Hätä on suuri

 

Noidan oppipoika

 

Stehe! Stehe!
Denn wir haben
deiner Gaben
vollgemessen! -
Ach, ich merk es! Wehe! wehe!
hab ich doch das Wort vergessen!

(J.W. v. Goethe, Der Zauberlehrling)

 

Runossaan ”Noidan oppipoika” kertoo Goethe pojasta, joka oli noidan opissa ja halusi itse kokeilla taitojaan, kun mestari oli poissa.

Poika hämmensi kattilaa ja taikoi siihen tulemaan vettä. Homma onnistui hyvin, mutta kun veden tulo piti pysäyttää, sitä tulikin aina vain lisää ja alkoi näyttää siltä, että kaikki hukkuu tuohon vedenpaisumukseen.

Viime hetkellä vanha noita tuli paikalle ja poika huusi Uutta Testamenttia mukaillen: ”Mestari, hätä on suuri!” Mestarilla oli hallussaan myös ne sanat, joilla taika voitiin poistaa ja sen vaikutukset pysäyttää. Loppu oli onnellinen, mutta vain siksi, että paikalle tuli toinen voima, eräänlainen Deus ex machina. Poika itse oli avuton luomansa hirviön suhteen.

Kuten jokainen heti huomasi, tämä sopii hyvin kuvaamaan myös sitä yleistä käsitystä, joka meillä juuri nyt on tästä maailmasta. Valkoinen mies, joka oli lihaa syövä ja kiihkeästi lisääntyvä heteroseksuaali, oli luonut tieteen ja tekniikan.

Ne tuottivat yhä enemmän sitä hyvää, mitä ne valjastettu tuottamaan, mutta kaikki hyväkin muuttuu pahaksi, kun sitä tulee yli määränsä. Ihmisen hyvinvointi saavutti ja ylitti käsittämättömässä määrin ne rajat, joita mielikuvitus oli sille aikoinaan asettanut. Hyvä niin, mutta kun noita nauttijoita tuli aina vain lisää ja lisää.

Maailma oli hukkumassa, eikä se ollut hukkumassa paskaan, joka on maan hyvinvoinnin ja kukoistuksen varsinainen perusta, vaan sen puutteeseen. Ihmismassat söivät pellot ja niityt tyhjiksi ja ulostivat ja virtsasivat niiden kasvuvoiman mereen sen sijaan, että olisivat palauttaneet sen sinne, mistä se oli tullutkin.

Puuttumatta enempää liiallisen hyvinvoinnin tuottaman varaan mekanismeihin, voimme todeta, että ennen muuta kyse on ollut liikakasvusta. Jos ihmisiä olisi vain miljardi -pari, olisi kaikki kunnossa. Tulevaisuudessa näin mahtanee ollakin.

On kummallista ajatella, miten nopeasti noidan oppipojan taika on vaikuttanut. Lapsuudessani, joskus seitsemän vuosikymmentä sitten ihmisiä oli maailmassa vain noin kaksi ja puoli miljardia. Nyt määrä on pian nelinkertainen.

Generalissimusn ym. ym. Josif Stalin ajatteli tuolloin jo kesyttäneensä yhteiskunnan tuotantovoimat ja suunnitteli sen jälkeen luonnon täydellistä alistamista. Jokien juoksu piti suunnata uudella tavalla, jotta erämaat alkaisivat kukoistaa, metsävyöhykkeitä piti istuttaa vallitsevien tuulensuuntien muuttamiseksi, kasveja piti jalostaa yhä tuottavammiksi ja kestävämmiksi.

Akateemikko ja suuri kasvinjalostaja-šarlataani Mitšurin totesi, ettei luonnolta voi odottaa armopaloja: kaikki, mitä siltä saadaan, on otettava väkivalloin, pakottamalla se luopumaan aarteistaan.

Stalinin ajan Neuvostoliiton eetos luonnon suhteen oli paljolti samanlainen kuin kapitalistisenkin maailman. Toki Neuvostoliitossa ei maalla ja sen antimilla enää ollut myynti- eli vaihtoarvoa ja kansa omistamiensa tuotantolaitosten kautta saattoi tehdä sille ilmaiseksi mitä halusi. Vähimmän vaivan tiellehän se johti ja luonnonvarojen suureen tuhlaukseen.

Kuuluisa matemaatikko, akateemikko ja Aleksandr Solženitsynin aateveli Igor Šafarevitš kirjoitti jo neuvostoaikana merkittävän puheenvuoron ”Kaksi tietä samaan kuiluun” (Два пути к одному обрыву), jossa hän useimpien suurkesi hämmästykseksi ja pöyristykseksi osoitti, ettei kapitalismissa ja sosialismissa ole merkittävää eroa sen päämäärän suhteen, mitä kohti ne ovat kulkemassa.

Molemmissa leireissä ylpeiltiin kasvun määrällä ja kaiken hyvän ajateltiin naiivisti seuraavan siitä välttämättä. Vasta 1980-luvulla maapallon riittävyydestä alettiin todella huolestua: entäpä jos jokainen kiinalainen hankkisi jääkaapin? Entäpä auton…?

Onneksi ne vielä elivät hyvin köyhästi ja hyveellisesti, kuten paikan päälle mennyt tarkkailija Jan Myrdal saattoi todeta (ks. Vihavainen: Haun jan myrdal tulokset).

Mutta kehitys ei vain pysähtynyt, vaan sen vauhti sen kuin kiihtyi. Mestaria, joka olisi tiennyt pysäytyssanat ei löytynyt. Ehkäpä sellaisia sanojakaan ei edes ollut?

Oli palattava uskontoon. Luonto ei ollutkaan saalis, joka pakotettiin luovuttamaan aarteensa, vaan jumaluus, joka pakotti tottelemaan itseään. ”Luonto eli Jumala” -Deus sive natura oli jo Spinoza sanonut. Nyt alkoi kumartelun aika.

Kuten aina uskonnollisen murroksen aikoina, seurasi myös bisarreja synkretistisiä oppeja: heittäydyttiin rähmälleen Gaia-jumalattaren eteen ja tuotiin sen kuvia kirkkoihinkin. Määrättiin suuri osa ruokia saastaisiksi ja tabuiksi. Miehet kuohivat itsensä Suuren äidin (Kybelen) kunniaksi ja yhtyvät kimeällä äänellä valittamaan toksisen maskuliinisuuden syntiä, josta kirurgin veitsi oli heidät pelastanut.

Mutta mitä tekemistä tällä oli maailman pelastumisen suhteen? Miten monta miestä oli muutettava kuohilaaksi tai homoksi, että asiassa päästäisiin edes hieman eteenpäin?

Eihän sillä mitään tekemistä ollutkaan. Kyseessä oli vain sisäinen tarve, joka narsistisessa psyykessä muuttui vastuuksi maailman hukkumisesta ja jonka se mikrotasolla yritti ratkaista henkilökohtaisella hurskauselämällään.

Kysymys lasten saannista muuttui kysymykseksi maailman pelastamisesta. Olen itse kuullut jo 1970-luvulla perusteltavan lapsettomuutta sillä, että maailma kestäisi kasvua paremmin. Henkilökohtainen vastuu maailman riittävyydestä hoitui kertaheitolla, kun jätettiin lapset tekemättä.

Meillä Suomessa oli jopa filosofian professori, jonka päähuolena näyttää olleen juuri kysymys maapallon kestävyyteen ja liikatuotantoon liittyvästä vastuusta. Hän julisti, että on saanut oikeuden elää mukavasti, kun on luopunut jälkeläisten saattamisesta maailmaan.

Vastaavasti meikäläisen kaltaiset tyypit, joilla on toistakymmentä lasta ja lastenlasta, ovat sitten niitä, joiden harteille vastuu tämän mukaan laskeutuisi raskaana. Pahimmillaan me saatamme ajella autolla huvin vuoksi ja lennellä paikasta toiseen.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, onko parempi olla, kuin olla olematta. Tällaisen kysymyksen saattavat asettaa vain loppuaan kohti painuvan sivilisaation edustajat ja tiedämme jo, mitä he vastaavat.

Luonto on tälle uususkonnolle jonkinlainen jumaluus, joka on olemassa ihmisestä irrallaan ja jonka korkeimmat ilmentymät eivät ole ihmisiä, vaan erilaisia muita, alempia eläimiä ja eliöitä.

Ympäri käydään, yhteen tullaan. Primitiivisten kulttuurien ihailu on jo kauan ollut muotia. Ennustan, että ennen pitkää näemme kirkoissa jo yleisesti toteemipaaluja ja terraarioita. Pyhyyttä saa varmaankin kunnian edustaa jokin eläin, eikä missään tapauksessa kolmikymppinen miesoletettu, jota yhä useampien onkin jo mahdotonta ottaa vakavasti.

Maailman liikatuotannolle tämä uskonto ei sinänsä merkitse mitään, mutta valtaapitävät kyllä tulevat vaihtumaan.