pois perusteilla, jotka usein olivat kyseenalaisiakin ja vain heikosti oletusta tukevia.

Tällainenhan se paradigman idea on. Se ei ole varsinainen teoria, josta voitaisiin johtaa korollaareja, se on lähestymistapa, joka antaa viitteitä siitä, mistä totuutta on etsittävä. Etymologisesti se tarkoittaa sanan taivutuskaavaa ja kuten tiedämme, sellaisista on aina myös suuria ja ilmeisiä poikkeuksia.

Kun tutkimuksessa havaitaan tarpeeksi paljon poikkeuksia, on koko vanha kaava hylättävä ja omaksuttava uusi. Tällainenhan oli Kopernikuksen johtopäätös, jonka mukaan maailmankaikkeuden keskukseksi onkin otettava aurinko eikä maa.

Sehän oli myös ajan mittaan riittämätön oletus, mutta paransi oleellisesti tapaamme ymmärtää kaikkien havaintojemme kokonaisuutta.

Uskon, että Rasilainen on tässä nyt oikeilla jäljillä. Tuon ajan spesialistit ovat nyt saanet vakavan haasteen tulkita asioita uudesta näkökulmasta.

Näin se kehitys etenee.

Kuten asiaan kuuluu, otan vielä Rasilaisen kirjasta esille myös yhden täysin arvottoman ”argumentin”: naiset eivät menneet Jussilan perässä hänen näkemystään kannattamaan. Heitä oli kaksi kappaletta: Pirkko Rommi ja Taimi Torvinen…

Se suuri oikeustaistelu

 

Suuri myytti?

 

Aki Rasilainen, Porvoon valtiopäivien poiskirjoitettu historia. Miten Venäjän keisarit suhtautuivat Suomen valtiolliseen autonomiaan. Warelia 2024, 463 s.

 

1960-luvulla joukko nuoria tutkijoita kirjoitti Suomen autonomian ajan historian uuteen uskoon. Siihen kuuluivat ennen muuta Keijo Korhonen, Matti Klinge ja Osmo Jussila.

Aikakausien vaihtuessa myös niiden näkökulma menneisyyteen väistämättä muuttuu. Tuon ajan vanhemmat polvet, eritoten sotasukupolvi olivat nähneet Suomen ja Venäjän suhteet ennen muuta Suomen taisteluna oikeuksistaan ja Venäjän sortopolitiikkana, jossa loukattiin häikäilemättä lakia ja oikeutta. Näin ainakin jo Aleksanteri III:n ajasta lähtien.

Nuori polvi nosti sen sijaan esille aikakauden siunauksellisuuden: rauhan ja yhteistyön, Suomelle edullisen aseman omana taloudellisena alueenaan ja monien suomalaisten hyvän ja uskollisen palvelun Venäjän valtakunnassa. Suomalaisuusliikekin oli saanut tukea itseltään keisarilta.

Kyseessä oli niin sanottu tieteellisen paradigman muutos. Vanha näkemys idän ja lännen ikuisesta taistelusta ei enää vastannut uuden aikakauden tarpeita. Ei historia pelkkää sortoa ja vääryyttä ollut ja jos haluttiin etsiä nykyisen ajan historiallisia juuria, sopi mennä Snellmaniin saakka.

 Sprengtporteniakaan ei usein enää kavahdettu nostaa kansalliseksi merkkimieheksi. Suomen kansallinen suuri linja oli Suomen ja Venäjän ystävyyden linja.

Ei tämä merkinnyt historian vääristelyä, mikäli tutkimus tehtiin nuhteettomasti pelisääntöjen mukaan. Historiasta voitiin ja voidaan aina löytää monenlaista ja keskenään ristiriitaistakin ainesta.

Sodan jälkeen ja uuden rinnakkaiselopolitiikan aikana kysyntää oli molemminpuolisesti edullisen yhteistyö historialle. Suomi oli saanut palvella sellaisen näyteikkunana jo vuodesta 1863 saakka, kun Puolan kapina kukistettiin raa’asti ja Suomelle ja suomalaisuudelle sen sijaan jaettiin oikeuksia roppakaupalla. Nyt oli tilausta samanlaiselle politiikalle.

Vanha historioitsijasukupolvi suhtautui hyvin vastahakoisesti uusiin tulkintoihin, minkä sekä Osmo Jussila että Keijo Korhonen saivat väitellessään kokea. Klingen aihe oli turvallisemmin kotimainen ja vain sivusi keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan suhteita.

Osmo Jussilan väitöskirja” Suomen perustuslait venäläisten ja suomalaisten tulkintojen mukaan 1808-1863” ilmestyi vuonna 1969 ja läpäisi tarkastuksen rimaa hipoen.

Eino Jutikkala nimitti väittelijän asennetta jopa uustsaristiseksi: Jussila katsoi osoittaneensa, että niin sanotussa oikeustaistelussa suomalainen tulkinta ei itse asiassa ollutkaan se ilmeinen totuus, jota venäläiset suurvaltachauvinistit räikeästi loukkasivat. Itse asiassa venäläisten tukinta oli vahvempi.

Venäläisen tulkinnan mukaan Suomen suuriruhtinaskunnan asema perustui sotilaalliseen valloitukseen. Suomi oli voittomaa, jolle valloittaja, itsevaltias salli haluamansa määrän itsehallintoa. Porvoon niin sanotut valtiopäivät eivät olleet kahden valtioelimen kohtaaminen, jossa Suomen asema sovittiin, vaan pelkät maapäivät, seremonia, jonka funktiona oli uskollisuuden vakuuttaminen hallitsijalle.

Suomea ei siis luotu Porvoossa, vaan Haminassa, Ruotsin ja Venäjän rauhansopimuksessa, jossa Ruotsi luovutti Venäjälle tietyt sopimuksessa luetellut lääninsä.

Tämä näkemys on sen jälkeen ajan mittaan muodostunut suomalaisessa historiallisessa kirjallisuudessa ehdottomaksi dogmiksi ja tukeutunut kaikkiin yleisesityksiin ja oppikirjoihin, kuten Rasilainen esittää.

 Puhe Porvoon ”valtiopäivistä” on leimattu anakronismiksi ja jopa termi ”sortokaudet” on haluttu hävittää ja korvata ”yhtenäistämispolitiikalla” tai vastaavilla neutraaleilla ilmauksilla. Eiväthän venäläiset rikkoneet lakeja, vaan tulkitsivat niitä omalla tavallaan, joka itse asiassa oli pätevämpi kuin suomalaisten tulkinta.

Kun tässä nyt taas elämme murroskautta ja näkökulmat tuppaavat vaihtumaan, leimaamme Jussilan, Korhosen ja Klingen näkemykset helposti termillä ”suomettuminen”. Se on sopivan väljä ja epämääräinen termi, jonka käytön voi oikeuttaa vaikkapa sillä vanhalla pseudoargumentilla, että ”se lisää vettä venäläisen imperialismin myllyyn”.

Niinhän se toki tekeekin, mutta ei historian tutkimuksia ja tulkintoja voi arvostella sillä perusteella, mihin tarkoitukseen niitä voi käyttää. Jussila itse uskoi olevansa totuuden ja vain totuuden puolella. Muistan hänen joskus asettaneen vastakkain totuuden ja isänmaallisuuden ja kysyneen retorisesti ”rodina ili pravda?” -synnyinmaa vai totuus?

Tämä väitöskirjan perustuslakitukinta jäi Osmon (sinuttelen, kun oltiin kollegoita ja kavereita, hän opettaja, minä oppipoika) eräänlaiseksi fiksiksi ideaksi, joka säilyi myös hänen magnum opuksessaan ”Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917”, 2004.

Venäjän suurlähettiläs Rumjantsev innostui käännättämään kirjan myös venäjäksi ja Osmo sai Ystävyyden kunniamerkin. Asioista mitään ymmärtämättömät leimannevat jo tämän perusteella Jussilan lipeväksi venäläisten nuoleskelijaksi, joka hyvin sopii siihen suomettuneeseen joukkoon, joka valitettavasti oli ainakin toistaiseksi jäänyt meillä lustroimatta.

Ennen kuin rupean käsittelemään Rasilaisen kirjaa, joka todella on raskaan sarjan vyörytys Jussilan tulkintaa vastaan, totean, että rohkeampaa historiallisen totuuden esitaistelijaa kuin Osmo Jussila, en tästä maasta tunnekaan, vaikka Keijo Korhonen ja Tuomo Polvinen ansaitsevat myös tässä suhteessa korkeimmat arvosanat.

Osmolla oli kyllä oma marxilainen kautensa, joka sattui 1960-1970-lukujen vaihteeseen, jolloin hän kirjoitteli uutta marxilaista Suomen historiaansa, mutta hän tuli järkiinsä ja jätti kirjan julkaisematta. Tutustuminen venäläiseen historiankirjoitukseen osoitti hänelle, että marxilainen ote mahdollisti historian muusan täydellisen prostituoinnin, mikä naapurissa oli myös tapahtunut.

Kun V.V. Pohljobkinin kirja ”Suomi vihollisena ja ystävänä 1714-1967” ilmestyi vuonna 1969, moni tutkija suitsutti sitä tärkeänä marxilaisena puheenvuorona. Osmo teurasti kirjan Historiallisessa aikakauskirjassa ja osoitti, että se seurailee uskollisesti vanhojen venäläisten Suomen-syöjien linjauksia. Marxilaisuutta siinä oli korkeintaan koristeena.

1980-luvulla, kun Neuvostoliitto oli vielä voimissaan ja jokainen itseään kunnioittava journalisti teki parhaansa ollakseen YYA-hengessä kollegoitaan parempi tai ainakin nuhteeton, tuli Jussilan nimestä neuvostovastaisen häirikön synonyymi.

Keskeistä tämän maineen saamisessa oli pieni kirja ”Terijoen hallitus 1939-1940”, (1985), jossa kirjoittaja osoitti, että kyseessä oli Neuvostoliiton hyökkäyksen keskeinen tukipylväs, eikä mikään erikoisuus, joka joutaa merkityksettömänä painua pois historiallisesta muistista. Jussilan mukaan Terijoen hallitus myös noudatti yleistä Neuvostoliiton laajenemissotien kaavaa: se oli ikään kuin kuormastoon kuuluva laitos, jollainen pystytettiin kaikkiin valloitettaviin maihin todistamaan, ettei niitä lainkaan valloitettu, vaan autettiin.

Skandaalin määrää on vaikea kuvailla ja luulenpa, että juuri nyt kannattaisi tutkia tämän teoksen ja muunkin Osmo Jussilan tämän kauden kirjoittelun vastaanottoa.

 Kaikki olivat pöyristyneitä, ei pelkästään maanpetturuuteen itsensä vakaasti ja ennustettavasti ankkuroinut Tiedonantaja, vaan aivan kaikki julkisuudessa esiintyneet, ns. laatumediasta iltapäivälehtiin saakka. En muista poikkeuksia. Ehkä joku muistaa?

Tilanne oli hieman sama kuin uskonnon kanssa. Tietyssä vaiheessa kansa lakkaa uskomasta, mutta kunnioittaa kuitenkin perinnäistapoja ja varoo julkisesti loukkaamasta niitä. Se, joka korottaa äänensä ja kertoo pyytämättä totuuden, leimataan häiriköksi, joka suotta on ruvennut rettelöimään kaikkien vahingoksi.

Kuitenkin kyseessä oli muuan lähihistorian keskeinen perusasia. Se kuului juuri niihin, joista Paasikivi sanoi, että jos niistä vaietaan ja ne kerrotaan väärin, se tuhoaa kansamme sielun. Juuri sitä vastaan Jussila uskalsi nousta ja oli täysin omaa luokkaansa historiallisen totuuden puolustajana seurauksista välittämättä.

Silti hän piti loppuun saakka kiinni tukinnastaan Suomen perustuslakien luonteesta. Mistä moinen saattoi johtua? Venäjän mielistelystä, pelkuruudesta tai epärehellisyydestä nyt ei ainakaan.

Sitä katsokaamme myöhemmin ja eritoten Rasiaisen argumentointia ja näkemyksiä näistä asioista.

Muuttuuko historia?

 

Uusi paradigma?

 

Kun asiasta näyttää jääneen epäselvyyttä, täytyy tässä vielä todeta, etten usko Osmo Jussilan missään vaiheessa väärentäneen historiaa.

Paradigma ei tarkoita välinettä, jonka mukaan väännetään kaikki tutkimustulokset väkisin tiettyyn suuntaan. Se tarkoittaa sitä yleiskuvaa, joka parhaiten sopii saatujen tutkimustulosten kokonaisuutta kuvaamaan, vaikka yleensä kaikessa tutkimuksessa on mukana myös päälinjasta poikkeavia tuloksia.

Esimerkiksi maakeskeisen maailmankuvan muuttaminen aurinkokeskeiseksi yksinkertaisti olennaisesti asioiden ymmärtämiseksi vaadittuja laskutoimituksia. On kuitenkin huomautettu, ettei maakeskeinen maailmankuva sinänsä ole väärä.

Voidaan asiat niinkin ajatella, mutta silloin vaaditaan aivan valtavasti lisää laskutoimituksia. Oma asemamme maailmassa tuppaa myös paisumaan. Onko tämä kohtuullista vai ei, on kysymys, joka vaatii vastausta. Mitä meille kuuluvat vieraiden galaksien asiat?

No, tietokoneillehan asioiden monimutkaisuus ei liene ongelma, joten kai voimme odottaa uutta maakeskeisyyttäkin. Onhan merkkejä palaamisesta uuteen keskiaikaan jo paljon muitakin. Noita litteän maan puolustajiakin jo on, liittyneekö jopa samaan asiaan.

Relevantit asiakirjat ja niiden yhteydet tuntevilla tutkijoilla oli aikoinaan paradigma, jota voimme nimittää kansalliseksi ja sen mukaan siis Suomi oli valtio, joka oli tehnyt molempia osapuolia sitovan sopimuksen Venäjän keisarin kanssa Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809.

Sen jälkeen on vallalle päässyt paradigma, joka kiistää asian olennaisilta osin. Sitä ovat ensimmäisinä kannattaneet autonomian ajan Suomi-syöjät, mutta sittemmin sen ovat hyväksyneet myös professori Osmo Jussila ja hänen jäljessään monet muut asiantuntijat. Se on nykyään yleisesti hyväksytty lähtökohta.

Tämä ei merkitse yksimielisyyttä, saati sitä, että kaikki materiaali todistaisikin uuden tulkinnan puolesta ja sen entisen näkemyksen kannattaminen olisi historian väärennöstä. Asioiden vain on katsottu parhaiten tulevan ymmärretyksi tietyn yleisen oletuksen avulla.

Kuitenkin erimielisyydet etenkin johtopäätöksissä koskevat monessa asiassa kansakunnan historian kannalta olennaisia asioita. Jussilan kannattamaa paradigmaa on Aki Rasiaisenkin edustaman turkulaisen koulununnan (Timo Soikkanen ym.) taholta kutsuttu hallintoparadigmaksi, jonka vaihtoehtona on säätyparadigma.(Timo Soikkanen (toim.): Taistelu autonomiasta. Perustuslait vai itsevaltius? Kleio-sarja. Edita 2009).

Edellisessä paradigmassa keskitytään itsevaltaa edustaneiden byrokraattien näkökulmaan ja jälkimmäisessä Suomen säätyjen näkökulmaan.

Jälkimmäinen on luonteeltaan kansallinen ja kysyä tieyenkin sopii, että elleivät suomalaiset itse sitä edusta, kukapa sen tekisi heidän puolestaan?

Täytyy todeta, että tämän aihepiirin tuntijoita maassamme on paljon ja etten itse tuohon ryhmään kuulu. Molempia paradigmoja käyttäen on mahdollista kirjoittaa maamme historia ja päästä yleisesti ottaen samoihin tuloksiin kussakin erityiskysymyksessä. Vain kysymys juridisesta oikeassa olosta, joka itse asiassa on kovin akateeminen, saa erilaisen vastauksen.

Elämähän kuitenkin joudutaan elämään täällä maan päällä, eikä missään ideoiden aineettomassa maailmassa. Ideat palvelevat sitä eri tavoin ja niillä voidaan tukea erilaisia pyrkimyksiä.

Juridisia ongelmia ei tietenkään ole lupa sinänsä ylenkatsoa. Stalin nimitti kerran arkistorotiksi sellaisia historioitsijoita, jotka ”pelkkien paperisten dokumenttien nojalla” tekivät johtopäätöksiä kommunistisen puolueen historiasta. Eihän sellisilla ollut mitään merkitystä puolueen yleislinjaan verrattuna. Sen taas hallitsi suvereenisti Stalin ja saman tien historiankin.

Paradigmat kyllä värittävät yleiskuvaa aihepiiristään. Ennen Jussilan (ja myös Korhosen, Tommolan ja Klingen) tulkintoja suomalaisten historioitsijoiden näkemys oli lähtökohtaisesti kansallinen. Historia oli kansakuntamme historiaa.

Toisen maailmansodan jälkeen kansallinen näkökulma sai ikävän kaiun ja siitä uumoiltiin automaattisesti seuraavan vääristymää ja turhia kansainvälisiä ristiriitoja. Uudella paradigmalla oli tilausta.

Uuden aikakauden vaihtuminen näyttää nyt olevan taas tosiasia. Mullistus näyttää olevan niin suuri ja erityisesti asia koskee idänsuhteitamme, että olisi ihme, ellei kansallinen (tai sääty-) paradigma nyt saisi osakseen entistä enemmän ymmärrystä.

Asiaa ei voida ratkaista pelkästään Rasilaisen kirjan perusteella eikä sen näkökulma itse asiassa ole edes uusi, vaan on useammankin tutkijan toimesta nimenomaisesti esitetty jo viimeistään vuoden 2009 turkulaisessa julkaisussa.

Vallitsevan ja erityisesti Jussilan kehittämän paradigman takanakaan eivät ole vain hänen omat tutkimuksensa, vaan sen ovat jakaneet monet noita asioita tarkoin tutkineet historioitsijat. Meillähän on ollut muun muassa niin sanottu hallintohistoriaprojekti, jossa 1800-luvun lähteitä on laajasti käytetty.

Rasilainen on kirjassaan yliopistolaitosta kohtaan varsin katkera ja syyttää sitä sensuurista ja määräilystä, joka toteutuu tiettyjen tutkimusaiheiden sallimisessa ja toisten hylkäämisessä sekä myös niin sanotussa vertaisarviointijärjestelmässä, joka itse asiassa on ennakkosensuuria.

Rasilaisen valitukset eivät tässä suhteessa ole perusteettomia. Vertausarvioinnissa esiintyy ainakin jossakin määrin mielivaltaa ja tutkimusten suuntaaminen ja etenkin rahoitus ovat asioita, joita ei voi pitää puolueettomasti ja avoimesti hoidettuina.

Mutta ihmiskuntahan on tunnetusti vajavainen monessa suhteessa. Toki yhteinen tehtävämme on yrittää taistella sitä vastaan ja saada aikaan jonkinlaista kalua siitä raaka-aineesta, jota Sir Isaiah Berlin on kutsunut nimellä ”the crooked timber of humanity”.

 

 

Pintaa syvemmältä

 

Aikakausi omasta näkökulmastaan

 

Kristiina Kalleinen, Valtioaamun aika. Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1863. Gaudeamus 2023, 352 s.

 

Verrattain nuoren kliseen mukaan Suomen poliittinen historia Porvoon valtiopäivistä vuoteen 1863 eli valtiopäivätyöskentelyn uudelleenaloittamiseen saakka oli ollut valtioyötä, jolloin suuriruhtinaskunnassa ei tapahtunut juuri mitään. Siellä oltiin hiirenhiljaa ja sieltä kuului vain hallintokoneiston natinaa.

Tämä näkemyshän on joutunut pahan riepottelun kohteeksi jo siitä lähtien, kun Osmo Jussila vuonna 1969 julkaisi väitöskirjansa Suomen perustuslakien suomalaisista ja venäläisistä tulkinnoista. Tutkimus kyseenalaisti jopa koko ajatuksen Suomen valtiollisuudesta ja sen aktin merkityksestä, joka tapahtui Porvoossa vuonna 1809, kun Suomi liitettiin Venäjään. Puhe valtiopäivistäkin osoitettiin harhaanjohtavaksi.

Matti Klinge kuului myös niihin tutkijoihin, jotka halusivat ymmärtää tuon ajan Venäjän näkökulmaa Suomen asioissa ja häneltä liikeni runsaasti ymmärrystä myös Nikolai I:lle, joka oli ollut liberaalien venäläistenkin vihaama mörkö jo aikoinaan.

Kristiina Kalleinen, joka on tutkinut nimenomaan tätä aikakautta hyvin monipuolisesti, on nyt tehnyt siitä yleisesityksen, jonka nimeksi on symbolisesti valittu Valtioaamun aika. Kun asioita tarkastellaan aikalaisperspektiivistä, osoittautuu, ettei kyseessä edes Nikolain hallitessa ollut suinkaan Suomen kannalta mikään pakkovallan kausi, jolloin vähintäänkin lain henkeä koko ajan poljettiin ja kaikki normaali kehitys estettiin.

Itse asiassa tapahtui suorastaan kaikinpuolista edistystä. Sellaiset asiat kuin vapaa kansalaistoiminta, kansanopetus ja vapaa yritteliäisyys toki pääsivät todella kasvamaan vasta Nikolain kuoltua, mutta jo sitä ennen tapahtui paljon sellaista, jota ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä. Kyllä suuriruhtinaskunnan menestyksestä kannettiin huolta ja siinä myös onnistuttiin.

Osmo Jussila kiteytti aikoinaan tuota aikaa koskevan historiankäsityksen peruskysymykseksi: kumpi oli oleellinen, Porvoon (maapäivien) akti vai Haminan rauha?

Haminan rauhan 200-vuotisseminaarissa niin suomalainen kuin venäläinen osapuoli olivat hämmästyttävän yksimielisiä tuosta asiasta, josta sentään oli kiistelty paljon yli sata vuotta. Jussilan magnum opus Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917 jopa käännettiin venäjäksi suurlähettiläs Rumjantsevin toimesta. Suuri suomalainen/ suomalais-venäläinen historiakiista oli nyt sitten viimeinkin saatu lopulliseen ratkaisuun.

Mutta harvat asiat tässä maailmassa ovat lopullisia, edes historiantulkinnoissa. Syystäkin suuresti kunnioitettu suuri myyttiensärkijä, professori Jussila oli epäilemättä paljastanut aikojen kuluessa syntyneen myytin ja palauttanut asiat alkuperäisille perustuksilleen. Ajatus Suomen valtioluonteesta oli toki sinänsä esitetty jo varhain, mutta sen juridiset perusteet olivat huterat ja Venäjän taholla asiaa ei koskaan tunnustettu.

Kuitenkin tuo ajatus oli Suomen kansallisen myytin ydin. Ajatus Nikolai II:sta valansa rikkojana ja Helmikuun manifestin jälkeisten lakien laittomuudesta lepäsivät tällä perustalla. Kyse ei suuressa konfliktissa kuitenkaan tietysti ollut viime kädessä juridiikasta, vaan kansallisesta pyrkimyksestä, kansakunnan oikeudesta ja jopa velvollisuudesta oman asiansa ajamiseen. Politiikka oli tahdon asia silloinkin.

Politiikka on aina ollut myös mahdollisen taidetta silloin, kun sitä voidaan pitää onnistuneena. Suomalaista politiikkaa on anakronistisesti arvosteltu nöyräselkäisyydestä Venäjän suuntaan, mutta harva vakavasti otettava taho on kritisoinut sitä huonoista tuloksista. Tällaista tiettyjen -ahtaidenkin-  raamien sisällä pysyvää politiikkaa suomalaiset harrastivat myös ennen vuotta 1863 ja se onnistui.

Suomen vertaaminen Puolaan on tässä suhteessa myös klisee, mutta on se kyllä enemmänkin. Vuoden 1863 valtiopäivistä Suomessa päätti Aleksanteri II, emmekä voi tietää, mitä hänen aivoissaan loppujen lopuksi silloin liikkui, kuten Kalleinen toteaa.

Selvää joka tapauksessa on, että kyseessä oli näyteikkunapolitiikka Euroopan suuntaan. Läntinen Eurooppa ja erityisesti Ranska näet uhkasi jo aseellisella interventiolla Venäjää, joka taas kerran tuhosi Puolan pyrkimykset kansakuntansa itsehallinnon laajentamiseen. Tämä aiheutti Venäjällä suuren chauvinismin purkauksen, jonka seuraukset sitten nähtiin Puolan lopullisena hävittämisenä kartalta.

Eihän Venäjällä ollut mitään oikeutta Puolan ja puolalaisuuden tuhoamiseen. 1860-luvullahan se kuitenkin suorastaan kielsi ja yritti hävittää koko puolalaisuuden, samaan tapaan kuin se nyt on Putinin johdolla suvainnut julkeasti väittää, ettei mitään Ukrainaa ja ukrainalaisuutta ole. Tällä kertaa Eurooppa ei ole vain katsonut syrjästä.

Vai oliko Venäjällä itse asiassa täysi oikeus toimia Puolassa kuten se toimi? Puolalaiset olivat kapinoineet yhä uudelleen Venäjää vastaan, niin 1700-luvulla kuin sitten Napoleonin hyökkäykseen yhtymällä vuonna 1812 ja lopulta autonomisena kuningaskuntana sekä vuosina 1830-1831 että 1863-1864.

Itsevaltiaana Venäjän keisarilla oli kenties juridinen oikeus kukistaa aina kapinat ja vähintäänkin siihen pakotti valtioetu, jollainen Venäjälläkin tietysti on, vaikka sellainen toki oli myös puolalaisilla. Puolalaisten kansallislaulu ”Vielä ei Puola ole hävinnyt” (Jeszcze Polska Nie Zginęła ), kuulosti venäläisen korvaan jopa uhkaukselta, mitä se olikin. Laulun keskushenkilönä mainittiin jopa Dabrowski, joka taisteli yhdessä Napoleonin kanssa Venäjää vastaan.

Sivumennen sanoen, Ukrainan kansallislaulu alkaa myös sanoilla ”Ukraina ei ole vielä hävinnyt” (Ще не вмерла України і слава, і воля,…). Suomen kanssa sillä oli yhteistä se, ettei kumpikaan kansakunta ollut juridisesti vielä syntynytkään, kun ne liitettiin Venäjään. Ero Puolaan oli ilmeinen.

Suomen, Puolan tai Ukrainan vapaustaisteluissa ei koskaan ole ollut pääasiassa kyse juridiikasta, vaikka silläkin on saattanut olla merkitystä. Kyse on ollut nationalismista ja sen edistämisestä käytettävissä olevin keinoin. Tiedän, että koko asiaa monet pitävät nykyään anakronismina, mutta se ei muuta asiaa.

Anakronismeista puheen ollen, valtiosääntöhistorian dosentti Aki Rasilainen on Kanavassa 2/2023 kirjoittanut, että historiaa on hallittava nykyisyydestä käsin ja tehnyt se johtopäätöksen, että anakronismi tässä tapauksessa on suorastaan asiaankuuluvaa. Me emme ainoastaan saa, vaan meidän tuleekin arvioida menneisyyden tekoja oman aikamme eikä noiden menneiden aikojen arvoista käsin.

Tämä lähestymistapa mahdollistaa sen, että menneille tapahtumille voidaan antaa myös sellainen kielteinen -ja arvatenkin myös myönteinen- merkitys, jota niillä ei oman aikansa näkökulmasta ole ollut.

Näinhän tosiaan onkin tapana tehdä. Tutkijan näkökulmasta asia tuntuu suunnilleen samalta kuin antaa lupakirja tyhmyydelle: saatte antaa asioille, joita ette tunne, sellaisen merkityksen kuin teistä tuntuu hyvältä.

Vielä yhden kliseen lisätäkseni: ihmiset eivät tiedä, mitä ovat tekemässä, eivät ainakaan suuressa kehyksessä tarkasteltuina. Inhimillisen toiminnan seuraukset ovat ani harvoin sellaisia, kuin niiden on tarkoitettu olevan. Edes tulevaisuuden perusteita ei ole oikeastaan koskaan kyetty näkemään kymmeniä vuosia tai edes muutamia vuosia eteenpäin.

 Kun nyt arvioimme sitä, mitä on menneisyydessä tehty, joudumme pakostakin ottamaan ennen muuta huomioon sen, mitä on saatu aikaan, toissijaista on se, mihin on pyritty, olipa se sitten miten hyvää ja kaunista -tai törkeää ja häpeällistä- tahansa.

Jokainen löytää riittävästi esimerkkejä tästä perusasiasta, otetaan nyt vaikka esille pelkkiä vuosilukuja: 1918, 1939, 1941, 2023… Viimemainittu tosin on meitä niin lähellä, että voimme kaikin mokomin uskoa tehtyjen päätösten olevan ainoita oikeita ja ymmärrämme niiden taustan.

Koskaan päätökset eivät politiikassa sentään ole ainoita mahdollisia, eiväthän ne muuten politiikkaan kuuluisikaan. Kansakuntana meidän epäilemättä kuuluukin suhtautua menneisyyteen nykyajan näkökulmasta ja tietyn naiiviuden, etten sanoisi yleisen tyhmyyden tason säilyttäen, mikä ei koskaan olekaan tuottanut ongelmia.

Kuitenkin on olemassa myös tieteellisen ymmärtämisen taso, jossa on kaivettava esille menneiden päätösten perusteet ajan omasta näkökulmasta. Vain silloin tehdään oikeutta niille, jotka ovat eläneet ennen meitä, tyystin toisenlaisessa maailmassa.

Tässäkin mielessä Kalleisen kirja on erittäin arvokas historiallisen kauden esitys, joka perustuu aikakauden monipuoliseen tuntemukseen. Kun pelkkä tyhmyys ei tunnu riittävän, on syytä kaivaa esille tämän tasoisia tutkimuksia, jotka menevät pintaa syvemmälle.

Kun järki korvasi tunteen

 

Viran viettelys ja kulttuurivaara

 

Eino Leino, Olli Suurpää. SKS 1998 (Routavuositrilogia s. 333-526). Alkuteos 1908.

 

Suomalaisen kirjallisuuden seuran merkittäviin kulttuuritekoihin on kuulunut vanhojen kirjojen julkaiseminen uusina nidottuina laitoksina, joita vielä täydentävät julkaisuajan arvostelut.

Eino Leinon routavuositrilogian kahta kirjaa, ”Tuomas Vitikka” ja ”Jaana Rönty” onkin tällä palstalla jo käsitelty n(ks. Vihavainen: Haun jaana rönty tulokset ). ”Olli Suurpää” täydentää aikansa kuvausta erinomaisesti.

Nämä romaanit ovat ilmestyneet vuosina 1906,1907 ja 1908 ja tuntien Leinon nopeuden kirjoittajana, varmaankin noina vuosina tai ainakin lähiaikoina kirjoitettukin.

Juuri tuona aikana idän paine suuriruhtinaskuntaa kohtaan hellitti, keisari joutui antamaan periksi liberaaleille voimilla ja perustettiin duuma, Suomen perustuslakien rikkominen lopetettiin ja lailliset olot palautettiin. Näin se ainakin aikalaisten silmin nähtiin.

Tuskin kyse siis niinkään oli Suomen yllä yhä leijuvasta venäläistämisen uhasta kuin yllättävän voiton ja helpotuksen tunteesta, kun Bobrikovin synkät ajat olivat jääneet taa ja nyt voitiin rauhassa arvioida, oliko Suomen vastarinta kannattanut. Olihan se. Vanhasuomalaisten myöntyvyyslinja oli kärsinyt tappion ja perustuslailliset saattoivat juhlia.

Itse asiassa nyt voitiin myös venäläistä kulttuuria harrastaa vailla tunnontuskia. Emämaasta löytyi sitä paitsi suuria kirjailijoita ja moraalisia opettajia aina Tolstoista ja Turgenevista Gorkiin ja Korolenkoon.

Itse asiassa koko klassinen venäläinen kirjallisuus oli moraalista opetusta ilman saarnaa. Suomalaiset käänsivät ja opiskelivat sitä innolla. Vielä niin myöhään kuin vuonna 1912, toisen sortokauden ollessa täydessä vauhdissa, V.A. Koskenniemi herätteli suomalaisia kohtuuttomasta venäläisen kulttuurin palvonnasta artikkelissaan ”Oriens an occidens?” -Itään vai länteen? (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Vuodet 1906-1908 olivat välikautta, jolloin vanhasuomalainen myöntyvyyslinja sai korvilleen perustuslaillisilta, joihin myös Leino kuului: miksi mielistelitte ja kyyristelitte, eihän siitä edes ollut asialle  mitään hyötyä, vain häpeää sen tekijöille.

Myöhemmin, jatkosodan jälkeen ja uuden ulkopolitiikan myötä tuota vanhasuomalaista linjaa alettiin sitten kuitenkin pitää orgaanisena osana Suomen omaa, jopa vuosisataista kansallista orientaatiota, joka alkoi ehkä jo Sprengtportenista ja kukoisti Snellmanin aikana kuihtuakseen sitten toisella sortokaudella ja juuttuakseen vastakohdakseen maailmansotien välisenä aikana.

Se oli se ”Suuri linja”, jonka nimityksen Raoul Palmgren antoi sille tuon nnimisessä pikku pamfletissaan. Myöhemmin sitä on nimitetty ”suomettumiseksi”, mikä on hieman hullunkurista. Mutta käsitteillä on kohtalonsa.

Joka tapauksessa siis Olli Suurpää on hieman kuivakka järki-ihminen, joka on ajan hengen myötä liittynyt nuorsuomalaisiin passiivisen vastarinnan kannattajiin. Se linja ei ole vaaraton ja kirjassakin kerrotaan, miten yhden Ollin ystävän ja puoluetoverin kotiin tehdään kotietsintä ja hänelle annetaan kolme vuorokautta aikaa poistua maasta.

Ei Olli siitä varsinaisesti pelästy, mutta koko passiivisesta vastarinnasta on jo alkanut mennä maku. Kun puoluetovereilta kysyy, uskovatko yhä he passiivisen vastarinnan voivan jotakin vaikuttaa, saa vastaukseksi, ettei siihen uskota, mutta tuo linja nyt vain on moraalinen velvollisuus, tuli mitä tuli.

Venäläistäminen etenee yleensä pienin askelin. Jopa sellainenkin seikka, kuin Kämpin ruokalistan ilmestyminen myös venäjäksi hätkähdyttää. Ja Suomi oli sentään ollut Venäjän imperiumin osa lähes sata vuotta.

Toki kouluissa nyt opiskeltiin myös  venäjää, katukilvet olivat kolmella kielellä ja ajuritkin pukeutuivat venäläisittäin, mutta tuskin se nyt niin sietämätöntä oli. Paljon pahempaa oli yleisvenäläisen asevelvollisuuden ulottaminen Suomeenkin ja Suomen nuorison vieminen pariksi vuodeksi ties minne imperiumin ääriin venäläistymään ja jopa kuolemaan venäläisen imperialismin puolesta.

Ollin esimies virastossa on herttainen venäläinen, joka puhuu niin suomea kuin ruotsia, vaikka melkoisesti murtaen. Olli taas on ollut ms, Moskovan maisterina kaksi vuotta opiskelemassa venäjää, joten se kyllä sujuu, jos tarvitaan.

Kun perustuslaillisia virkamiehiä potkitaan viroistaan, tarvitaan uusia ja Ollillekin luvataan paikka lääninsihteerinä. Se ei häntä varsinaisesti houkuttele, vaikka siitä aukeaisikin tie pian kuvernööriksi ja sitten senaattoriksi. Ja nehän olivat silloin jo hommia ne. Ei mitään 2000-luvun hikisiä ministerinpestejä. Rahasta ei olisi puutetta ja valtaakin riittäisi.

Olli torjuu kiusaajan, mutta ennen pitkää hän sentään myöntyy. Miksi ei myöntyisi? Eino Leinon ilmeinen tarkoitus on tässä kuvata moraaliltaan horjuvan järki-ihmisen periksi antamista käytännön järjelle. Hän ei jaksa enää tehdä sitä, mikä näyttää hyödyttömältä, vaikka vastarinta sitten historian oikusta pääseekin voitolle, minkä lukijatkin jo tietävät.

Olli ei ole epäisänmaallinen eikä oikeastaan edes opportunisti. Hän vain ei ole aatteen palon elähdyttämä eikä enää jaksa uskoa.

Elmo E. Kaila, AKS:n perustaja sanoi joskus 1920-luvulla, että jos venäläistäminen olisi saanut jatkua vielä muutaman vuoden, eikä maailmansota olisi Suomea siltä pelastanut, olisi koko vastarinta haihtunut pian olemattomiin.

Ihmiset alkoivat viihtyä liiankin hyvin sorron alla, he näkivät venäläisyydessä paljon hyvääkin, kun heiltä puuttui tuo viha, jota Kaila alkoi saarnata kansallisen pelastuksen evankeliumina. Hänen oma veljensä Toivo T. Kaila sen sijaan pysyi russofiilinä.

Niin sanotuista Moskovan maistereista, joihin kuuluivat muun muassa Ilmari Kianto ja Hilja Riipinen, vain pari mainitakseni, tulee tässä mieleen Martti Wuori, joka oli itse asiassa kirjallisuusmies ja innokas pikku näytelmien kirjoittaja, josta kuitenkin tuli Kuopion läänin kuvernööri vuosiksi 1903-1905 (ks. Vihavainen: Haun martti wuori tulokset ). Tuskin erehdyn, jos sanon, että hän oli Olli Suurpään esikuvana.

Tuon ajan venäläistämispolitiikkaa on vähätelty ja sen vastustamista jopa pilkattu. eihän Suomi ollut lainkaan huonossa asemassa esimerkiksi Irlantiin verrattuna ja silti jopa englantilaiset kehtasivat arvostella Venäjää Suomen sortamisesta…

Tottahan tuo on, mutta Suomen perustuslakien kumoaminen (seuraan nyt tässä Rasilaisen linjaa, joka pitää silmämääränään tuon ajan suomalaista tulkintaa, ks. Vihavainen: Haun rasilainen tulokset ) oli johtanut erittäin vaaralliselle tielle ja siitä johti suora linja  venäläistymiseen. Vastarinta oli ainoa mahdollinen terveen kansakunnan reaktio.

Tässä ei ole tarvetta erityisesti kauhistella juuri venäläistymisen pahuutta. Mukavaa väkeähän he ovat, mutta miltä oman kansakunnan hukuttaminen kansainmereen tuntuu, voi kysellä virolaisilta ja latvialaisilta. Ei sellaiseen voi vapaaehtoisesti alistua.

Vai voiko? Englannin kielen ja sen myötä anglosaksisen ajattelun ja (epä)kulttuurin hiipiminen isännäksi omaan maahamme on aika lailla samanlainen asia. Eikö sen salliminen ilman vastarintaa ja jopa tietoinen edistäminen olisi kansallinen itsemurha ja sitä paiysi harvinaisen kunniaton?

Englantia täytyy tietenkin osata, kuten sata kunta vuotta sitten oli osattava ranskaa. Myös venäjää olisi kannattanut osata, mutta sitä kieltäydyttiin opiskelemasta isänmaallisista syistä. Asia oli ymmärrettävä myös sikäli, ettei maailmankieli ollut venäjä, vaan ranska, jonka ohella piti tietenkin osata myös saksaa. Niitä osattiin Venäjälläkin, joten miksi vaivautua vielä venäjän opiskeluun?

Nyt olisi pelkkää tyhmyyttä kieltäytyä oppimasta englantia, mutta ehkä vielä suurempaa tyhmyyttä on yrittää imeä itsensä täyteen pelkkää anglosaksista kulttuuria ja laiminlyödä kaikki muut. Suomalaisuus ja suomenruotsalaisuus yhdessä muodostavat kansallisen kulttuurin tässä maassa ja niitä täällä on vaalittava.

Riidelkää nyt siitä.