Erilaisuus ja ideologia

 

Venäjän arvot ja auktoriteetti

 

Perestroikan vuosina Neuvostoliiton kommunistisen ideologian merkitys arvioitiin uudelleen. Merkittävä askel tässä oli niin sanottujen yleisinhimillisten arvojen tunnustaminen. Sellaiset arvot olivat yhteisiä kaikille maailman ihmisille heidän poliittisista näkemyksistään riippumatta.

Muistelen, että tämä tärkeä toteamus yleisinhimillisistä arvoista, sikäli kuin asia koski kansainvälistä tasoa, esitettiin Reykjavikin tapaamisessa 1986, jolloin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Gorbatšov ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan sopivat ydinaseita koskevista rajoituksista.

Tuollaisia kaikille yhteisiä arvoja olivat ainakin ihmiskunnan säilyminen ydinsodalta ja luonnon saastumiselta ja näissä asioissa maailman poliittisilla blokeilla oli yhtä suuret intressit, vaikka niiden oli aiemmin oletettu olevan diametraalisesti vastakkaiset. Ei siis pelattukaan nollasummapeliä, jossa toisen tappio oli aina oma voitto, johon oli aina pyrittävä.

Tuona mainittuna vuonna 1986 ilmestyi ainakin Tšingiz Aitmatovin romaani Mestauspölkky (Plaha), jossa hän toi korostetusti esille sen, ettei moraali voinut olla pelkästään luokkakantainen.  Aitmatov nousi tavattoman kuuluisaksi ja suosituksi ja häntä pidettiin varmana Nobel-palkinnon saajana, mikä sitten tosin ei toteutunut.

Muuan Aitmatovin viesti oli, että oli olemassa inhimillisyyden ja kunniallisuuden normeja, joiden rikkominen oli väärin, vaikka ne kuinka palvelisivat sitä suurta poliittista asiaa, jota Neuvostoliitto edusti ja joka oli arvokkaampi kuin sen kansalaisten henkilökohtainen elämä.

Yhtenä esimerkkinä Aitmatov käytti kertomusta kansalaissodan ajan Kaukasukselta, jossa joukko miehiä kokoontui juomaan yhdessä ystävyyttä vannoen. Kun leiri oli nukahtanut, nousi yksi miehistä ylös ja ampui teloitustyyliin kaikki muut. Hän edusti Puoluetta ja neuvostovaltaa, nuo muut olivat kapinallisia.

Tuo kommunisti edusti absoluuttisen oikeudenmukaisuuden asiaa ja edisti sitä teollaan, mutta lukija ei voinut hyväksyä moista sikamaisuutta eikä hänen pitänytkään, halusi kirjailija ilmeisesti sanoa. Aitmatov nosti esille myös uskonnollisia teemoja ja näytti hyväksyvän uskonnollisen tunteen oikeutuksen, mitä monet uskovaiset kommunistit pitivät skandaalina.

Joka tapauksessa ajatus yleisinhimillisistä arvoista oli siis jyrkästi kommunistisen puhdasoppisuuden vastainen. Uskonto ja kommunismi sulkivat ehdottomasti pois toisensa, niin ajateltiin tieteellisen sosialismin piirissä.

Nythän Putin näyttää kuvittelevan tai ainakin antoi ymmärtää kuvittelevansa, että NKP:n virallisesti hyväksymä Kommunismin rakentajan moraalikoodeksi oli itse asiassa vain kristinuskon muunnos kaikkine 12 käskyineen ( vrt. Vihavainen: Haun kommunismin rakentajan moraalikoodeksi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tämä ei toki pitänyt paikkaansa. Nuo käskyt olivat nimenomaan kollektivismin apoteoosi ja korostivat yksilön alisteisuutta yhteisölle ja velvollisuutta uhrata omat etunsa niiden korkeiden päämäärien hyväksi, joita puolue edusti. Siinä samalla hyökättiin vastustajan voimia vastaan.

Kristillinen etiikka oli universaalia, kommunistinen etiikka oli käytännössä sen vastakohta, vaikka olettikin, että joskus tulevaisuudessa, kun kaikki kansat eläisivät kommunismissa, olisivat niiden arvotkin samanlaisia.

 Mutta niin kauan kuin eri yhteiskuntajärjestelmät taistelivat toisiaan vastaan, oli toisen tappio aina toisen voitto, eikä tämä ollut mitään kuvaannollista puhetta, vaan ankarista ankarinta tiedettä, jonka uhmaajat olli tuhottava, elleivät he antautuisi.

Nykyinenkään Venäjä ei ole vielä Neuvostoliitto ja tuskin kykenee sellaiseksi muuttumaankaan. Ortodoksisen uskonnon ja fasistisen politiikan pohjalta ei vielä voi luoda samalaista totalitarismia, joka syntyi niin sanotun tieteellisen sosialismin leniniläisen tulkinnan pohjalta.

Eivät venäläiset ole uskovaisia eikä sellaiseksi voida heitä pakottaakaan. Sitä paitsi koko uskovaisuuden käsite on ortodoksisessa kirkossa ongelmallinen. Fanaattisuus ei ole ollut tuolle kirkolle tyypillistä ja sen sijaan on korostettu muotoa, tapaa ja traditiota.

Toki lahkolaisia on ollut ja on sielläkin ja itsepolttajat (Vihavainen: Haun pulkin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuuluvat nimenomaan Venäjän historiaan, mutta nyt puhutaan valtiollisesta tasosta ja ortodoksisen kirkon roolista sen apulaisena.

Nykyinen putinistinen fasismi nojaa luultavimmin lähinnä propagandakoneiston ja väkivaltakoneiston hallitsemiseen ja tuntuu kyseenalaiselta olettaa, että sen piirissä aito totalitaarinen persoonallisuus voisi kehittyä vallitsevaksi ainakaan rauhan aikana. Ei ortodoksinen kristillisyys siinä mitään auta, paitsi että se korostaa kaiken esivallan olevan Jumalalta (Нет власти не от Бога).

Neuvostoaikana oletettiin kuvaannollisesti sanoen, että Venäjä/Neuvostoliitto edustaa hyvyyden/edistyksen voimia ja länsi taas pahuuden/taantumuksen. Se oli käytännössä venäläisen erityisyyden olettamisen viemistä äärimmilleen, vaikka sen perustelut lähtivät universaaleista arvoista.

Tässä näkökulma venäläisen erityisyyden perustelemisen historiaan. Se on kirjoitettu vuosikymmen sitten, jolloin vielä elettiin rauhan aikaa, vaikka Ukrainan kriisi olikin jo kärjistynyt:

 

perjantai 1. elokuuta 2014

Myöhästynyt Venäjä

 

Myöhästynyt Venäjä ja vaihtoehtoinen kehitystie

 

Aikoinaan ns. kypsän eli kehittyneen sosialismin vuosina, kun oli tarvis selittää, miksi Neuvostoliiton yhteiskunta oli auktoriteettiasemassa Itä-Euroopan kansandemokratioihin nähden, voitiin todeta, että se oli kehityksessään muita pidemmällä, olihan sosialismi siellä saavutettu jo vuonna 1936, kun taas Itä-Euroopan vallankumoukset olivat vielä aivan tuoretta perua.

Tieteellinen johtopäätös oli, että lainomaisen sosialistisen kehityksen vaiheet tunnettiin konkreettisesti vain Neuvostoliitossa, vasta kypsä muoto teki mahdolliseksi nähdä, mistä sosialismissa oli kysymys.

Tämä johtotähden asema oli Venäjän historiassa poikkeuksellinen. Kolmannen Rooman ideana ei aikoinaan ollut kehitys, vaan asema pelastushistoriassa, jonka päämääränä oli viimeinen tuomio, страшный суд. Sinne jokainen oli saapuva yhtä aikaa ja saattoipa käydä niinkin, että viimeiset tulisivat silloin ensimmäisiksi ja päinvastoin.

Joka tapauksessa tietoisuus historiasta kehitysprosessina, jossa kukin valtio oli ennalta määrätty saavuttamaan tietyt kehitysvaiheet, alkoi tulla yleiseksi valistuksen aikana ja ajatus tietenkin herätti suurta kiinnostusta Venäjällä, joka vasta Pietari Suuren aikana oli toden teolla tempaistu mukaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin.

1700-luvun ajattelijat olivat myös lännessä hyvin kiinnostuneita Venäjästä, jossa sivistys näytti alkaneen tyhjältä taululta. Pietari Suurella ei ollut voitettavanaan kaikkea sitä historian painolastia, joka teki järjenmukaisen yhteiskunnan rakentamisesta niin pirullisen vaikeaa Ranskassa ja muualla lännessä. Katariina Suuren suuria suunnitelmia ylistettiin aikakauden nerojen toimesta, vaikka niistä ei käytännössä tullut sen kummempaa.

Tilanne oli joka tapauksessa se, että jälkeenjääneellä Venäjällä oli käytössään valtava etu: se saattoi oppia muiden virheistä ja jättää ne tekemättä.

1800-luvulla alkoi maailman etummaisissa valtioissa näyttää selvältä, että tulevaisuus kuului porvaristolle. Raha, pääoma, toimeliaisuus, teollistaminen ja kansainvälinen kauppa olivat tie loputtomiin rikkauksiin, kuten Englannin esimerkki osoitti. Tähän liittyen myös poliittinen valta kuului oikeutetusti porvaristolle, joka oli näiden uusien rikkauksien luoja.

Demokratiasta saattoi antaa käytännön kokemukseen perustuvan kuvan oikeastaan vain Amerikka, joka siis näytti pitkän päälle olevan jokaisen maan valoisan tulevaisuuden malli. Alexis de Tocqueville ryhtyi tutkimaan tuota uutta ilmiötä, porvarillista demokratiaa ja kirjoitti aiheesta ylittämättömän teoksensa jo 1800-luvun alussa.

Yhdysvallat ei tuntenut Ranskan vallankumouksen kauhuja, siinä mielessä sen demokraattinen vaihtoehto oli selvästi houkuttelevampi kuin se Napoleonia edeltänyt poliittinen kouristelu, joka oli tuonut tullessaan avoimen hirmuvallan ja muutoinkin sotkenut perusteellisesti valtion ja yhteiskunnan asiat.

Kuitenkaan Amerikassa ei ollut kaikki kunnossa. Huolimatta ennennäkemättömästä tasa-arvosta, vapaudesta ja vauraudesta, Yhdysvalloissa oli jotakin luotaantyöntävää. Sen vapaus oli todellisuudessa konformismin orjuutta, kuten Alexis de Tocqueville oli osoittanut ja sen tasa-arvo tarkoitti lähinnä sitä, ettei mikään ollut minkään arvoista. Amerikkalaisen sananlaskun mukaan siellä kuulemma jokainen oli yhtä hyvä kuin kuka tahansa toinen  –ellei hieman parempikin…

Amerikkalainen kulttuuri oli niin mitätöntä ja latteaa, ettei maailma olisi menettänyt mitään, vaikka koko paikka olisi jäänyt löytämättä, huomautettiin vielä satakunta vuotta sitten hieman snobbailevasti. Yhtä kaikki, niin Yhdysvallat kuin Venäjä olivat Euroopan silmissä kulttuurisia mitättömyyksiä 1800-luvun ensi puoliskolla. Molemmissa asia liittyi kulttuurin nuoruuteen, Amerikassa myös sen porvarillisuuteen.

Aleksandr Herzen, joka vihasi Nikolai I:n itsevaltiutta ja nuoruudessaan palvoi länttä, sen vapaata ilmastoa ja korkeaa kulttuuria, pettyi katkerasti Ranskaan, unelmiensa maahan, johon hän kotimaastaan emigroitui. Porvarikuningas Ludvig Filip eli ranskalaisittain Louis-Philippe oli, lisänimensä  mukaisesti, omaksunut uuden, nousevan luokan arvot ja julisti kansalleen: enrichissez-vous! Rikastukaa!

Siinä oli tavoite, joka käytännössä oli vain harvojen ulottuvilla ja joka arkipäiväisyydessään oli mahdollisimman kaukana siitä kansallisesta kunniasta, gloire, jolla Napoleon hieman aiemmin oli hurmannut ranskalaiset.

Maailmassa, josta valistusfilosofit olivat tappaneet Jumalan, oli siis virallisesti hävitetty vielä tämänpuolisetkin yksilöä suuremmat arvot. Jäljelle jäi vain poroporvarillinen latteus, kaiken mittaaminen rahassa, elämä ilman runoutta ja sankaruutta.

Kuin vielä alleviivatakseen uuden luokan ja sen elämäntavan tylsyyttä Louis-Philippe toi käyttöön iskulauseen juste-milieu –kultainen keskitie. Herzen, joka pakolaisena pohdiskeli vanhan kotimaansa ja Ranskan eroja ja yhtäläisyyksiä, päätyi johtopäätökseen, jonka mukaan Venäjä sentään vielä oli verrattomasti korkeammalla tasolla kuin Ranska.

Venäjällä ei vielä ollut lainkaan porvaristoa, venäläinen ei luontojaan ollut mikään mammonan palvoja ja omassa kodissaan kököttävä poroporvari.

Kyläyhteisössään ahertava venäläinen talonpoika ei ollut vain oman kotitaloutensa isäntä ja vaalija, vaan osa koko kylää. Venäläinen oli kollektivisti, hän osasi tuntea myötätuntoa ja huolehtia osattomista, hänelle oli luontaista uhrautua toisten puolesta. Itse asiassa venäläinen talonpoika, tässä ja nyt, oli luonnollinen sosialisti!

Ongelmina olivat itsevaltius ja maaorjuus, mutta pitkällä tähtäimellä ongelmana oli nimenomaan Venäjää uhkaava rakennemuutos. Jos Venäjäkin teollistuisi ja kasvattaisi hallitsevan porvariston, se hävittäisi kyläyhteisön ja ajaisi talonpojan kotoaan siihen proletaariseen orjuuteen, joka oli todellisuutta Euroopassa ja Amerikassakin. Sellainen demokratia, joka toimii kapitalismin ehdoilla, olisi Venäjän moraalinen kuolema.

Karl Marx ja Friedrich Engels julkaisivat omat madonluvunsa hurjassa pamfletissa Kommunistisen puolueen manifesti vuonna 1848. Siinä he kuvasivat, miten kapitalistiset tuotantosuhteet loivat maailman, jossa kaikki moraalisesti todella arvokas sai antaa tilaa ahneudelle ja törkeydelle.

Raha puhui ja korotti tolvanat valtaan ja kunnon ihmiset orjuuteen. Näin ei voinut jatkua eikä näin saanut jatkua, selittivät nuoret miehet Saksassa, jossa demokratia oli myös nostamassa päätään ja uusi aikakausi häämötti mellakoivan kansan noustessa poliittiselle areenalle.

Mutta Saksassa ei ollut enää samoja mahdollisuuksia kuin Venäjällä. Sosialismi koko läntisessä Euroopassa ja Amerikassa olisi toteutettava kurjistuneen teollisuusproletariaatin toimesta ja lopputuloskin taisi olla epävarma.

Venäjällä sosialismi oikeastaan oli jo julistamista vaille valmis. Venäläisen henkinen rakennekin oli sellainen, ettei poroporvarillinen ihanne sitä kiehtonut. Venäläinen oli äärimmäisyyksien ihminen, juste-milieu oli hänelle mahdoton, päätteli Herzen.

Kuten tunnettua narodnikit, joiden kantaisiin ja esikuviin Herzen on luettava, lähtivät sitten terrorin ja väkivallan tielle, kunnes itse miekkaan hukkuivat. Vallankumokselliset sosialistit, SR:t, joiden suuri nousu tapahtui 1900-luvun alussa, saivat jo havaita, että ihannoitu kyläyhteisö kuvitteellisine sosialismeineen alkoi olla menetetty.

Venäjän ikkuna, josta haluttiin astua ulos eurooppalaisesta kehityksestä, oli jo sulkeutunut. Markkinavoimat jyräsivät kyläyhteisön ja Stolypinin reformit tekivät siitä juridisestikin selvää.

 

Venäjästä tuli siis yksi kapitalistinen maa muiden joukossa ja kun kerran näin oli, tekivät intellektuaalisia häränpyllyjä rakastavat dialektikot siitä yksin tein koko kapitalistisen maailman johtavan maan, joka aloittaisi maailmanvallankumouksen marxilaiselta pohjalta.

Tietenkään mistään maailmanvallankumousta ei koskaan tullut, mutta Leninin sekopäinen teoria Venäjästä maailman yhteiskuntakehityksen etummaisena maana saavutti kyllä vallan tavattoman merkityksen ja uskottavuuden. Asia tietenkin perustui siihen, että tämän tolkuttomuuden takana oli maailman suurin sotakoneisto, mutta toki sitä myös uskottiin.

Neuvostoliitolle ja sen sosialismille kävi niin kuin kävi, mutta tuon teoreettisen korttitalon romahdus heitti Venäjän taas tuttuun tilanteeseen. Venäjä oli taas myöhästyjä. Voisiko se taas käyttää myöhästyjän etua? Voisiko löytyä ikkuna, josta se voisi hypätä pois tämän kehityksen kyydistä?

Koko se ideologinen kasvullisuus, joka on pian parisen kymmentä vuotta kukoistanut ns. suvereenin demokratian ympärillä, on ollut tämän saman teeman jauhamista. Venäjä ei halua tulla normaaliksi kapitalistiseksi yhteiskunnaksi, sille ei sovi poroporvarillinen juste-milieu.

 

Kapitalistinen kehitys näyttää kuitenkin vievän kulttuurin arvomaailmaa siihen suuntaan, mitä Ruotsi kaikessa latteudessaan symbolisoi. Näinhän World Values Survey tieteen arvovallalla meille ilmoittaa. Moniarvoisuus, monikulttuurisuus, suvaitsevaisuus…

Kehitttyneellä globaalisella kapitalismilla on näistä asioista omat tulkintansa, joita puhtaimmillaan ilmentää Ruotsi, mutta ne eivät ole Venäjän tulkintoja –ainakaan vielä. Näinhän on painokkaasti todennut Putin. Näin myös ajattelee Venäjän kansa, kuten World Values Surveyn tutkimukset osoittavat.

Venäjä todella siis on taas kerran myöhässä mitä sen arvomaailman kehitykseen tulee. Näyttää myös siltä, ettei se taaskaan halua kehittyä siihen suuntaan, kuin meidän kaikkien muiden määränä näyttäisi olevan. Mutta onko asia pelkästä halusta kiinni?

Ehkäpä Venäjällä on vain kyse siitä, että se on vasta tulokas uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Kapitalismin voimat ovat vaikuttaneet siellä vasta parikymmentä vuotta. Se kollektivistinen ja altruistinen kulttuuri, jossa venäläiset vielä muutamien sikäläisten analyytikkojen mielestä asuvat, rappeutuu kovaa vauhtia.

Uusslavofiilit kiittävät Jumalaa siitä, että kommunismi paradoksaalisesti säästi maan ja kansan kapitalistisen roskakulttuurin vyöryltä. Venäläiset patriootit vannovat ortodoksian nimeen ja entiset KGB-upseerit tekevät ristinmerkkejä kuin suntio praasniekassa.

 Lännen mädännäisyys, sen populaarikulttuuri, jota Solzhenitsyn nimitti paskavelliksi, tuomitaan virallisesti ja korkeimmalla tasolla: Venäjän tie on oleva toinen ! Мы пойдем другим путем!

Mutta onko tämä mahdollista ja onko se edes alkuunkaan totta? Uskonnollisuus Venäjällä on kyllä taas laajasti hyväksyttyä, mutta ilmeisen pinnallista. Länttä pelätään ja vihataan nyt, Krimin ja Ukrainan kriisin takia, mutta onko Venäjällä muka todella tarjolla tai edes kehittymässä jotain vaihtoehtoista kulttuuria?

Miksi venäläisen eliitin lapset opiskelevat eurooppalaisissa yliopistoissa? Miksi sadat tuhannet ovat muuttaneet länteen? Onko paljon puhutun vaihtoehtoisen kehitystien ikkuna jo sulkeutunut vai onko sitä koskaan ollutkaan?

Potjomkin oli kulissien rakentajan pelkkä amatööri, hänen jälkeensä on tämä toiminta tullut paljon suurisuuntaisemmaksi ja kaikki ennätykset ehkä lyötiin Brezhnevin aikana. Kehityksen juna oli silloin pysähtynyt, mutta jokaisen oli teeskenneltävä uskovansa, että se liikkui. Verhot pantiin kiinni ja hytkyteltiin, mutta silloin se ei auttanut. Ei se taida auttaa nytkään.

 

Tämän jälkeen on vettä virrannut Moskova-joessa paljon. Rajanveto länteen on tapahtunut länsimaiden innokkaalla avustuksella. Kulttuurinen suuntautuminen Kiinaan ja muihin BRICS-maihin on kuitenkin lähinnä vitsi. Venäläinen kulttuuri on epäilemättä erilainen kuin Läns-Euroopan tai Pohjois-Amerikan, mutta kiinalaiseen ja intialaiseen verrattuna se on jo kon eri planeetalta.

On eri asia myydä Kiinaan öljyä ja kaasua, kuin omaksua konfutselaisuus ja vaihtaa läntiset klassikot kiinalaisiin. Kieliongelma on tässä nykyisten käännöskoneiden aikakaudella pienimmästä päästä, mutta toki silläkin on vaikutusta.

Venäjä on nyt eristetympi lännestä kuin koskaan, lukuun ottamatta internetin kanavia, joiden merkitys saattaakin olla olennainen. Ideologisella tasolla se ei kuitenkaan enää ole mikään ainutlaatuinen auktoriteetti kenellekään ja tuskin voisi sellaiseksi tullakaan.

Venäjän omaleimaisuus ja erottuminen lännestä ovat ikiaikaisia asioita, jotka on syytä ottaa huomioon, mutta maantieteelle sekään ei voi mitään ja sen kulttuurinenkin paluu takaisin on vain ajan kysymys.