Myrdal

 Kauhea kakara

Jan Myrdal, Lapsuus. Suomentanut Rauno Ekholm. Tammi 1982, 207 s.

Jan Myrdal tuli Suomessa tunnetuksi erityisesti kirjastaan Raportti kiinalaisesta kylästä (1971),. joka innoitti minuakin tuolloin kiinan opintoihin. Toinen merkittävä kiihoke oli Wilhelm Fucksin Tulevaisuuden voimasuhteet (1966), jossa ennustettiin, että tuo silloin lähinnä nälänhädistään ja äkkijyrkästä kommunismistaan tunnettu maa nousisi muutamassa vuosikymmenessä maailman johtoon.

Itse en koskaan hurahtanut maolaisuuteen, toisin kuin Myrdal. Hänestä tuli varsin omaperäinen maolainen ja hänen kuuluisa raporttinsa kiinalaisesta kylästä oli malliesimerkki hyväuskoisen pyhiinvaeltajan kyvystä uskoa mitä tahansa.

Tuon raportin perusteella lukija saattoi päätellä, että ihmistä oli tosiaan mahdollista muokata miltei mielin määrin. Kun hänestä haluttiin kollektivisti ja vähään tyytyväinen altruisti, tarvittiin vain sopiva sosiaalinen järjestelmä ja simsalabim! meillä oli, ei enempää eikä vähempää kuin tuo uusi ihminen, joka oli koko maailman pelastamisen vankka perusta. Pelastaahan se silloinkin piti.

Parikymmentä vuotta myöhemmin tekijä kävi samalla paikkakunnalla ja huomasi, että ihminen oli taas muuttunut ja pyrki sitkeästi parantamaan omaa ja perheensä asemaa. Konsumerismi, olosuhteiden sallimassa laajuudessa, oli eteenpäin vievä voima.

Kaiken kaikkiaan Myrdal ansaitsee kiitosta rehellisyydestään. Hän ei pokkuroinut sen yleisen mielipiteen edessä, joka sittemmin syytti (!) häntä normaalin avioliiton suosimisesta tai sananvapauden vaatimisesta myös eriäville mielipiteille.

Myrdal pysyi elämänsä loppuun asti ja kaikesta päätellen siis vuoden syksyyn saakka omaperäisenä, demokraattisena maolaisena, mutta vastusti sentään liberalismiksi naamioitunutta totalitarismia, kun sen näki. Hän herätti pahennusta myös jakamalla Lenin-palkintoja, jollaisia kaikki eivät halunneet ottaa vastaan.

Myrdalin vanhemmat olivat Ruotsin kansankodin todelliset supertähdet. Gunnar ja Alva Myrdal, jotka molemmat saivat Nobel-palkinnon, sikäli kuin nyt Gunnarin taloustieteen Nobelin voi asettaa samaan sarjaan muiden nobelien kanssa. Sehän on oikeasti vain Nobelin muistopalkinto, joka jaetaan erikseen.

Gunnar ja Alva olivat kansainvälisesti erittäin tunnettuja auktoriteetteja erityisesti sosiaalipolitiikassa. Heiltä riitti innostusta ja energiaa niin Yhdysvaltain neekeriongelman ratkaisemiseen (An American Dilemma), kuin Intian köyhyyden syiden selittämiseen ja paremman tulevaisuuden viitoittamiseen. Molemmat kannattivat ruotsalaisen kansankodin onnellistamiseksi rotuhygieniaa, nimenomaan sen negatiivisessa muodossa eli huonoja ominaisuuksia kantavien sterilisoimista.

Viimemainittu asiahan ei ole enää muodikas, mutta Myrdalien sosialidemokraattinen maine ei liene siitä erityisesti kärsinyt: he olivat joka tapauksessa uuden, uljaan yhteiskunnan suuria aatteellisia rakentajia.

Jan-pojan näkökulmasta molemmat olivat enemmän tai vähemmän vieraita tunkeilijoita ja poika pohti tosissaan, oliko Alva hänen äitinsä.

Alva, joka peräti johti vanhemmuuden ja lapsipsykologian kursseja, oli täysin kyvytön ymmärtämään lapsia ja hänen tietonsa heistä oli lukemalla hankittua. Äidin asema lapsieksperttinä tuntui pojasta surrealistiselta huumorilta.

Alva tunsi erityistä vastenmielisyyttä ruumiintoimintoja kohtaan ja käsitteli lapsia hyvin taitamattomasti. Lapset suhtautuivat häneen pelokkaasti ja epäluuloisesti.

Gunnar taas veisteli ilkeitä sarkasmeja Janista ja saattoi suuttua vaikkapa tämän viattomasta kysymyksestä ”olenko minä sinun avioton lapsesi”? Kunnon kontaktia ei syntynyt.

Jan toki viettikin pitkiä aikoja erillään vanhemmistaan eikä näytä koskaan nimittäneen heitä isäkseen ja äidikseen. Heitä puhuteltiin etunimellä, kun Jan taas itsestään puhui vanhaan ruotsalaiseen tapaan kolmannessa persoonassa.

Jan oli kuin olikin hankala lapsi ja myös epänormaali. Hänen sisarensa Sissela ja Kaj pärjäsivät vanhempiensa kanssa paremmin. Alva seuraili muka huomaamatta Jania ja kirjoitteli muistiin tämän omituisen käytöksen yksityiskohtia. Kummallisia ne olivatkin. Hänellä oli kylmä, huilumainen ääni, jota Jan inhosi.

Tuo pieni lapsi ei siis ollut normaali. Jo viisivuotiaana hän uppoutui syvälle mielikuvitukseensa eikä kyennyt tekemään itseään ymmärrettäväksi. Huippulahjakkaana hän kuvitteli kaikkea mahdollista ja mahdotonta, mutta oli kaikissa kouluissa niin sietämätön jukuripää, ettei koskaan saanut mitään todistusta. Sitä paitsi häntä vaivasi sanasokeus.

Tämä ei estänyt Jania hankkimasta itselleen valtavaa lukeneisuutta ja monipuolista kielitaitoa. Hänestä tuli enemmän tai vähemmän kosmopoliittinen intellektuelli, epälojaali eurooppalainen, kuten hän itse asian ilmaisi.

Lapsuuden muistelmissa hämmästyttää se, että ne keskittyvät hyvin varhaiseen vaiheeseen. Ilmeisesti kirjoittaja sitten todella muistaa niin tavattoman hyvin sen, mitä hänelle tapahtui 5-10 -vuotiaana. Ainakin hän uskoo muistavansa.

Vanhemmat puhuivat Janin hirveydestä tämän kuullen. Heidän piireissään harrastettiin tasakattoista funktionalismia ja teräsputkihuonekaluja ja valkoisia seiniä ja puhetta inhottavista lapsista, joita pidettiin rähjäisissä lastenkamareissa, toteaa kirjoittaja summeeraten ehkä osuvasti aikakauden ja sen tietyn yhteisön hirveyksiä yleensäkin.

Kirjoittaja väittää, ettei pyri muistelmillaan kostamaan, mutta epäilemättä ne ovat merkinneet hänelle jonkinlaista surutyötä.

Vanhempien kylmyys ja kaukaisuus näyttävät varjostaneen lapsuutta, jonka ongelmia ei koskaan kyetty ratkaisemaan panemalla poika montessorikouluun tai muuhun erityispetukseen. –enempää kuin kiinalaisesta ihmisestä voitiin tehdä uutta uusilla kollektiivin säännöillä. Vanhemmat itse ne tässä olisivat erityiskasvatusta tarvinneet.

Mutta kaiketi tässäkin oli kyse ennen muuta puolin ja toisin sellaisista persoonallisuuksista, joiden valuvikoja ei voinut korjata. Onnettomuudeksi kehnonlaisesti vanhemmuuteen sopivat ihmiset saivat lapsen, joka olisi vaatinut heiltä paljon tavallista enemmän ihan normaalia rakkautta ja läsnäoloa.

Vaan helppo se on maalta huudella, kun merellä ollaan ongelmissa. Joka tapauksessa Janista kasvoi intellektuelli, joka kaikessa originaalisuudessaan on jollakin tavoin sympaattinen. On selvää, että hän oli lapsena kauhukakara ja jatkoi roolia vielä aikuisenakin.

Mutta kaikella lienee tarkoituksensa. Maailma ja erityisesti omahyväinen Ruotsi, tuo Gunnarin ja Alvan maailma, olisi ollut paljon valjumpi ilman tätäkin väriläiskää, ristiä, joka heille oli annettu..

Intellektuellien lankeemus

 

Edistyksellistä ajattelua Ruotsissa

 

     Luin aikoinaan Jan Myrdalin raportin kiinalaisesta kylästä (ks. Vihavainen: Haun raportti kiinalaisesta kylästä tulokset ) ja myönnän, että se teki vaikutuksen. Kiinan valtavasta potentiaalista ja sen pian koittavasta maailmanherruudesta olin jo hieman aiemmin vakuuttunut luettuani Wilhelm Fucksin kirjan ”Tulevaisuuden voimasuhteet” (vrt. Vihavainen: Haun formeln zur macht tulokset ), jonka Osmo Apunen heti arvosteli jopa Historiallisessa aikakauskirjassa.

     Nämä teokset innostivat kiinan kielen opintoihin, jotka ovatkin olleet varsin palkitseva harrastus, vaikka käännöskoneet nykyään tekevät hyvää työtä puolestaan. Mutta nyt puhun toisesta asiasta.

     Myrdalin kertomus kiinalaisten kansanihmisten uudenlaisesta psykologiasta nimittäin oli sangen vakuuttava. Kaikenlaisia satuja ja taruja sosialismin aikaan saamasta kollektiivisesta yhteisöstä oli tietenkin liikkeellä teoreetikkojen spekulaatioissa, mutta niitä voi halutessaan pitää propagandana, jolla ei ollut ainakaan vankkaa todellisuuspohjaa.

     Myrdal sen sijaan oli asunut kylässä pitemmän aikaa ja seurannut sen elämää. Hän myös jatkuvasti haastatteli ihmisiä, toki tulkin välityksellä, mutta saattoiko sen asian merkitys nyt olla aivan ratkaiseva? Eivät nuo ihmiset varmastikaan voineet elää aivan uudella, kollektiivisella tavalla vain esittääkseen teatteria ulkomaalaisen vieraan takia.

     Uskoin Myrdaliin aika pitkälle, vaikka en tullutkaan koskaan maolaiseksi enkä ruvennut puuhaamaan kansankommuuneja enempää savolaiselle kuin hämäläisellekään maaseudulle.

     Joka tapauksessa oli periaatteessa aivan uskottavaa, että uudenlainen yhteiskuntajärjestys muuttaisi ihmisten psykologiankin. Itse asiassa se oli sosiologian aksiomaattisia totuuksia ja sosiologiaa aloin minäkin noihin aikoihin opiskella.

     Myrdalin loistava perhe tarjosi koko maailmalle ruotsalaisten intellektuellien kerman. Isä Gunnar oli taloustietelijä, joka tunsi syvää sääliä aasialaista takapajuisuutta kohtaan ja lausahti muun muassa, ettei maailmataloutta hetkauttaisi lainkaan, vaikka koko Intian niemimaa painuisi huomenna meren syvyyksiin.

      Kyseessä ei ollut ihmisten halveksuminen, pois se, vaan taloudellisen merkityksen arviointi. Mitenkähän siihenkin maailmankolkkaan saisi edes siedettävät elinolot?

     Äiti Alva taas oli suuria kansankodin rakentajia ja kasvatusoppineita ja hänkin oli Gunnarin tapaan nobelisti, kuten niin monet ruotsalaiset. Molemmat kannattivat muiden hyvien asioiden joukossa myös negatiivista rotuhygieniaa eli huonon perimän omaavien sterilointia. Näinhän yleensäkin vastuunalaiset tiedemiehet tuolloin tekivät ja hyvästä syystä tekivätkin (ks. Vihavainen: Haun lajin kohtalo tulokset ).

     Myrdalien maine on sittemmin himmentynyt samaa tahtia Ruotsin moraalisen prestiisin kanssa. Ruotsi loistaa yhä johtotähtenä läntiselle maailmalle tunnetussa World Wide Surveyn kulttuurien maailmankartassa, joka näyttäisi ainakin osoittavan korrelaation yhteiskunnan modernisaation ja sallivan individualismin välillä (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ).

     Nykyään Ruotsi väkivaltaisine slummeineen alkaa jo yhä selvemmin kehittyä varoittavaksi esimerkiksi kaikille multikulturalismin nimeen vannoneille, mutta aikoinaan se oli joka suhteessa kukoistava ja sen moraalinen arvovalta oli suuri.

     Jan Myrdal kävi pari vuosikymmentä myöhemmin uudelleen Kiinassa ja jopa samassa kylässä, josta oli aikoinaan kirjoittanut kuuluisan kirjansa. Nyt hän ymmärsi olleensa hyväuskoinen hölmö, joka ei ollut käsittänyt mitään todellisuudesta, vaan kuvitellut kaiken ”edistyksellisten” ennakkoluulojensa mukaiseksi. Kirjoitin kirjasta arvostelun hesariinkin.

     Myrdal kuului tietenkin niin sanottuihin poliittisiin pyhiinvaeltajiin, joista on paljon kirjoitettu. John Hollanderin teosta ”Political Pilgrims” olen usein siteerannut. Siinä hän on osoittanut, ettei noiden pyhiinvaeltajien todistuksia ja havintoja niinkään ole määrännyt se, mitä he ovat nähneet, vaan sellainen aines, jota on voitu tulkita oman kotimaan kritiikiksi. Kyse on viime kädessä oikofobiasta.

     Ehkä hätkähdyttävin esimerkki siitä, miten pitkälle ”edistyksellisyyden” nimissä harjoitetun politiikan ihailun aiheuttama epämieluisan informaation torjunta saattoi mennä, oli suhtautuminen Kambodžaan ja Pol Potin hallintoon.

      Sen ihailijoita oli kautta maailman ja niihin kuului -tietenkin- muun muassa arkkityyppinen amerikkalainen oikofobi Noam Chomsky, joka sitkeästi kielsi tuosta maasta saapuneiden pakolaisten todistusten arvon ja selitti mahdollisten ihmisoikeuksien loukkausten olleen amerikkalaisten syytä.

     Ruotsista tuli varsinainen Pol Potin politiikan ihailija ja ylistäjä ja asialla olivat sekä useat ruotsalaiset diplomaatit, jotka itse kävivät tai toimivat tuossa maassa että suuret intellektuellit, kuten Jan Myrdal. Wikipediassa on kiinnostava kooste tuosta ilmiöstä (ks. Cambodian genocide denial - Wikipedia ), jossa nimenomaan Ruotsi näytteli erityistä osaa. Siellä kerrotaan muun muassa:

     The Indochinese revolutionary movements enjoyed widespread support in Swedish society, particularly among supporters of the Swedish Social Democratic Party. When the Khmer Rouge captured Phnom Penh and expelled its inhabitants, 15,000 Swedes greeted their victory by spontaneously celebrating in the center of Stockholm. Claes-Göran Bjernér, a cameraman for the Swedish state broadcaster Sveriges Television, described the jubilant mood among Swedish journalists saying, "at the time most of us considered the Red Khmers as a liberation army and Pol Pot as no less than a Robin Hood". One journalist for Expressen cried with joy, calling the fall of Phnom Penh the most beautiful thing he had ever seen.^[36] Swedish author and journalist Per Olov Enquist defended the emptying of what he called "that whorehouse, Phnom Penh".^[37]

     Pakolaisten todistuksille kieltäydyttiin antamasta mitään arvoa ja ”vasemmistolaista” vallankumousta pidettiin väistämättä ”kansan” onnea ja parasta ajavana tapahtumana, joka ei voinut tarkoittaa rikoksia, ainakaan nyt massiivisia. Toki metsää hakatessa lastut lentelevät, kuten jo Lenin oli todennut, mutta eihän sen perusteella voinut vallankumouksia tuomita.

     Mikäli pakolaisiin ei voinut luottaa, oli mentävä itse paikan päälle katsomaan ja Pol Pot ottikin vastaan useita ruotsalisia, joiden kanssa nautti maittavan illallisen. Silminnäkijät saattoivat sitten kertoa koko maailmalle, että Demokraattisessa Kamputseasas voidaan hyvin ja kaikki julmuustarinat ovat keksittyjä.

     Illallisella Pol Potin luona oli muuten myös eräs nuori ruotsalainen nainen, joka oli naimisissa Kambodžalaisen diplomaatin kanssa. Hän halusi saada tavata miestään, mutta asia ei valitettavasti juuri silloin järjestynyt. Myöhemmin selvisi, että mies oli teloitettu.

     Myöhemmin selvisi moni muukin asia, mutta kovin myöhään ja kantapään kautta. Ruotsalainen edistysväki oli katsonut jo ennakolta tietävänsä asiat paremmin kuin vallankumouksen siunauksen osakseen saaneen maan omat kansalaiset, ja raportointi oli sitten ollut sen mukaista.

     En tiedä, mitä puolueita journalistit Ruotsissa siihen aikaan äänestivät, mutta ehkä se ei ole edes kiinnostavaa. Olennaista oli tuo horjumaton usko edistykseen ja sen suuriin lainomaisuuksiin, joihin kuului ehdottomasti myös vasemmistolaisen vallankumouksen siunauksellisuus ja hyvänlaatuisuus.

Hätä on suuri

 

Noidan oppipoika

 

Stehe! Stehe!
Denn wir haben
deiner Gaben
vollgemessen! -
Ach, ich merk es! Wehe! wehe!
hab ich doch das Wort vergessen!

(J.W. v. Goethe, Der Zauberlehrling)

 

Runossaan ”Noidan oppipoika” kertoo Goethe pojasta, joka oli noidan opissa ja halusi itse kokeilla taitojaan, kun mestari oli poissa.

Poika hämmensi kattilaa ja taikoi siihen tulemaan vettä. Homma onnistui hyvin, mutta kun veden tulo piti pysäyttää, sitä tulikin aina vain lisää ja alkoi näyttää siltä, että kaikki hukkuu tuohon vedenpaisumukseen.

Viime hetkellä vanha noita tuli paikalle ja poika huusi Uutta Testamenttia mukaillen: ”Mestari, hätä on suuri!” Mestarilla oli hallussaan myös ne sanat, joilla taika voitiin poistaa ja sen vaikutukset pysäyttää. Loppu oli onnellinen, mutta vain siksi, että paikalle tuli toinen voima, eräänlainen Deus ex machina. Poika itse oli avuton luomansa hirviön suhteen.

Kuten jokainen heti huomasi, tämä sopii hyvin kuvaamaan myös sitä yleistä käsitystä, joka meillä juuri nyt on tästä maailmasta. Valkoinen mies, joka oli lihaa syövä ja kiihkeästi lisääntyvä heteroseksuaali, oli luonut tieteen ja tekniikan.

Ne tuottivat yhä enemmän sitä hyvää, mitä ne valjastettu tuottamaan, mutta kaikki hyväkin muuttuu pahaksi, kun sitä tulee yli määränsä. Ihmisen hyvinvointi saavutti ja ylitti käsittämättömässä määrin ne rajat, joita mielikuvitus oli sille aikoinaan asettanut. Hyvä niin, mutta kun noita nauttijoita tuli aina vain lisää ja lisää.

Maailma oli hukkumassa, eikä se ollut hukkumassa paskaan, joka on maan hyvinvoinnin ja kukoistuksen varsinainen perusta, vaan sen puutteeseen. Ihmismassat söivät pellot ja niityt tyhjiksi ja ulostivat ja virtsasivat niiden kasvuvoiman mereen sen sijaan, että olisivat palauttaneet sen sinne, mistä se oli tullutkin.

Puuttumatta enempää liiallisen hyvinvoinnin tuottaman varaan mekanismeihin, voimme todeta, että ennen muuta kyse on ollut liikakasvusta. Jos ihmisiä olisi vain miljardi -pari, olisi kaikki kunnossa. Tulevaisuudessa näin mahtanee ollakin.

On kummallista ajatella, miten nopeasti noidan oppipojan taika on vaikuttanut. Lapsuudessani, joskus seitsemän vuosikymmentä sitten ihmisiä oli maailmassa vain noin kaksi ja puoli miljardia. Nyt määrä on pian nelinkertainen.

Generalissimusn ym. ym. Josif Stalin ajatteli tuolloin jo kesyttäneensä yhteiskunnan tuotantovoimat ja suunnitteli sen jälkeen luonnon täydellistä alistamista. Jokien juoksu piti suunnata uudella tavalla, jotta erämaat alkaisivat kukoistaa, metsävyöhykkeitä piti istuttaa vallitsevien tuulensuuntien muuttamiseksi, kasveja piti jalostaa yhä tuottavammiksi ja kestävämmiksi.

Akateemikko ja suuri kasvinjalostaja-šarlataani Mitšurin totesi, ettei luonnolta voi odottaa armopaloja: kaikki, mitä siltä saadaan, on otettava väkivalloin, pakottamalla se luopumaan aarteistaan.

Stalinin ajan Neuvostoliiton eetos luonnon suhteen oli paljolti samanlainen kuin kapitalistisenkin maailman. Toki Neuvostoliitossa ei maalla ja sen antimilla enää ollut myynti- eli vaihtoarvoa ja kansa omistamiensa tuotantolaitosten kautta saattoi tehdä sille ilmaiseksi mitä halusi. Vähimmän vaivan tiellehän se johti ja luonnonvarojen suureen tuhlaukseen.

Kuuluisa matemaatikko, akateemikko ja Aleksandr Solženitsynin aateveli Igor Šafarevitš kirjoitti jo neuvostoaikana merkittävän puheenvuoron ”Kaksi tietä samaan kuiluun” (Два пути к одному обрыву), jossa hän useimpien suurkesi hämmästykseksi ja pöyristykseksi osoitti, ettei kapitalismissa ja sosialismissa ole merkittävää eroa sen päämäärän suhteen, mitä kohti ne ovat kulkemassa.

Molemmissa leireissä ylpeiltiin kasvun määrällä ja kaiken hyvän ajateltiin naiivisti seuraavan siitä välttämättä. Vasta 1980-luvulla maapallon riittävyydestä alettiin todella huolestua: entäpä jos jokainen kiinalainen hankkisi jääkaapin? Entäpä auton…?

Onneksi ne vielä elivät hyvin köyhästi ja hyveellisesti, kuten paikan päälle mennyt tarkkailija Jan Myrdal saattoi todeta (ks. Vihavainen: Haun jan myrdal tulokset).

Mutta kehitys ei vain pysähtynyt, vaan sen vauhti sen kuin kiihtyi. Mestaria, joka olisi tiennyt pysäytyssanat ei löytynyt. Ehkäpä sellaisia sanojakaan ei edes ollut?

Oli palattava uskontoon. Luonto ei ollutkaan saalis, joka pakotettiin luovuttamaan aarteensa, vaan jumaluus, joka pakotti tottelemaan itseään. ”Luonto eli Jumala” -Deus sive natura oli jo Spinoza sanonut. Nyt alkoi kumartelun aika.

Kuten aina uskonnollisen murroksen aikoina, seurasi myös bisarreja synkretistisiä oppeja: heittäydyttiin rähmälleen Gaia-jumalattaren eteen ja tuotiin sen kuvia kirkkoihinkin. Määrättiin suuri osa ruokia saastaisiksi ja tabuiksi. Miehet kuohivat itsensä Suuren äidin (Kybelen) kunniaksi ja yhtyvät kimeällä äänellä valittamaan toksisen maskuliinisuuden syntiä, josta kirurgin veitsi oli heidät pelastanut.

Mutta mitä tekemistä tällä oli maailman pelastumisen suhteen? Miten monta miestä oli muutettava kuohilaaksi tai homoksi, että asiassa päästäisiin edes hieman eteenpäin?

Eihän sillä mitään tekemistä ollutkaan. Kyseessä oli vain sisäinen tarve, joka narsistisessa psyykessä muuttui vastuuksi maailman hukkumisesta ja jonka se mikrotasolla yritti ratkaista henkilökohtaisella hurskauselämällään.

Kysymys lasten saannista muuttui kysymykseksi maailman pelastamisesta. Olen itse kuullut jo 1970-luvulla perusteltavan lapsettomuutta sillä, että maailma kestäisi kasvua paremmin. Henkilökohtainen vastuu maailman riittävyydestä hoitui kertaheitolla, kun jätettiin lapset tekemättä.

Meillä Suomessa oli jopa filosofian professori, jonka päähuolena näyttää olleen juuri kysymys maapallon kestävyyteen ja liikatuotantoon liittyvästä vastuusta. Hän julisti, että on saanut oikeuden elää mukavasti, kun on luopunut jälkeläisten saattamisesta maailmaan.

Vastaavasti meikäläisen kaltaiset tyypit, joilla on toistakymmentä lasta ja lastenlasta, ovat sitten niitä, joiden harteille vastuu tämän mukaan laskeutuisi raskaana. Pahimmillaan me saatamme ajella autolla huvin vuoksi ja lennellä paikasta toiseen.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, onko parempi olla, kuin olla olematta. Tällaisen kysymyksen saattavat asettaa vain loppuaan kohti painuvan sivilisaation edustajat ja tiedämme jo, mitä he vastaavat.

Luonto on tälle uususkonnolle jonkinlainen jumaluus, joka on olemassa ihmisestä irrallaan ja jonka korkeimmat ilmentymät eivät ole ihmisiä, vaan erilaisia muita, alempia eläimiä ja eliöitä.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Primitiivisten kulttuurien ihailu on jo kauan ollut muotia. Ennustan, että ennen pitkää näemme kirkoissa jo yleisesti toteemipaaluja ja terraarioita. Pyhyyttä saa varmaankin kunnian edustaa jokin eläin, eikä missään tapauksessa kolmikymppinen miesoletettu, jota yhä useampien onkin jo mahdotonta ottaa vakavasti.

Maailman liikatuotannolle tämä uskonto ei sinänsä merkitse mitään, mutta valtaapitävät kyllä tulevat vaihtumaan.

 

Yksi vuosi

Kun hulluutta oli tarjolla

Henrik Meinander, Samaan aikaan. Suomi ja maailma 1968. Siltala 2019, 418.

Historialliset poikkileikkaukset saattavat olla ihan kiinnostavia. Ilkka Malmbergin 1917, samaan aikaan toisaalla oli hieno malliesimerkki tuoreesta näkökulmasta tuttuihin asioihin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=malmberg ).

Kirjan nimestä päättelin Meinanderilla olevan kirjassaan sama idea, mutta itse asiassa se on hyvin erilainen.

Vuosi 1968 on tietenkin niin rikas dramaattisista tapahtumista, että siitä riittää jännitettä paksullekin kirjalle. Eihän kyseessä ihan vuoden 1917 tapainen murros meidän maassamme ollut, mutta maailmalla se tunnetaan syystäkin hulluna vuotena.

Vuosi 1968 oli monissa maissa todellakin hullu sanan kaikkein aidoimmassa merkityksessä. Onkin ymmärrettävää, että ne, jotka aikoinaan olivat sen henkisiä johtajia, suhtautuvat siihen nyt enemmän tai vähemmän kammoksuen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=1968 ).

Hulluus on hienoa, kun se esiintyy kesytettynä seurapiiriversiona ja antaa järkensä säilyttäneiden ihailla omaa ”luovaa” erilaisuuttaan. Ihan oikea hulluus sen sijaan on vaarallista ja siitä on tuskallisia seurauksia.

Henrik Meinanderin vuosi 1968 ei kyllä ole lainkaan hullu. Itse asiassa ajan älyttömyydetkin näyttävät sen silmin katsottuina suorastaan kunniallisilta. Tekijä on liian nuori muistaakseen tuota aikaa, mutta on kyllä haastatellut sen nokkamiehiä.

Tämä kirja ei keskitykään siihen, mikä tuona merkillisenä vuonna oli hullua, vaan tarkastelee sen sijaan viileästi maan kehitystä ja sitä uskomatonta hyvinvoinnin tasoa, joka yhtäkkiä oli tosiasia. Siitä seurasi moni muu asia.

Toki oli erilaisia kokemuspiirejä. Pienviljelijöiden, Ruotsiin muuttaneiden ja erilaisten yhteiskunnan pudokkaiden maailma oli jotakin muuta kuin yliopistojen touhut. Myös jälkimmäisessä miljöössä oli hyvin paljon uutta: massayliopisto oli se uusi miljöö, johon sukunsa ensimmäiset koulutettavat saapuivat eikä se suinkaan taannut enää automaattisesti kunnon leipäpuuta, kuten nykyään kuvitellaan.

Vuosi 1968 oli melkoinen katkos vanhaan ja sen erikoisuutta voi selittää sillä, ettei kehityksen tavaton nopeus enää yksinkertaisesti tehnyt mahdolliseksi muutoksen jäämistä pelkästään määrälliseksi.

Äkillinen vaurastuminen, koulutuksen lisääntyminen ja urbanisaatio iskivät voimalla suuriin ikäluokkiin, jotka heitettiin äkkiä aivan uudenlaiseen maailmaan. Se maailma oli ennennäkemättömän vapaa lähes joka suhteessa. Vanhat normit eivät yksinkertaisesti enää toimineet eikä uusia ollut.

Kuten tunnettua sellainen tilanne tunnetaan anomian eli normittomuuden nimellä, eikä se ole ihmiselle helppo kokemus. Èmile Durkheim antaa tarvittaessa lisätietoja kirjojensa välityksellä.

Kuten todettiin, hulluus sai aivan järkyttäviä muotoja ympäri maailmaa levinneissä radikaaleissa liikkeissä. Suomen tilannehan ei ollut sinänsä ainutlaatuinen, vaikka meillä yhteiskunnallinen muutos olikin poikkeuksellisen raju.

Joka tapauksessa Kiinan, näin jälkeenpäin arvioiden vähämielinen, kulttuurivallankumous oli tuohon aikaan läntisen maailman nuorisolle ylivertainen ihanne ja samastumiskohde. Tämä hulluus ulottui kuitenkin Suomeen vain aivan vähäisessä määrin. Meillä syöksyttiin suin päin hölmöyteen: Otto Ville Kuusisen tielle. Mutta se tapahtui vasta parin vuoden viiveellä.

Esimerkiksi Ruotsissa maolaisuus sen sijaan oli jo suuressa kunniassa ja maan merkittävimpiin  intellektuelleihin kuuluva Jan Myrdal kävi Kiinassa kokoamassa teoksen Raportti kiinalaisesta kylästä. Se on tavattoman vaikuttava dokumentti tekijänsä huijattavuudesta.

Meinander rinnastaa eräät Jörn Donnerin meillä julkaisemat kirjat Myrdalin kirjaan Ruotsissa. En ihan menisi tässä mukaan. Kyllä Myrdal oli Donneriin verrattuna aivan eri maailmoissa.

Mutta niinhän koko kulttuurieliittimmekin oli sopivan kotikutoisesti syrjässä noista kaikkein-eurooppalaisimmista ja kaikkein-hulluimmista virtauksista. Tokihan ne tunnettiin, mutta niihin mukaan lähteminen täysillä olisi tosiaan merkinnyt hyvästijättöä järjelle. Se koettiin vielä mahdottomaksi.

Vanhan valtaus on se suuri symbolinen tarina, joka aina asetetaan Suomessa tämän vuoden keskipisteeseen. Muistan asian hyvin. Olin jopa ovella mukana sisään menossa, kun hieman kainosteleva, mutta lopulta asiastaan innostunut porukka sai järjestysmiehet luopumaan tehtävästään.

Sisällä sitten vietettiin juhlaa. Meinander kertoo, että väkevien juomien käyttö oli siellä kiellettyä. Nyt en tiedä, kuka tuon on keksinyt ja ihmettelen suuresti, kuka olisi voinut valvoa kieltoa. Sellainen olisi ollut niin vahvasti tilaisuuden henkeä vastaan.

Itse olin varautunut happeningiin hakemalla pitkäripaisesta kolme pulloa viiniä, joita sitten nautiskelin illan mittaan niinkin paljon, että olin tietyssä vaiheessa kypsä esittämään mikrofonin välityksellä maailmalle lyhyen filosofisen manifestini.

 Se jopa herätti vastalauseen erään nuoren miehen taholta. Kyseinen herra mahtoi olla innostunut Venäjän vallankumouksesta, sillähän piti päässään kiiltävälippaista furažkaa eli koppalakkia.

Mutta nämä toki ovat vain detaljeja. Olennaistahan oli ajan kuohuva virta, joka tempasi mukaan jopa suomalaiset ylioppilaat, joukon, joka oli tottunut identifioitumaan nimenomaan eliittiin, mikä oli kansainvälisesti aika poikkeuksellista.

Mutta uskaltaisinpa sanoa, että koko tuo farssi oli lopultakin vain puolivakavissaan kokoon kyhätty happening, kun tuntui siltä, että pakkohan täälläkin oli tehdä jotakin. Mikäli olisi sen sijaan vain frakki päällä pönötetty eliitin juhlassa, olisi asiaa ollut jo vaikea itselleenkin perustella.

Euroopasta ja Amerikasta oli nyt tarjolla ja jopa tyrkyllä mielin määrin kiinalaista huuhaata, demagogiaa ja suoranaista mielettömyyttä ja siihen oli pakko jotenkin reagoida, koska sen kerrottiin olevan ainutlaatuisen hienoa.

Niinpä pantiin toimeen tuo puolivakavissaan lavastettu farssi ja maalattiin banderolliin humoristinen iskulause vallankumouksesta yliopistolla kuoleman vaihtoehtona.

Kuolema ei olisi voinut itse asiassa ketään vähemmän kiinnostaa. Sen sijaan ryypättiin mielellään tuossa julkisessa tilassa viiniä pullon suusta ja tupakoitiin. Aikanaan pantiin sitten ovet kiinni ja siivottiin.

Ulkomailta tulviva hulluus ei tänne juurtunut, vaan purkautui muodossa, jota voinee parhaiten nimittää hölmöydeksi.

Mutta ”valtaus”, tämä symbolisesti merkittävä tapaus oli todellakin vain pieni nurkkaus aikakauden todellisuutta. Paljon tärkeämpää oli vaurastuminen, muuttaminen, kouluttautuminen, matkustaminen ja kaikenpuolinen vapautuminen vanhan yhteiskunnan instituutioista.

Ehkä näin veteraanina voisi lainata Veikko Lavin laulua, jossa hän kiteytti nuoruutensa tunnot: ”ei se ollut kovin kummallista”.

Mutta se oli hänen subjektiivinen näkemyksensä. Itse asiassa kaikki oli hyvinkin kummallista. Kyllä sana kulttuurivallankumous on sitä tarkastellessa paikallaan.

Meinander on koonnut paljon asiaa ja pohtii löydöksiään viileän ulkokohtaisesti. Onhan asialla puolensa, mutta tässä tapauksessa on vaarana, että tarkasteltavan kohteen koko hulluus jää ymmärtämättä.

Vieraas maa ja hytin henki

Vieras maa ja hytin henki

Suurten ikäluokkien aikoinaan arvostama runoniekka Saarikoski kertoi jollekulle rakastavansa häntä niinkuin vierasta maata. Tämä tuskin voi olla muuta kuin hienovarainen tapa sanoa, että nyt se on loppu. Pehmytkudoskontaktit eivät ole vieraan maan kanssa mahdollisia.

Mutta rakastaa voi monenlaista asiaa ja monella tavalla. Kun ihmisaivot ovat niinkin primitiiviset kuin ovat, on meillä tarve assosioida tunteita myös asioihin, joihin ne eivät kuulu. Minusta tämä on sinänsä harmitonta ja ihmettelen sitä energiaa, jota jotkut tuhlaavat stereotypioiden parjaamiseen. Kauneuden aistimuskin tulee, jos on tullakseen. Uhkeaan neitoon rakastutaan tietyllä tavalla, mummoon kohdistuu pakostakin toisenlaisia tunteita, sanoivatpa feministit mitä tahansa. Sanon tämän suurena mummojen ystävänä.

Vieraaseen maahan assosioidut tunteet ovat myös vaikeasti määriteltävissä, ne eivät normaalisti perustu järkeen eivätkä teoriaan, ne voivat olla myönteisiä tai vähemmän myönteisiä. On varmaa, että omat kokemukset ratkaisevat ja ne voivat eri henkilöillä olla aivan vastakkaisia ilman että kohdemaalla sinänsä olisi niiden kanssa paljoakaan tekemistä.

Venäjä on tunnetusti maa, johon rakastutaan. Tunne on siis paitsi myönteinen, myös sangen syvä ja sitkeä. Se voi tietenkin johtua erilaisista syistä, kokemuksista ja vaikutelmista. Yksi tykkää borssista, toinen Gulagista. Venäjä tarjoaa paljon ja omaleimaista, hyvää ja pahaa. Yleensä se ei jätä ketään kylmäksi, se tuntuu joko makealta tai kitkerältä. Venäläinen ei ole keskitien kulkija eikä hänestä sellaista koskaan tule, sanoi jo Aleksandr Herzen. Herzenin mielestä tämä oli Venäjän siunaus, sillä mikään ei ollut ihmisarvolle alentavampaa kuin kehittyä säädylliseksi ja kohtuulliseksi pikkuporvariksi. Tästä voi toki olla eri mieltä.

Romaanini (väärinkäytän tässä venäläistä ilmausta) Venäjän kanssa alkoi Neuvostoliiton viimeisenä kukoistusaikana, 1970-luvun alussa. Olin siellä käynyt jo vuosikymmentä aiemmin, mutta silloin maa pysyi minulle vielä suljettuna. Nyt se alkoi aueta.

Aukaisijana oli tietenkin venäläinen nainen, verraton myös nahkaselkäisenä sanakirjana, kuten jokainen tietää. Lempi roihusi siinä määrin, että nuoren miehen sekavassa päässä tuntui, kuin Venäjä olisi nainen, jota voi rakastaa fyysisesti. Venäjän naispuolisuutta ovat useat filosofit julistaneetkin, mutta tässä kyllä oli ilmeinen asiavirhe, kuten muuan suomalainen feminiini kuivasti totesi. Oli kuitenkin ilmeistä, että tunteeni suurta maata kohtaan oli vain osaksi riippuvaista kauniimmasta sukupuolesta. Sen käsitteellinen selittäminen ei ollut helppoa.

Pohtiessani asiaa, tuli mieleeni muutama näkökohta, joihin asian täytyi liittyä. Ensinnäkin ihmiset. Ihmisten lämpö ja välittömyys sen jälkeen, kun heistä oli tullut ”omia” oli hyvin vaikuttavaa. ”Vieraita” taas kohdeltiin kuin vierasta sikaa. Tämä oli Venäjän selkeä erikoisuus.

Mutta ihmisten välisiä suhteita määräsi selvästi kulttuuri. Kanssakäymisen välittömyys, samaan aikaan kun ihmiset toisaalta olivat muodollisen kohteliaita, oli merkillinen paradoksi. Koetin selittää sitä mielessäni ja luulin löytäväni paralleelin: yhteiskunnan pakkopaita ja falskius ahdisti kaikkia samalla tavalla. Yhteisen kohtalon yhdistäminä heistä tuli kuin salaliittolaisia: olemme samassa kusessa kaikki, autetaan siis toisiamme.

Ilmiö on kuitenkin neuvostoaikaa vanhempi. Nikolai Berdjajev tunnisti sen aikanaan ja väitti, että Venäjä oli ”arkielämän vapauden valtakunta” (strana bytovoj svobody), vaikka sen kansalaiset poliittisesti olivatkin oikeuksia vailla. Myös suomalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtajat 1800-luvulla hämmästelivät kanssakäymisen luontevuutta, joka erosi täysin pohjoismaisesta jäykkyydestä.

Ilmeisenä paralleelina neuvostojärjestelmälle oli armeija. Myös siellä liittyi ulkoiseen yhdenmukaisuuden paineeseen todellisuudessa epävirallinen anarkismi. Systeemille haluttiin symbolisesti haistattaa ja lusmuiltiin minkä voitiin. Samoin kuin armeijassa, systeemi oli epäinhimillinen, mutta samalla vapauttava: ei ollut vastuuta siitä, mitä teki, sillä kaikki oli määrätty ja säädetty. Tolstoi puhui joskus siitä, että sotilaselämän suurimpia viehätyksiä on pakotettu joutilaisuus. Se synnyttää eräänlaista nöyrtymistä ja alistumista samassa rajoitetussa ja vapauttavassa mielessä kuin ihmisellä, jonka ei tarvitse kiirehtiä, koska hän tietää, ettei pysty sitä tekemään. Ihminen, jota hänen vääristynyt psyykensä ajaa alituiseen suorittamiseen ja tulevassa elämiseen rentoutuu vasta, kun ymmärtää, ettei kiirettä ole. Kun on laivalla, junassa tai vaikkapa vessassa, tietää, että kiire on turhaa ja levoton sielu voi siksi keskittyä hetkeen.

Neuvostoliiton suuria viehätyksiä oli myös, että se mahdollisti aikamatkan lapsuuteen ja kauemmaskin historiaan. Kaikki keskeiset asiat koko kulttuurissa näyttivät olevan jokseenkin samoin, kuin ne olivat Suomessa olleet ehkä 30, ehkä 50 vuotta aiemmin. Ei ollut kulttuurivallankumousta, ei Freudia eikä edes Marxia. No, Marx tietenkin oli, mutta häneen suhteuduttiin yhtä vakavasti kuin Suomessa luterilaisen kirkon Jumalaan: virallisessa julkisuudessa kunnioitettiin, yksityisesti viitattiin kintaalla.

Neuvostoliitossa tietenkin riitti aina myös raha. Sitä ei puuttunut koskaan eikä sen hankkimiseksi tarvinnut ottaa riskejä, ei osata mitään eikä edes syyllistyä rikokseen. Valtio, joka vaati luonnonlakien rikkomista, syyllistyi itse rikokseen. Kaikki tiesivät, että kaikki tiesivät ja tiesivät tiedettävän. Raha on aina myös miellyttävä asia. Mikä määrä tarjoutuikaan tuttavuuksia, seksiseuraa, palveluksia ja lopulta aitoa lujaa ystävyyttä. Raha voitelee ja edesauttaa elämää jos niikseen tulee. Voi se rampauttaakin. Niillä pikku summilla, joita työnnettiin suorastaan pyytämättä käteen tai joutui vastaanottamaan ystävänpalveluksina, ei sinänsä ollut hirveästi arvoa. Mutta ystävien myötävaikutuksella voitiin pitää yhteistä hauskaa ilman tunnonvaivoja. Olihan tässäkin aihe sympatisoida tätä rujoa valtiota, joka yritti luonnottomuuksia.

Mutta tekikö tämä valtio kansalaisistaan toivottomia, kyynisiä ja perverssejä? monien mielestä Rosa Liksom ja joku Andrei Makine esittävät neuvostotodellisuuden sellaisena kuin se todella oli.

Se kuva ei lainkaan vastaa kokemuksiani, jotka tietenkin olivat rajoitetut. Hyvin todennäköisesti Liksomin kuvaama moraalinen hirviö, jonka psyyken kätköissä sentään itää jotakin herkkää, on myös täysin mahdollinen, jopa todennäköinen neuvostojärjestelmän tuote.

Mutta Liksomin galleria on pelkkää kauhua. Kaikki henkilöt kertojaa lukuun ottamatta ovat karkeita, raakoja, perverssejä ja moraalittomia, parhaimmillaankin kalvavan vihan saastuttamia. Koko Neuvostoliitto on yhtä surkeaa kaatopaikkaa, missä mikään ei toimi ja missä millään ei ole arvoa. Elämästä tulee hetkeksi siedettävää vain viinan tarjoamassa turtumuksessa.

Sanassa sanotaan, että kurjalle on kaikki kurjaa, mutta vanhurskaalle on elämä kuin ainaiset pidot. Olisin valmis väittämään, että se kuva Neuvostoliitosta, jonka hytti numero 6 luo, on falski, perverssi ja läpinäkyvän tekotaiteellinen. Se on varmastikin tekijänsä projisioima mielenmaisema ja enempää ei kai voi odottaakaan. Mutta Venäjällä oli myös neuvostoaikana tarjottavanaan paljon muuta.

Neuvostoliito oli kyllä Venäjän rujo muunnelma. Sen siivottomuus, propagandan ja todellisuuden välisen eron räikeys, sen järjestelmän liikkumaton toivottomuus ja jokapäiväisen elämän usein absurdi vaikeus olivat objektiivisesti totta. Ihmiset ja kulttuuri voitiin tietenkin kokea myös perverssin tunkioiden kaivelijan silmin läpeensä mätinä. Mutta oli myös mahdollista nähdä kaikessa tuossa sitä ihastuttavuutta, jonka Venäjän ystävät ovat aina löytäneet.

Menin Neuvostoliittoon, koska halusin nähdä kulttuurin, jossa toimittiin toisenlaisille symboleilla ja logiikalla kuin omassamme. Tässä minua ei pahemmin innoittanut Marx, vaan pikemminkin muuan tieteenfilosofi Leinfellner, jonka kirjan olin tenttinyt. Minusta oli kiinnostava ajatus toisesta mahdollisesta todellisuudesta, hieman sellaisesta, jonka Jan Myrdal oli surullisen kuuluisassa Kiina-kirjassaan kuvitellut näkevänsä. Otin Myrdalin tosissani, Sinisaloille ja muille tympeille ja läpinäkyvästi falskeille profeetoille pysyin sen sijaan aina kylmänä. Myrdal sentään kertoi omasta kokemuksestaan, ei enempää eikä vähempää.

En pettynyt. Neuvostoliitto toimi tosiaan toisenlaisella logiikalla kuin oma maamme. Ymmärsin verrattain pian, että kyse oli pikemminkin pärjäämisestä virallisen ideologian kanssa kuin sen noudattamisesta. Venäläiset olivat anarkisteja. Tästä olin riemuissani, koska kannatin itsekin yksilön jaloa Sisyfoksen taistelua kaikkia systeemejä vastaan. Tulkitsin jopa kelvottoman työn ja hälläväliä-mentaliteetin yleväksi yksilön manifestiksi Systeemiä vastaan.

Venäjällä tapasin myös todellisia intellektuelleja. Suomessa kaikki sellaisiksi pyrkivät olivat vaikuttaneet joko typeriltä tai falskeilta. Venäläinen intellektuelli ei puhunut hierarkioiden purkamisesta tai konstruoimisesta, vaan niiden todellisesta olemuksesta. Hän ei antanut armoa lurjukselle siksi, että tämä tuli työväenluokasta, vaan kannatti ehdottomasti ja fanaattisesti yleisinhimillisiä arvoja, joita Systeemi taas ei tunnustanut. Totuus löytyi klassisesta kirjallisuudesta ja taiteesta.

Venäjä todella osoitti olevansa se uusi maailma, jonka odotin löytäväni, mutta se oli sittenkin aivan erilainen. Minäkin näin siellä niukkuutta, mutta tuskin kurjuutta –enemmänkin siitä kyllä kuulin kerrottavan- näin valhetta ja lurjustelua, mutta ennen muuta näin kauneutta ja rohkeutta. En puhu nyt niinkään naiskauneudesta, joka siellä on tietyn ikäkauden silmin sanoin kuvaamatonta, vaan henkisestä uljuudesta. Mitä rohkeutta ja intellektuaalista sankaruutta osoittikaan puoluekoulun filosofian professori, joka hämmästyksekseni haukkui Marxin ja Hegelin maan rakoon ja puhui mitä ihailevimmin kirkkoisä Tertullianuksesta. Minulle tuli tavaksi sanoa, että Neuvostoliiton suurin viehätys on siinä, ettei siellä ole taistolaisia.

Ihastuin Venäjään niin, että tulkitsin typerästi väärin ja liian myönteisesti paljoa sellaista, joka itse asiassa oli mätää ja josta en ulkomaalaisena oikeastaan mitään ymmärtänyt. Kuten kaikki pyhiinvaeltajat, ymmärsin ja puolustin vieraassa maassa sitä, mitä kotona tuomitsin enkä ymmärtänyt mitä tein. Mutta minua paikan henki puhutteli. Koin sen virttyneen ulkokuoren alla elävän lämpimänä, rehellisenä ja jopa vapaana. Se tuli niistä ihmisistä, joiden kanssa seurustelin. Ei todellakaan systeemin pyrkimyksistä.

Rosa Liksom on uudessa kirjassaan löytänyt melkeinpä vain raakoja, perverssejä ja saastaisia asioita Venäjältä, mutta vain niitä hän on löytänyt Suomestakin. Hän löytää aina erehtymättä rujon, pahan ja surkean. Ehkä me kaikki löydämme aina ennen muuta sitä, mitä etsimme. Missään tapauksessa en halua sanoa, että minä löysin totuuden Venäjästä ja Neuvostoliitosta, vaikka sitä etsin. Selvää kuitenkin on, ettei myöskään Rosa Liksomilla ole oikeutta väittää olevansa sen omistaja. Sitä hän ei liene tehnytkään. Kirjailijan työnä on kirjoittaa kirjoja, toiset taas niitä ostavat ja ostajalle on aina tarjolla myös kylkiäisenä paketti sitä, mitä he haluavat.