Tunnettu sotilas

Tunnettu sotilas?

Jussi Talvi, Ystäviä ja vihollisia. Otava 1954, 373 s.

Sodan jälkeen odoteltiin suurta sotaromaania ja sellainen näytti löytyvänkin. Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia sai Helsigin Sanomien Toini Havulta ylistävät arvostelut. Vähän myöhemmin ilmestynyt Linnan Tuntematon sotilas vastaavasti sitten teilattiin.

Nimensä mukaisesti Tuntematon hätkähdytti aivan uudella näkökulmalla: vai tällainen se nyt sitten oli tämä paljon puhuttu ja ylistetty suomalainen sotilas, jota melkein yli-ihmiseksi oli ajateltu. Mitä ne Linnan hahmot muuta olivat kuin ihanteettomia renttuja, ainakin henkisesti. Purnaamalla ja hävyttömyyksilläkö sitä sotaa olisi käyty?

Talven sotilaat olivat selvästi tutumpia niille, jotka tunsivat rintaman ennen muuta virallisen tiedotuksen kautta. Kaikenlaista porukkaa mahtui mukaan. Upseereille saatettiin isotella, joku oli juoppo ja suoranainen roisto, mutta kaiken kaikkiaan porukka sentään oli tervettä ja sen arvoihin saattoi uskoa.

Tuntemattoman teilaajilla oli usein muuan tärkeä argumentti: eivät ne upseerit niin kelvottomia sentään voineet olla eivätkä puolestaan miehet niin mahdottomia.

Talven päähenkilö-luutnantti saattoi onnitella itseään siitä, ettei hänen porukassaan ollut ainoatakaan purnaria. Yksikin olisi voinut käydä kohtalokkaaksi, ainakin sodan pitkittyessä. Kovillehan se otti, kun syksyllä vuonna 1941 huomattiin, ettei jouluksi päästäkään kotiin, vaan joudutaan kaivautumaan maahan ja viettämään talvi varsin vähän houkuttelevissa oloissa.

Samaan aikaan selustassa saksalaiset saattoivat lohdutella rintamamiesten vaimoja. Sotavankeja kirjoittaja ei edes mainitse, vaikka nekin kyllä aikanaan saivat osansa katkeruudesta.

Saksalaiset ovat tässä kirjassa suuressa roolissa. Heidän osansa on erityisen ankea, sillä korsuja ei osata tehdä eikä kunnon vaatteita ole. Syväri on berliiniläisille helvetti, josta pääsemisestä moni kiittää luojaansa, vaikka kotiuttaminen tapahtuisi paleltuneen ja amputoidun käden tai jalan hinnalla.

Suomalaiset joutuvat pelastamaan epäonniset saksalaiset hyökkääjät, kertoo kirja. Niinhän siinä kävikin, vaikka kuvaus hyökkäyksestä Syvärin yli taitaa muuten olla varsin vapaasti piirretty.

Suomalaiset kieltäytyivät olemasta mukana, mutta odottivat toki myös Leningradin motin laukeamista -silloinhan olisi viimein päästy kotiin. Suurvallat olisivat sitten saaneet hoitaa asiansa suuren viisautensa mukaisesti.

Saksalaisten joukosta, kuten suomalaisten, löytyy Talven kirjassa sekä sympaattisia yksilöitä että roistoja. Viimeksi mainituista pahin palkitaan ja edellisistä paras teloitetaan, sattuneesta syystä.

Lopulta aseveljistä vihollisiksi muuttuneet vanhat tutut tapaavat vielä Lapin sodassa. Saksalaisten rippeet ovat säälittävä näky ja loppu on katkera, erityisesti eräälle upseerille, joka sivumennen sanoen kuvataan homoksi.

 Sellaiset ovat ajan kirjallisuudessa harvinaisia ja saksalaisten riveissä moinen taipumus saattoi johtaa hengen menoon. Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi entinen SA-johtaja Röhm ei tainnut edes salailla asiaa. Muuten, myös Niilo Lauttamus sivuaa teemaa eräässä SS-kirjassaan ja nehän perustuivat kokemukseen.

Mutta tällaiset tosiaankin ovat sivujuonteita. Sotaromaanina Talven kirja on lopultakin varsin sovinnainen. Sodan mielettömyyden löytää jokaisesta vakavasti otettavasta alan teoksesta eikä sankarin täysin turha ja epäreilu loppu anna erityisesti uutta sodan olemuksesta, vaikka sopiikin romaanin aristoteliseksi loppunousuksi tai -laskuksi.

Muuan ristiriita, joka aikanaan ilmeisesti todella tunnettiin kipeänä, oli kaaderiupseerien ja reservinupseerien välinen kuilu. Edelliset nauttivat palkkaa ja jälkimmäiset päivärahaa, edelliset istuivat selustassa ja jälkimmäiset johtivat edestä. Patriisit ja plebeijit, kuittaa kirjan sankari.

Verrattuna Tuntemattomaan Talven kirja on aika sovinnainen. Toki suomalaisten kääntyminen saksalaisten ystävistä niiden vihollisiksi, oli moraalisesti arka asia. Talvi siteeraa pitkästi Mannerheimin tähän liittyvää, mestarillisesti muotoiltua kirjettä.

Mutta sotahan ruokkii itseään. Talvi löytää Lapin hävitykselle selityksen, joka sisältää vain yhden sanan: Rendulic.

Suositun ja ”melkein suomalaisena” pidetyn Dietlin tilalle tullut kroaatti oli epäilemättä epäsympaattinen, eikä tuntenut suomalaisia kohtaan mitään ystävyyttä. Silti poltetun maan taktiikka tuskin oli vain hänen syytään ja keksintöään. Kuten Sampo Ahto on todennut, saksalaisten poistuminen Lapista ei ollut niinkään yksinkertainen asia. Sitä oli pakko suojata.

Lapin hävitykseen syyllisiä etsittäessä kannattaa muistaa Stalinin nimi. Neuvostoliittohan nimenomaan vaati, että veren oli virrattava saksalais-suomalaisen yhteistyön lopulliseksi särkemiseksi.

Tämä periaate oli aidosti neuvostoideologian mukaista reaalipolitiikkaa, ja -muistakaamme- venäläisillä todella oli mistä katkeroitua ja mitä kostaa.

Siinä mielessä kuvaus entisten vihollisten sydämellisestä kohtaamisesta vodkan äärellä saattaa tuntua yllättävältä, mutta lienee tosiasioiden mukainen, vaikka mielipidetarkkailu olikin tuohon aikaan huolestunut puna-armeijan sotilaiden turvallisuudesta Suomessa, jossa takin kääntäminen oli monille vaikeaa.

Kaiken kaikkiaan Ystäviä ja vihollisia painii eri sarjassa Tuntemattoman kanssa. Suureksi sotaromaaniksi siitä ei ole, vaikka se kukaties käsitteli myös puolestaan asioita, jotka kerran koettiin arkaluontoisina ja kipeinä: ystävyyden ja vihollisuuden vaihtumista vastakohdikseen ylhäältä tulleen käskyn mukaisesti.

Talven sotilaat ovat kuitenkin niin sanoakseni tunnettuja eikä kirja laajene sellaiseksi koko Suomen selviämiseepokseksi, jollainen Linnan kirja on, huolimatta siitä, että se koko ajan säilyttää pelkän mikroperspektiivin.