Suomalaisten puolustus

Suomalaisten puolustus

Daniel Juslenius, Suomalaisten puolustus. Suomentanut ja johdannon kirjoittanut Juhani Sarsila (1703), SKS 1994, 104 s.

Jusleniuksen maisterinväitöskirjan nimi Suomalaisten puolustus/Vindiciae fennorum on koulukurssista kaikille tuttu. Suomalaisten mainetta jouduttiin puolustamaan Suuren Pohjan sodan aikana, kun nälänhädän ja ruton heikentämä maa ei enää entiseen tapaan pystynyt näyttämään taivaan merkkejä itäiselle hyökkääjälle.

Itse asiassa suomalaisten suorituksessa ei ollut mitään vikaa ja vuoden 1703 perspektiivistä se sitä paitsi oli hyvin imponoiva. Narvan maineikkaassa taistelussahan suomalaisten osuus oli suuri, toisin kuin sitten vaikkapa Poltavassa…

Suomalaisten mainetta kuitenkin olivat nakertaneet, paitsi emämaan sopulimainen mielipide vihapuheineen, myös eräät ymmärtämättömät kirjailijat, joukossa sellainen hyvin merkittävä oppinut kuin Jean Bodin, jota yhäkin ahkerasti selaillaan. Bodin oli myös kriittisen ajattelun kehittäjiä, mutta Suomesta hänellä ei ollut mitään empiirisiä tietoja.

Jusleniuksen tehtävänä on väitöskirjassaan torjua vääriä käsityksiä ja osoittaa siinä samalla, paitsi antiikin auktorien tuntemusta, myös kykyä käytellä kaunopuheisuuden aseita, eetosta, paatosta ja logosta.

Tacituksen kuvaus fenneistä ilmeisesti todella tarkoitti lappalaisia sikäli kuin se viittasi mihinkään konkreettiseen eikä kuviteltuun yhteisöön. Benedict Andersonin ”kuviteltuja yhteisöjä” koskevat näkemykset eivät tietenkään vielä tulleet kysymykseen, totean ohimennen ja piruuttani.

Juslenius argumentoi tacituslaista näkemystä vastaan aivan kelvollisesti ja katsoo myös hänen näkemystensä soveltuvan osittain lappalaisiin.

Suomalaisia vastaan oli kuitenkin olemassa väkeviä argumentteja, jotka osittain pohjautuivat käsityksiin humoraalipatologiasta eli neljän nesteen vaikutuksesta ihmisen kykyihin sekä maaperän hengestä, joka taas vaikutti tuohon nestetasapainoon.

Maaperän vuorisuutta oli pidetty kovakalloisuuden syynä, mutta argumentti oli helposti torjuttavissa: vuorisuus keskittyi rannikoille ja sitä paitsi ihmisistä älykkäimmät, eli italialaiset, asuivat myös vuoristoisessa maassa.

Maastamme oli muutenkin löydetty vikoja: tiettömyys, harva asutus, karuus, kylmyys ja niin edelleen. Itse asiassa tämä perustui tietämättömyyteen: meillä kesät olivat hyvin lämpimiä, kaskimaa erittäin hedelmällistä ja vesitiet, jotka talvella jäätyivät, tarjosivat hämmästyttävän hyvät yhteydet.

Kansan ominaisuudet riippuivat myös muun muassa sen nauttimasta ravinnosta. Suomessa se olikin mitä terveellisintä: ruisleipä, maito, voi ja juusto. Ulkomailta tarvittiin meille vain suolaa.

Viiniä ei kotimaassa tuotettu lainkaan, vaikka sitä tuotiin aika lailla. Mutta itse asiassa se olikin aivan tarpeetonta, ehtoolliskäyttöä lukuun ottamatta. Kotimaasta saatiin herkullista, sakeaa olutta ja mitä hienoimpia herkkuja olivat erilaiset linnut, riekoista ja kottaraisista rastaisiin ja varpusiin.

Myös Suomen lukuisat marjat olivat aarre ja katajanmarjoja, jotka esimerkiksi Persiassa olivat erittäin kalliita ja arvokkaita, Suomesta riittäisi vaikka koko maailmalle. Nehän olivat myös lääkkeenä hyvin arvokkaita.

Mitä tulee suomalaisten luonteenominaisuuksiin, he eivät olleet melankolisia, jollaisia muuten pidetään älykkäinä. Melankolisessa temperamentissahan musta sappi oli vallitsevana.

Sen sijaan suomalaiset, kuten yleensä pohjoismaaliset olivatkin sangviinisia eli kosteita ja lämpimiä. Tämä johtui suuresta verevyydestä ja sivumennen sanoen on yleensä ymmärretty vilkkaudeksi.

Suomalaiset olivat kovia, kovakalloisia, eikä pehmeys ollutkaan viisauden merkki. Oveluutta suomalaisilta puuttui, mutta sehän ei ollutkaan älyä, vaan älyn luonnotonta käyttöä.

Suomalaiset olivat sen sijaan vilpittömiä ja heidän epäluuloisuutensa johtui katkerista kokemuksista. Heidän rehellisyytensä oli suurta ja ilmeni vaikkapa siinä, että suurina kuolovuosinakin oli talot jätetty lukitsematta.

Urhoollisuutta suomalaisilla riitti, kuten myös oppineita. Käsityöläisiä ja kauppaa oli vähän, mutta sehän todisti vain siitä, ettei niitä paljon tarvittu. Sitä paitsi suomalainen arvosti Ciceron tavoin enemmän maanviljelyä kuin muita ammatteja.

Suomalaisten urhoollisuus oli erinomaista. Itse asiassa he saattoivat jättää pakenematta silloinkin, kuin se olisi ollut ainoa järkevä toimintatapa ja lähellä on ajatus, että tässä hyve oli muuttunut paheeksi, mutta ei nyt kovin suureksi, ei kai spartalaisiakaan halveksittu kaatumisesta viimeiseen mieheen Marathonin kentällä.

Saksalaisiin verrattuna suomalaiset esiintyvät edukseen. Toisin kuin on väitetty, he eivät ole näiden veroisia suuria juoppoja. Saksalaiset ovat kyllä julkaisseet paljon kaikenlaista, mutta hehän kirjoittavat enemmän kuin tietävät. Suomalaisten kanssa mahtaa olla päinvastoin.

Kuten jokainen järkevä ja säädyllinen ihminen, myöskään Juslenius ei tarkoita, että hänen yleisellä tasolla kuvaamansa asiat pätisivät myös yksittäisiin ihmisiin.

Mutta kaiken kaikkiaan, ryhmänä myös suomalaisista on mahdollista antaa yleisiä luonnehdintoja, joilla voi katsoa olevan tieteellistä pätevyyttä. Emmehän me mistään voi mitään ymmärtää, ellemme yleistä.

Suomalaisilla on Jusleniuksen mukaan olemuksessaan edustavaa miehistä arvokkuutta. Ulkonäkö, joka saattaa näyttää karkealta ja karvaiselta, on tarvittaessa hoidettavissa siistiksi.

Iloisuutta ei suomalaisista ensi näkemältä huomaa selvästi, mutta se on suomalaisuuden, kuten yleensä pohjoismaalaisuuden tärkeä osa. Siihen liittyy, että ollaan myös urhoollisia sotureita.

Kuitenkaan urhoollisuuteen ei liity villiä raakuutta, vaan jopa lempeys. Leppyväisyys ei ole kunniattomuuden, vaan ylevyyden merkki. Sitä paitsi suomalaiset ovat taipuvaisia riuskaan työntekoon ja kestävät erinomaisesti kuumaa ja kylmää sekä nälkää ja janoa. Myös luontainen siveys on suomalaisille ominaista.

Kaupungeissa toki voi nähdä ulkomaalaisten turmiollista vaikutusta (Suurin asutuskeskus oli alle 7000 asukkaan Turku), mutta nekin olivat puhtaampia kuin puhtaimmat ulkomaiden kaupungit. Sivumennen sanoen Turussa oli tuohon aikaan 55 kapakkaa.

Anteliaisuus oli suomalaisilla kerrassaan ylenpalttista ja he myös halveksivat rikkautta ja ylellisyyttä. Hienostuneisuuden puutteesta suomalaisia voi toki kritisoida, mutta eihän se kuulunut todellisiin hyveisiin.

Suomalaiset olivat myös hurskaita, toteaa Juslenius –sikäli kuin hurskautta ylipäänsä voi lukea nykyajan ihmisten ansioksi. Niin kataliksi olivat ajat siis menneet ja kukaties kirjoittajan mielessä kangasteli ajatus siitä, että rappion aikaa elettiin.

Tosin vuosi 1703 oli vielä toivoa täynnä ja Ruotsi maineensa huipulla. Kohtuullista siis oli, että Suomikin saisi siitä itselleen kuuluvan osan.

Edellä olen tyytynyt vain poimimaan haarukkapaloja Jusleniuksen esityksestä. Juhani Sarsila on lisännyt tekstiin oppineet ja henkevät kommentit, joihin kannattaa ehdottomasti tutustua, kun tätä kirjaa lukee.

Monet Jusleniuksen luonnehdinnat ja pohdinnat ovat tänäänkin kiinnostavia, etten sanoisi ajankohtaisia. Hienoa, että kansallemme on tämäkin kirja käännetty ja toimitettu!

Ruotsin glooria

 

Maailman paras armeija

 

Alf Åberg, Göte Göransson, Karoliner. Bokförlaget Trevi 1976, 193 s.

 

     Usein toistetun tiedon mukaan Buharan emiiri halusi ostaa ruotsalaisia naisia jalostaakseen omasta kansastaan hyviä sotureita. Ruotsalaisiahan pidettiin sillä alalla maailman parhaina.

     Kuten tunnettua, orjakauppa kukoisti idässä ja etelässä vielä1700-luvulla ja venäläisten vangitsemia suomalaisiakin myytiin melko paljon idän orjamarkkinoilla. Kaupan keskuksia oli Kaffan kaupunki Krimillä (ks. Vihavainen: Haun ihmiskauppa idässä tulokset ).

    Buharan siittolasta ei näytä sen enempää kuuluneen, mutta karoliinien maine oli kova ja tunnettiin koko Euroopassa ja sen ulkopuolella. Pitkään he näyttivät olevan voittamattomia, ainakin Puolan ja Salsan mailla vaeltaneen pääarmeijan osalta.

     Jälkikäteen koko homma näyttää mielettömältä yritykseltä pyrkiä mahdottomaan, mutta myös 1700-luvulla oli niitä, jotka uskoivat mahdollisuuksiensa ikkunaan: ellei nyt Ruotsi yksin pärjäisi, niin yhdessä puolalaisten, ukrainalaisten, englantilaisten, ranskalaisten ja etenkin turkkilaisten kanssa toimittaessa Venäjäkin jäisi armotta jalkoihin. Ainahan joku tarvitsi hyvää liittolaisarmeijaa.

     Vielä Poltavan jälkeen Venäjän armeija joutuikin turkkilaisten armoille ja pelastui vain hämmästyttävästi lahjusten ansiosta. Myös Ruotsin armeija kävi vielä kymmenkunta vuotta monta voitokastakin taistelua aina sankarikuninkaan kaatumiseen saakka.

     Suomen-armeijahan oli kokenut kovia jo 1700-luvun ensi vuosikymmenellä joutuessaan ottamaan vastaan usein ylivoimaisen venäläisen painostuksen koettaessaan keventää pääarmeijan taakkaa (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset ). Kostianvirran ja Napuen rökäletappiot jättivät Suomen suuriruhtinaskunnan (siitä puhutaan sen ajan lähteissä) venäläisten miehitettäväksi. Alkoi isoviha.

     Ikään kuin suurissa kuolonvuosissa, miesten, hevosten ja muonan kiristämisessä kurjilta suomalaisilta, tuhansia miehiä yhtenä päivänä niittäneissä taisteluissa ja isonvihan kauhuissa ei olisi ollut vielä tarpeeksi, tuhoutui suuri osa Suomen armeijan rippeistä vielä Norjan tuntureilla vuonna 1719, kymmenen vuotta Poltavan jälkeen (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset).

    Suomen tragedia on Ruotsin valtakunnan tuon ajan historiassa muuan sen keskeinen ja läpäisevä teema, jos kokonaisuutta katsotaan. Ainakin täältä idästä katsoen.

     Vai onko? Ruotsalaisesta näkökulmasta suomalaisia saatettiin aikoinaan pitää suorastaan maanpettureina tai ainakin vapaamatkustajina, kun loppuun näännytetty maa ei enää maksanut veroja eikä antanut miehiä. Sen sijaan se joutui ruokkimaan suurta venäläistä armeijaa, joka hyökkäili Länsi-Suomesta käsin Ruotsin rannikoille.

     Daniel Juslenius ei suotta kirjoittanut teostaan Suomalaisten puolustus (Vihavainen: Haun suomalaisten puolustus tulokset). ”Suomalaisten onnettomuudet” (ks. Vihavainen: Haun juslenius tulokset ) eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnostaa ruotsalaisia, kun samaa herkkua riitti omasta takaa.

     Sen sijaan karoliinien maine ja prestiisi olivat ruotsalaisille tärkeitä ja ovat yhä. Kuningasta saattaa pitää hulluna, mutta hän oli ainakin kiinnostava hullu ja teki ruotsalaisuuden nimestä taas kerran, Kustaa II Adolfin ja Kaarle X Kustaan jälkeen, pelätyn ja siis kunnioitetun koko Euroopassa.

     Huomaan ostaneeni tämän Åbergin ja Göranssonin kirjan vuonna 1980 ja olen sen silloin lukenutkin, mutta se on yhä palaamisen arvoinen.

     Kyseessä ei ole mikään tieteellinen teos lähdekriittisine punnintoineen ja apparaatteineen, mutta sen sijaan poikkeuksellisen mukaansa tempaava populaarihistoriallinen esitys, jossa on käytetty runsaasti sitaatteja alkuperäislähteistä ja jossa on visuaalisesti havainnollistettu tuon ajan karoliiniarmeijaa.

     Kirja alkaa Lundin taistelusta vuonna 1676 (ks. Vihavainen: Haun kaarle XI tulokset ). Karoliiniarmeijahan luotiin sen jälkeen Kaarle XI:n toimesta. Iso reduktio ja ruotujärjestelmän luominen tekivät armeijan ylläpidon rauhan aikana ja jopa ilman vieraita subsidioita mahdolliseksi. Talonpoikakin säilytti vapautensa, jota feodaaliherrat olivat uhanneet.

    Kaarle XI jätti hyvän perinnön, jota hänen poikansa sitten riisti äärirajoille asti ja vei lopulta maansa lähelle perikatoa. Sitä ei kuitenkaan tullut ja kaikista valtavista veriuhreista huolimatta rauha kyettiin solmimaan. Ehkä sellainen viisaus löytyy nytkin?

     Joka tapauksessa kirjassa keskitytään itse armeijaan ja selostetaan hyvin konkreettisesti ja visualisoiden kaikki armeijan varusteet, toiminta ja sosiaaliset ulottuvuudetkin.

     Piirroskuvat selvittävät, millainen oli karoliinin rauhanaikainen varustearkku määräysten mukaan, millaisia olivat aseet ja mitä kaikkea kuului kenttäarmeijaan. Havainnekuvassa on esitetty esimerkiksi kontramarssi, taistelijoiden järjestys ja toiminnan vaiheet ja jopa tykistörykmentti marssilla. Se näyttää muodostavan loputtoman jonon, joka kirjassa jatkuu sivulta sivulle ja kentällä olisi ollut monen virstan pituinen.

     Moskovaa (ja sittemmin Poltavaa) kohti lähteneessä armeijassa oli 45000 miestä ja 35000 hevosta ja lisäksi tietenkin vielä joku määrä naisia, eritoten marketantteja (vrt. Lotta Svärd).Lisäksi oli suuri määrä erilaisia käsityöläismestareita, vaunu-,satula- ja kengityssepistä kirvesmiehiin, kirjureihin, välskäreihin, pappeihin ja pyöveiin (profossi).

     Tavaraa tarvittiin ja siis kyörättiin mukana kaikenlaista: monenlaisia muona- ja ammusvaunuja,  viinatynnyreitä, telttavaunuja, hevosmyllyjä ja teräksisiä käsimyllyjä, kankaita, tervaa, talia, ponttoneja, hiiliä, rehua, rehua ja rehua, vettä, rumpuvaunuja, kuormakaupalla sotakassan plooturahoja, kenttäsairaala ja sairasvaunuja ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Kyseessä oli siis liikkuva kaupunki ja jopa tuon ajan oloissa poikkeuksellisen suuri kaupunki, jonka elättäminen oli armeijan tielle onnettomuudekseen joutuneelle, heikosti tuottavaa maanviljelystä harjoittaville talonpojille yleensä ylivoimaista. Provianttia oli hankittava laajalta alueelta.

     Yhä uudelleen talonpojat, niin Saksissa ja Puolassa kuin Venäjällä pakenivat lähestyvän armeijan tieltä ja kätkivät tai tuhosivat viljansa, mikä oli armeijan kannalta hengenvaarallista. Niinpä se koetti hallita terrorilla ja julisti kaikki rehellisesti ulostekonsa eli määrätyt sotaverot maksavat talonpojat suojeluksen alaisiksi ja muut lainsuojattomiksi.

     Jos ja kun talonpojat ryhtyivät aseellisiin hyökkäyksiin, tapettiin heidät kiinni saatua viimeiseen mieheen ja sen lisäksi tuhottiin heitä majoittanut kylä viimeistä sylilasta myöten. Niin määräsi kuningas.

     On sanottu, että venäläiset kävivät Suomessa ”paholaisen sotaa” ja luonnehdinta lienee osuva. Samaan aikaan on syytä muistaa, että niin tekivät myös karoliinit vierailla mailla. Suurissa taistelussa kaatui aina tuhansia miehiä ja satoja -kenties tuhansia- vankeja myös teloitettiin (ks. Vihavainen: Haun fraustadtin taistelu tulokset ) eivätkä niin suinkaan tehneet vain venäläiset.

     Haavoittuneet kuolivat usein tuskallisesti haavoihinsa ja ainakin joskus omille vakavasti haavoittuneille annettiin armonisku omasta takaa. Sairaudet niittivät väkeä jopa taisteluita enemmän, vaikka hygieniastakin ymmärrettiin jotakin, ainakin juomaveden suhteen.

     Kylmyys oli pirullinen vihollinen, joka tappoi myös mantereisessa Ukrainassa ja siellä itse asiassa pahemmin kuin missään muualla.

     Hinta karoliinien suuresta maineesta oli siis tavattoman kova. Tuo maine taas perustui pitkälti karoliiniarmeijan henkeen, joka oli läpeensä uskonnollinen, kuten itse kuningaskin. Pietismihän levisi meillekin erityisesti Siperiasta palanneiden sotavankien kautta (ks. Vihavainen: Haun kansanaho tulokset).

     Päällekäyvä hyökkäyshenki, jossa näyttää olleen mukana uskonnollinenkin aines,  ja teräaseiden häikäilemätön käyttö tekivät karoliineista erityisen pelottavia. Myös sittemmin ihmemiehenä pidetty generalissimus Suvorov kuului Kaarle XII:n ihailijoihin ja otti oppia hänen taktiikastaan. Tässä kirjassa kuvataan lähdeviitteineen myös se, miten miehet halusivat päästä mahdollisimman pian vihollisen kimppuun, jotta helvetilliset nälkämarssit saataisiin loppumaan tavalla tai toisella.

     Kirja on monessa suhteessa sangen imponoivasti laadittu. Tuo onneksi jo taakse jäänyt menneisyys tuntuu huokuvan siitä vastaan hyvin konkreettisesti. Noin he elivät, tuolla tavalla taistelivat, noin kirjoittivat omaisilleen…

     Mutta missä täällä on Suomi?

     Lyhyesti sanoen ei missään. Suomen armeijan kohtaloita ei tuoda esille muutoin kuin lyhyesti Armfeltin Norjan retken osalta. Lewenhauptin Nevan-retki, Viipurin puolustaminen ja luovutus, Inkerinmaan ja Baltian taistelut ja jopa Kostianvirran ja Napuen suurteurastukset jäävät tästä kirjasta pois, samoin kuin isovihakin.

     Mitä opimme tästä? Tuskin paljoakaan, mutta ehkä se antaa aihetta katsoa omia suuren Pohjan sodan esityksiämme. Niissähän Suomi ja erityisesti Isoviha ovat ehdottomasti kaiken keskiössä.

     Sen sijaan ei meilläkään tunneta niitä vaiheita, joita karoliiniarmeijalla oli Puolassa ja Saksissa, saati Tanskan hyökkäystä ja Helsingborgin taistekua vuonna 1709 ja siihen liittynyttä tanskalaisten suurta hevosteurastusta, joka vaati 4000-5000 hevosen tappamisen (tai vuojustamisen), kun tasnkalaiset pakenivat omille saarilleen.

     Ruotsi-Suomi-nimistä valtiota ei koskaan ollut. Sen sijaan oli kyllä nämä kaksi osaa käsittänyt valtakunnan ydinalue, johon eivät esimerkiksi Baltian ja Saksan ruotsalaiset alueet kuuluneet eikä edes Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa.

     Tämä Ruotsin valtakunnan kova ydin, jonka yhteydet tiivistyvät Saaristomeren ja Ahvenanmeren kohdalla, kuten Matti Klinge on esitäänyt, ei loppujen lopuksi tainnutkaan olla niin yhdestä puusta veistetty, kuin toisen maailansodan jälkeen on ollut muodikasta olettaa.

     Suomi ei ollut Ruotsin siirtomaa, vaikka kuuluikin sen vähäosaisempaan periferiaan, mutta  ei se myöskään ollut niin tasa-arvoinen valtakunnanosa, että ruotsalaiset olisivat pitäneet Suomen asiaa yhtä lailla omanaan, kuin Pohjanlahden tällä puolella asuvat. Ei silloin eikä sen jälkeen.

     Miksi olisivat?

 

 

Varhaishistorian loisto ja kurjuus

Varhaishistoriaa

Olaus Magnus Gothus, Pohjoisten kansojen historia. Suomea koskevat kuvaukset. Latinasta kääntänyt Kaarlo Hirvnen, Esipuheen ja selitykset laatinut Kustaa Vilkuna. (1555)1977, Otava, 165 s.

Johannes Messenius, Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita. Sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. SKS 1988. Latinan kielestä suomentaneet Martti Linna, Jorma Lagerstedt, Erkki Palmén, 222 s.

Jalmari Jaakkolaa aikoinaan kiitettiin muun muassa siitä, että hän oli kaivanut esiin kokonaisen Suomen historian aikakauden, varhaishistorian.

Mutta mainen kunnia on katoavaista. Pari vuosikymmentä myöhemmin koko valtava työ leimattiin spekulaatioksi, jonka arvo oli kyseenalainen, todennäköisimmin hyvin vähäinen.

Muodeistahan historiassakin on kysymys, joskus sanotaan, ettei se muuta olekaan. Mutta asian merkitys vaihtelee. Joskus halutaan tietää paljon sellaisestakin, josta ei voida paljoa tietää ja joskus taas halutaan viedä kritiikki äärimmäiseen pyrrhonismiin ja kieltää tai ainakin ignoroida sekin, mikä itse asiassa on todennäköistä, joskaan ei varmaa.

Jo Suomen historian isänä tunnettu H.G. Porthan raivosi sellaisia spekulaatioita vastaan, jotka hänen mielestään olivat liian kapealla pohjalla. Toki skandinaaviset saagat ja muukin perimätieto kertoi yhtä ja toista myös Suomesta ja sen varhaisista asukkaista ja jopa kuninkaista, mutta voiko siihen luottaa?

Voi ja voi. Mikäli kyseessä olivat itse nuo skandinaaviset kansat, annettiin sinänsä tarumaisiksi ymmärretyille saagoille suuri arvo, mutta mikäli kyseessä olikin Suomi, oli asia toinen. Miksi näin oli, kannattaa kysyä.

Noita Suomen varhaishistoriaan liittyviä kronikoita ja saagoja on myös suomennettu, joskin yllättävän myöhään.

Niissä Suomi joka tapauksessa esiintyy melko selvästi omana yksikkönään, joka tosin jakaantuu maakuntiin kuten muutkin maat. Puheet siitä että olisi ajateltu olevan olemassa vain erilaisia Ruotsin maakuntia, ovat kovin löyhiä. Yhtenäistä suomalaisuutta ei varhais- tai edes sydänkeskiajalla ollut, mutta eipä ollut myöskään yhtenäistä ruotsalaisuutta tai norjalaisuutta. Silti myös noita yläkäsitteitä käytettiin.

Suomalaisten omituisuus ja heidän etevyytensä noituuden alalla ovat tietenkin tähän päivään saakka tunnettuja. Kuitenkin tuohon aikaan myös hiihtäminen ja poroilla ajo olivat jotakin varsin poikkeuksellista ja niiden merkitystä myös liioiteltiin.

Lähinnä tarumainen oli käsitys Pohjanmaan sisältäneestä Kainuusta naisten maana (Qvenland), mutta useinhan fantastisimpaankin liioitteluun sisältyy jokin määrä totta.

Käsitystä Suomesta jättiläisten asuinsijana itse asiassa tukevat eräät arkeologiset löydöt: meillä oli pienikasvuisten seassa paljon myös hyvin pitkiä ihmisiä.

Suomalaisen oluen ylivertaisuus, minkä Olaus Magnus mainitsee, kannattaisi varmaankin noteerata myös mainonnassa. Sama koskee suomalaisten saman kertojan mukaan valmistamia valtavia, jopa tuhansien naulojen painoisia juustoja, jotka säilyvät vuosia ja ovat esimerkiksi piirityksissä hyödyllisiä.

Sitä paitsi tuo savustettu kutunjuusto on maultaan erinomaista ja vain paranee vanhetessaan. Sellaista taitaa saada nyt vain Pietarin halleista. Mikäli nyt on ihan mahdotonta kumota elintarvikkeiden tuontia Venäjältä koskevaa kieltoa, voisi kai ainakin taas yrittää valmistaa itse jotakin samanlaista.

Lukemattomat detaljit Suomen varhaishistoriasta ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa ja samalla lukijalle hahmottuu myös kertojan käsitys siitä asemasta, mikä Suomella on muiden kansojen keskuudessa.

Eihän se yleensä hullumpi ollut ja suomalaisilla, kuten muillakin kansoilla oli omat erityiset paheensa ja hyveensä. Niin taitaa olla tänäkin päivänä. Toki on syytä, kriittisen arvion pohjaksi, muistaa, mikä asema ja tarkoitus kullakin kirjoittajalla on ollut.

Olaus Magnuksella tuskin oli mitään syytä kohdella suomalaisia erityisen hyvin, kuten ei ollut Messeniuksellakaan. Tosin hänen surkea kohtalonsa ja vankeutensa Kajaanin linnassa ei ollut mitenkään erityisesti suomalaisten syytä. Kiitosta hän joka tapauksessa odottaa niiltä kansoilta, joiden historiaa on kuvannut.

Varsinainen suomalaisten puolustaja on Daniel Juslenius, josta ei tällä erää enempää. Hänen agendansa taas liittyy siihen moitteeseen, jota emämaasta käsin kehdattiin esittää suomalaisille, jotka muka eivät riittävästi vastustaneet Pietari I:n joukkoja… Enemmän siitä myöhemmin.

Messeniuksen ja Olaus Magnuksen teksteissä on joka tapauksessa suomalaisille sekä ruusuja että risuja ja sehän on vakavasti otettavan ja reilun tutkijan tunnusmerkki. Messeniuksen kirjaan liitteenä lisätty tuntemattoman tekijän Suomen kronikka on taas selvä suomalaisten puolustus ja pieni omakehu  ja sellaisethan ovat jokaisen terveen kansakunnan tunnus.

Tuntematon tekijä, jota muuten Porthan ilmeisen kohtuuttomasti moitti on ollut erityisen kiinnostunut suomalaisten varhaisimmista kuninkaista, joista myös Messenius kertoo, perustaen tietonsa lähinnä saagoihin.

Näitä kuninkaitahan mainitaan peräti viisitoista kappaletta ja kaikki ovat yhtä paljon eli siis vähän historiallisia kuin useimmat Ruotsin valtakunnan Erikit. Myös Messenius tuntee nuo kuninkaat.

Itse kunnioitan erityisesti Ukkoa, Suomen kahdeksatta kuningasta, jolla kerrotaan olleen Akka-niminen vaimo. Sen mukaan, vakuuttaa kronikka, kaikkia erityisen arvostettuja naisia kutsuttiin Suomessa lisänimellä Akka. Siitä, mitä Ukko tai Akka saivat aikaan ja miten heidän elämänsä päättyi, ei ole säilynyt tietoa, kirjoittaja harmittelee.

Sama, luoja nähköön, pätee tänäkin päivänä kovin moneen asiaa, jonka haluaisimme tietää. Ikävä totuus vain usein on, että kun tietoa ei ole, niin sitä ei ole.

Kuitenkin historian ystävän avuksi on tullut yllättävä apulainen. Nyt käytettävissä on metodeja luonnontieteistä. Radiohiiliajoitus, joka korvasi ja täydensi kallonmittauksia ja vertailevaa metodia, on saanut seurakseen DNA-tutkimuksen, joka pystyy antamaan hämmästyttäviä uusia tuloksia.

Eivät uudet metodit vanhoja kumoa, saati korvaa. Silti ne tuntuvat antavan suuren psykologisen sysäyksen varhaishistorian harrastukselle. Ei se ollut aikaa, josta ei ole mitään vakavasti otettavaa tietoa. Suomalaiset eivät enää katoa peruuttamattomasti historian hämärään, vaan nousevat sieltä taas esiin.

Ei ole pelkästään todennäköistä, vaan myös varmaa, että meidän kaikkien esi-isät ovat muodostavat tuhansia ja taas tuhansia vuosia pitkän sarjan ilman ainoatakaan katkosta…

Mutta mitä nuo ihmiset tekivät? Saagat ja kronikat eivät varmastikaan ole lähteistä luotettavimpia, mutta ovatko ne epäluotettavuutensa takia vain ja ainoastaan epäkiinnostavia? Miksi olisivat?

Luulenpa, että uusi Jalmari Jaakkola on vasta tulossa. Samalla nousevat taas esille vanhat spekuloijat, Jusleniuksesta Wettenhovi-Aspaan…

Tämähän on luonnollista ja välttämätöntä.

Kauhujen aikaa

 

Isonvihan aikaan ja ennen sitä

 

Kun Suurta Pohjan sotaa käsitellään, menevät suomalaisten ajatukset ilman muta heti Isonvihan aikaan, kuten luonnollista onkin.

Maamme on aikojen saatossa säilynyt varsin hyvin miehityksiltä ja vainolainen on hyvin harvoin tunkeutunut ihan sydänalueille saati jäänyt niitä miehittämään. Toki juutit (tanskalaiset) pitivät ikimuistoisen Kalmarin unionin purkautumisen aikana eteläistä Suomea jonkin aikaa hallussaan, mutta lähtöhän se sitten tuli.

Saksalaiset kyllä toteuttivat Lapissa vuonna 1944 poltetun maan taktiikkaa ja samoin tekivät suomalaiset itsekin talvisodassa omalla maallaan. Kuitenkin näissä tapauksessa ei väestöä kohdeltu teuraskarjana, kuten tapahtui monella muulla suunnalla, kun vieraat armeijat tunkeutuivat toisten kansojen alueille.

Tällainenhan oli normina Vanhan Testamentin aikoina ja myös klassisen antiikin aikana. Vastaavaa, eli siis väestön tuottamuksellista tai jopa tarkoituksellista tuhoamista tapahtui myös eurooppalaisissa sodissa jokaisella vuosisadalla ja olihan sitä Amerikassakin (vrt. Scorched earth - Wikipedia ).

Euroopassa venäläiset ovat Epäilemättä olleet tällä alalla niin sanoakseni johtava valta ja harjoittivat sitä hyvin laajasti myös omalla maallaan. Saksalaisten hyökättyä vuonna 1941 käski Stalin kuuluisassa puheessaan hävittämään ehdottomasti kaiken, mikä voisi hyödyttää vihollista. Tämän sai myös alueella jäänyt väestö tuntea nahoissaan (ks. Vihavainen: Haun tuhoojapataljoonat tulokset).

Sotiemme veteraaneja saamme kiittää siitä, että meillä siviiliuhrien määrä jäin toisessa maailmansodassa aivan vähäiseksi. Jo lahden takana, siis eteläpuolella se oli suhteellisesti aivan eri luokkaa.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että tuollainen miehityksen ja poltetun maan yhdistelmä, lähinnä kansanmurhaksi luonnehdittava onnettomuus kohtasi esimerkiksi virolaisia paljon useammin ja perusteellisemmin kuin suomalaisia. Jo Liivinmaan valloittamisessa 1200-luvulla oli vahvoja hävityssodan piirteitä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset).

Liivinmaan sota Iivana Julman aikana ja jopa Suuren Pohjan sodan kauhut kohdistuivat nekin paljon ankarammin Viroon  (vanhaan Liivinmaahan) kuin Suomeen.

Yleensä nuo 1400-1600-luvun sodat aiheuttivat Suomen kamaralla varsin vähän tuhoa ja käytetyt joukot olivat pieniä. Sen määräsi jo vaikea maasto ja harva asutus.

Tätä taustaa vasten vuosien 1713-1721 miehityskausi piirtyy sitäkin hirmuisempana silmiemme eteen. Siihen sattuvat vielä liittymään kaikki mahdolliset muutkin onnettomuudet: nälänhätä, rutto ja valtion kova verotus sekä veroparselien että miesten ja hevosten suhteen.

Tilanne muodostui kaiken kaikkiaan sietämättömäksi ja siihen lisättiin päälle päätteeksi vielä Pohjanlahden takana syyttely siitä, ettei maata ollut kunnolla puolustettu.

Tämä siis maalle, joka maksoi tavattoman veriveron Pälkäneen ja Napuen taisteluissa (ks. Vihavainen: Haun yksilö edellä tulokset ). Ei ihme, että tämä sai Daniel Jusleniuksen kirjoittamaan Suomalaisten puoustuksen (ks. Vihavainen: Haun suomalaisten puolustus tulokset ) ja Suomalaisten onnettomuuksista (ks. Vihavainen: Haun de miseriis fennorum tulokset ).

Mutta millaista tuo isonvihan aika kokonaisuudessaan oikein oli? Lindeqvistin jälkeen siitä ei ole tehty ajanmukaista kokonaisesitystä lukuunottamatta Teemu Keskisarjan ansiokasta teosta Murhanenkeli (ks. Vihavainen: Haun murhanenkeli tulokset). Kuitenkin esimerkiksi venäläistä hallintoa ja sen käytäntöjä ja  tavoitteita kuten myös saavutuksia kannattaisi tutkia tarkemminkin, jotta saataisiin mahdollisimman tarkka selko siitä, mikä oli homman nimi.

Uutta tutkimusta tällä alalla edustavat ennen muuta Antti Kujalan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ) ja Christer Kuvajan (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) teokset sekä tietenkin Kustaa H. Vilkunan kirjat, jotka ovat nnen muuta tapaustutkimuksia (ks.  ja kieltämättä tuovat jotain ajan hengestä varsin vaikuttavasti esille.

Mutta tässä nyt esimerkiksi blogini Antti Kujalan kirjasta:

 

tiistai 31. elokuuta 2021

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli Isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla oli tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä. Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös laiton tila virkamiesten ja papiston suuren osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan osaksi Venäjältä käsin.

Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

Kujala ei kirjassaan tarkastele Isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?

 

Muuan historiamme merkkipaalu

Sotamuseon kertomaa

Kävin taannoin pitkästä aikaa Tukholman Armémuseetissa. Tukholmahan on niin täynnä hyviä museoita, että jo se on pätevä syy käydä siellä vuosittain: Laivastomuseo, tekniikan museo (ja niiden vieressä vielä poliisimuseo ja urheilumuseo), Historiallinen museo, Wasa-laiva, Livrustkammaren, keskiajan museo. Nordiska museet ja sitten ne lukemattomat taidemuseot, Prins Eugenin huvilasta ja Millesgårdenista Kansallismuseoon ja moderniin museoon.  Taitaapa olla joku valokuvamuseokin.

Niitähän riittää. Tuntemistani yksityishenkilöiden museoista paras on August Strindbergin kotimuseo, jossa tekee mieli käydä useastikin. Mutta nyt siis armeijamuseo, nyläget sanottaisiin vanhalla suomella.

Tämä ei tietenkään ole mikään Pietarin tykistömuseo tai Pariisin Invalidihotelli. Entisen suurvallan museo se kuitenkin on ja sen näkee jo vanhojen tykkien määrästä museon seinustalla.

On meilläkin hieno ja lajissaan paljon parempikin tykkinäyttely Hämeenlinnassa, mutta puhun nyt menneistä vuosisadoista. Kun sotarautaan on aikoinaan panostettu koko suurvallan budjetilla, niin se näkyy vielä tänäkin päivänä.

Kymmenistä pronssitykeistä saisi kallisarvoista raaka-ainetta vaikkapa nykyisiin aseisiin, mutta toimiihan se tykkitarha tarvittaessa varastonakin, viimeiseen hätään. Näin kai voitiin ainakin joskus ennen ajatella.

No, joka tapauksessa ruotsalaisuuteen liitettiin kauan aivan erityisen sankarillisuuden leima. Vanhojen viikinkien henki sai arvollisen jatkajan Kaarle XII:n karoliineissa ja vaikka kaksi seuraavaa sotaa Venäjää vastaan hävittiin ja kolmannestakin selviydyttiin vain niukasti, säilyi karoliinien sankarillinen omakuva, ainakin poseerauksena.

Ibsenin ei Peer Gyntissä sattumalta ruotsalaisen henkilöhahmon nimenä ole herra Trumpeterstråhle, joka puhkuu sankarillista poseerausta. Kerranpa voitettiin Narvassakin ylivoimainen vihollinen!

No, Narvassa oli mukana myös suuri määrä suomalaisia, joita Poltavassa oli enää vain vähäsen, tulee tässä tietenkin suomalaisen mieleen ensimmäisenä. Ruotsalaisessa narratiivissa asiaa ei korosteta kuten ei suomalaisessakaan eikä siihen sitä paitsi oikeasti ole mitään oikeaa aihetta.

Muuan venäläinen tutkija on pohdiskellut sitä mikä teki ruotsalaisista käytännössä voittamattomia aina Poltavaan asti (Jätetään nyt se ”Pultava” jo unohduksiin, vaikka se onkin vakiintunut, sehän on pelkkää sekasotkua).

Mahdollisesti henkinen kantti oli jopa ratkaiseva tekijä. Poltavan jälkeen se nimittäin petti ja kun sodassa alkoi olla toivottomuuden piirteitä, taistelut alettiin myös hävitä.

Toki esimerkiksi Kostianvirran ja Napuen sotilaiden urhoollisuus ansaitsee kunniamaininnan, vaikka tappio tulikin.

Mutta Tukholman Armeijamuseo keskittyy nyt erikoisnäyttelyssään Narvan voittoon ja sen hintaan.

Olen joskus hieman irvistellyt tätä  Militärmusétin yleistä näkökulmaa, jossa naiset ja lapset yritetään tehdä mahdollisimman näkyviksi. Taisteluissa he eivät sentään olleet mukana kuin korkeintaan marketantteina sotakentän liepeillä. Yksi naispuolinen rakuuna Annika Svan ei vielä mitään muuta.

Nykyinen erikoisnäyttely Narva -voiton hinta ( https://www.armemuseum.se/utstallningar/segerns-pris--narva-1700/ ) on joka tapauksessa erinomainen. Siinä tuodaan laajasti esille ajan propaganda, jossa kerrottiin -mahdollisesti aivan todenmukaisesti- Liivinmaan siviiliväestön hirvittävästä terrorisoinnista.

Totuushan oli, että kun monikymmentuhantinen sotajoukko tuohon aikaan ilmestyi talonpoikien keskelle, se oli aina vielä suurempi onnettomuus kuin edes katovuosi tai rutto. Oli sitä paitsi luultavaa, että se toi molemmat mukanaan.

Karoliiniarmeijan loistava voitto sai aikaan riemun koko valtakunnassa, jossa Te Deumeja laulettiin joka kirkossa. Valtava määrä voitonmerkkejä saatiin ja paljon niistä on nyt esillä museossa.

Vihollinen häpäistiin, kuten tapana oli, mutta helpolla ei päässyt oma väkikään. Vihollisen tartuttama tauti ja ankarat leiriolot alkoivat niittää saalistaan.

Se kunnia, jota Trumpeterstråhle vielä pari sataa vuotta myöhemmin kumisutteli, oli lopultakin katinkultaa. Karoliinit marssivat Puolaan ja sitten Ukrainaan ja sodan onnettomuudet seurasivat aina sotajoukkoa, kuten jokaista suurta armeijaa tuohon aikaan. Valtakunta olisi kenties voitu pelastaa, jos olisi ajoissa ymmärretty, mistä on kysymys.

Kysymyshän oli Venäjän mahdin valtavasta kasvusta Pietarin toteuttaman eurooppalaistumisen myötä. Tästä kirjoitettiin jo sodan kestäessä ansiokas traktaatti, jota Kari Tarkiainen on tunnetussa tutkimuksessaan selostanut, mutta sankarikuningas ei ollut niitä, jotka antoivat tosiasioiden häiritä menoaan.

Karoliinikultti oli Ruotsissa voimissaan 1800-luvun lopulla ja tarvittiin itse Strindbergin kaltainen hahmo, jotta asiasta olisi saatu kuulla hieman kriittisempiäkin äänenpainoja.

Meillä Suomessa suhtautuminen Kaarleen on aina tainnut olla hieman kaksinainen. Kunniaa vaikkapa Narvan voitosta on mielellään nostettu historian hämäristä, kun taas toisaalta ison vihan kauhut ja Armfeltin Norjan retken katastrofi on mielellään pantu Suomea häikäilemättä riistävän keskusvallan syyksi.

Ruotsissa taas manattiin suomalaisten kyvyttömyyttä ja kukaties haluttomuuttakin puolustaa valtakuntaa. Daniel Jusleniuksen Suomalaisten puolustus (Vindicatio fennorum) littyy tähän seikkaan.

Oman maineen puolustusta tai ainakin puhdistamista olivat omalla tavallaan myös monet aivan tavattomat kauhutarinat Ison vihan ajoilta.

Nehän evät olleet perättömiä sinänsä ja Kustaa H. Vilkuna on nyt viime vuosina uudelleenpalannut alkulähteille ja löytänyt sieltä kaameita julmuustarinoita. Mutta tuon ajan sodissa ne eivät olleet niinkään tavattomia.

Tukholmaa nämä eivät sinänsä erityisesti aikoinaan kiinnostaneet eivätkä kiinnosta vieläkään. Suomi oli Suomi jo tuohon aikaan ja on aivan epähistoriallista nähdä siinä vain osa Ruotsia. Sitähän se oli hallinnollisesti, mutta kohtalonyhteys omaan maahan oli suurempi kuin lahden taakse.

Mutta nämä nyt vain tulivat mieleen hienosta näyttelystä. Siellä muuten huomasin, että Kaarlesta on tehty parikin ruotsalaista elokuvaa. Se ei toki ole paljon, olihan hän aikansa superjulkku, josta itse Voltaire sanoi, että hänen ongelmanaan oli, ettei hänellä ollut puutteita…

Mutta mieleen tulee, että kenties meilläkin olisi aihetta tehdä erikoisnäyttely Suuresta Pohjan sodasta -meidän näkökulmastamme. Se ei ole pelkkä Isoviha, vaan paljon enemmän. Historia kaikkine puolineen, kollaboraatiosta kansanmurhaan ja voitoista ja tappioista autioituviin taloihin ja paenneisiin virkamiehiin, sotavankeihin, orjiin ja sisseihin. Kyllä tutkimusta alkaa olla riittävästi.

Luulen, että yleisessä tietoisuudessa nämä asiat ovat liiaksi unohtuneet.