Yksi vuosi

Kun hulluutta oli tarjolla

Henrik Meinander, Samaan aikaan. Suomi ja maailma 1968. Siltala 2019, 418.

Historialliset poikkileikkaukset saattavat olla ihan kiinnostavia. Ilkka Malmbergin 1917, samaan aikaan toisaalla oli hieno malliesimerkki tuoreesta näkökulmasta tuttuihin asioihin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=malmberg ).

Kirjan nimestä päättelin Meinanderilla olevan kirjassaan sama idea, mutta itse asiassa se on hyvin erilainen.

Vuosi 1968 on tietenkin niin rikas dramaattisista tapahtumista, että siitä riittää jännitettä paksullekin kirjalle. Eihän kyseessä ihan vuoden 1917 tapainen murros meidän maassamme ollut, mutta maailmalla se tunnetaan syystäkin hulluna vuotena.

Vuosi 1968 oli monissa maissa todellakin hullu sanan kaikkein aidoimmassa merkityksessä. Onkin ymmärrettävää, että ne, jotka aikoinaan olivat sen henkisiä johtajia, suhtautuvat siihen nyt enemmän tai vähemmän kammoksuen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=1968 ).

Hulluus on hienoa, kun se esiintyy kesytettynä seurapiiriversiona ja antaa järkensä säilyttäneiden ihailla omaa ”luovaa” erilaisuuttaan. Ihan oikea hulluus sen sijaan on vaarallista ja siitä on tuskallisia seurauksia.

Henrik Meinanderin vuosi 1968 ei kyllä ole lainkaan hullu. Itse asiassa ajan älyttömyydetkin näyttävät sen silmin katsottuina suorastaan kunniallisilta. Tekijä on liian nuori muistaakseen tuota aikaa, mutta on kyllä haastatellut sen nokkamiehiä.

Tämä kirja ei keskitykään siihen, mikä tuona merkillisenä vuonna oli hullua, vaan tarkastelee sen sijaan viileästi maan kehitystä ja sitä uskomatonta hyvinvoinnin tasoa, joka yhtäkkiä oli tosiasia. Siitä seurasi moni muu asia.

Toki oli erilaisia kokemuspiirejä. Pienviljelijöiden, Ruotsiin muuttaneiden ja erilaisten yhteiskunnan pudokkaiden maailma oli jotakin muuta kuin yliopistojen touhut. Myös jälkimmäisessä miljöössä oli hyvin paljon uutta: massayliopisto oli se uusi miljöö, johon sukunsa ensimmäiset koulutettavat saapuivat eikä se suinkaan taannut enää automaattisesti kunnon leipäpuuta, kuten nykyään kuvitellaan.

Vuosi 1968 oli melkoinen katkos vanhaan ja sen erikoisuutta voi selittää sillä, ettei kehityksen tavaton nopeus enää yksinkertaisesti tehnyt mahdolliseksi muutoksen jäämistä pelkästään määrälliseksi.

Äkillinen vaurastuminen, koulutuksen lisääntyminen ja urbanisaatio iskivät voimalla suuriin ikäluokkiin, jotka heitettiin äkkiä aivan uudenlaiseen maailmaan. Se maailma oli ennennäkemättömän vapaa lähes joka suhteessa. Vanhat normit eivät yksinkertaisesti enää toimineet eikä uusia ollut.

Kuten tunnettua sellainen tilanne tunnetaan anomian eli normittomuuden nimellä, eikä se ole ihmiselle helppo kokemus. Èmile Durkheim antaa tarvittaessa lisätietoja kirjojensa välityksellä.

Kuten todettiin, hulluus sai aivan järkyttäviä muotoja ympäri maailmaa levinneissä radikaaleissa liikkeissä. Suomen tilannehan ei ollut sinänsä ainutlaatuinen, vaikka meillä yhteiskunnallinen muutos olikin poikkeuksellisen raju.

Joka tapauksessa Kiinan, näin jälkeenpäin arvioiden vähämielinen, kulttuurivallankumous oli tuohon aikaan läntisen maailman nuorisolle ylivertainen ihanne ja samastumiskohde. Tämä hulluus ulottui kuitenkin Suomeen vain aivan vähäisessä määrin. Meillä syöksyttiin suin päin hölmöyteen: Otto Ville Kuusisen tielle. Mutta se tapahtui vasta parin vuoden viiveellä.

Esimerkiksi Ruotsissa maolaisuus sen sijaan oli jo suuressa kunniassa ja maan merkittävimpiin  intellektuelleihin kuuluva Jan Myrdal kävi Kiinassa kokoamassa teoksen Raportti kiinalaisesta kylästä. Se on tavattoman vaikuttava dokumentti tekijänsä huijattavuudesta.

Meinander rinnastaa eräät Jörn Donnerin meillä julkaisemat kirjat Myrdalin kirjaan Ruotsissa. En ihan menisi tässä mukaan. Kyllä Myrdal oli Donneriin verrattuna aivan eri maailmoissa.

Mutta niinhän koko kulttuurieliittimmekin oli sopivan kotikutoisesti syrjässä noista kaikkein-eurooppalaisimmista ja kaikkein-hulluimmista virtauksista. Tokihan ne tunnettiin, mutta niihin mukaan lähteminen täysillä olisi tosiaan merkinnyt hyvästijättöä järjelle. Se koettiin vielä mahdottomaksi.

Vanhan valtaus on se suuri symbolinen tarina, joka aina asetetaan Suomessa tämän vuoden keskipisteeseen. Muistan asian hyvin. Olin jopa ovella mukana sisään menossa, kun hieman kainosteleva, mutta lopulta asiastaan innostunut porukka sai järjestysmiehet luopumaan tehtävästään.

Sisällä sitten vietettiin juhlaa. Meinander kertoo, että väkevien juomien käyttö oli siellä kiellettyä. Nyt en tiedä, kuka tuon on keksinyt ja ihmettelen suuresti, kuka olisi voinut valvoa kieltoa. Sellainen olisi ollut niin vahvasti tilaisuuden henkeä vastaan.

Itse olin varautunut happeningiin hakemalla pitkäripaisesta kolme pulloa viiniä, joita sitten nautiskelin illan mittaan niinkin paljon, että olin tietyssä vaiheessa kypsä esittämään mikrofonin välityksellä maailmalle lyhyen filosofisen manifestini.

 Se jopa herätti vastalauseen erään nuoren miehen taholta. Kyseinen herra mahtoi olla innostunut Venäjän vallankumouksesta, sillähän piti päässään kiiltävälippaista furažkaa eli koppalakkia.

Mutta nämä toki ovat vain detaljeja. Olennaistahan oli ajan kuohuva virta, joka tempasi mukaan jopa suomalaiset ylioppilaat, joukon, joka oli tottunut identifioitumaan nimenomaan eliittiin, mikä oli kansainvälisesti aika poikkeuksellista.

Mutta uskaltaisinpa sanoa, että koko tuo farssi oli lopultakin vain puolivakavissaan kokoon kyhätty happening, kun tuntui siltä, että pakkohan täälläkin oli tehdä jotakin. Mikäli olisi sen sijaan vain frakki päällä pönötetty eliitin juhlassa, olisi asiaa ollut jo vaikea itselleenkin perustella.

Euroopasta ja Amerikasta oli nyt tarjolla ja jopa tyrkyllä mielin määrin kiinalaista huuhaata, demagogiaa ja suoranaista mielettömyyttä ja siihen oli pakko jotenkin reagoida, koska sen kerrottiin olevan ainutlaatuisen hienoa.

Niinpä pantiin toimeen tuo puolivakavissaan lavastettu farssi ja maalattiin banderolliin humoristinen iskulause vallankumouksesta yliopistolla kuoleman vaihtoehtona.

Kuolema ei olisi voinut itse asiassa ketään vähemmän kiinnostaa. Sen sijaan ryypättiin mielellään tuossa julkisessa tilassa viiniä pullon suusta ja tupakoitiin. Aikanaan pantiin sitten ovet kiinni ja siivottiin.

Ulkomailta tulviva hulluus ei tänne juurtunut, vaan purkautui muodossa, jota voinee parhaiten nimittää hölmöydeksi.

Mutta ”valtaus”, tämä symbolisesti merkittävä tapaus oli todellakin vain pieni nurkkaus aikakauden todellisuutta. Paljon tärkeämpää oli vaurastuminen, muuttaminen, kouluttautuminen, matkustaminen ja kaikenpuolinen vapautuminen vanhan yhteiskunnan instituutioista.

Ehkä näin veteraanina voisi lainata Veikko Lavin laulua, jossa hän kiteytti nuoruutensa tunnot: ”ei se ollut kovin kummallista”.

Mutta se oli hänen subjektiivinen näkemyksensä. Itse asiassa kaikki oli hyvinkin kummallista. Kyllä sana kulttuurivallankumous on sitä tarkastellessa paikallaan.

Meinander on koonnut paljon asiaa ja pohtii löydöksiään viileän ulkokohtaisesti. Onhan asialla puolensa, mutta tässä tapauksessa on vaarana, että tarkasteltavan kohteen koko hulluus jää ymmärtämättä.