Silloin kaikki oli toisin

 

Totalitarismi kaiken takana

 

Vuonna 1972 löin Valeri Zintšenkon kanssa vetoa siitä, eletäänkö Neuvostoliitossa vuonna 2000 kommunistisessa yhteiskunnassa.

Valeri oli neuvostoihminen. Sukunimen perusteella hän oli ukrainalainen, mutta tietenkin puhui venäjää kuten kaikki muutkin ja oli lähtöisin jostakin Keski-Aasian tasavallasta, muistaakseni peräti Turkmenistanista, mutta eihän sillä ollut väliä.

Käsitettä kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ei vielä ollut keksitty, mutta neuvostoihminen (ks. Vihavainen: Haun neuvostoihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli kyllä todellisuutta. Hänelle oli kansallisuus yhdentekevä asia, mutta uuden ja tulevan yhteiskunnan reaaliat sitäkin tärkeämpiä.

Tämä oli sitä aikaa, kun Neuvostoliiton talouden ja siis myös elintason katsottiin ennen pitkää ohittavan useat länsimaat (ks. Vihavainen: Haun macmillan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja niin Urho Kekkonen kuin Harold Macmillan pohtivat, miten silloin vastattaisiin sen ideologiseen haasteeseen.

Juuri samaisena syksynä vuonna 1972 tosin tapahtui, että ilmaisen leivän rajaton antaminen opiskelijaruokalassa loppui ja valtava kampanja leivän säästämiseksi (älkää syöttäkö niitä sikojanne leivällä!) kävi kautta koko laajan neuvostojen maan.

Se oli taas yksi osoitus siitä, ettei kaikki vain mitenkään suostunut menemään suunnitelmien mukaan, ei vaikka Neuvostoliitto oli maailman suurin ja mahtavin maa ja vielä tieteellisesti hallittu ja väkiluvultaankin isoin, mikäli nyt otettiin lukuun vain vakavasti otettavat maat.

Se oli kirjoitus seinällä, mutta eiväthän ihmiset, jotka uskovat, osaa lukea ja vaikka osaisivat, eivät halua.

Valeri siis uskoi, että tulossa on se kommunistinen yhtyeiskunta (Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), joka oli juhlallisesti luvattu NKP:n III puolueohjelmassa.

Valeri ei ollut uskossaan yksin ja vaikutti asiastaan varmalta. Tuohon aikaan sen uskon takana oli maailman eturivin tiede akatemioineen ja tekniikka avaruusihmeinenen. Näin asian ainakin vakuutettiin olevan (on nimittäin tiedettä, meinaan).

Minulla ei oikeastaan ollut mitään kunnon argumentteja omalle skeptiselle kannalleni ja ehkä siitä nyt en ihan satavarma ollutkaan. Miksi olisin ollut? eihän kukaan voi tulevaisuutta tuntea.

Joka tapauksessa olimme Valerin kanssa erimielisiä ihan rauhallisesti, ilman mitään riitaa tai tunteenpurkauksia, jollaisia olisi pidetty intellektuelleille sopimattominakin.

Usko kommunistisen yhteiskunnan tulemiseen hiipui tutkimusten mukaan Venäjällä (ja kenties hieman Suomessakin) 1970-luvun loppuun mennessä ja havaitsin itse saman ilmiön ystävieni keskuudessa. Olin sattunut joutumaan älykköseuraan, jossa systeemin arvosteleminen ja 1970-luvun alussa oli kaiken viisauden alku. Näkemykset kuitenkin kovenivat suuresti 1970-luvulla.

Kun totalitaariselle paskapuheelle (jerunda) tyydyttiin vain nauramaan 1970-luvun alussa, puhuttiin vuosikymmenen lopulla ja etenkin 1980-luvulla jo rosvokoplasta, joka piti kokonaista kansakuntaa ja itse asiassa useampiakin panttivankinaan.

Älyllisestä kritiikistä oli siirrytty avoimeen,  antikommunismiin, mikä oli jo siirtymistä ideologiaan kaikkine seuraamuksineen.

1980-luvulla kommunismin ideologia sai sitten jo pahan ja näkyvän vuodon, ikään kuin torpedo olisi osunut valtavaan taistelulaivaan. Toki voitiin aina puhua reaalisosialismista: tässä se on, mitä on mahdollista saada aikaan ja onhan se systeemi aina älykkäämpi ja humaanimpi (!) kuin kapitalismi ja sitä paitsi vahvempi.

Vasta 1990-luvulla ja itse asiassa tarkkaan ottaen vuoden 1991 kevään jälkeen koko hallinnon arvovalta vasta romahti täydellisesti ja äkillisesti. Oli kuin teräskolossi olisi kääntynyt äkkiä pystyyn ja vajonnut suurella kohinalla ja  ryskeellä meren syvyyksiin.

Neuvostoliitto hajosi ilman seremonioita Belovežskaja puštšan vaatimattomassa kokouksessa, joka symbolisesti pidetiin aarniometsässä, missä Euroopan viimeiset biisonit elävät. Eutoopan biisoni eli visentti (zubr)) tarkoittaa venäjässä myös viimeisiä ideologiaansa lukkiutuneita ihmisiä, fossiileja neuvostoajoilta. Zubrovkasta puhutaan jossakin sitten erikseen.

Niin vain hävisi yhtäkkiä ja jälkiä jättämättä ysi maailmanhistorian merkillisimmistä ja mahtavimmista utopioista. Normaali elämä saattoi alkaa.

Vai kuinka sininä oikein kävikään? Kun nyt katselee niitä lukemattomia yrityksiä selittää Venäjän erityisyyttä mongolivalloituksella ja Iivana Julmalla, ei voi kuin ihmetellä sitä sokeutta, joka estää katseen kohdistumista paljon läheisempään aikaan ja seitsemänkymmenen vuoden pituiseen totalitarismin valtakauteen.

Silloin kun tuo totalitaarinen systeemi oli pystyssä, osoitti suurta intellektuaalista rohkeutta ajatella sitä vain venäläisyyden ja venäläisen tradition jatkumona, vaikka se olikin vannonut olevansa totaalinen murros koko kulttuurissa. Näinhän sitten teki Richard Pipes ehkä merkittävimpänä kaikista.

Oliko se tuollainen murros vai ei? Lopahtiko koko uuden systeemin vaikutus noin vain itsekseen omaan mahdottomuuteensa ja sulivatko ideologiset lumiukot luonnon pakosta kohdatessaan läntisen konsumerismin ylivertaisuuden?

Totalitarismiin ei ole tehty tiliä Neuvostoliitossa, sanotaan. Tässä on vinha perä, mutta ei siihen ole kunnolla tilittäydytty lännessäkään. Ellei ymmärretä, että totalitarismi kuitenkin kaikitenkin merkitsi jyrkkää katkosta entiseen verrattuna, ei ymmärretä enempää kommunistista kuin nykyistäkään Venäjää.

Tässä tekee nyt mieli palauttaa mieleen erään tavattoman merkittävän aikalaistodistajan henkilö. Hän, Aleksandr Jakovlev, oli aikansa suuria symbolisia hahmoja, jonka teoksia olisi viimeinkin saatava myös suomeksi.

Mutta tässä nyt hiukan Jakovlevista ja totalitarismista:

 

tiistai 13. marraskuuta 2018

Harmaa eminenssi

 

Harmaa eminenssi

 

Richard Pipes, Alexander Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De Kalb, 2016, 151 s.

 

Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.

Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen hajottamiseen.

Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.

Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.

Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937, aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.

Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.

Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset paljastettiin.

Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.

Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin, Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.

Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.

Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä, mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.

Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.

Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev ”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta. Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.

Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja, mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.

Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.

Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.

Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi viimeiseksi.

 Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.

Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo nähty ja tullaan näkemään.

Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.

Toki tämä tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy. Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.

 

Mukanajuoksijoita?

 

Saarikosken matkaseura

 

Saarikoski on ilmiönä kiinnostavampi kuin henkilönä. Henkilönä hän oli hyvin poikkeuksellinen ja ilmeisesti hän myös halusi olla pikemminkin oman fiktionsa tuote kuin tavallisilla mitoilla mitattava ihminen, jolla on  normaaleja tavoitteita tässä maailmassa.

Pidän todennäköisenä, että hänen ihailijansa enimmäkseen ihailivat juuri tuota boheemin neron imagoa, joka oli irtaantunut suomalaisesta hieman harmaasta ja tylsän hitaasti, joskin vakaasti paranevasta, liian tylsästä todellisuudesta.

Millainen oikeastaan oli tämän profeetan seurakunta, keitä olivat hänen matkatoverinsa (ven. sputniki)?

Vaikka Saarikoski kuoli jo alle 50-vuotiaana, kattaa hänen niin sanottu tietoinen elämänsä sentään yhden sukupolven mitan. Siinä ajassa muuttui sekä maa että kansa ja jopa hämmästyttävän perusteellisesti. Olihan tämä aika itse asiassa aivan ennenkuulumattoman vallankumouksen näyttämö.

Tietenkään itse näyttelijät eivät ymmärtäneet, mitä olivat tekemässä, mutta sehän onkin täysin normaalia. Tällä kertaa kyllä oli poikkeuksellisen irvokasta, kun änkyrät 1970-luvulla huusivat teoriansa osoittamista kurjistumisen kauhuista juuri samaan aikaan kun odottamaton elintason nousu kiidätti kansaa yltäkylläisen yhteiskunnan kulutusjuhlaan.

Joka tapauksessa Saarikosken Neuvostoliittoihailu alkoi Hruštšovin aikana, jolloin stalinismi tuomittiin ainakin puolittain ja kuluttajaystävällisempi politiikka alkoi vihdoinkin kantaa huolta myös sosialismin maan pienen ihmisen tarpeista.

Kun Neuvostoliiton kasvuluvut olivat hyvin imponoivia, voitiin laskea, milloin sen elintaso ohittaisi lännen ja tuossa maassahan sitä paitsi rakennettiin vuodesta 1961 lähtien suunnitelmallisesti kommunismia. Tuon ihanuuden koittamisen rinnalla USA:n elintason ohittaminen oli pikkujuttu, joka sijoitettiin vuoden 1975 paikkeille. Sen jälkeen USA jätettäisiin ”kauas taakse”, kertoi puolueohjelma kaikella arvovallallaan.

Nämä tarinat otettiin myös lännen vastuunalaisilla tahoilla vakavasti. Sekä Englannin pääministeri, konservatiivi Harold Macmillan että Urho Kekkonen pitivät ainakin ylivoimaista talouskasvua monine seuraamuksineen uskottavana asiana.

Suomen akateemiseen nuorisoon eikä juuri muuhunkaan nuorisoon tämä hyvä sanoma ei tuossa vaiheessa tehonnut lainkaan, mikä hyvin ilmeni Helsingin nuorisofestivaalien saamasta vastaanotosta. Neuvostoliiton suuri hetki suomalaisten ihanteena sijoittui 1970-luvulle, Brežnevin kauteen.

Saarikosken kääntyminen uusien jumalien puoleen oli poikkeus. Hän kulki joukkojen edellä ja istui siellä, missä ”rauhanfestivaalin” propagandamaakarit istuivat.

Miksi nuoret intellektuellit eivät menneet Hruštšovin loistavien lupausten perässä, vaan sen sijaan innostuivat vasta Brežnevin lähinnä kornista retoriikasta, voi vain kysyä, vaikka aiheellisempaa on ehkä kysyä, miksi Saarikoski meni mukaan jo kauan ennen suurta taistolaisaaltoa. Hänen kohdallaan kyse lienee paljolta ollut isäkapinasta, vaikka näyttää selvältä, että hän isänä oli paljon kehnompi, poissaolevampi ja ennen kaikkea juopompi kuin oma Simo-isänsä.

Mutta eihän näitä asioita niin rationaalisesti hoideta. Kovin syytös omaa isää vastaan oli Saarikoskella se, että tämä oli ollut epärehellinen. Sitä hän julisti vielä muistotilaisuudessa, mikä tuskin osoittaa erityisen hyvää makua, mutta kaiketi kyllä asian tärkeyttä.

Suuri selittäjä tässä mahtanee olla sukupolviero. Saarikoski kuului toiseen kohorttiin kuin ne suuret ikäluokat, jotka olivat valinneet hänet yhdeksi symbolikseen ja idolikseen -till häften blott förstådd, men älskad desto mer.

Suuret ikäluokat taas olivat todellinen lauma uutta ainesta, jonka takia oli rakennettava epälukuinen määrä uusia kouluja ja joka vyörytti myös yliopiston pelkällä massallaan.

Tämä joukko oli intellektuaalisesti aivan neitseellistä ja otti vastaan miltei mitä tahansa älyllisen perinteen häiritsemättä. Sen keskuudessa syntyi nopeasti eräänlainen körttiläisyyden uusi versio, jonka suuri Siion sijoittui Vainikkalan itäpuolelle.

Saarikosken suuri aika oli ennen tämän suuren junttavallankumouksellisen brežnevismin nousua, aikana jolloin asioista vähän tietävät saattoivat hyvinkin pitää Neuvostoliittoa suurena lupauksena paremmasta maailmasta ja ainakin vaihtoehtona tehottomalle ja saastuttavalle kapitalismille. Moni uskovaisista lienee ollut aivan rehellinenkin, ilman tarvetta ns. kaksoisjatteluun.

1970-luvulla oli jo ilmeisen vaikeaa olla enää sanan varsinaisessa merkityksessä neuvostoliittolaisen kommunismin ihailija. Itse tuon kommunismin julistettu saapumisaika (1980) oli jo 1960-luvulla virallisesti todettu vääräksi ja koko idea haisi pahoin falskille. Eihän siihen tulevaisuuteen kukaan enää uskonut. Vain sana oli jäänyt puolueen nimeen. Kysymys rehellisyydestä nousi nyt keskeiseksi.

Jo vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen olisi luullut karkottavan puolueesta koko älymystön, mutta Suomessa olikin käynyt tasan päinvastoin. Nyt oli aidosti autoritaarisella persoonallisuudella mitä ihailla varauksettomasti. Uskoa siinä vaadittiin, mutta sitähän toveripiireistä löytyi. Kun Neuvostoliitto sitten vuonna 1979 hyökkäsi Afganistaniin, alkoivat uskon sankarien rivit jo rakoilla, mutta täydestä romahduksesta ei ollut puhettakaan. Eivät uusstalinistit mitään pasifisteja olleet tai edes vegetariaaneja.

Saarikoskenkin vilpitöntä mieltä voisi epäillä, mikäli hän olisi normaali järjen avulla orientoituva intellektuelli. Tietoa siitä, millainen Neuvostoliiton historia ja sen nykytilakin olivat, löytyi kyllä Suomestakin yllin kyllin, ainakin vierailla kielillä. Pelkästään suomenkielen varassa olevillakin oli käytettävissään Poika Tuominen ja Unto Parvilahti.

Mutta molemmat nämä olivat niin sanotusti odiöösejä tyyppejä. Argumentum ad hominen oli Neuvostoliitossa ja sitä tukevissa piireissä itse asiassa se viimeinen ja kaunein todiste asiasta kuin asiasta ja niinpä nuo tarinat voitiin vihaisesti lakaista maton alle.

1970-luvun puolivälissä ilmestyin sitten Solženitsynin Gulag, jonka sanoma torjuttiin vanhalla rutiinilla. Arvo Ylärakkolan Gylling-elämäkerta vuonna 1976 toi taas esille totuutta Itä-Karjalan isosta vihasta, josta kyllä oli muutenkin tietoa olemassa, vaikka se pysyi poissa suomalaisesta julkisuudesta.

Suomalaiseen stalinismiin ei näyttänyt tehoavan oikeastaan mikään ja se sinnitteli suurena intellektuaalisen vaihtoehtona aina perestroikaan saakka. Vasta kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri kaikella arvovallallaan kertoi, että valhe oli valhetta, se oli pakko uskoa. Valheellisuudesta syytetty Simo Saarikoski oli tainnut koko ajan ymmärtää asiat poikaansa paremmin.

Traumojahan tuosta aikakaudesta jäi ja jälkikäteenkin monet ovat katkeria, mikäli noita aikoja ja asioita muistellaan, olihan se niin autuasta päästä vapaaksi järjen kahleista ja veisata yhdessä massojen kanssa, olkoonkin, että kyseessä olivat vain ns. kulttuurityöntekijät.

Saarikoski, jonka emotionaalinen veto anti-intellektualismin suuntaan oli ollut hyvinkin voimakas, sai lopulta kylläkseen koko asiasta jo ennen kuin häntä matkan päästä seurailevat massat siihen pystyivät.

Taistolaisiinhan Saarikoski ei koskaan kuulunutkaan, mutta innostui joskus enemmän tai vähemmän vakavasti haikailemaan, että maa, tämä tylsä suomi, tarvitsisi kunnon väkivaltaa. Konekivääri tekisi jälkeä…

Houreitaan setvivän intellektuellin todellista mielenmaisemaa kuvitelmat verisestä sisällissodasta tuskin ihan oikeasti heijastivat. Vähänkö sitä joskus manaillaan, että tarvittaisiin kirvestä tai ainakin suurta nuijaa, kun asiat eivät mene mielen mukaan. On äärimmäisen epätodennäköistä, että runoilija olisi ihan tosissaan ryhtynyt tekemään jotain sellaista kuin kollegat Saksassa.

Romanssi Neuvostoliiton kanssa kesti aikansa ja päättyi aikanaan, kuten muutkin romanssit. Se oli ilmeisesti helpompi kuin suhde Mia Berneriin, jossa heiveröinen juoppo sai jatkuvasti olla altavastaajana ja usein päänahka pullon iskuista haljenneena.

1980-luvun Neuvostoliitto oli jotakin muuta kuin 1960-luvun alun lupaavalta näyttänyt irtiotto, joka tuntui antavan katetta leuhkinnalle: ”Me hautaamme teidät”! Neuvostoideologiaanhan kuului, että juuri tuo valtio oli ihmiskunnan vapautumisen projektin todellinen jatkaja, sen jälkeläinen jolle tulevaisuus kuului. Tiensä päähän ehtinyt kapitalismi oli sosialismin synnyttäjä, jonka aika oli päättymässä, kuten on luonnon järjestys.

Kun Neuvostoliiton kantamien tarinoiden uskottavuus hävisi, siellä alettiin yhä useammin puhua reaalisosialismista. Ellei uskottu ns. tieteellisen kommunismin ennustamaa tulevaisuutta tai edes Marxin ja Engelsin pyhää ja ikuisesti pätevää ajattelua, oli ainakin pakko uskoa Punaisen torin vappuparaateissa esiteltyihin tankkeihin ja raketteihin.

Se ei kuitenkaan jaksanut innostaa Saarikosken kaltaista intellektuellia. Se taisi olla lähinnä vaistomaista antipatiaa. Neuvostosysteemin koittaessa olisivat kyllä pian apurahat loppuneet.

Kun puolen vuosisataa sitten tähän päivään tähyttiin

 

Kurkistus tulevaisuuteen

 

Katse vuoteen 2020. Julkaisija Foreign Policy Association. Suomentanut Rsto Varteva. Weilin+Göös 1970. 244 s. Alkuteos Toward the Year 2018. (Copyright 1968 by Foreign Policy Association.)

 

Tässä kirjassa 14 arvostettua alansa spesialistia esittää arvionsa siitä, millainen maailma on viidenkymmenen vuoden kuluttua ja mihin muutos perustuu. Nythän me tiedämme, miten kävi.

Kirjaa voi pitää hyvin informoitujen tutkijoiden vakavana yrityksenä nähdä tulevaisuuteen eikä se kuulu siihen ”Vuoden 2000 ihmeitä” -kirjalllisuuteen, jossa fantasia laukkasi valtoimenaan.

Meikäläisen ikäiselle kirja palauttaa hyvin mieleen nuoruusajat ja muistuttaa terveellisellä tavalla siitä, miten puutteellista ymmärryksemme maailmamme tulevaisuudesta oli silloin ja on nytkin.

Sellaisia ”mustia joutsenia” kuin Lähi-idän tapahtumien aiheuttama öljyriisi, joka oli jo aivan nurkan takana, ei vielä aavistettu. Ei liioin sitä, että kaikki lentomatkustajat joutuisivat joidenkin fanaattisten ääliöiden takia jopa tunteja kestävään turvatarkastukseen. Tässä kirjassa kaavailtiin maahantulotarkastuksen tekemistä kaikille silmänräpäyksellisesti tietokoneella.

Tietokoneiden tavaton potentiaali tunnettiin jo ja sen nopeaa kasvua osattiin odottaa. Sen sijaan ei kyetty odottamaan sellaista mahdollisuutta, että kaikki ihmiset oppisivat tehokkaasti käyttämään tietokonetta. Hiiristä ja windowsista ei vielä ollut tietoa ja koneiden käyttämiseen ajateltiin tarvittavan spesialisteja.

Tietokoneen kyky puhua ja ymmärtää puhetta oli esille nostettu kysymys, jonka ratkaiseminen joskus tulevaisuudessa oli todennäköistä. Vuonna 1970 tietokoneen voivat tehdä kysymyksiä vain hankalaa nauhurimenetelmää käyttäen. Tulevaisuudessa asia voitaisiin hoitaa nappia painamalla ja saada vastaus puheena muistiin tallennetusta tekstistä.

 Suuremmat toiveet kielirajojen voittamisessa kohdistuivat televisioon. Sen avulla saatettaisiin päästä myös englannin yleiskielen käyttöön kaikkialla englanninkielisessä maailmassa sen sijaan, että se taantuisi erityyppisiksi vaikeatajuisiksi murteiksi, kuten tuolla hetkellä näytti tapahtuvan. Englannin globaali ylivalta ei tainnut tulle vielä tutkijan mieleen.

Jonkinlainen maailmanlaajuinen verkko väikkyi ATK-spesialistin mielessä ja jop kaupallinen näköpuhelin oli tulossa markkinoille, tosin vain tietyille asemille, jonne puhujien oli mentävä. Kännykät ja niiden kytkentä maailmanlaajuiseen verkkoon eivät vielä olleet vakavan kuvittelun piirissä.

Kuitenkin voitiin havaita tietokoneiden nopeutuvan samalla kuin niiden koko pieneni ja niiden kykyyn tulevaisuudessa ratkaista erittäin vaikeita prosesseja kuten sään ja ilmaston muutoksen ennustamista pidettiin todennäköisenä.

Itse ilmastonmuutoksen yhteydessä suurimpia ongelmia olivat sääilmiöiden hallinta muun muassa paikallisesti kylvämällä pilviin kemikaaleja, estämällä raesateita ja karkottamalla sumua lentokentiltä. Nämä menetelmät tulisivat kehittymään.

 Toki myös ilmakehän suuri epästabiilisuus tunnettiin ja muistettiin ne arvaamattomat prosessit, jotka olivat aikoinaan muuttaneet ilmastoa valtavasti. Hiilidioksidin lisääntymisellä oli ilmeisesti ollut lievä lämpötilaa lisäävä vaikutus, joka ei vaikuttanut hälyttävältä.

Tulevaisuuden peruspilarit löytyivät kuitenkin väestönkasvusta, energian ja raaka-aineiden riittävyydestä ja taloudesta. Ne hallitsivat myös politiikkaa ja voimasuhteita.

Väestönkasvu muuttaisi sekä valtioiden absoluuttista että suhteellista kokoa. YK:n ennusteen mukaan maapallon väkiluku kaksinkertaistuisi jo 20 vuodessa eli vuoteen 2000 mennessä. Ylimmän arvion mukaan se olisi 7 miljardia, alimman 5,4 milhardia.

Vuonna 2020 maapallolla sen sijaan asuisi jo 9,7 miljardia ihmistä, niistä Itä-Aasiassa (paitsi Japani) 2016 miljoonaa, Euroopassa 657 miljoonaa, Etelä-Aasiassa 3515  miljoonaa ja Afrikassa 1266 miljoonaa.

Pohjois-Amerikan väkiluku olisi 496 miljoonaa ja Neuvostoliiton 532 miljoonaa. Prosentuaalisesti kehittyneen maailman väkiluku vähenisi vuoden 1965 31,50:stä vuoden 2018 20,39:ään. Kehitysmaiden väkiluvun osuus sen sijaan kasvaisi 68,50:stä 79,61:een.

Eniten putoaisi Euroopan suhteellinen osuus: noin 50%:lla eli 13,5:stä 6,8%:iin.

Tässä ei siis otettu ihan vakavasti sitä mahdollisuutta, että ns. kehitysmaat todella kehittyisivät ja lakkaisivat olemasta alikehittyneitä eli takapajuisim, mitä tuolla uudella eufemistisella sanalla kehitysmaat juuri tarkoitettiin.

Intiassa enempää kuin Kiinassa ei kirjoittajan mukaan ollut odotettavissa merkittävää syntyvyyden alenemista. Nämä maat pysyisivät myös takapajuisuuden esimerkkeinä.

Ennusteita ei ollut saatu pelkästään lineaarista kasvua olettaen. Syntyvyyden väheneminen yhteiskunnan kehittyessä ymmärrettiin jo, mutta ei sen merkityksen suuruutta eikä joidenkin maiden kykyä irtautua takapajuisuuden noidankehästä.

Merkittävää kyllä, kirjassa uskottiin, että to valtava ihmismäärä oli mahdollista ruokkia perinteisin menetelmin. Nykytekniikan mahdollistamat halvat lannoitteet ja rahdit pelastaisivat nälkäkuolemalta.

Kolmea suuretta käyttäen näytti maailmassa olevan vuonna 2020 kymmenen suurvaltaa, joista Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olisivat edelleen supervaltoja, Japani, Länsi-Saksa, Kiina ja Englanti olisivat suurvaltoja ja Intia, Italia ja Kanada keskisuuria valtoja.

BKT:ssä per capita USA oli maailman johtaja ja sen vuoden 1970 tason saavuttamiseen tarvitsisivat eri maat eripituisia ajanjaksoja: Ruotsi 11 vuotta, Neuvostoliitto 28 vuotta, Kiina 101 vuotta ja Indonesia 593 vuotta vain muutaman esimerkin ottaakseni. Itä- Saksallakin tämä sen sijaan onnistuisi 17 vuodessa.

Voimme todeta, että tämä oli sitä aikaa, jolloin sekä U.K. Kekkonen että Englannin pääministeri Harold MacMillan olivat huolestuneita siitä, mitä tapahtuisi silloin, kun (ei siis ”jos”) Neuvostoliiton elintaso ohittaisi monet kapitalistiset maat

Yhdysvalloissa sen sijaan kaikki näytti menevän aina vain huikean hyvin. Elintaso kohoaisi vuoden 1965 tasolta 3-6 kertaiseksi ja samaan aikaan vapaa-aika lisääntyisi. Joka 12. perhe olisi miljonäärejä.

Kiinan tulevaisuutta pidettiin tällöin, kulttuurivallankumouksen jälkeisessä krapulassa aika harmaana, mutta Aasian tuotanto tulisi kyllä kasvamaan kahdeksasosasta neljännekseen maailman tuotannosta. Pääosin tämä johtuisi Japanin kasvusta. 1980- luvullahan Japani näytti jopa yksin jyräävän koko muun maailman.

Kiinan köyhyys oli joka tapauksessa selviö: vuoteen 2020 mennessä Japani ohittaisi BKT/capita mittarilla Yhdysvallat 33200 dollarillaan Yhdysvaltojen 18600 vastaan. Kiina tulisi yhdeksänneksi vaatimattomilla 681 dollarillaan.

Kiinan jääminen kovin perifeeriseen asemaan on hieman outoa, kun otetaan huomioon, että jo 1960-luvulla saksalainen Wilhelm Fucks ennusti Kiinan nousevan koko maailman huipulle jo 2000-luvulla. (vrt. Vihavainen: Haun merkittävä ennuste tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Yhtä kaikki, kaikessa vajavuudessaan tämä kirja on vaikuttava todista siitä maailmankuvasta, joka vallitsi puoli vuosisataa sitten. Monet asiat, joita emme tule ajatelleeksi, erottavan meidät tuosta aikakaudesta, jota emme voi ymmärtää ottamatta huomioon sen käsityksiä tulevaisuudesta.