Kunniasta sikamaisuuteen.

 

Univormun kunnia

 

Aleksandr Kuprin, Junkkerit. Savukeidas 2011, 362 s.

 

C.G.E. Mannerheim kirjoitti muistelmissaan, että palveltuaan kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijassa, hän ei koskaan kuvitellut, että sen univormun kantaminen voisi hänestä jonakin päivänä vielä tuntua häpeälliseltä.

 Keväällä 1917, maaliskuun vallankumouksen jälkeen, kun kuri Venäjän armeijassa oli pettänyt, tuo päivä oli sitten tullut. Itse asiassa Mannerheim oli kyllä eräässä rintamakirjeessä sisarelleen jo aiemmin pohdiskellut, että sotilaan ammatti oli kyllä kauhea. Tämän reaktion aiheutti sodan jalkoihin jääneen siviiliväestön kärsimysten näkeminen.

Sota on tietenkin poikkeustila, vaikka sen ei oikeastaan pitäisi olla sitä sotilaille, joille se on koko olemassaolon syy, raison d’être.

Joka tapauksessa univormun kunnia -tšest mundiry- oli aikoinaan Venäjällä hyvin vakavasti otettu asia ja sitä jopa puhutaan vieläkin. Mikäli armeijaa tai jotain sen joukko-osastoa loukattiin, oli vaadittava hyvitystä. Tämä saattoi tapahtua kaksintaistelun muodossa, mikäli vastapuolta pidettiin sen arvoisena, tai sitten valtuutettiin joku upseereista kostamaan asia esimerkiksi lehtimiehelle.

Sivumennen sanoen, Suomessakin oli joku oikeusjuttu Venäjän armeijan kunnian loukkaamisen johdosta. Tuulispää-lehdessä oli julkaistu kuva, jossa mummo tulee aidan takaa sotilasosaston tielle ja avaa sateenvarjonsa, jolloin koko porukka pötkii pakoon. Aiheen tälle pilakuvalle oli antanut joku julkinen valitus siitä, että venäläisiä sotilaita ahdistellaan Suomessa.

Sotilasammatissa oli aikoinaan kaikkialla tapana enemmän tai vähemmän simuloida aatelista kunniakoodia. Tämähän oli syntynyt Läntisessä Euroopassa, jossa kukoisti ritarilaitos, mutta Venäjällä se nousi aivan erityiseen arvoon ja merkitykseen, vaikka koko asia oli siellä tuontitavaraa.

Kun Pietari Suuri otti käyttöön ns. arvoluokkatalukon (tabel o rangah), säädettiin, että alimmankin upseerinarvon haltijaa oli pidettävä henkilökohtaisena aatelisena ja tervehdittävä sen mukaisesti sanoilla teidän jalosukuisuutenne (vaše blagorodije). Ylemmillä tasoilla tervehdykset olivat sitäkin hienommat.

Upseeri oli siis ehdottomasti kunnian mies jo virkansa puolesta. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa laillistettin myös kaksintaistelut, joita käytiin muutama tuhat, tosin kuolonuhreja oli vain pari.

Aleksandr Kuprin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kuprin) kirjoitti vuonna 1905 julkaistun teoksen Kaksintaistelu (Pojedinok), jonka johdosta monet pitivät häntä armeijan kunnian loukkaajana. Itse asiassa upseerina toiminut Kuprin kuvasi vain tavattoman realistisesti kaksintaisteluinstituution mielettömyyttä modernissa yhteiskunnassa.

Kuprinin muistelmateos Junkkerit on itse asiassa hyvin herkkä ja nostalginen kertomus nuoren junkkarikoululaisen elämästä. Aikuistuminen, haaveet kaartinupseerin ja kirjailijan urasta, viiksistä ja ennen muuta tietenkin tytöistä on esitetty herkullisen ymmärtävästi ja huumorin kultaamilla yksityiskohdilla.

Moskovan tuon ajan instituutiot ja kaupunkimiljöö on kirjassa käsitelty yksityiskohtaisesti. Vanhan lesken eli Moskovan ja uuden, eurooppalaisen ja kuivakan pääkaupungin eli Pietarin väliseen kilpailuun palataan alituisesti. Moskova tietenkin vie aina voiton, kuten kaikki oma.

Tähän omaan kuuluu myös kirjoittajan oppilaitos, Moskovan 4. junkkerikoulu (kääntäjä käyttää muotoa junkkeri, joka on sama kuin venäjässä (junker), meillähän puhutaan esimerkiksi Helsingin junkkarikoulusta, 1846-1879).

Koululuokissa sanotaan olevan joko hyvä tai huono yhteishenki tai lyhyesti vain henki. Kuprinin mukaan hänen koulussaan oli erinomainen henki, todellinen esprit de corps, jota myös opettajat kunnioittivat. Simputus ja pennalismi olivat tuntemattomia, vaikka jotkut saksalaiset olivat niitä yrittäneet joskus kouluun tuoda. Saksalainenhan se oli koko sellainen instituutio, sanoo Kuprin, heidän Burschien ja Fuksien maailmastaan peräisin.

Koulutus ja kuri olivat tiukkoja, mutta oikeudenmukaisuudesta ei tingitty. Jos näin tapahtui, seurasi ikävä reaktio ja koulun johto ymmärsi sen.

Tässä näyttäisi olevan olennainen ero verrattuna preussilaiseen simputusperinteeseen, jota suomalaiset jääkäritkin saivat maistaa yltä kyllin Lockstedtin leirillä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=korutonta+kertomaa ). Toisaalta kyllä on tiedossa, että Haminan kadettikoulussa pennalismi kukoisti, lieneekö sitten ollut saksalaista perua Baltiasta.

Upseereista pyrittiin joka tapauksessa siis kasvattamaan herrasmiehiä, mikä muodosti tietyn kontrastin heidän varsinaiseen työhönsä. Moukkiahan herrasmiesmäinen käytös ei yleensä koskenut, kuten koko maailman aatelisto on aina ymmärtänyt. Säätyveljien kanssa sen sijaan voitiin aina kaveerata jopa sodan kestäessä.

Venäjän intelligentsija joka tapauksessa vihasi kaikkia Venäjän etuoikeutettuja luokkia ja esitti halveksuntansa avoimesti. Kuprin kuvaa, miten joskus opiskelijakapinan aikaan muuan kalpea ja rähjäinen ylioppilas huusi aidan raosta ohi käveleville junkkereille: Siat! Orjat! Ammattitappajat, tykinruoat! Vapauden riistäjät! Hävetkää!

Junkkerien lapsellisessa maailmassa tämä kaikki oli kuin puhetta toisesta maailmasta. Komeat univormut ja paraatit, juhlalliset seremoniat ja valat, kaikki tämä oli suurenmoista ja se oli vanginnut nuoret miehet, jotka tuskin viitsivät edes halveksia noita vallankumouksellisia kirjatoukkia, jotka vaanivat keisarin henkeä ja halusivat tuhota koko maailman korkeammat arvot.

Intelligentsija siis oli jyrkästi antimilitaristinen ja kaikki vallankumoukselliset, bolševikkeja myöten vannoivat tuon aatteen nimiin. Kuitenkin syntyi keisarillisen armeijan raunioille tuota pikaa entistä paljon ankarampi ja siekailemattomampi komento, mikä ei siitä muuksi muuttunut, että jopa sana ”upseeri” kiellettiin ja puhuttiin sen sijaan ”komentajista”.

Stalinin aikana otettiin jälleen käyttöön vanhat univormut ja kultaiset kaluunat sekä upseerin ja jopa marsalkan arvot. Myös kaartinjoukoista ruvettiin puhumaan, vaikka hämäräksi jäi, mitä nuo joukot oikein vartioivat (ransk. garder -vartioida). Aikoinaanhan kaartinjoukot olivat koko nimeltään keisarillisen henkikaartin yksiköitä.

Sivumennen sanoen: pari vuotta sitten on jälleen perustettu Preobraženskin rykmentti, Pietarin Suuren aikoinaan perustaman ja kaikkien hienoimman jalkaväkirykmentin jäljittelijä. 1700-luvulla kaartinrykmentit olivat keskeisessä roolissa aina, kun valta Venäjällä vaihtui. Niiden rooli läheni siis muinaisen Rooman pretoriaanikaartin roolia. Ehkäpä kaartilaiset taas tekevät tehtävänsä?

Mutta mistä ovat tulleet nuo roistot, jotka ovat syyllistyneet niihin sotarikoksiin, oista lehdistö nyt päivittäin kertoo? Löytyykö syy sotilaiden koulutuksesta, kurin pettämisestä vai peräti joidenkin kansojen kansanluonteesta? Monet lienevät asiaa ihmetelleet. Venäläinen sanaparsi kuuluu: sekin oli niin söötti pikku porsas, miten siitä sellainen sika kehkeytyi?

Siinäpä kysymys. Sotilaskoulutus on sentään kautta aikojen korostanut kunniaa ja jopa ritarillisuutta, mutta käytännössä olemme yhä uudelleen saaneet nähdä sikamaisuuksia, joita on vaikea edes uskoa todeksi. Mutta totta ne vain ovat.

Asiaan taitaa vaikuttaa oleellisesti se tilanne, jossa ihminen on päivästä päivään hengenvaarassa ja joutuu tappamaan, ettei tulisi tapetuksi. Tuo kokemus on ilmeisesti niin voimakas, että se saattaa vammauttaa ihmisen henkisesti loppuiäkseen. Tämä aivan riippumatta siitä, että oppitunneilla on puhuttu kaikenlaista kaunista sodan säännöistä ja vankien oikeuksista.

Nykyään ei kai enää sentään kasarmien seinällä Venäjälläkään ole sitä ohjetta, jonka (muistaakseni) kenraali Skobelev oli laatinut sotilaille ja jonka mukaan oli tehtävä viimeiseen veripisaraan asti vahinkoa viholliselle kaikin keinoin. Ellei mitään muuta ollut jäljellä, oli käytettävä hampaita…

Leo Tolstoi, entinen upseeri, kauhistui moista ”ihmissyöjän” moraalia, mihin kehitys vielä johtaisikaan…

Ja Tolstoi sentään eli siihen aikaan, kun vielä yleisesti uskottiin ihmiskunnan sivistymisen jo johtaneen aivan uudelle tasolle ja maailman vain yhä paranevan.

Nykyäänhän odotellaankin yleensä jo katastrofia muodossa tai toisessa ja niinpä sikamaisuudetkin taidetaan ottaa enemmän tai vähemmän asiaankuuluvina. Vai mitä on sanottava niistä monista kirjoittajista, jotka somessa osoittavat ylenpalttista ymmärtämystään rikoksista ehkä suurimmalle, hyökkäyssodan aloittamiselle -tottakai se nyt muka kuuluu asiaan, kun…

Aniharvoja ovat vielä ne tapaukset, jolloin venäläiset sotilaat ovat hylänneet häpäistyksi katsomansa univormun ja julistaneet, etteivät halua osallistua rikolliseen hyökkäyssotaan. Myöskään venäläinen intelligentsija ei ole nostanut päätään niin paljon kuin olisi voinut odottaa, onhan sillä sentään maineikkaat traditiot hirmuvallan vastustajana.

Mutta kaikella on aikansa, sanoi jo Salomo. Paljon taitaa olla vielä edessäpäin.