Mukanajuoksijoita?

 

Saarikosken matkaseura

 

Saarikoski on ilmiönä kiinnostavampi kuin henkilönä. Henkilönä hän oli hyvin poikkeuksellinen ja ilmeisesti hän myös halusi olla pikemminkin oman fiktionsa tuote kuin tavallisilla mitoilla mitattava ihminen, jolla on  normaaleja tavoitteita tässä maailmassa.

Pidän todennäköisenä, että hänen ihailijansa enimmäkseen ihailivat juuri tuota boheemin neron imagoa, joka oli irtaantunut suomalaisesta hieman harmaasta ja tylsän hitaasti, joskin vakaasti paranevasta, liian tylsästä todellisuudesta.

Millainen oikeastaan oli tämän profeetan seurakunta, keitä olivat hänen matkatoverinsa (ven. sputniki)?

Vaikka Saarikoski kuoli jo alle 50-vuotiaana, kattaa hänen niin sanottu tietoinen elämänsä sentään yhden sukupolven mitan. Siinä ajassa muuttui sekä maa että kansa ja jopa hämmästyttävän perusteellisesti. Olihan tämä aika itse asiassa aivan ennenkuulumattoman vallankumouksen näyttämö.

Tietenkään itse näyttelijät eivät ymmärtäneet, mitä olivat tekemässä, mutta sehän onkin täysin normaalia. Tällä kertaa kyllä oli poikkeuksellisen irvokasta, kun änkyrät 1970-luvulla huusivat teoriansa osoittamista kurjistumisen kauhuista juuri samaan aikaan kun odottamaton elintason nousu kiidätti kansaa yltäkylläisen yhteiskunnan kulutusjuhlaan.

Joka tapauksessa Saarikosken Neuvostoliittoihailu alkoi Hruštšovin aikana, jolloin stalinismi tuomittiin ainakin puolittain ja kuluttajaystävällisempi politiikka alkoi vihdoinkin kantaa huolta myös sosialismin maan pienen ihmisen tarpeista.

Kun Neuvostoliiton kasvuluvut olivat hyvin imponoivia, voitiin laskea, milloin sen elintaso ohittaisi lännen ja tuossa maassahan sitä paitsi rakennettiin vuodesta 1961 lähtien suunnitelmallisesti kommunismia. Tuon ihanuuden koittamisen rinnalla USA:n elintason ohittaminen oli pikkujuttu, joka sijoitettiin vuoden 1975 paikkeille. Sen jälkeen USA jätettäisiin ”kauas taakse”, kertoi puolueohjelma kaikella arvovallallaan.

Nämä tarinat otettiin myös lännen vastuunalaisilla tahoilla vakavasti. Sekä Englannin pääministeri, konservatiivi Harold Macmillan että Urho Kekkonen pitivät ainakin ylivoimaista talouskasvua monine seuraamuksineen uskottavana asiana.

Suomen akateemiseen nuorisoon eikä juuri muuhunkaan nuorisoon tämä hyvä sanoma ei tuossa vaiheessa tehonnut lainkaan, mikä hyvin ilmeni Helsingin nuorisofestivaalien saamasta vastaanotosta. Neuvostoliiton suuri hetki suomalaisten ihanteena sijoittui 1970-luvulle, Brežnevin kauteen.

Saarikosken kääntyminen uusien jumalien puoleen oli poikkeus. Hän kulki joukkojen edellä ja istui siellä, missä ”rauhanfestivaalin” propagandamaakarit istuivat.

Miksi nuoret intellektuellit eivät menneet Hruštšovin loistavien lupausten perässä, vaan sen sijaan innostuivat vasta Brežnevin lähinnä kornista retoriikasta, voi vain kysyä, vaikka aiheellisempaa on ehkä kysyä, miksi Saarikoski meni mukaan jo kauan ennen suurta taistolaisaaltoa. Hänen kohdallaan kyse lienee paljolta ollut isäkapinasta, vaikka näyttää selvältä, että hän isänä oli paljon kehnompi, poissaolevampi ja ennen kaikkea juopompi kuin oma Simo-isänsä.

Mutta eihän näitä asioita niin rationaalisesti hoideta. Kovin syytös omaa isää vastaan oli Saarikoskella se, että tämä oli ollut epärehellinen. Sitä hän julisti vielä muistotilaisuudessa, mikä tuskin osoittaa erityisen hyvää makua, mutta kaiketi kyllä asian tärkeyttä.

Suuri selittäjä tässä mahtanee olla sukupolviero. Saarikoski kuului toiseen kohorttiin kuin ne suuret ikäluokat, jotka olivat valinneet hänet yhdeksi symbolikseen ja idolikseen -till häften blott förstådd, men älskad desto mer.

Suuret ikäluokat taas olivat todellinen lauma uutta ainesta, jonka takia oli rakennettava epälukuinen määrä uusia kouluja ja joka vyörytti myös yliopiston pelkällä massallaan.

Tämä joukko oli intellektuaalisesti aivan neitseellistä ja otti vastaan miltei mitä tahansa älyllisen perinteen häiritsemättä. Sen keskuudessa syntyi nopeasti eräänlainen körttiläisyyden uusi versio, jonka suuri Siion sijoittui Vainikkalan itäpuolelle.

Saarikosken suuri aika oli ennen tämän suuren junttavallankumouksellisen brežnevismin nousua, aikana jolloin asioista vähän tietävät saattoivat hyvinkin pitää Neuvostoliittoa suurena lupauksena paremmasta maailmasta ja ainakin vaihtoehtona tehottomalle ja saastuttavalle kapitalismille. Moni uskovaisista lienee ollut aivan rehellinenkin, ilman tarvetta ns. kaksoisjatteluun.

1970-luvulla oli jo ilmeisen vaikeaa olla enää sanan varsinaisessa merkityksessä neuvostoliittolaisen kommunismin ihailija. Itse tuon kommunismin julistettu saapumisaika (1980) oli jo 1960-luvulla virallisesti todettu vääräksi ja koko idea haisi pahoin falskille. Eihän siihen tulevaisuuteen kukaan enää uskonut. Vain sana oli jäänyt puolueen nimeen. Kysymys rehellisyydestä nousi nyt keskeiseksi.

Jo vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen olisi luullut karkottavan puolueesta koko älymystön, mutta Suomessa olikin käynyt tasan päinvastoin. Nyt oli aidosti autoritaarisella persoonallisuudella mitä ihailla varauksettomasti. Uskoa siinä vaadittiin, mutta sitähän toveripiireistä löytyi. Kun Neuvostoliitto sitten vuonna 1979 hyökkäsi Afganistaniin, alkoivat uskon sankarien rivit jo rakoilla, mutta täydestä romahduksesta ei ollut puhettakaan. Eivät uusstalinistit mitään pasifisteja olleet tai edes vegetariaaneja.

Saarikoskenkin vilpitöntä mieltä voisi epäillä, mikäli hän olisi normaali järjen avulla orientoituva intellektuelli. Tietoa siitä, millainen Neuvostoliiton historia ja sen nykytilakin olivat, löytyi kyllä Suomestakin yllin kyllin, ainakin vierailla kielillä. Pelkästään suomenkielen varassa olevillakin oli käytettävissään Poika Tuominen ja Unto Parvilahti.

Mutta molemmat nämä olivat niin sanotusti odiöösejä tyyppejä. Argumentum ad hominen oli Neuvostoliitossa ja sitä tukevissa piireissä itse asiassa se viimeinen ja kaunein todiste asiasta kuin asiasta ja niinpä nuo tarinat voitiin vihaisesti lakaista maton alle.

1970-luvun puolivälissä ilmestyin sitten Solženitsynin Gulag, jonka sanoma torjuttiin vanhalla rutiinilla. Arvo Ylärakkolan Gylling-elämäkerta vuonna 1976 toi taas esille totuutta Itä-Karjalan isosta vihasta, josta kyllä oli muutenkin tietoa olemassa, vaikka se pysyi poissa suomalaisesta julkisuudesta.

Suomalaiseen stalinismiin ei näyttänyt tehoavan oikeastaan mikään ja se sinnitteli suurena intellektuaalisen vaihtoehtona aina perestroikaan saakka. Vasta kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri kaikella arvovallallaan kertoi, että valhe oli valhetta, se oli pakko uskoa. Valheellisuudesta syytetty Simo Saarikoski oli tainnut koko ajan ymmärtää asiat poikaansa paremmin.

Traumojahan tuosta aikakaudesta jäi ja jälkikäteenkin monet ovat katkeria, mikäli noita aikoja ja asioita muistellaan, olihan se niin autuasta päästä vapaaksi järjen kahleista ja veisata yhdessä massojen kanssa, olkoonkin, että kyseessä olivat vain ns. kulttuurityöntekijät.

Saarikoski, jonka emotionaalinen veto anti-intellektualismin suuntaan oli ollut hyvinkin voimakas, sai lopulta kylläkseen koko asiasta jo ennen kuin häntä matkan päästä seurailevat massat siihen pystyivät.

Taistolaisiinhan Saarikoski ei koskaan kuulunutkaan, mutta innostui joskus enemmän tai vähemmän vakavasti haikailemaan, että maa, tämä tylsä suomi, tarvitsisi kunnon väkivaltaa. Konekivääri tekisi jälkeä…

Houreitaan setvivän intellektuellin todellista mielenmaisemaa kuvitelmat verisestä sisällissodasta tuskin ihan oikeasti heijastivat. Vähänkö sitä joskus manaillaan, että tarvittaisiin kirvestä tai ainakin suurta nuijaa, kun asiat eivät mene mielen mukaan. On äärimmäisen epätodennäköistä, että runoilija olisi ihan tosissaan ryhtynyt tekemään jotain sellaista kuin kollegat Saksassa.

Romanssi Neuvostoliiton kanssa kesti aikansa ja päättyi aikanaan, kuten muutkin romanssit. Se oli ilmeisesti helpompi kuin suhde Mia Berneriin, jossa heiveröinen juoppo sai jatkuvasti olla altavastaajana ja usein päänahka pullon iskuista haljenneena.

1980-luvun Neuvostoliitto oli jotakin muuta kuin 1960-luvun alun lupaavalta näyttänyt irtiotto, joka tuntui antavan katetta leuhkinnalle: ”Me hautaamme teidät”! Neuvostoideologiaanhan kuului, että juuri tuo valtio oli ihmiskunnan vapautumisen projektin todellinen jatkaja, sen jälkeläinen jolle tulevaisuus kuului. Tiensä päähän ehtinyt kapitalismi oli sosialismin synnyttäjä, jonka aika oli päättymässä, kuten on luonnon järjestys.

Kun Neuvostoliiton kantamien tarinoiden uskottavuus hävisi, siellä alettiin yhä useammin puhua reaalisosialismista. Ellei uskottu ns. tieteellisen kommunismin ennustamaa tulevaisuutta tai edes Marxin ja Engelsin pyhää ja ikuisesti pätevää ajattelua, oli ainakin pakko uskoa Punaisen torin vappuparaateissa esiteltyihin tankkeihin ja raketteihin.

Se ei kuitenkaan jaksanut innostaa Saarikosken kaltaista intellektuellia. Se taisi olla lähinnä vaistomaista antipatiaa. Neuvostosysteemin koittaessa olisivat kyllä pian apurahat loppuneet.