Suuren nousun aattona

 

Aikansa aattein

 

Jussi Talvi, Isänmaa. Toinen painos. Otava 1960, 278 s.

 

Jussi Talvi oli monessa mielessä aikansa symboli. Hän oli syntynyt vuonna 1920 ja ehti siis jo hieman työelämäänkin, isänsä jälkiä seuraten metallimieheksi jo ennen sotia. Sotiin hän osallistui reservinupseerina ja kirjoitti kokemuksistaan romaanin Ystäviä ja vihollisia, joka ilmestyi vuonna 1954 ( ks. Vihavainen: Haun jussi talvi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Siitä piti tulla suomalaisten suuri sotaromaani, mutta onneksi tai pahaksi onneksi Väinö Linnan kirja tuli markkinoille samaan aikaan. Olisipa ollut kiinnostavaa nähdä sellainen Suomi, jossa Väinö Linnan sijasta olisi kansalliskirjailijan paikalla komeillut Jussi Talvi. Olisikohan siihen ollut mitään mahdollisuuksia?

Talvi toimi sodan jälkeen myös mainosalalla, mikä oli uutta ja modernia etenkin henkisesti. Toki reklaamia oli tehty meilläkin siitä lähtien kuin kirjapainotekniikka teki sen mahdolliseksi, mutta turhan tavaran myyminen pelkän myymisen vuoksi oli perinteisen käsityksen mukaan moraalitonta. Vielä 1970-luvulla tämä käsitys tuli esille jopa oppikirjoista.

Talvi oli myös lehtimies ja toimi kauan Uusi Maailma-lehden päätoimittajana. Hän oli myös ensimmäisiä julkkisgastronomejamme ja esiintyi herkuttelevana herrana televisiossa.

Kaiken muun ohella Talvi oli tuottelias kirjoittaja, jolta ilmestyi kirja vuodessa. Nyt käsillä oleva teos on itse asiassa trilogian kolmas osa. Valitettavasti en ole lukenut edellisiä, mutta voihan tätä yksinkin tarkastella aikansa kuvana.

Kirjassa eletään pikkukaupungissa, jota vaivaa krooninen työttömyys ja näköalattomuus, kuten koko Suomeakin. Kaupunkin muistuttaa joka tapauksessa kovasti Talven synnyinkaupunkia Raahea ja sinne suunnitellaan suurta terästehdasta -joka sinne muuten juuri vuonna 1960 perustettiin.

Siinä päähenkilö näkee esimerkin sosialismista, koska tehdas rakennetaan etupäässä valtion voimin. Sosialismi tai paremminkin kommunismi on muutenkin kova sana juuri tuohon aikaan, sillä silloin Neuvostoliitto julkistaa valtavan teollistamisohjelman, jonka tarkoituksena on peräti lopettaa niukkuus ja antaa kaikille tarpeidensa mukaan.  Sitä parhaillaan valmistellaan.

Kommunistinen yhteiskunta on oleva valmis vuonna 1980, julistaa Neuvostoliiton kommunistinen puolue komeasti ja koko arvovallallaan vuonna 1961. Silloin on kaikilla oleva kaikkea riittävästi, henkisen ja ruumiillisen työn ja maaseudun ja kaupunkien väliset erot on hävitetty ja kaikki saavat sen mitä tarvitsevat ilman rahaa -sekin on tarpeettomana kadonnut. Sen saman siliän tien ovat hävinneet myös rikollisuus, prostituutio ja muut sosiaaliset ongelmat.

Tässä romaanissa ei tuota aikanaan niin kuuluisaa ohjelmaa käsitellä, mutta sen sijaan kyllä puhutaan kommunismista paljonkin. Päähenkilö kannattaa sitä, vaikka onkin isänmaallinen eikä missään tapauksessa toivo maansa joutuvan vieraan vallan alaiseksi.

Kommunismi on kuitenkin sellainen ideologia, joka sodan jälkeisessä tyhjyydessä kykenee antamaan elämälle tarkoituksen. Etenkin nuoriso on nimittäin henkisesti aivan tuuliajolla. Sankarin pojalla on kyllä moottoripyörä ja nahkatakki ja pimukin. Hän on tyypillinen jannu, jolla ei ole mitään näköaloja tai aatteita. kuten ei monella muullakaan, ei edes ylioppilasnuorisolla.

Nuoret kävivät ekokuvissa, jotka olivat täynnä murhaa, kuolemaa ja seksuaalista väkivaltaa (siis vuonna 1960!). Lyöntejä, alastomuutta, kovuutta. Kaunein elämys oli siinä maailmassa oli kuolla nuorena, sankaruutta oli sodassa, rakkaudessa ja rikoksissa. Illuusiotonta sankaruutta. Se oli nyt tämän nuorison osa, työttömyyskin näytti ikuiselta.

Sankari itse, tuon jannun isä on sen sijaan hyvin lahjakas ja aktiivinen ja on koko ikänsä ollut innostunut aatteista. Sodan aikana sellainen aate oli kansallissosialismi, jota toteutettiin Saksassa ja joka sai nuoren miehen lähtemään vapaaehtoiseksi SS-mieheksi.

Hän oli uskonut natsismiin. Kansallissosialistinen työväenliike oli luvannut uuden maailman. Uuden loistavan maailman. Hän oli tempautunut sen mukaan, sillä aluksi se oli luonut suurta: poistanut jättiläistyöttömyyden. Hän oli ollut valmis kuolemaan. Tuo retki itään… millaista hurmiota se olikaan ollut!... Kuinka tulevaisuus olikaan ollut silloin hänen!... Ja sitten oli tullut kansallissosialismin tappio. Tyhjyys. Pettymys. Kurjuus.

Nyt päähenkilö uskoi kommunismiin. Hän tunsi kyllä, että itsenäinen pienviljelijäkin pellollaan oli kuin kuningas verrattuna työläiseen, mutta kun maa teollistuisi, lisääntyisi myös työläisten toimeentulo ja heidän maailmastaan tulisi jotakin muuta. Maanviljelys takasi kyllä leivän, mutta teollisuus toisi vielä voitakin leivän molemmin puolin! Silloin työläiselläkin olisi isänmaa.

Työläinen oli todella isänmaansa ansainnut. Kansalaissodassa heitä oli murhattu tutkimatta ja painettu alas, mutta talvisodassa työläinen oli silti osoittanut uskollisuutensa isänmaalle ja vielä sen jälkeen jatkosodassakin. Eikö nyt olisi työnantajan aika maksaa työmiehelle reilusti, kulkee jokseenkin naiivi ajatus. Mutta usko siihen, että teollistamalla maa voidaan kymmenessä vuodessa viedä hyvinvointiin, on realistinen ja jopa profeetallinen.

Sankarin usko väkivaltaan on hänen heikko kohtansa. Itse asiassa hän vihaa ja pelkää sitä, mutta kannattaa silti, sillä kommunismin oppien mukaan se on välttämätöntä.

Tuo oppi väkivallasta periytyy jollakin tavalla hänen pojalleen, joka sitten tekee hirmuteon, sitä itse asiassa tarkoittamattakaan. Se johtaa kuitenkin selvyyteen siitä, että ihmiset voivat ja että heidän pitää muuttua ja että muuttua voidaan vain yksilöinä. Luvattu ja toivottu uusi ihminen ei voi olla pelkkä yhteiskunnan tuote.

Illuusionsa menettänyt päähenkilö tekee itsemurhan, mutta ajatus siitä, että työläisen on myös saatava osansa isänmaasta, elää. Terästehdaskin rakennetaan. Siitä elintasosta, jonka kirjoittaja itse herkuttelevana herrana sai kokea 1970-luvulta lähtien, hän sentään tuskin osasi uneksia vielä tätä kirjaa kirjoittaessaan.

 

Tunnettu sotilas

Tunnettu sotilas?

Jussi Talvi, Ystäviä ja vihollisia. Otava 1954, 373 s.

Sodan jälkeen odoteltiin suurta sotaromaania ja sellainen näytti löytyvänkin. Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia sai Helsigin Sanomien Toini Havulta ylistävät arvostelut. Vähän myöhemmin ilmestynyt Linnan Tuntematon sotilas vastaavasti sitten teilattiin.

Nimensä mukaisesti Tuntematon hätkähdytti aivan uudella näkökulmalla: vai tällainen se nyt sitten oli tämä paljon puhuttu ja ylistetty suomalainen sotilas, jota melkein yli-ihmiseksi oli ajateltu. Mitä ne Linnan hahmot muuta olivat kuin ihanteettomia renttuja, ainakin henkisesti. Purnaamalla ja hävyttömyyksilläkö sitä sotaa olisi käyty?

Talven sotilaat olivat selvästi tutumpia niille, jotka tunsivat rintaman ennen muuta virallisen tiedotuksen kautta. Kaikenlaista porukkaa mahtui mukaan. Upseereille saatettiin isotella, joku oli juoppo ja suoranainen roisto, mutta kaiken kaikkiaan porukka sentään oli tervettä ja sen arvoihin saattoi uskoa.

Tuntemattoman teilaajilla oli usein muuan tärkeä argumentti: eivät ne upseerit niin kelvottomia sentään voineet olla eivätkä puolestaan miehet niin mahdottomia.

Talven päähenkilö-luutnantti saattoi onnitella itseään siitä, ettei hänen porukassaan ollut ainoatakaan purnaria. Yksikin olisi voinut käydä kohtalokkaaksi, ainakin sodan pitkittyessä. Kovillehan se otti, kun syksyllä vuonna 1941 huomattiin, ettei jouluksi päästäkään kotiin, vaan joudutaan kaivautumaan maahan ja viettämään talvi varsin vähän houkuttelevissa oloissa.

Samaan aikaan selustassa saksalaiset saattoivat lohdutella rintamamiesten vaimoja. Sotavankeja kirjoittaja ei edes mainitse, vaikka nekin kyllä aikanaan saivat osansa katkeruudesta.

Saksalaiset ovat tässä kirjassa suuressa roolissa. Heidän osansa on erityisen ankea, sillä korsuja ei osata tehdä eikä kunnon vaatteita ole. Syväri on berliiniläisille helvetti, josta pääsemisestä moni kiittää luojaansa, vaikka kotiuttaminen tapahtuisi paleltuneen ja amputoidun käden tai jalan hinnalla.

Suomalaiset joutuvat pelastamaan epäonniset saksalaiset hyökkääjät, kertoo kirja. Niinhän siinä kävikin, vaikka kuvaus hyökkäyksestä Syvärin yli taitaa muuten olla varsin vapaasti piirretty.

Suomalaiset kieltäytyivät olemasta mukana, mutta odottivat toki myös Leningradin motin laukeamista -silloinhan olisi viimein päästy kotiin. Suurvallat olisivat sitten saaneet hoitaa asiansa suuren viisautensa mukaisesti.

Saksalaisten joukosta, kuten suomalaisten, löytyy Talven kirjassa sekä sympaattisia yksilöitä että roistoja. Viimeksi mainituista pahin palkitaan ja edellisistä paras teloitetaan, sattuneesta syystä.

Lopulta aseveljistä vihollisiksi muuttuneet vanhat tutut tapaavat vielä Lapin sodassa. Saksalaisten rippeet ovat säälittävä näky ja loppu on katkera, erityisesti eräälle upseerille, joka sivumennen sanoen kuvataan homoksi.

 Sellaiset ovat ajan kirjallisuudessa harvinaisia ja saksalaisten riveissä moinen taipumus saattoi johtaa hengen menoon. Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi entinen SA-johtaja Röhm ei tainnut edes salailla asiaa. Muuten, myös Niilo Lauttamus sivuaa teemaa eräässä SS-kirjassaan ja nehän perustuivat kokemukseen.

Mutta tällaiset tosiaankin ovat sivujuonteita. Sotaromaanina Talven kirja on lopultakin varsin sovinnainen. Sodan mielettömyyden löytää jokaisesta vakavasti otettavasta alan teoksesta eikä sankarin täysin turha ja epäreilu loppu anna erityisesti uutta sodan olemuksesta, vaikka sopiikin romaanin aristoteliseksi loppunousuksi tai -laskuksi.

Muuan ristiriita, joka aikanaan ilmeisesti todella tunnettiin kipeänä, oli kaaderiupseerien ja reservinupseerien välinen kuilu. Edelliset nauttivat palkkaa ja jälkimmäiset päivärahaa, edelliset istuivat selustassa ja jälkimmäiset johtivat edestä. Patriisit ja plebeijit, kuittaa kirjan sankari.

Verrattuna Tuntemattomaan Talven kirja on aika sovinnainen. Toki suomalaisten kääntyminen saksalaisten ystävistä niiden vihollisiksi, oli moraalisesti arka asia. Talvi siteeraa pitkästi Mannerheimin tähän liittyvää, mestarillisesti muotoiltua kirjettä.

Mutta sotahan ruokkii itseään. Talvi löytää Lapin hävitykselle selityksen, joka sisältää vain yhden sanan: Rendulic.

Suositun ja ”melkein suomalaisena” pidetyn Dietlin tilalle tullut kroaatti oli epäilemättä epäsympaattinen, eikä tuntenut suomalaisia kohtaan mitään ystävyyttä. Silti poltetun maan taktiikka tuskin oli vain hänen syytään ja keksintöään. Kuten Sampo Ahto on todennut, saksalaisten poistuminen Lapista ei ollut niinkään yksinkertainen asia. Sitä oli pakko suojata.

Lapin hävitykseen syyllisiä etsittäessä kannattaa muistaa Stalinin nimi. Neuvostoliittohan nimenomaan vaati, että veren oli virrattava saksalais-suomalaisen yhteistyön lopulliseksi särkemiseksi.

Tämä periaate oli aidosti neuvostoideologian mukaista reaalipolitiikkaa, ja -muistakaamme- venäläisillä todella oli mistä katkeroitua ja mitä kostaa.

Siinä mielessä kuvaus entisten vihollisten sydämellisestä kohtaamisesta vodkan äärellä saattaa tuntua yllättävältä, mutta lienee tosiasioiden mukainen, vaikka mielipidetarkkailu olikin tuohon aikaan huolestunut puna-armeijan sotilaiden turvallisuudesta Suomessa, jossa takin kääntäminen oli monille vaikeaa.

Kaiken kaikkiaan Ystäviä ja vihollisia painii eri sarjassa Tuntemattoman kanssa. Suureksi sotaromaaniksi siitä ei ole, vaikka se kukaties käsitteli myös puolestaan asioita, jotka kerran koettiin arkaluontoisina ja kipeinä: ystävyyden ja vihollisuuden vaihtumista vastakohdikseen ylhäältä tulleen käskyn mukaisesti.

Talven sotilaat ovat kuitenkin niin sanoakseni tunnettuja eikä kirja laajene sellaiseksi koko Suomen selviämiseepokseksi, jollainen Linnan kirja on, huolimatta siitä, että se koko ajan säilyttää pelkän mikroperspektiivin.

Sodan jälkeen

 

Kuilun pohjalta

 

Jussi Talvi, Huomiseen asti. Avioliittoromaani nykyvuosilta. Otava 1952, 306 s.

 

Jussi Talvi on jo tässä romaanissaan taitava kirjoittaja, jonka teksti tempaa mukaansa. Tarina ei ole simppeli moraliteetti eikä osoittele konnia ja sankareita, vaikka siinä riittää enemmän ja vähemmän kunnioitettavia tyyppejä, nousuja ja laskuja, rakkauden hurmaa ja kriisejä, menestystä ja takaiskuja.

Päähenkilö ei ole mikään sankari eikä pelasta sieluaan millään moraalisella uroteolla, vaan saattaa langeta myös kiusaukseen ja nielee epäoikeudenmukaisuuksiakin. Kuitenkin hän on pohjimmiltaan kelpo mies, jolla on rajansa ja joka ei yritäkään tehdä paheesta hyvettä. Lyhyesti sanoen hän on uskottavan inhimillinen tyyppi.

Maailmansodan jälkeen Eurooppa oli perin muurin hävitetty. Saksan toipumisen arveltiin yleisesti vaativan kymmeniä vuosia eikä rutiköyhällä Suomellakaan juuri nähty mahdollisuuksia vaurastua vielä 1940-luvulla. Vasta sen jälkeen alkoi sellainen kehitys näyttää jopa todennäköiseltä -mikäli meillä nimitäin olisi malttia vaurastua, mitä kyllä näytti puuttuvan ainakin työmarkkinaosapuolilta.

Kun päähenkilö palaa sodasta, jossa hän on viettänyt monta vuotta, hän on vain luutnantti, yksi tuhansista, joka ei osaa mitään siviiliselämän taitoja. Ensimmäinen työpaikka on kiven takana ja yhdyselämä vasta löydetyn rakkauden kanssa käy lähes mahdottomaksi asuntopulan kourissa nääntyvässä Helsingissä.

Koko sodanjälkeinen maailma tuntuu synkältä. Maan on sijoitettava evakot, maksettava sotakorvaukset, yksilön on annettava yhteiskunnalle niukasta ansiosta yhä enemmän veroja ja alistuttava jopa siihen, ettei itse pääse asumaan suurilla uhrauksilla hankkimaansa asuntoon, josta joutuu maksamaan enemmän vastinetta kuin saa vuokratuloja.

Huoneenvuokralautakunta on yksi vapautta rajoittavista instituutioista, mutta sen lisäksi on kaikenlaista muutakin säännöstelyä, keinottelu kukoistaa salassa eikä poliisiinkaan ei voi luottaa.

Kaiken yllä häälyy uuden sodan mahdollisuus ja levittää jopa toivottomuutta. Kun sankari saa pojan, hän on aluksi pettynyt, koska pelkää, että poika joutuisi kestämään samaa kuin hänen sukupolvensa miehet. Mutta, kysyy muuan profeetallinen ääni: ehkäpä joskus 18 vuoden kuluttua myös tytöt on mobilisoitu jo ihan samaan mielettömyyteen… Tämäkään ei toki ole erityisen optimistista.

Aineellisesti eletään aluksi äärimmäisessä niukkuudessa, mutta ennen pitkää tilanne paranee ja koko ajan kyetään hieman säästämäänkin. Kaikki tuntuvat nyt suurella kiihkolla tekevän työtä viimeiseen nääntymykseen saakka saadakseen tavaraa, sitä alkaa pikku hiljaa olla luvassa muualtakin kuin laivoista salakuljetettuna tai huimiin mustan pörssin hintoihin.

Tämä on selvää amerikkalaista menoa ja on kysyttävä, onko siinä mitään järkeä. Ei ihmisen elämässä ole mitään mieltä ollut, jos hän lopulta kuukahtaa vain koko ikänsä tarpeettomia tavaroita tuotettuaan ja tavoiteltuaan.

Syvähenkinen elämä vilahtaa mahdollisena vaihtoehtona. Tämä Eino Kailan käsite oli aikansa suuria ideoita, jonka koko Suomen sivistyneistö tunsi. Myös Lin Jutangin maallisesta onnesta puhutaan ohi mennen.

Myös matkailun himo tuntuu lisääntyneen kohtuuttomaksi, vaikka käytännössä matkavaluutan saaminen ei ollut lainkaan yksinkertaista. Joka tapauksessa pariskunta onnistui vierailemaa Tukholmassa ja jopa lentämään kotimaan lennon.

Paasikiven sanoin Suomi oli vuonna 1944 kuilun pohjalla. Vuonna 1952 maa oli sen sijaan jo asuttanut siirtolaisensa, maksanut sotakorvauksensa, päässyt valvontakomissiosta ja esittäytyi koko maailmalle olympialaisia isännöivänä sankarikansana. Korean sodan vetämä suhdanne vaurastutti maata nopeasti.

Tällaisia optimismin aiheita kirjassa ei kuitenkaan vielä mainita ja Korean sotakin assosioituu pikemmin atomipommiin. Kuitenkin terve lapsi, joka saadaan viimein syntymässä kuolleen tilalle, antaa uskoa tulevaisuuteen.

On selvää, että mieletön mammonan tavoittelu ei ole riittävä elämän tarkoitus, mutta elämällä on kuin onkin tarjottavana mielekkyys. Kypsyvä ihminen kykenee sen yhä selvemmin ymmärtämään. Kirjailija ei kuitenkaan asetu profeetaksi ilmoittaakseen kaikella kansalle, mikä se oikein on.

Tämä kirja kertoo jo alaotsikossaan olevansa nimenomaan tietyn aikakauden kuvaus ja sellaisena sillä on tiettyä uskottavuutta jo ilmestymisvuotensa ja kirjoittajansa taustan perusteella.

Jaakobin paini

 

Mies ja hänen omatuntonsa

 

Jussi Talvi, Menevä mies. Otava 1982, 254 s.

 

Menevä mies oli fraasi, joka taisi tulla käyttöön joskus 1970-luvulla. Itselleni se tuo mieleen sen, että jotkut meistä ovat vuorollaan aina tulemassa ja toisen menemässä. Kuuluuhan normaaliin maailmanjärjestykseen se, että uusi sukupolvi aina hautaa vanhemman ja mieluummin tietenkin kunnialla ja ehkä jonkinlaisten kiitostenkin kera.

Tässä kirjassa nyt joka tapauksessa eletään uuden ja vauraan maailman symbolisessa ytimessä, mainostoimistossa, jollaisessa kirjoittajakin, vuonna 1920 syntynyt sotaveteraani oli työskennellyt. Meno on vauhdikasta ja naisiakin riittää. Menestys liike-elämässä ja nimenomaan kauniita tyttöjä puoleensa vetävällä mainosalalla ei ole vailla merkitystä tässäkään suhteessa.

Johtajan suhde kulttuuriin on kovin ohut, oikeastaan sitä tuskin edes on. Kun vaimo puhuu kirjallisuudesta, ärähtää mies, ettei häntä kiinnosta lukea *itusta ja **rseestä -mikä kyllä tosiaan oli jo tuon ajan kaunokirjallisuuden keskeinen aihepiiri. Itse asiahan nyt kiinnosti paljonkin, mutta ei siihen liittyvä turha loruilu.

Eräänä iltana menevä johtaja, joka on alaisensa, nuoren naisen kanssa ajamassa ”töihin” korpihotelliin -ajan uutuuksia sekin- ajaa vahingossa tiellä makaavan vahan juopon yli. Tämä kuolee myöhemmin sairaalassa.

Yliajaja kuitenkin pakenee, hän pelkää maineensa menevän pakenemisen takia ja avioliittonsakin kukaties purkautuvan uskottomuuden paljastuessa.

Sen jälkeen kirja keskittyy kuvaamaan päähenkilön omantunnon kujanjuoksua: kaikki hänen elämässään on ollut jotenkin väärää. Hän on hylännyt edellisestä avioliitosta syntyneen poikansa, ei kykene antamaan mitään tyttärelleen, ei kestä vaimonsa aviollista kylmyyttä ja jopa koko mainostajan työkin alkaa tuntua vain vahingolliselta.

Kirja johdattelee suorastaan uskonnollisiin pohdiskeluihin omantunnon merkityksestä ja päättyy ratkaisuun, jota kai voisi nimittää dostojevskilaiseksi: päähenkilö kertoo vastoin omia ja ystävättärensä intressejä kaiken vaimolleen ja lähtee poliisin pakeille tehdäkseen sen myös viranomaisille.

Tämä kuvio ei keskeiseltä juoneltaan ehkä ole oikein muodikas, mutta sen sijaan pidän kiinnostavana sen antamaa 1980-luvun alun perspektiiviä moniin nykyäänkin ajankohtaisiin asioihin, muun muassa ydintuhon uhkaan, luonnon saastumiseen ja sotien väkivaltaan yleensä. Hänen tyttärensä on kukaties näistä asioista ahdistunut, kuten isänsäkin, mutta myöskään hänellä ei ole mitään kunnianhimoa eikä edes harrastuksia ”seurustelua” lukuun ottamatta.

Menevä mies itse huomaa vihaavansa ja inhoavansa sodan järjettömyyttä ja nimittää kaikkia sotilaita murhaajiksi. Siitä huolimatta hän vastustaa tavanomaisin järjen argumentein poikaansa, joka on päättänyt, ettei ota armeijassa asetta ja torjuu vihaisena kehotukset mennä ainakin aliupseerikouluun.

Poika kertoo, että haluaa toisenlaisen maailman -yhteiskunnan, jossa ei ole autoja kuin minimaalisen vähän, jossa ei ole saasteita, ei myrkkyjä, ei ydinvoimalaitoksia eikä kasvavaa energian tarvetta. Yhteiskunnan, jota eivät kauppa ja teollisuus hallitse. Yhteiskunnan, jossa ihminen on kaikkein tärkein, kaikkein arvokkain, mitä on…

Siihen aikaan, kun tuo kirjoitettiin, uskoivat monet naiiveimmat idealistit neuvostoliittolaisen sosialismin tarjoavan tuollaisen ylevän vaihtoehdon. Toiset pitivät Kiinaa uskottavampana ja se, joka tuolloin luki Jan Myrdalin kulttikirjan Raportti kiinalaisesta kylästä, saattoi kuvitella saaneensa autenttista tietoa uskonsa vahvistukseksi.

 Se, joka tällä vuosituhannella on käynyt Kiinassa, ymmärtää, miten raa’asti totaalinen vastakohta Kiina oli ja on kaikelle tuollaiselle unelmoinnille. Neuvostoliitto oli tietenkin vielä brutaalimpi karikatyyri pasifistisen ympäristöaktiivin ihanneyhteiskunnasta.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ihmiskunta tuntui tulleen järkiinsä ja ydinaseet havaittiin saastaksi, jolla ei koskaan eikä missään tilanteessa voinut olla hyväksyttävää käyttöä. Niinpä niitä purettiin tuhansittain. Mutta sen jälkeen maailman kehittyminen on jatkunut…

Nuorison ongelmia Talvi tuntuu aina ymmärtäneen hyvin. Esikoisteoksessaan Tällaistako siis on nuoruus? hän kuvasi sotasukupolvensa raskasta kokemusta, joka päättyi suureen turhautumiseen.

Vuoden 1960 kirjassaan Isänmaa hän antaa nuorukaisen sanoa, että hänen isänsä sukupolvelle (siis sotasukupolvelle!) kaikki oli niin helppoa: sota antoi suuren tehtävän ja mahdollisuuden sankaruuteen, nyt sodan jälkeen kaikki oli vain tarkoituksetonta.

 Tässä kirjassa, jonka kirjoittamisaikana siis oli yllättäen hyvin pitkälti toteutettu monen ja luultavasti useimpien aikoinaan mahdottomana pitämä unelma koko kansan yleisestä vaurastumisesta, tulevatkin kurjuuden sijaan esille kasvun rajat, liiallisen kulutuksen mielettömyys ja järjetön militarismi.

Sitä paitsi mainosmies on itse asiassa pahan palveluksessa tai ainakin tekee sillä rahaa. Eikö menevä mies ollutkin suunnitellut kampanjoita sekä alkoholin, tupakan, rasvojen, kahvin että nopeiden autojen myymiseksi? Eikö hänelläkin ollut vastuu niistä seurauksista, joita syntyi?

Kirjan loppuratkaisu saattaa tuntua epäuskottavalta ja henkilötkin ovat hieman stereotyppisiä, mutta sellaisiahan ihmiset, luoja paratkoon, enimmäkseen juuri ovat.

Minusta kirja saa lisää kiinnostavuutta, kun ajattelee sen olevan peräisin tuohon aikaan kuusikymppisen sotaveteraanin kynästä. Siinä näkyy erään aikakauden perspektiivi moniin asioihin.

 

 

Sodasta rauhaan

Sodan katinkulta

Vuonna 1835 Alfred de Vigny julkaisi teoksensa Grandeur et servitude militaires. Se lienee ollut yksi armottomimpia sodan ja sotilasaelämän analyysejä Euroopassa, ei toki ensimmäinen eikä radikaalein, mutta sen sijaan yksi tasapainoisimmista.

Jussi Tenkku, joka osallistui sekä talvi- että jatkosotaan, julkaisi vuonna 1945 oman tilityksensä Alaston ihminen murrosajan kuvastimessa. WSOY 1945, 131.

Ainakin osan aikaa Tenkku oli sotilaspastorina ja jonkin aikaa Virossa hoitamassa inkeriläisten siirtoa. Rintamakokemusta hänelle joka tapauksessa kertyi molemmissa sodissa myös etulinjassa ja jopa sen takanakin, kuten hän kertoo.

Minusta Tenkun pieni kirja on kiinnostava aivan erityisesti julkaisuajankohtansa vuoksi. Siinä tuodaan esille juuri sen ajan tuntoja, eikä esimerkiksi vuoden 1939 tai 1942 mielialoja, saati nyt 2000-luvun viisauksia.

Alaston ihminen tarkoittaa ennen muuta uniformustaan riisuttua ihmistä, joka siirtyy sodan luomasta uudesta normaalista siviilielämään. Tämä murros antaa aihetta peilata niitä erikoisia olosuhteita, joita sota oli merkinnyt.

Sota näyttää aluksi merkinneen sotilaselämän renessanssia. Uniformuissaan ja mahtailevassa hierarkiassaan sotilaat näyttivät ja pyrkivät näyttämään joltakin muulta kuin olivat. Näin tulkitsen kirjan perusajatuksen.

Itse asiassa sotaan ja sen luomiin instituutioihin sisältyi kuitenkin tuskin mitään arvokasta. Älykkyyttä sota vaati vain sangen primitiivisellä tasolla ja sen uusi sosiaalisuus oli myös luonteeltaan alkeellista. Sodan vaatimukset tekivät siitä esteettisyyden vihollisen eikä edes uskonnollisuus muodostunut sen piirissä syvälliseksi.

Asiaa ei pidä ymmärtää siten, että sota olisi sinänsä ollut kaiken tuon henkisen ulottuvuuden ulkopuolella, mutta syvähenkisyys oli sille täysin vierasta. Tämä käsitehän oli Eino Kailan luoma ja liittyi ajatukseen ihmisen persoonallisuuden kehityksestä yhä korkeammalle.

Sellaiset sinänsä pinnalliset seikat, kuin kurja musiikkimaku ja ruokottomat puheet olivat muuan sodan esille nostamista käyttäytymispiirteistä ja saattoi ennustaa, että ne vaikuttaisivat vielä pitkään, tuumii kirjoittaja. Sata vuottahan tässä pian tuleekin täyteen.

Henkisten tarpeiden sijaan sota suosi lyhytjännitteistä hetkeen takertumista. Toki sodan surkeus saattoi myös antaa aihetta pyrkiä pois sen keskeltä, puhtaampiin ja korkeampiin sfääreihin.

Koko sodan asetelma oli tietenkin outo. Kirjoittaja havaitsi, että kun osapuolet kohtasivat vihollisen aseettomina, vaikkapa myös sotavankina, puuttui kohtaamisesta yleensä kaikki viha ja sen sijaan pyrittiin kestitsemään vierasta ruoalla ja tupakalla.

Saksalaiset olivat tässä suhteessa erilaisia, mihin lienee vaikuttanut heidän maassaan harjoitettu propaganda.

Saksalaiset olivat myös sotilaina toisenlaisia, kertoo asioita läheltä seurannut kirjoittaja. Heidän psykologiansa perustui avomaaston sotaan, eikä sillä ollut mahdollisuuksia metsässä pientäkään vihollisjoukkoa vastaan.

Mielenkiintoisia ovat kirjoittajan kertomukset siitä, että ne, jotka kaatuivat, aavistivat kohtalonsa ja se näkyi heistä myös ulospäin. Niitä tapauksia oli hänen mielestään useita ja itse asiassa sellaisista kerrotaan yhä uudelleen sota-ajan tarinoissa. Kummallinen juttu.

Muuan merkille pantava asia kirjassa on, ettei siinä kerrota mitään sotarikoksista, minkään osapuolen tekemistä.

Asia on sikäli ymmärrettävä, että sellaiset puheet olisivat oitis aiheuttaneet reaktion myös valvontakomission taholla, joka sattumoisin juuri keräsi parhaansa mukaan aineistoa löytääkseen sitä suomalaisten jäljiltä.

Kiinnostava on myös kirjan loppuun sisältyvä kohta, jossa pohditaan sodan mahdollisia hyvä puolia. Muistan, että tällainen puheenaihe ei ollut niinkään harvinainen joskus 1950-60-luvuilla.

Suorastaan tyrmäävä on ajatus, että sodan mahdollinen myönteinen puoli voisi olla se, että se hävittää sitä varallisuutta, jota kansat nyt pystyvät tuottamaan lähes rajattomasti.

Että emme hukkuisi tavaraan, tarvitaan siis sota sitä tuhoamaan…

1930-luvun lamakauden jälkeen tälläisellakin ajatuksella saattoi olla tiettyä kaikupohjaa ja itse asiassa jälleenrakennuskauden talousihmeet Saksassa ja Japanissa antavat sille jopa uskottavuutta.

On kuitenkin aika hurjaa lukea, että Sota parantava lääkkeenä tulee ”välttämättömäksi”, ellei henkinen elämä pääse pelastamaan meitä runsauden keskeltä.

Nykyinen aineellinen ja muukin runsaus on toki jotakin muuta, kuin 1940-luvun. Mitä henkiseen elämään tulee, se ei nykyisellään taida pelastaa ketään mistään, mikäli massakulttuuria ajattelemme. Sitä kai voi pitää lähinnä jonkin sorttisena huumeena.

Ilmankos tässä ajassa näyttää olevan liikkeellä tiettyä sairaalloista kiinnostusta sotaan samaan aikaan, kun rauha tuntuu kokonaan menettäneen glooriansa ja tullut lähes hävettäväksi sanaksi.

Venäjällä militarismi on saanut yhä vastenmielisempiä muotoja, mutta ei se suinkaan ole ainoa maa. Rauhan välttämättömyyden korostaminen ei kuitenkaan estäisi asiallisesta puolustusvalmiudesta huolehtimista. Aikoinaan sitä jankutettiin aina paraatienkin yhteydessä, nyt enää ei.

Vaan kukapas nykyään meilläkään edes kehtaa julistaa, että rauha on hänelle ja hänen puolueelleen ykkösprioriteetti. Ehkäpä seillä selkärangassa on muisto meikäläisten ns. rauhanpuolustajien tiukasta talutushihnasta.