torstai 27. joulukuuta 2018

Valtion olemus


Musertakaa se inhotus!

Otsikkohan on tunnetusti Voltairelta, joka inhosi klerikalismia ja kirkkoa. Tuo tunnus on epäilemättä nytkin mitä ajankohtaisin Euroopan etelä- ja itäpuolisilla alueilla, jossa uskonto ja pappisvalta on luultavasti suurin este kansojen normaalille kehitykselle. Mutta tässä on nyt puhe eri asiasta.
Kuten tunnettua, V.V. Putin on hyvin voimakkaasti korostanut Venäjän valtion ensisijaisuutta solidaarisuuden kohteena ja identiteetin lähteenä. Siinä samalla hän on vedonnut suuriin menneisyyden auktoriteetteihin aina Puškinia myöten.
Etatismilla onkin Venäjän historiassa ollut hyvin keskeinen rooli. Kaikkien imperiumin kansojen eliitit saatiin mukaan palvelemaan yhteistä Venäjän valtiota ja sotilaiden komentaminen sen palvelukseen oli sen jälkeen rutiiniasia.
Mutta olihan niitä vastavoimiakin. Mihail Bakunin oli yksi johdonmukaisimmista Venäjän imperiumin ja koko Venäjän valtion vihollisista.
Hän toi asian selkäesti esille myös puheessaan Kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton kongressissa Bernissä vuonna 1868. Läsnä oli muitakin kuin vallankumouksellisia, muun muassa John Stuart Mill.
Puheessaan Bakunin julisti, että vallankumouksellisten ensimmäinen tehtävä oli Venäjän imperiumin hajottaminen.
Isovenäläinen kansa, joka oli slaavilaisten ja suomalaisten kansojen risteytymä, käsitti vain 35 miljoonaa imperiumin asukkaista. Vähävenäläisiä oli 15 miljoonaa (mikäli Galitsian rusiinit laskettiin mukaan) ja valkovenäläisiä 4 miljoonaa.
Sen lisäksi tuli erinäisiä reuna-alueita. Baltian provinssit, joita tuohon aikaan haluttiin Saksassa esittää saksalaisina, olivat itse asiassa suomalaisten ja latvialaisten asuttamia, saksalaisia oli siellä vain kaksisataatuhatta 2,8 miljoonasta asukkaasta eli yksi neljästoista osa.
Huomaamme, että Venäjän väestöräjähdys oli vielä meneillään ja sen väkiluku oli vielä pieni osa siitä, mitä tuleman piti. Mutta sama se oli muuallakin Euroopassa.
Kaikille näille kansoille piti antaa vapaus erota ja sitten yhdistyä joidenkin muiden kanssa, mikäli halusivat. Ehkäpä esimerkiksi vähä- ja valkovenäläiset halusivat liittoa Puolan kanssa. Suomi oli myös vapautettava, julisti suuri vallankumouksellinen, joka tiettävästi pistäytyi myös Suomessa tutkimassa tilannetta.
Bakuninin harmiksi Suomessa ei ollut havaittavissa mitään merkkejä sorretun kansan halusta irtautua imperiumista, kerrotaan.
Joka tapauksessa kaiken pahan alku ja juuri oli Bakuninin mielestä valtiossa. Asia oli yksinkertaisesti niin, että valtion tarpeet ja pyrkimykset olivat diametraalisesti vastakkaisia ihmisyksilön tarpeille ja pyrkimyksille. Hyvä valtio voisi olla vain valtio ilman valtaa, julisti Bakunin mutta mitäpä sellainen olisi muuta kuin contradictio in adjecto, ymmärsi kuulija. Ja silläkin olisi aina pahat mielessä…
Tähän saakka kaikki hyvin. Puolan kapina oli tuoreessa muistissa ja kaikki länsi-Euroopan kansat olivat valmiita taputtamaan sille, että tuo kansa vapautuisi siitä väkivaltaisesta sorrosta, jota siihen kohdistettiin, jopa peräti itse vapauttajatsaarin toimesta.
Mutta entäpä saksalaisten sortamat kansat? Bakunin sattui olemaan suuri saksalaisuuden vihaaja, jonka tilillä on muutamia herkullisia kiteytyksiä saksalaisuuden olemuksesta. Nehän näyttivät aivan sisäistäneen valtiollisen ajattelun, nuo saksalaiset.
Joka tapauksessa siis: mitä mieltä saksalaiset toverit nyt olivat siitä, että myös saksalaisten hallitsemat kansat, Puolan, Sleesian, Böömin, Määrin, Fiumen ja Slesvigin alueilla saisivat vapaasti järjestää olonsa?
En tiedä, mitä vastattiin, mutta tunnetusti Bakuninin suhteet Marxiin ja Engelsiin noihin aikoihin kärjistyivät, mikä johti ensimmäisen internationalen hajoamiseen.
Venäjällä oli valtionvastaisuus aina ollut kehittynyttä, väitti Bakunin. Sen historia oli yhtä talonpoikaiskapinoiden historiaa. Se suuntautui tilanherroja, virkamiehiä ja kirkkoa vastaan.
Kun tähän saattoi huomauttaa, että Venäjän kansa palvoi tsaariaan, totesi Bakunin, että kyseessä oli vain suuri väärinkäsitys. Tsaaria palvottiin siksi, että häntä pidettiin noiden sortajien vastavoimana eikä ymmärretty hänen palvelevan samaa asiaa.
Pietari Suuri oli imperiumin luoja, ja hän ymmärsi, että tätä tehtävää varten oli välttämätöntä luoda byrokratian järjestelmä. Juuri hän loikin sen kauhistuttavan (чудовищную) byrokratian, joka yhä sorti ja kuristi kansaa.
Sivumennen sanoen, sanalla byrokratia on Venäjällä aivan oma kaikunsa, kuten on myös sanalla hallinto (administratsija). Ne viittaavat mielivaltaan.
Dostojevski mainitsee Riivaajissa jopa käsitteen byrokraattinen riemu (административный восторг). Sen valtaan saattaa joutua kaikkein vähäpätöisin suuren valtion edustaja, joka huomaa saaneensa tilaisuuden kiduttaa ja nöyryyttää kanssaihmisiään…
Aleksandr Puškinillakin on ironinen rivi: kolležnyi registrator, potštovoi stantsii diktator
Siis arvoasteluettelon alimman arvon haltija on omalla asemapaikallaan yhtä ylhäinen hallitsija kuin muinaisessa Roomassa oli se henkilö, jolle senaatti väliaikaisesti luovutti rajattoman vallan.
Tähän hallinnollisen riemun ilmiöön törmäsi vielä usein Neuvostoliitossa, mutta nyt se näyttää jo siirtyneen ainakin enimmäkseen joillekin hyvin harvoille reuna-alueille. Vartiopalveluksessahan on järjen käyttö perinteisesti kaikkialla kiellettyä ja siellä perinne yhä kukoistaa.
Yhtä kaikki, Bakuninin sammumaton viha kaikkea valtiollisuutta ja byrokraattisuutta kohtaan lienee löytänyt tiettyä tukea Venäjän kansanomaisista asenteista. Neuvostoaikanahan sanottiin, että venäläiset ovat maailman anarkistisin kanssa, toisin kuin yleisesti luultiin. Tuota anarkiaa vain sitten yritettiin hallita loputtomilla säännöksillä ja kontrollilla.
Saksalaisten kanssa oli ehkä pahemmin, sillä he olivat, ainakin kaunokirjallisuuden todistuksen mukaan, sisäistäneet valtiollisen kurin ja ajattelutavan.
Mutta se siitä. Bakunin väitti, että Venäjää ja muita kansoja oli tullut tavaksi mitata eri mitoilla. Villinä ja barbaarisena pidetty Venäjä (Puolan kapina) vain teki avoimen kyynisesti sen, minkä länsimaat peittivät tekohurskauden kaapuun.
Bakuninin puhe on kiinnostava sikäli, että se porautuu juuri siihen kohtaan, jota Venäjällä tuohon aikaan pidettiin keskeisenä asiana ja pidetään edelleenkin: valtio ja sen etu.
Tuon ajan Euroopassa, jossa Bismarckin reaalipolitiikka saneli tahdin, oltiin kyllä epäilemättä hyvin suuressa määrin samalla kannalla.
Onko tilanne nyt muuttunut ja missä suhteessa ja miksi?
Sen voi ainakin todeta, että tuon ajan valtio oli ennen muuta sotakone, väkivaltakoneisto. Sosiaalivaltiosta ei kukaan liene kuullutkaan.
Nythän asiat ovat muuttuneet ja kansa alkaa myös Venäjällä pian napista, mikäli sen maksamat verorahat sijoitetaan kovin yksipuolisesti sotalaitokseen eikä esimerkiksi eläkkeisiin ja muihin sosiaalietuuksiin.

8 kommenttia:

  1. Milloin Suomi katkaisee kahleensa EU:iin?

    Tämä ei tarkoita sitä, että EU:sta pitäisi erota vaan sitä, ettei kaikkia meille vahingollisia direktiivejä pitäisi orjallisesti noudattaa vaan hyvin joustavasti omista lähtökohdistamme ja eduistamme huolehtien.

    Eurostakaan ei välttämättä tarvitsisi erota vaan ottaisimme markan takaisin omaksi valuutaksemme euron rinnalle. Tätä kautta pikku hiljaa loitontaisimme itsemme euron pakkopaidasta.

    VastaaPoista
  2. Kun tunsin voimaantuvani huomatessani että minun, yhden maan matosen, aloitteellisuus oli johtanut valtiollisten elinten synnyttämään Erkki Tuomiojalle "totuuskomiten" niin lienen löytämässä vihdoin omalle mukavuusalueelle. Moderniksi sanotun läntisen ajattelumalli mukaan voimaantumisen pitäisi näkyä jopa ulkoisessa olemuksessani, bodylanguagessa.

    VastaaPoista
  3. Bakuninhan taisi olla anarkisteille hieman samaa kuin Marx sosialisteille. Varsin kitkeriksihän herrojen suhteet taisivat sittemmin muodostua. Marx paasasi pääomasta mutta Bakuninin mielestä kapitalistillakin oli ne pääomansa vain valtion armosta, joten nimenomaan se oli siis kaiken pahan alku ja juuri.

    Lieneekö jo tuolla teoreettisten oppi-isien välirikolla ollut myös oma vaikutuksensa siihen, etteivät ne anarkistien ja sosialistien välit myöhemminkään tainneet kaikiten järin hyvät olla. Anarkismi (siis alunperäisessä merkityksessään, ei anarkomarkoiluksi tms. larppaukseksi ymmärrettynä) on määritelty mm. "kapitalismin lapseksi ja kommunismin vihollisveljeksi".

    No ainakin Espanjan sisällissodassa tuo asetelma kärjistyi lopulta ihan huolella vasemmiston jäsentenvälisiksi, mikä olikin jo se viimeinen niitti tappiolle.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  4. Anarkismin alalajeja on niin monta,ettei välttämättä laskia pysy siinä perässä.
    Yksi Nrkistisen maailmankatsomuksen levittäjä oli Veikko Huovinen, omassa tuotannssaan.
    Yhdysvalloissa leviää suuntaus nimeltä anarkokapitalismi,sen yksilön autonomiaa korostavalla suuntauksella on kasvava määrä seuraajia.
    Donald Trumpia voidaan pitää omalla tavallaan anarkokapitalismin perikuvana, hän vähät välittää sellaisista haitakkeista yksilön, eli itsensä menestykselle, kuin veroilmoitus.

    VastaaPoista
  5. Tässä on myös syytä muistaa, että itse Lenin nimenomaisesti totesi (Valtio ja vallankumkus) etteivät bolshevikit eroa anarkisteista päämäärän suhteen. Myös he pyrkivät valtion hävittämiseen. Vain keinot olivat erilaiset.
    Niin, että mikäli Neuvostoliitossa syntyikin hirmuisen vahva valtio, niin eihän se ollut tarkoituksena, päin vastoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, valtion hävittäminen valtion vahvistamisen kautta oli kyllä yksi dialektisen ajattelun "hienoinpia" kuperkeikkoja.

      Poista
  6. Tähän olisi voinut vielä liittää perinteisen huomion Suomen osalta: Hegelin, joka oli saksalaisen valtion palvonnan kulmakivi, ajattelun oppilas Snellman kytki meidät tuohon saksalaiseen perinteeseen.

    Ehkä Venäjän ja Saksan ero oli siinä, että valtion palvonta luotiin Venäjällä ylhäältä ja venäläinen inteligentsija pysyi siitä kaukana, kun taas saksalainen älymystö nieli sen täysin, ehkäpä em hegeliläisyydestä johtuen.

    VastaaPoista
  7. Viha ja pelko anarkisteja kohtaan paljastaa bolsevikin pikkuporvarillisen sielun.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.