lauantai 25. toukokuuta 2019
Neuvostoihminen
tiistai 16. heinäkuuta 2024
Silloin kaikki oli toisin
Totalitarismi kaiken takana
Vuonna 1972 löin Valeri Zintšenkon
kanssa vetoa siitä, eletäänkö Neuvostoliitossa vuonna 2000 kommunistisessa yhteiskunnassa.
Valeri oli neuvostoihminen.
Sukunimen perusteella hän oli ukrainalainen, mutta tietenkin puhui venäjää
kuten kaikki muutkin ja oli lähtöisin jostakin Keski-Aasian tasavallasta,
muistaakseni peräti Turkmenistanista, mutta eihän sillä ollut väliä.
Käsitettä kehittynyt eli kypsä
sosialismi (ks. Vihavainen:
Haun kehittynyt sosialismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ei
vielä ollut keksitty, mutta neuvostoihminen (ks. Vihavainen:
Haun neuvostoihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli kyllä
todellisuutta. Hänelle oli kansallisuus yhdentekevä asia, mutta uuden ja
tulevan yhteiskunnan reaaliat sitäkin tärkeämpiä.
Tämä oli sitä aikaa, kun
Neuvostoliiton talouden ja siis myös elintason katsottiin ennen pitkää
ohittavan useat länsimaat (ks. Vihavainen: Haun
macmillan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja niin Urho Kekkonen
kuin Harold Macmillan pohtivat, miten silloin vastattaisiin sen ideologiseen
haasteeseen.
Juuri samaisena syksynä vuonna 1972
tosin tapahtui, että ilmaisen leivän rajaton antaminen opiskelijaruokalassa
loppui ja valtava kampanja leivän säästämiseksi (älkää syöttäkö niitä sikojanne
leivällä!) kävi kautta koko laajan neuvostojen maan.
Se oli taas yksi osoitus siitä,
ettei kaikki vain mitenkään suostunut menemään suunnitelmien mukaan, ei vaikka
Neuvostoliitto oli maailman suurin ja mahtavin maa ja vielä tieteellisesti
hallittu ja väkiluvultaankin isoin, mikäli nyt otettiin lukuun vain vakavasti
otettavat maat.
Se oli kirjoitus seinällä, mutta
eiväthän ihmiset, jotka uskovat, osaa lukea ja vaikka osaisivat, eivät halua.
Valeri siis uskoi, että tulossa on
se kommunistinen yhtyeiskunta (Vihavainen:
Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)),
joka oli juhlallisesti luvattu NKP:n III puolueohjelmassa.
Valeri ei ollut uskossaan yksin ja
vaikutti asiastaan varmalta. Tuohon aikaan sen uskon takana oli maailman
eturivin tiede akatemioineen ja tekniikka avaruusihmeinenen. Näin asian ainakin
vakuutettiin olevan (on nimittäin tiedettä, meinaan).
Minulla ei oikeastaan ollut mitään
kunnon argumentteja omalle skeptiselle kannalleni ja ehkä siitä nyt en ihan
satavarma ollutkaan. Miksi olisin ollut? eihän kukaan voi tulevaisuutta tuntea.
Joka tapauksessa olimme Valerin
kanssa erimielisiä ihan rauhallisesti, ilman mitään riitaa tai
tunteenpurkauksia, jollaisia olisi pidetty intellektuelleille sopimattominakin.
Usko kommunistisen yhteiskunnan
tulemiseen hiipui tutkimusten mukaan Venäjällä (ja kenties hieman Suomessakin)
1970-luvun loppuun mennessä ja havaitsin itse saman ilmiön ystävieni
keskuudessa. Olin sattunut joutumaan älykköseuraan, jossa systeemin arvosteleminen
ja 1970-luvun alussa oli kaiken viisauden alku. Näkemykset kuitenkin kovenivat suuresti
1970-luvulla.
Kun totalitaariselle paskapuheelle
(jerunda) tyydyttiin vain nauramaan 1970-luvun alussa, puhuttiin
vuosikymmenen lopulla ja etenkin 1980-luvulla jo rosvokoplasta, joka piti
kokonaista kansakuntaa ja itse asiassa useampiakin panttivankinaan.
Älyllisestä kritiikistä oli
siirrytty avoimeen, antikommunismiin, mikä
oli jo siirtymistä ideologiaan kaikkine seuraamuksineen.
1980-luvulla kommunismin ideologia
sai sitten jo pahan ja näkyvän vuodon, ikään kuin torpedo olisi osunut
valtavaan taistelulaivaan. Toki voitiin aina puhua reaalisosialismista: tässä
se on, mitä on mahdollista saada aikaan ja onhan se systeemi aina älykkäämpi ja
humaanimpi (!) kuin kapitalismi ja sitä paitsi vahvempi.
Vasta 1990-luvulla ja itse asiassa
tarkkaan ottaen vuoden 1991 kevään jälkeen koko hallinnon arvovalta vasta
romahti täydellisesti ja äkillisesti. Oli kuin teräskolossi olisi kääntynyt äkkiä
pystyyn ja vajonnut suurella kohinalla ja ryskeellä meren syvyyksiin.
Neuvostoliitto hajosi ilman
seremonioita Belovežskaja puštšan vaatimattomassa kokouksessa, joka symbolisesti
pidetiin aarniometsässä, missä Euroopan viimeiset biisonit elävät. Eutoopan biisoni
eli visentti (zubr)) tarkoittaa venäjässä myös viimeisiä ideologiaansa
lukkiutuneita ihmisiä, fossiileja neuvostoajoilta. Zubrovkasta puhutaan
jossakin sitten erikseen.
Niin vain hävisi yhtäkkiä ja jälkiä
jättämättä ysi maailmanhistorian merkillisimmistä ja mahtavimmista utopioista.
Normaali elämä saattoi alkaa.
Vai kuinka sininä oikein kävikään?
Kun nyt katselee niitä lukemattomia yrityksiä selittää Venäjän erityisyyttä mongolivalloituksella
ja Iivana Julmalla, ei voi kuin ihmetellä sitä sokeutta, joka estää katseen
kohdistumista paljon läheisempään aikaan ja seitsemänkymmenen vuoden pituiseen
totalitarismin valtakauteen.
Silloin kun tuo totalitaarinen
systeemi oli pystyssä, osoitti suurta intellektuaalista rohkeutta ajatella sitä
vain venäläisyyden ja venäläisen tradition jatkumona, vaikka se olikin vannonut
olevansa totaalinen murros koko kulttuurissa. Näinhän sitten teki Richard Pipes
ehkä merkittävimpänä kaikista.
Oliko se tuollainen murros vai ei? Lopahtiko
koko uuden systeemin vaikutus noin vain itsekseen omaan mahdottomuuteensa ja
sulivatko ideologiset lumiukot luonnon pakosta kohdatessaan läntisen
konsumerismin ylivertaisuuden?
Totalitarismiin ei ole tehty tiliä
Neuvostoliitossa, sanotaan. Tässä on vinha perä, mutta ei siihen ole kunnolla
tilittäydytty lännessäkään. Ellei ymmärretä, että totalitarismi kuitenkin
kaikitenkin merkitsi jyrkkää katkosta entiseen verrattuna, ei ymmärretä enempää
kommunistista kuin nykyistäkään Venäjää.
Tässä tekee nyt mieli palauttaa
mieleen erään tavattoman merkittävän aikalaistodistajan henkilö. Hän, Aleksandr
Jakovlev, oli aikansa suuria symbolisia hahmoja, jonka teoksia olisi viimeinkin
saatava myös suomeksi.
Mutta tässä nyt hiukan Jakovlevista
ja totalitarismista:
tiistai 13. marraskuuta 2018
Harmaa eminenssi
Richard Pipes, Alexander
Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De
Kalb, 2016, 151 s.
Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on
ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan
arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.
Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin
sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen
hajottamiseen.
Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän
myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin
sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja
väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.
Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä
ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä
koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.
Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937,
aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka
tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin
luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä
varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.
Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että
ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni
syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.
Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita
olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin
Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset
paljastettiin.
Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä
voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain
sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin
noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.
Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin,
Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että
systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi
pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.
Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo
oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.
Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä,
mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen
jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.
Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on
tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä
pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös
intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.
Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev
”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta.
Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti
pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.
Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja
tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli
suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja,
mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.
Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin
liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata
siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään
kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.
Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli
petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.
Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien
julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen
sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli
määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi
viimeiseksi.
Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu
strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi
neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.
Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo
nähty ja tullaan näkemään.
Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli
siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut
pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.
Toki tämä
tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa
etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy.
Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista
aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea
ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.
torstai 23. lokakuuta 2025
El pueblo unido
Euroopan
kansat ja suuri dissoluutio
Puhe
kansakuntien kuolemasta on ollut muuan älymystön valtavirran teema jo
parin-kolmen sukupolven ajan. Sitä alkeistotuutta, ettei kansakuntaa ole olemassa,
ellei sen haluta olevan olemassa, on toistettu kuin suurtakin intellektuaalista
löytöä: kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä! Lakataan nyt siis
kuvittelemasta. No nonsense.
Itse asiassa
näyttää tapahtuneen se, mitä Marx ja Engels ennustivat: kansakunta on
kapitalismin luomus. Kun kapitalismi (tai sitä seuraava talousjärjestelmä) ei
sitä enää tarvitse, se häviää, kuolee pois. Globaalismin maailmalle kansakunta
on aivan turha luomus.
On
havaittavissa, että tämän ajattelun muodikkuus sattuu yhteen toisen teeman
kanssa: kulttuurin individualisaation ja hedonistisen ”filosofian”. Sekä
kansakunnille että ihmisille on tapahtumassa prosessi, josta ranskassa ja
englannissa käytetään termiä dissolution. Sehän viittaa paitsi hajoamiseen
sanan konkreettisessa mielessä, myös ihmisen vajoamiseen.
Kansakunta on yksilöä ylempänä, mikä individualistisen
hedonismin näkökulmasta olisi mahdotonta ja loukkaavaa. Maailmankylässä ovat
kansakunnat paitsi turhia, myös potentiaalisesti vaarallisia asioita ja
johdattavat ihmiset väärille, irrationaalisille poluille.
Jo Bertrand
Russell varoitti maailmaa epäitsekkäistä ja aatteellisista ihmisistä: he, ja
nimenomaan he panivat maailman sekaisin ja ryhtyivät tappelemaan aivan
mielettömistä ja turhista asioista. Valistunut oman edun tavoittelu olisi ollut
paljon selvempi ja suorempi tie ainoaan mahdolliseen onneen ja edistykseen.
Mitä sitä paitsi
merkitsi kansakunta? Ilmeisen ylpeänä vaativasta älyllisestä suorituksestaan aikamme
älymystö ja sen hangaround-jäsenten laajat joukot totesivat, että he kyllä
näkivät ympärillään ihmisiä, mutta eivät missään kansakuntaa. Miten sellainen
voisi olla mahdollinenkaan, kun se koostuisi miljoonista erilaisista ihmisistä
ja jopa ihmisryhmistä?
Niinhän ne koostuvat. Englannissa Britannia yhdistää niin skotit, walesilaiset
ja irlantilaiset ainakin osin ja lisäksi muita pienempiä joukkoja. Ranskassa
provencelaiset ja bretagnelaiset, elsassilaiset ja oksitaanit ajettiin kerran väkivalloin
samaan muottiin. Jopa tuo kuuluisa ”Hexagon” on sisäisesti hyvinkin hajanainen.
Ja mitäpä sanoisimmekaan
Espanjasta, jossa castellanon ohella miljoonat puhuvat muita kieliä, kuten
katalaania, baskia ja portugalia. Italia räätälöitiin liittämällä langobardien ja
muiden maahanmuuttajien asuttamaan pohjoiseen etelä, jota monet Rooman pohjoispuolella
yhä pitävät Afrikan osana. Saksasta ja sen varsin myöhäisestä muodostumisesta
en tässä puhukaan (vrt. Vihavainen: Haun
michel tulokset).
Yhtä kaikki
kansakunnat ainakin vielä äsken olivat olemassa. Kuten Lenin sanoi eräälle
innokkaalle internationalistille: on yhtä tyhjän kanssa olla tunnustamatta
Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Kansakunta
(natsija) nyt vain on olemassa ja kyllä pakottaa tunnustamaan itsensä.
Kaikessa epäkäytännöllisessä
rabulismissaan Lenin sentään ymmärsi, että kuten sanakin on teko, on ihmisten
mielissä syntynyt yhteys, kansakunta, mitä reaalisin asia. Sen olemassaolo ei riipu
siitä, mitä ulkopuoliset asiasta ajattelevat. Sen sijaan toki nuo ihmiset itse
voivat ruveta ajattelemaan toisin. Silloin se voi hävitä.
Silloin seuraa
dissoluutio. Käytän tätä termiä, jolle ei ole selkeää vastinetta kielessämme,
koska se viittaa nimenomaan hajoamiseen, rajojen hövimiseen. Se, mikkä oli
solidia, lakkaa pöysymästä koossa. Tähän tapaan Merriam et Websterin sanakirja
kertoo itse termistä:
dis·so·lu·tion ˌdi-sə-ˈlü-shən
1
: the
act or process of dissolving:
such as
a
: separation
into component parts
b(1)
(2)
: death
grew convinced
of his friend's approaching dissolution—Elinor Wylie
c
: termination
or destruction by breaking down, disrupting, or dispersing
the dissolution of
the republic
their
marriage's dissolution
d
: the
dissolving of an assembly or organization
the dissolution of
the legislature
e
chemistry : liquefaction
the dissolution of
ice
2
: a dissolute or
indulgent act or practice.
Tuo viimemainittu
asia (myös ranskaksi hieman vanhanaikainen ja siis vielä rappeutumaton ilmaus: Corruption,
débauche (➙ dissolu) on
läntiselle hedonistiselle kulttuurille ominainen ja jopa keskeinen asia.
Solidi ihmisluonne
ja kansaluonne ovat hajonneet, atomisoituneet. Jopa ydinperheen aiemmin
oletettu keskinäinen solidaarisuus on muuttunut oudoksi ja vastustettavaksi
asiaksi. Avioero on yhtä normaali asia kuin avioliitto ja sen tavoitteet ovat
puhtaasti hedonistiset.
Eurooppalaisen
kulttuurin siirtyminen tähän vaiheeseen oli jo hyvän matkaa menossa ennen
sotia, mutta sodat toivat mutkan matkaan ja nostivat pinnalle chauvinismin. Se
oli paluuta vanhaan ja saattoi itse asiassa tuottaa ihmisille sadomasokistista
nautintoa, mitta en nyt jatka tätä teemaa.
Jos tässä
palataan taas Venäjään, voidaan todeta, että venäläisen filosofian suurin teema
on aina ollut Venäjä ja venäläiset. Tässä suhteessa sitä ei voi verratakaan mihinkään
muuhun, vaikka kaikilla Euroopan kansakunnilla olisi, luoja paratkoon, kyllä
aihetta juuri samanlaiseen itsetutkisteluun.
Venäjä on aina
kokenut itsensä erikoislaatuiseksi eurooppalaisessa seurassa ja 1800-luvun
klassinen kirjallisuus todistaa siitä yhä uudelleen. Muuan suuri teema on ollut
se, että Venäjä on muuta Eurooppaa ja nimenomaan Länsi-Eurooppa jäljessä ja sen
täytyy ottaa se kiinni. Miten paljon se on jäljessä, on saanut erilaisia tulkintoja.
Stalin katsoi vuonna 1931, että etäisyys oli sata vuotta.
Toki Stalin piti
silloin puhetta ja retoriikka tarvitsee aina yksikertaistuksia ja liioitteluja
tullakseen tehokkaaksi. Siitä, että Venäjä oli jäljessä, eli eri aikaa, hän
epäilemättä oli aivan oikeassa.
Toista aikaa
Venäjä nytkin elää. Dissoluutti länsi miettii ehtimiseen sitä siitä, ettei Venäjä
ole sen kanssa samalla tasolla, vaikka itse asiassa kannattaisi vain puhua keskinäisten
sääntöjen rikkomuksista.
Eurooppa ei enää
ole edistyksen synonyymi, jonka tasolle olisi ehdottomasti päästävä. Sen sijaan
se on dissoluution synonyymi, jolta toista aikakautta elävä kulttuuri kaikin
mokomin haluaa varjeltua.
Mutta nuo
keskinäiset säännöt ja velvollisuus niitä noudattaa, eivät ole riippuvaisia
kulttuurin kehitysvaiheesta. Ne pätevät kaikkiin asianosaisiin, dissoluutio sen
sijaan on lännelle spesifistä ja Venäjällä samassa muodossa vielä paljolti toteutumatta.
Siellä on omat tapansa kasvaa kieroon.
Venäjän yritys
harsia taas kokoon ne vanhan imperiumin maat, jotka Neuvostoliiton hajoaminen
vapautti, on anakronistinen. Ukrainan eroamista voi yrittää verrata
mahdolliseen Katalonian eroamikseen Espanjasta tai Skotlannin eroamiseen
Britanniasta.
Molemmissa
tapauksissa seuraisi nykymaailmassakin epäilemättä sanktioita, mutta tuskin
sotaa. Irlanti, jonka historia Britannian yhteydessä muistuttaa Ukrainan
historiaa Venäjän yhteydessä, tosiaan erosi emämaasta vasta aika äskettäin
verenvuodatuksen kautta, mutta siitä on jo sentään muutaman sukupolven verran
aikaa kulunut.
Tuli sanottua,
että venäläisyys on aina ollut venäläisten erityisen tutkivan mielenkiinnon
kohteena. Aikoinaan siihen oli tapana lukea paitsi isovenäläisyys (Velikaja rus)
mhyös ukrainalaisuus (Malaja Rus) ja valkovenäläisyys (Belaja Rus). Joskus
laskettiin munaan myös Galitsia (tšervonaja Rus). Tämä oli ido venäläinen
ajattelutapa.
Miten oli
mahdollista löytää tuollaiselle kokonaisuudelle jokin yhteinen nimittäjä yhteistä
keskusvaltaa lukuun ottamatta? Millainen saattoi olla vaikkapa muka yhteinen kansanluonne,
kun sellainen jopa Suomessakin hajoaa moniin eri heimojen ideaalityyppisiin
luonteisiin?
Vaikeita kysymyksiä,
mutta tässä jotakin niihin vastaamisesta Venäjän kohdalla:
auantai 25.
toukokuuta 2019
Neuvostoihminen
Klaus
Mehnert, Neuvostoihminen. Yritys luonnekuvaksi kolmentoista matkan
jälkeen Neuvostoliitossa vuosina 1929-59. Kirjayhtymä 1959,236 s.
1950-luvun
lopulla ja 1960-luvun alussa Neuvostoliiton mahti oli huipussaan.
Seitsenvuotissuunnitelma lupasi pikaista USA:n saavuttamista ja se luvattiin
sitten jättää kauas jälkeen myös elintasokilpailussa.
Nyt
neuvostokansalaiset toden teolla alkoivat saada myös uudenaikaisia
kulutustavaroita, jääkaapeista televisioihin. Autojakin ilmestyi, etenkin
propagandakuviin.
Sysäyksenomainen
nousu elintasossa oli joka tapauksessa tosiasia, samoin kuin Neuvostoliiton
johtoasema avaruuskilpailussa. Trendin oletettiin jatkuvan ja vievän maan aivan
uuteen yhteiskunnalliseen järjestelmään, kommunismiin, vuoteen 1980 mennessä.
Asian
vakuuttavuutta lisäsi se, että puolue hyvin painokkaasti pani koko arvovaltansa
peliin julistaessaan tuon uuden onnelan saavuttamista. Paratiisi oli jo aivan
nurkan takana.
Länsi oli
kukistumassa omaan mitättömyyteensä ja se tapahtuisi rauhanomaisesti.
Kommunistisessa yhteiskunnassa niukkuus olisi voitettu eikä siis rahaakaan enää
tarvittaisi. Jokainen ottaisi yhteisistä rikkauksista aina sen, mitä
tarvitsisi.
Läntisessä
maailmassa tämä herätti epäuskoa. Eihän ihminen noin käyttäytynyt.
Neuvostoliiton valtava tuotantopotentiaali saattaisi kyllä täyttää maan
kulutushyödykkeillä, mutta tuo ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle
tarpeidensa mukaan” utopia ei ollut tästä maailmasta.
Kollektiivisesti
ajattelevaa yleisen hyvän tavoittelijaa ei maailmaan syntyisi, vaan itse kukin
tulisi ennen muuta huolehtimaan itsestään ja lähimmistään. Oma suu on lähempänä
kuin kontin suu, oli systeemi mikä tahansa.
Sivumennen
sanoen, juuri tähän aikaan myös Otto Ville Kuusinen oli päässyt uransa
huipulle, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen presidiumiin (politbyroohon) ja
hänen papereistaan voimme havaita, että hänkin kuului skeptikoihin, vaikka ei
toki uskaltanut asettua poikkiteloin uuteen puolueohjelmaan nähden.
Joka tapauksessa
eräs maailmanhistorian kiinnostavimmista kysymyksistä kuului juuri tuohon
aikaan näin: Onko uudenlainen ihminen kyetty luomaan? Millainen hän on?
Klaus Mehnert
oli sopiva henkilö vastaamaan kysymykseen, sillä hän tunsi Venäjää vuosien
kokemuksesta ja puhui kieltä virheettömästi.
Mutta tämä ei
tietenkään riitä vielä kovin pitkälle. Lisäksi Mehnert tunsi erinomaisesti
klassista venäläistä kirjallisuutta ja oli saanut tilaisuuden tarkkailla
venäläisten ystäviensä reagointia ja sen muuttumista vuosien varrella. Hänelle
ei ollut helppo myydä humpuukia.
Mehnertin kirjan
nimestä Neuvostoihminen (Der Sowjetmensch) tuli sitten lännessäkin
tuttu termi. Filosofi Aleksandr Zinovjev antoi sille myöhemmin tieteellistä
määritelmää parodioivan muodon Homo Sovieticus, joka viittaa lajin
homo (ihminen) uuteen alalajiin.
Homo
sovieticusta monet kirjoittajat kuvailivat eri tavoin. Merkittävän tieteellisen
tutkimuksen hänestä teki maineikas sovjetologi Juri Levada kirjassaan Sovetki
prostoi tšelovek Советский простой человек: опыт социального
портрета на рубеже 90-х (Отв. ред. Ю. А. Левада. М.: Изд-во
«Мировой океан», 1993. - 300 с.).
Kuten tunnettua,
tämän ”uuden ihmisen” erikoislaadusta ja sen mahdollisesta säilymisestä meidän
päiviimme saakka on viime aikoinakin keskusteltu ja painavimman, tutkimukseen
perustuvan puheenvuoron on esittänyt Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov.
Mutta ei tästä
nyt sen enempää. Klaus Mehnertin kirja oli aikoinaan alan perusteos, jonka
tason ehkä saavutti sittemmin 1970-luvulla Hedrick Smithin teos The
Russians, joka myös käännettiin suomeksi (Venäläiset amerikkalaisen
silmin, WSOY 1976, 569 s.).
Mehnert ei
ottanut vakavasti sellaisen uuden ihmisen syntyä, josta propaganda puhui, mutta
ei myöskään kiistänyt sitä, että yhtä ja toista uuttakin oli syntynyt. Miten
muu olisi edes ollut mahdollista maassa, jossa nykyaikaisen valtion massiivinen
koneisto oli kokonaan valjastettu muuttamaan ihmisen käyttäytymistä ja
käsityksiä.
Tämä oli jo
erittäin merkittävä tulos, jota lukemattomat yksityiskohdat heijastivat.
Mehnert kykeni osoittamaan, ettei ollut syntynyt uudenlaista kollektivistia,
jolle aineelliset arvot olisivat olleet yhdentekeviä.
Itse
asiassa ne olivat venäläiselle hyvinkin tärkeitä ja se oli ymmärrettävää, sillä
vasta nyt aineellinen vauraus näytti olevan keskivertokansalaisen ulottuvilla.
Tilanne oli siis hieman samanlainen kuin tänäänkin.
Monet
tyypillisesti ”venäläiset” piirteet ihmisissä olivat taantuneet ja jotkut jopa
näyttivät kääntyneen vastakohdikseen. Irrationaalisuus oli kesytetty
määrätietoiselle menestykseen pyrkimisellä ja uskonnollisuus tungettu nurkkaan.
Bolševikit
olivat tahtoneet teollistamista ja saaneet sen, totesi Mehnert, joka oli voinut
seurata koko tarinaa 1920-luvun lopulta saakka. He olivat myös tarvinneet
koulutusta ja saaneet sen. Kaikki tämä palveli heitä.
Mutta he olivat
myös tarvinneet perhettä, joka alun perin oli tarkoitus hävittää. Se taas oli
linnoitus totalitarismia vastaan. Henkilökohtainen ei ollut poliittista ja
valtio pääsi tunkeutumaan perheen piiriin vain rajoitetusti.
Mehnertin
mielestä oli paradoksi, että kun valtio oli määrätietoisesti kasvattanut
”vasta-venäläistä”, se olikin tehnyt hänestä paljon vähemmän soveliaan
vallankäytön objektin, kuin hän oli ollut heti vallankumouksen jälkeen.
Porvarillistuminen
ja älyllistyminen olivat niitä tendenssejä, joille bolševikit mahtoivat tuskin
mitään.
Neuvostokansa
oli epäilemättä isänmaallista ja valtion kannalta luotettavaa, mikäli maahan
hyökättäisiin. Se oli kuitenkin paljon vähemmän maailmanvallankumouksesta
kiinnostunutta kuin maan johto. Ja tämähän meidän on tänäänkin syytä muistaa:
maailmanvallankumous pysyi aina Neuvostoliiton ohjelmassa, samoin kuin
kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen.
Henkinen vapaus,
demokratia, sosialismi ja nationalismi olivat lännessä jo kauan sitten
saavutettuja arvoja, viime mainittu oli jopa jo menettänyt loistonsa.
Neuvostoliitossa kaikki olivat vielä saavuttamatta ja kehityksensä
alkutaipaleella.
Kun sanottiin,
ettei lännessä ole aatteita, se tarkoitti vain sitä, että siellä ne jo oli
toteutettu.
Mehnertin
lohdullinen johtopäätös on, ettei länsi ole vielä menettänyt luovaa kykyään ja
lopullisesti hävinnyt kilpailussa Neuvostoliitolle ja idälle.
Sen oli
kuitenkin otettava haaste vastaan. Vapaus ei saisi muuttua kurittomuudeksi,
demokratia ei saisi johtaa anarkiaan eikä nationalismi johtaa kaikkien
luonnollisten siteiden kieltämiseen. Lännessä oli myös toteutettu eräitä
sosialismin perusosia, mutta sen hallinnassa oli vielä puutteita, joista
Mehnert ei lähemmin kerro.
Luulenpa, että
Mehnertin kirja oli poikkeuksellisen ansiokas opus ajallaan. Maailmanmatkaaja
Mehnert oli tuottelias kirjoittaja, joka sittemmin kirjoitti muun muassa
Kiinasta ja harjoitti saksalaisia itsetutkisteluja. Laajan kokemuspiirin tuoma
tervejärkisyys ja pitkä perspektiivi näyttävät olleen hänen muillekin
kirjoilleen tunnusomaisia.
tiistai 6. kesäkuuta 2023
Historiansa vangit?
Se vanha
venäläisyys ja uudet paketit
Hedrick Smith, Venäläiset
amerikkalaisen silmin. WSOY 1976, 569 s.
Kekkosen aikana
Suomessa julkaistiin hyvin niukasti sellaista Neuvostoliittoa koskevaa
kirjallisuutta, jota ei ollut kirjoitettu, painettu tai hyväksytty Moskovassa.
Mutta silti sitä ilmestyi, ensin 1950-luvun lopun suojasään aikana, jolloin
Poika Tuomisen muistelmien ohella saatiin suomeksi muun muassa Klaus Mehnertin Neuvostoihminen,
joka oli alansa valioita (ks. Vihavainen: Haun
mehnert tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).
The New York Timesin toimittajan Hedrick
Smithin laaja reportaasi Neuvostoliitosta, sen ihmisistä, arkipäivästä ja
juhlasta oli 1970-luvulla tapaus paitsi Suomessa myös laajemmin. Smith sai
seuraajia lähes välittömästi, kun hänen kollegansa Washington Postista Robert
Kaiser kirjoitti oman kirjansa. Muitakin tuli.
Joka tapauksessa
nuo kirjat lukeneena pidän Smithin kirjaa edelleen lajissaan parhaana ja se
myös tavallaan aloitti uuden aikakauden suhtautumisessa Neuvostoliittoon.
Sitähän oli yleisesti totuttu ajattelemaan hyvin kurinalaisena ja tehokkaana
valtiona, jossa kaikki tehdään suunnitelman mukaan ja joka on vääjäämättömästi
tavoittamassa ja sitten ohittamassa johtavia länsivaltoja aineellisen tuotannon
alalla ja samalla tietenkin myös hyvinvoinnissa -kuinkas muuten.
Tutkijoille ei
ollut salaisuus, että neuvostosysteemi oli itse asiassa hyvinkin tehoton ja
että jopa modernisaatio siellä oli länsimaisittain ajatellen jäänyt
toteutumatta laajalla maaseudulla, jossa elettiin yhä maahan kiinnitettyinä ja
lähinnä oman pienen yksityispalstan turvin. Koneiden sijasta käytettiin käsiä
ja kuokkaa.
Smith maalasi
leveällä pensselillä kuvan koko neuvostoyhteiskunnasta, joka oli paljossa
toisenlainen kuin amerikkalainen tai muutkaan läntiset yhteiskunnat.
Neuvostoihminen oli toisaalta tottelevainen eikä yrittänyt taistella valtaa
vastaan, käytännössä hän kuitenkin eli kuin anarkisti ja kiersi ja rikkoi
virallisia normeja aina, kun se oli tarpeen ja turvallista.
Mitä valtaan
tulee, arvioi Smith, että se oli maailma, jonka tavalliset kansalaiset kokivat
olevan kokonaan heistä erillään. Se ei ollut millään tavalla ”oma”, joten siihen
ei myöskään kohdistunut mitään erityisiä tunteita. Sitä vain oli syytä pelätä
ja kunnioittaa kujin luonnonvoimaa.
Tosin myös Smith
panee merkille vahvojen johtajien ihailun ja ottaa jopa lukunsa motoksi Nikolai
Karamzinin sanat 1800-luvun alusta, joissa kerrotaan, että venäläiset ovat
ylpeilleet juuri siitä, mistä ulkomaaliaset ovat heitä arvostelleet, nimittäin
sokeasta ja rajattomasta alistumisesta hallitsijan tahtoon silloinkin, kun hän
kaikkein sairaimmissa päähänpistoissaan on polkenut jalkoihinsa kaikki
oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden lait.
Venäläisten
kuuliaisuus on kuitenkin pakkokuria, arvelee Smith. He eivät ole sisäistäneet
herruutta kuten saksalaiset, sielunsa syvyyksissä venäläinen uhmaa lakia, hän
on sisäinen anarkisti ja pelkää sitä itsekin.
1970-luvulla
tuli myös tutkijoiden pirissä tavaksi selittää Neuvostoliittoa Venäjän
historialla. Näin tekee myös Smith, joka kuitenkin samalla toteaa, että olisi
naurettavaa selittää, etteivät sosialistisen totalitaarisen hallinnon vuosikymmenet
ja yhteiskunnan perusteelliset mullistukset olisi mitään vaikuttaneet.
Siitä huolimatta
Smith, joka perehtyi Venäjän historiaan, alkoi päivä päivältä tuntea yhä useammin,
että hän näki ympärillään ennen muuta Venäjän. Loppuluvussa Smith pohtii paljon
puhuttua ajatusta systeemien konvergenssista eli lähenemisestä. Tulisiko
venäläisistä yhä enemmän amerikkalaisten kaltaisia (ja päinvastoin)?
Smith epäilee
tätä. Neuvostoliitossa eli Venäjällä oli jälleen syntynyt uusi luokkajako
entisen tasapäistämisen jälkeen. Valtion rituaalit muistuttivat yhä enemmän
tsaarinaikaisia, vanha Venäjä tuli yhä enemmän takaisin: Kenties olennaisempaa
kuin nämä julkisen elämän järjestelyt ja rituaalit on historian syvälle juurtunut
vaikutus venäläiseen luonteeseen ja instituutioihin: vallan luja keskitys,
arvoastefetisismi, yksinkertaisten ihmisten vieraanpelko, vieraantuneen
älymystön turha nalkutus, venäläisten intohimoinen kiintyminen äiti-Venäjään,
massojen tavaksi tullut alistuminen Korkeimman johtajan edessä sekä tapa, jolla
ne sokeasti hyväksyvät hallitsijan ja hallittujen välillä ammottavan kuilun.
Useimmat
intellektuellitkaan eivät halunneet Venäjälle demokratiaa, arveli Smith: jopa
nekin intellektuellit, jotka kaipasivat sitä, sanoivat, ettei heidän
yhteiskuntansa ollut valmis demokratian edellyttämään molemminpuolisiin myönnytyksiin,
poliittiseen suvaitsevaisuuteen, kompromisseihin ja itsehillintään. Hekin
vetäytyvät siitä irti tai sanovat, että sen kehittyminen vie sukupolvien ajan.
Myös Smith
luettelee Venäjän historiallisen erityistien omalaatuisuuksia: siellä ei ollut
ollut renessanssia, uskonpuhdistusta ja perustuslaillisen liberalismin kautta. Toistaiseksi ei ollutkaan mitään syytä
odottaa, että Venäjän kulttuurin ikivanhoissa kaavoissa tapahtuisi perustavaa
laatua oleva muutos.
Ajatus Neuvostoliiton
venäläisyydestä tuli 1970-luvulla yhä suositummaksi ja sitä perustelivat tutkijoista
etenkin Richard Pipes ja Tibor Szamuely. Etenkin Nikolai I:n ajan Venäjän ja
Brežnevin
Venäjän havaittiin muistuttavan aivan tavattomasti toisiaan. Markiisi de
Custinen Venäjä-kirja vuodelta 1839 ja Nikolai Karamzinin muistio vanhasta ja
uudesta Venäjästä vuodelta 1811 julkaistiin uudelleen (ks. Vihavainen:
Haun vanha venäjä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).
On turha
sanoakaan, että vanhan Venäjän paluu erityisesti Putinin Venäjää selittämään on
nyt suurinta muotia.
Ei tuo näkökulma
turha olekaan. Siitä huolimatta ei tunne tarvetta antaa paljoakaan pisteitä
ampujalle, joka ensin ampuu nuolensa ja sitten piirtää sen ympärille maalitaulun.
Se on hieman liian helppoa.
Venäläiseen
psyykeen vaikutti Smithin aikana vielä hyvin voimakkaasti ns. Suuri isänmaallinen
sota. Hän kirjoittaa siitä otsikolla: Toinen maailmansota oli vasta
eilen.
Niinhän se
olikin. Kun olin tuohon aikaan Moskovassa, oli siellä valtava määrä yksikätisiä
ja yksijalkaisia, noin viisissäkymmenissä olevia miehiä. Eihän sodasta ollut
kulunut kuin neljännesvuosisata ja on pikemmin kummallista, että se lännessä
oli niin tyystin unohdettu.
Venäjällä sodan
unohtaminen ei ollut mahdollista monestakaan syystä ja koko kulttuurinen
ilmapiiri oli paksuna verenkarvaisista filmeistä ja kirjoista. Sankarikultti,
joka lännessä oli tuhottu jo 1950-luvulla, oli Neuvostoliitossa täysissä
voimissaan.
Smithin ja
Mehnertin kirjat olivat aikoinaan erinomaisia kurkistuksia Venäjään ja ne ovat
lukemisen arvoisia tänäkin päivänä. Tuodessaan esille Venäjän historian merkityksen
nykypäivälle ne olivat vastapaino tuon ajan sosiologiselle uskolle, joka ei
historiasta paljoa perustanut.
Nykyään on usko
historian kaikkivoipaisuuteen Venäjän selittämisessä sen sijaan usein mennyt
kohtuuttomuuksiin. Historiallinen determinismi olisi kuitenkin naiivia. Kyllä
Venäjäkin on koko aina kehittynyt ja tulee kehittymään. Toivokaamme, että sen
historian ne piirteet, joita voi arvostaa, nousisivat taas voimakkaasti esille.