Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle neuvostoihminen. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle neuvostoihminen. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

lauantai 25. toukokuuta 2019

Neuvostoihminen



Neuvostoihminen

Klaus Mehnert, Neuvostoihminen. Yritys luonnekuvaksi kolmentoista matkan jälkeen Neuvostoliitossa vuosina 1929-59. Kirjayhtymä 1959,236 s.
1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Neuvostoliiton mahti oli huipussaan. Seitsenvuotissuunnitelma lupasi pikaista USA:n saavuttamista ja se luvattiin sitten jättää kauas jälkeen myös elintasokilpailussa.
Nyt neuvostokansalaiset toden teolla alkoivat saada myös uudenaikaisia kulutustavaroita, jääkaapeista televisioihin. Autojakin ilmestyi, etenkin propagandakuviin.
Sysäyksenomainen nousu elintasossa oli joka tapauksessa tosiasia, samoin kuin Neuvostoliiton johtoasema avaruuskilpailussa. Trendin oletettiin jatkuvan ja vievän maan aivan uuteen yhteiskunnalliseen järjestelmään, kommunismiin, vuoteen 1980 mennessä.
Asian vakuuttavuutta lisäsi se, että puolue hyvin painokkaasti pani koko arvovaltansa peliin julistaessaan tuon uuden onnelan saavuttamista. Paratiisi oli jo aivan nurkan takana.
Länsi oli kukistumassa omaan mitättömyyteensä ja se tapahtuisi rauhanomaisesti. Kommunistisessa yhteiskunnassa niukkuus olisi voitettu eikä siis rahaakaan enää tarvittaisi. Jokainen ottaisi yhteisistä rikkauksista aina sen, mitä tarvitsisi.
Läntisessä maailmassa tämä herätti epäuskoa. Eihän ihminen noin käyttäytynyt. Neuvostoliiton valtava tuotantopotentiaali saattaisi kyllä täyttää maan kulutushyödykkeillä, mutta tuo ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” utopia ei ollut tästä maailmasta.
Kollektiivisesti ajattelevaa yleisen hyvän tavoittelijaa ei maailmaan syntyisi, vaan itse kukin tulisi ennen muuta huolehtimaan itsestään ja lähimmistään. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, oli systeemi mikä tahansa.
Sivumennen sanoen, juuri tähän aikaan myös Otto Ville Kuusinen oli päässyt uransa huipulle, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen presidiumiin (politbyroohon) ja hänen papereistaan voimme havaita, että hänkin kuului skeptikoihin, vaikka ei toki uskaltanut asettua poikkiteloin uuteen puolueohjelmaan nähden.
Joka tapauksessa eräs maailmanhistorian kiinnostavimmista kysymyksistä kuului juuri tuohon aikaan näin: Onko uudenlainen ihminen kyetty luomaan? Millainen hän on?
Klaus Mehnert oli sopiva henkilö vastaamaan kysymykseen, sillä hän tunsi Venäjää vuosien kokemuksesta ja puhui kieltä virheettömästi.
Mutta tämä ei tietenkään riitä vielä kovin pitkälle. Lisäksi Mehnert tunsi erinomaisesti klassista venäläistä kirjallisuutta ja oli saanut tilaisuuden tarkkailla venäläisten ystäviensä reagointia ja sen muuttumista vuosien varrella. Hänelle ei ollut helppo myydä humpuukia.
Mehnertin kirjan nimestä Neuvostoihminen (Der Sowjetmensch) tuli sitten lännessäkin tuttu termi. Filosofi Aleksandr Zinovjev antoi sille myöhemmin tieteellistä määritelmää parodioivan muodon Homo Sovieticus, joka viittaa lajin homo (ihminen) uuteen alalajiin.
Homo sovieticusta monet kirjoittajat kuvailivat eri tavoin. Merkittävän tieteellisen tutkimuksen hänestä teki maineikas sovjetologi Juri Levada kirjassaan Sovetki prostoi tšelovek  Советский простой человек: опыт социального портрета на рубеже 90-х (Отв. ред. Ю. А. Левада. М.: Изд-во «Мировой океан», 1993. - 300 с.).
Kuten tunnettua, tämän ”uuden ihmisen” erikoislaadusta ja sen mahdollisesta säilymisestä meidän päiviimme saakka on viime aikoinakin keskusteltu ja painavimman, tutkimukseen perustuvan puheenvuoron on esittänyt Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov.
Mutta ei tästä nyt sen enempää. Klaus Mehnertin kirja oli aikoinaan alan perusteos, jonka tason ehkä saavutti sittemmin 1970-luvulla Hedrick Smithin teos The Russians, joka myös käännettiin suomeksi (Venäläiset amerikkalaisen silmin, WSOY 1976, 569 s.).
Mehnert ei ottanut vakavasti sellaisen uuden ihmisen syntyä, josta propaganda puhui, mutta ei myöskään kiistänyt sitä, että yhtä ja toista uuttakin oli syntynyt. Miten muu olisi edes ollut mahdollista maassa, jossa nykyaikaisen valtion massiivinen koneisto oli kokonaan valjastettu muuttamaan ihmisen käyttäytymistä ja käsityksiä.
Tämä oli jo erittäin merkittävä tulos, jota lukemattomat yksityiskohdat heijastivat. Mehnert kykeni osoittamaan, ettei ollut syntynyt uudenlaista kollektivistia, jolle aineelliset arvot olisivat olleet yhdentekeviä.
 Itse asiassa ne olivat venäläiselle hyvinkin tärkeitä ja se oli ymmärrettävää, sillä vasta nyt aineellinen vauraus näytti olevan keskivertokansalaisen ulottuvilla. Tilanne oli siis hieman samanlainen kuin tänäänkin.
Monet tyypillisesti ”venäläiset” piirteet ihmisissä olivat taantuneet ja jotkut jopa näyttivät kääntyneen vastakohdikseen.  Irrationaalisuus oli kesytetty määrätietoiselle menestykseen pyrkimisellä ja uskonnollisuus tungettu nurkkaan.
Bolševikit olivat tahtoneet teollistamista ja saaneet sen, totesi Mehnert, joka oli voinut seurata koko tarinaa 1920-luvun lopulta saakka. He olivat myös tarvinneet koulutusta ja saaneet sen. Kaikki tämä palveli heitä.
Mutta he olivat myös tarvinneet perhettä, joka alun perin oli tarkoitus hävittää. Se taas oli linnoitus totalitarismia vastaan. Henkilökohtainen ei ollut poliittista ja valtio pääsi tunkeutumaan perheen piiriin vain rajoitetusti.
Mehnertin mielestä oli paradoksi, että kun valtio oli määrätietoisesti kasvattanut ”vasta-venäläistä”, se olikin tehnyt hänestä paljon vähemmän soveliaan vallankäytön objektin, kuin hän oli ollut heti vallankumouksen jälkeen.
Porvarillistuminen ja älyllistyminen olivat niitä tendenssejä, joille bolševikit mahtoivat tuskin mitään.
Neuvostokansa oli epäilemättä isänmaallista ja valtion kannalta luotettavaa, mikäli maahan hyökättäisiin. Se oli kuitenkin paljon vähemmän maailmanvallankumouksesta kiinnostunutta kuin maan johto. Ja tämähän meidän on tänäänkin syytä muistaa: maailmanvallankumous pysyi aina Neuvostoliiton ohjelmassa, samoin kuin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen.
Henkinen vapaus, demokratia, sosialismi ja nationalismi olivat lännessä jo kauan sitten saavutettuja arvoja, viime mainittu oli jopa jo menettänyt loistonsa. Neuvostoliitossa kaikki olivat vielä saavuttamatta ja kehityksensä alkutaipaleella.
Kun sanottiin, ettei lännessä ole aatteita, se tarkoitti vain sitä, että siellä ne jo oli toteutettu.
Mehnertin lohdullinen johtopäätös on, ettei länsi ole vielä menettänyt luovaa kykyään ja lopullisesti hävinnyt kilpailussa Neuvostoliitolle ja idälle.
Sen oli kuitenkin otettava haaste vastaan. Vapaus ei saisi muuttua kurittomuudeksi, demokratia ei saisi johtaa anarkiaan eikä nationalismi johtaa kaikkien luonnollisten siteiden kieltämiseen. Lännessä oli myös toteutettu eräitä sosialismin perusosia, mutta sen hallinnassa oli vielä puutteita, joista Mehnert ei lähemmin kerro.
Luulenpa, että Mehnertin kirja oli poikkeuksellisen ansiokas opus ajallaan. Maailmanmatkaaja Mehnert oli tuottelias kirjoittaja, joka sittemmin kirjoitti muun muassa Kiinasta ja harjoitti saksalaisia itsetutkisteluja. Laajan kokemuspiirin tuoma tervejärkisyys ja pitkä perspektiivi näyttävät olleen hänen muillekin kirjoilleen tunnusomaisia.

tiistai 16. heinäkuuta 2024

Silloin kaikki oli toisin

 

Totalitarismi kaiken takana

 

Vuonna 1972 löin Valeri Zintšenkon kanssa vetoa siitä, eletäänkö Neuvostoliitossa vuonna 2000 kommunistisessa yhteiskunnassa.

Valeri oli neuvostoihminen. Sukunimen perusteella hän oli ukrainalainen, mutta tietenkin puhui venäjää kuten kaikki muutkin ja oli lähtöisin jostakin Keski-Aasian tasavallasta, muistaakseni peräti Turkmenistanista, mutta eihän sillä ollut väliä.

Käsitettä kehittynyt eli kypsä sosialismi (ks. Vihavainen: Haun kehittynyt sosialismi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ei vielä ollut keksitty, mutta neuvostoihminen (ks. Vihavainen: Haun neuvostoihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) oli kyllä todellisuutta. Hänelle oli kansallisuus yhdentekevä asia, mutta uuden ja tulevan yhteiskunnan reaaliat sitäkin tärkeämpiä.

Tämä oli sitä aikaa, kun Neuvostoliiton talouden ja siis myös elintason katsottiin ennen pitkää ohittavan useat länsimaat (ks. Vihavainen: Haun macmillan tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja niin Urho Kekkonen kuin Harold Macmillan pohtivat, miten silloin vastattaisiin sen ideologiseen haasteeseen.

Juuri samaisena syksynä vuonna 1972 tosin tapahtui, että ilmaisen leivän rajaton antaminen opiskelijaruokalassa loppui ja valtava kampanja leivän säästämiseksi (älkää syöttäkö niitä sikojanne leivällä!) kävi kautta koko laajan neuvostojen maan.

Se oli taas yksi osoitus siitä, ettei kaikki vain mitenkään suostunut menemään suunnitelmien mukaan, ei vaikka Neuvostoliitto oli maailman suurin ja mahtavin maa ja vielä tieteellisesti hallittu ja väkiluvultaankin isoin, mikäli nyt otettiin lukuun vain vakavasti otettavat maat.

Se oli kirjoitus seinällä, mutta eiväthän ihmiset, jotka uskovat, osaa lukea ja vaikka osaisivat, eivät halua.

Valeri siis uskoi, että tulossa on se kommunistinen yhtyeiskunta (Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), joka oli juhlallisesti luvattu NKP:n III puolueohjelmassa.

Valeri ei ollut uskossaan yksin ja vaikutti asiastaan varmalta. Tuohon aikaan sen uskon takana oli maailman eturivin tiede akatemioineen ja tekniikka avaruusihmeinenen. Näin asian ainakin vakuutettiin olevan (on nimittäin tiedettä, meinaan).

Minulla ei oikeastaan ollut mitään kunnon argumentteja omalle skeptiselle kannalleni ja ehkä siitä nyt en ihan satavarma ollutkaan. Miksi olisin ollut? eihän kukaan voi tulevaisuutta tuntea.

Joka tapauksessa olimme Valerin kanssa erimielisiä ihan rauhallisesti, ilman mitään riitaa tai tunteenpurkauksia, jollaisia olisi pidetty intellektuelleille sopimattominakin.

Usko kommunistisen yhteiskunnan tulemiseen hiipui tutkimusten mukaan Venäjällä (ja kenties hieman Suomessakin) 1970-luvun loppuun mennessä ja havaitsin itse saman ilmiön ystävieni keskuudessa. Olin sattunut joutumaan älykköseuraan, jossa systeemin arvosteleminen ja 1970-luvun alussa oli kaiken viisauden alku. Näkemykset kuitenkin kovenivat suuresti 1970-luvulla.

Kun totalitaariselle paskapuheelle (jerunda) tyydyttiin vain nauramaan 1970-luvun alussa, puhuttiin vuosikymmenen lopulla ja etenkin 1980-luvulla jo rosvokoplasta, joka piti kokonaista kansakuntaa ja itse asiassa useampiakin panttivankinaan.

Älyllisestä kritiikistä oli siirrytty avoimeen,  antikommunismiin, mikä oli jo siirtymistä ideologiaan kaikkine seuraamuksineen.

1980-luvulla kommunismin ideologia sai sitten jo pahan ja näkyvän vuodon, ikään kuin torpedo olisi osunut valtavaan taistelulaivaan. Toki voitiin aina puhua reaalisosialismista: tässä se on, mitä on mahdollista saada aikaan ja onhan se systeemi aina älykkäämpi ja humaanimpi (!) kuin kapitalismi ja sitä paitsi vahvempi.

Vasta 1990-luvulla ja itse asiassa tarkkaan ottaen vuoden 1991 kevään jälkeen koko hallinnon arvovalta vasta romahti täydellisesti ja äkillisesti. Oli kuin teräskolossi olisi kääntynyt äkkiä pystyyn ja vajonnut suurella kohinalla ja  ryskeellä meren syvyyksiin.

Neuvostoliitto hajosi ilman seremonioita Belovežskaja puštšan vaatimattomassa kokouksessa, joka symbolisesti pidetiin aarniometsässä, missä Euroopan viimeiset biisonit elävät. Eutoopan biisoni eli visentti (zubr)) tarkoittaa venäjässä myös viimeisiä ideologiaansa lukkiutuneita ihmisiä, fossiileja neuvostoajoilta. Zubrovkasta puhutaan jossakin sitten erikseen.

Niin vain hävisi yhtäkkiä ja jälkiä jättämättä ysi maailmanhistorian merkillisimmistä ja mahtavimmista utopioista. Normaali elämä saattoi alkaa.

Vai kuinka sininä oikein kävikään? Kun nyt katselee niitä lukemattomia yrityksiä selittää Venäjän erityisyyttä mongolivalloituksella ja Iivana Julmalla, ei voi kuin ihmetellä sitä sokeutta, joka estää katseen kohdistumista paljon läheisempään aikaan ja seitsemänkymmenen vuoden pituiseen totalitarismin valtakauteen.

Silloin kun tuo totalitaarinen systeemi oli pystyssä, osoitti suurta intellektuaalista rohkeutta ajatella sitä vain venäläisyyden ja venäläisen tradition jatkumona, vaikka se olikin vannonut olevansa totaalinen murros koko kulttuurissa. Näinhän sitten teki Richard Pipes ehkä merkittävimpänä kaikista.

Oliko se tuollainen murros vai ei? Lopahtiko koko uuden systeemin vaikutus noin vain itsekseen omaan mahdottomuuteensa ja sulivatko ideologiset lumiukot luonnon pakosta kohdatessaan läntisen konsumerismin ylivertaisuuden?

Totalitarismiin ei ole tehty tiliä Neuvostoliitossa, sanotaan. Tässä on vinha perä, mutta ei siihen ole kunnolla tilittäydytty lännessäkään. Ellei ymmärretä, että totalitarismi kuitenkin kaikitenkin merkitsi jyrkkää katkosta entiseen verrattuna, ei ymmärretä enempää kommunistista kuin nykyistäkään Venäjää.

Tässä tekee nyt mieli palauttaa mieleen erään tavattoman merkittävän aikalaistodistajan henkilö. Hän, Aleksandr Jakovlev, oli aikansa suuria symbolisia hahmoja, jonka teoksia olisi viimeinkin saatava myös suomeksi.

Mutta tässä nyt hiukan Jakovlevista ja totalitarismista:

 

tiistai 13. marraskuuta 2018

Harmaa eminenssi

 

Harmaa eminenssi

 

Richard Pipes, Alexander Yakovlev. The Man Whose Ideas Delivered Russia from Communism. NIU PRESS/De Kalb, 2016, 151 s.

 

Venäjän tutkimuksen Grand Old Man Richard Pipes on ilmeisesti viimeisenä työnään tehnyt pienen elämäkerran perestroikan arkkitehdista, Aleksandr Jakovlevista.

Itse asiassa Jakovlev mahdollisesti pyrki koko ajan pidemmällekin kuin sosialismin uudistamiseen. Ainakin omien sanojensa mukaan hän pyrki sen hajottamiseen.

Näin hän ainakin kertoo eräässä omaelämäkerrallisessa kirjassaan, jossa hän myös hätkähdyttävästi kuvaa heräämistään sen asian ymmärtämiseen, että niin sanottu reaalisosialismi oli pelkkä pahanlaatuinen väkivaltajärjestelmä ja väittää, että politbyroossa kaikki olivat kyynikkoja.

Jakovlevin muistelmakirjat ovatkin varsin järisyttävää tavaraa ja niistä ilmenee, että muuan Neuvostoliiton korkeimmilla paikoilla olevista miehistä koko ajan suunnitteli strategiaa koko systeemin kaatamiseksi.

Tällaiseksihan Stalin kuvasi valtakuntansa tilanteen keväällä vuonna 1937, aloittaessaan suuret puhdistukset. Hänen sanojensa mukaan pettureita oli joka tasolla ja niin asia luultavasti olikin. Olihan systeemi siinä määrin luonnonvastainen ja valheellinen, että vain hölmöt ja roistot saattoivat sitä varauksettomasti kannattaa. Mutta kaikki eivät olleet sellaisia.

Toki muistelmilla on omat rajoituksensa ja yhä uudelleen ilmenee, että ihmiset alkavat muistaa kaikenlaisia asioita sitten, kun niille niin sanoakseni syntyy tilausta, vaikka olisivat syvästi niitä kauhistuneet aikoinaan.

Jakovlevin tapauksessa systeemiin kohdistuvaa uskoa järkyttäviä asioita olivat Jakovleville omien sotavankien sodan jälkeen saama kohtelu ja sittemmin Hruštšovin ns. salainen puhe vuonna 1956, jossa Stalinin rikokset paljastettiin.

Pohtiessaan sitä, miten vääräksi koettu totalitaarinen järjestelmä voitaisiin hajottaa, Jakovlev tuli siihen tulokseen, että se kävisi päinsä vain sen omia resursseja käyttäen. Mikäli itsevaltainen pääsihteeri saataisiin noudattamaan systeemin purkamiseen tähtäävää politiikkaa, asia voisi onnistua.

Tässä asiassa Jakovlev on samoilla linjoilla merkittävän sosiologin, Vladimir Shlapentokhin kanssa. Voinemme siis tehdä sen johtopäätöksen, että systeemi olisi voinut jatkaa olemassaoloaan vielä iät ja ajat, jos siihen olisi pyritty. Sen jälkeen olisikin saattanut seurata sisällissota.

Itse asiassa se tuskin oli kovin kaukana nytkään ja 1990-luvun romahdus jo oli niin paha, että se nimittäminen katastrofiksi ei ole suinkaan liioittelua.

Toinen asia on, että Neuvostoliiton hajoaminen oli tervettä kehitystä, mutta niinhän myös ensimmäisen maailmansodan katastrofi oli välttämätön sen jälkeisen pienvaltiojärjestelmän syntymiselle.

Jakovlevin kuuluisa artikkeli Antihistorismia vastaan on tunnettu. Siinä hän hyökkäsi nousevaa venäläistä nationalismia tai ehkä pikemminkin sovinismia vastaan ja samalla tasapainon vuoksi myös intelligentsijan roolia uudessa yhteiskunnassa korostavaa kirjaa vastaan.

Tämä merkitsi myös astumista nomenklaturan varpaille ja niinpä Jakovlev ”karkotettiin” suurlähettilääksi Kanadaan, jossa hän oli kymmenen vuotta. Karkotus oli aika miellyttävä ja Kanadassa hän ystävystyi läheisesti pääministeri Pierre Trudeaun kanssa.

Jakovlev oli jo 1950-luvulla opiskellut vuoden Columbia-yliopistossa ja tunsi siis omasta kokemuksesta Amerikkaa. Vaikka Aleksandr Nikolajevitš oli suuri vapauden ihailija, hän ei koskaan ihaillut varauksettomasti Yhdysvaltoja, mikä jostakin syystä ihmetyttää Pipesiä.

Jakovlev ei myöskään maininnut monia törkeitä kansallisiin suhteisiin liittyviä asioita luetellessaan Neuvostoliiton rikoksia, mikä saattaisi viitata siihen, ettei hän ylipäätään voinut sietää nationalismia. Hän ei myöskään kannattanut ilman muuta Neuvostoliiton hajottamista.

Vanhoilliset, nationalistiset piirit haistoivat aikanaan, että Jakovlev oli petturi ja hänet jopa erotettiin puolueesta ennen kuin hän ehti itse erota.

Elämänsä lopulla Aleksandr Nikolajevitš keskittyi dokumenttien julkaisemiseen ja häntä saamme kiittää mahtavasta dokumenttijulkaisujen sarjasta Rossija, XX vek, dokumenty. Noita vankkoja niteitä oli määrä ilmestyä kuusikymmentäneljä kappaletta, mutta ilmeisesti nide 39. jäi viimeiseksi.

 Hyvä näinkin, noiden kirjojen tuhannet dokumentit on valittu strategisista paikoista ja tekevät lopullisesti mahdottomaksi neuvostojärjestelmän rehabilitoinnin.

Tai mahdottomaksi ja mahdottomaksi. Kaikenlaistahan tässä historiassa on jo nähty ja tullaan näkemään.

Mutta jokin Jakovlevin muistelmakirjoista olisi mielestäni ehdottomasti eli siis hyvin mielellään saatava suomeksi. Vaikkapa Muistin syöveri (Omut pamjati), joka on tosin kovin paksu, kaksiosainen.

Toki tämä tässä käsitelty Pipesin kirja on puolestaan ohut ja asiapitoinen ja rakentaa etupäässä juuri muistelmille, mutta siitä puuttuu niiden henkilökohtainen sävy. Useimpien on nykyään mahdotonta ymmärtää, mitä vapautuminen kommunismista aikoinaan merkitsi. Kyllä sekin kannattaisi ymmärtää, sillä totalitarismin idea ei ole maailmasta mihinkään hävinnyt.

 

torstai 23. lokakuuta 2025

El pueblo unido

 

Euroopan kansat ja suuri dissoluutio

 

Puhe kansakuntien kuolemasta on ollut muuan älymystön valtavirran teema jo parin-kolmen sukupolven ajan. Sitä alkeistotuutta, ettei kansakuntaa ole olemassa, ellei sen haluta olevan olemassa, on toistettu kuin suurtakin intellektuaalista löytöä: kansakunnat ovat kuviteltuja yhteisöjä! Lakataan nyt siis kuvittelemasta. No nonsense.

Itse asiassa näyttää tapahtuneen se, mitä Marx ja Engels ennustivat: kansakunta on kapitalismin luomus. Kun kapitalismi (tai sitä seuraava talousjärjestelmä) ei sitä enää tarvitse, se häviää, kuolee pois. Globaalismin maailmalle kansakunta on aivan turha luomus.

On havaittavissa, että tämän ajattelun muodikkuus sattuu yhteen toisen teeman kanssa: kulttuurin individualisaation ja hedonistisen ”filosofian”. Sekä kansakunnille että ihmisille on tapahtumassa prosessi, josta ranskassa ja englannissa käytetään termiä dissolution. Sehän viittaa paitsi hajoamiseen sanan konkreettisessa mielessä, myös ihmisen vajoamiseen.

 Kansakunta on yksilöä ylempänä, mikä individualistisen hedonismin näkökulmasta olisi mahdotonta ja loukkaavaa. Maailmankylässä ovat kansakunnat paitsi turhia, myös potentiaalisesti vaarallisia asioita ja johdattavat ihmiset väärille, irrationaalisille poluille.

Jo Bertrand Russell varoitti maailmaa epäitsekkäistä ja aatteellisista ihmisistä: he, ja nimenomaan he panivat maailman sekaisin ja ryhtyivät tappelemaan aivan mielettömistä ja turhista asioista. Valistunut oman edun tavoittelu olisi ollut paljon selvempi ja suorempi tie ainoaan mahdolliseen onneen ja edistykseen.

Mitä sitä paitsi merkitsi kansakunta? Ilmeisen ylpeänä vaativasta älyllisestä suorituksestaan aikamme älymystö ja sen hangaround-jäsenten laajat joukot totesivat, että he kyllä näkivät ympärillään ihmisiä, mutta eivät missään kansakuntaa. Miten sellainen voisi olla mahdollinenkaan, kun se koostuisi miljoonista erilaisista ihmisistä ja jopa ihmisryhmistä?
Niinhän ne koostuvat. Englannissa Britannia yhdistää niin skotit, walesilaiset ja irlantilaiset ainakin osin ja lisäksi muita pienempiä joukkoja. Ranskassa provencelaiset ja bretagnelaiset, elsassilaiset ja oksitaanit ajettiin kerran väkivalloin samaan muottiin. Jopa tuo kuuluisa ”Hexagon” on sisäisesti hyvinkin hajanainen.

Ja mitäpä sanoisimmekaan Espanjasta, jossa castellanon ohella miljoonat puhuvat muita kieliä, kuten katalaania, baskia ja portugalia. Italia räätälöitiin liittämällä langobardien ja muiden maahanmuuttajien asuttamaan pohjoiseen etelä, jota monet Rooman pohjoispuolella yhä pitävät Afrikan osana. Saksasta ja sen varsin myöhäisestä muodostumisesta en tässä puhukaan (vrt. Vihavainen: Haun michel tulokset).

Yhtä kaikki kansakunnat ainakin vielä äsken olivat olemassa. Kuten Lenin sanoi eräälle innokkaalle internationalistille: on yhtä tyhjän kanssa olla tunnustamatta Suomen kansakuntaa ja tunnustaa sen sijaan vain työtätekevät joukot. Kansakunta (natsija) nyt vain on olemassa ja kyllä pakottaa tunnustamaan itsensä.

Kaikessa epäkäytännöllisessä rabulismissaan Lenin sentään ymmärsi, että kuten sanakin on teko, on ihmisten mielissä syntynyt yhteys, kansakunta, mitä reaalisin asia. Sen olemassaolo ei riipu siitä, mitä ulkopuoliset asiasta ajattelevat. Sen sijaan toki nuo ihmiset itse voivat ruveta ajattelemaan toisin. Silloin se voi hävitä.

Silloin seuraa dissoluutio. Käytän tätä termiä, jolle ei ole selkeää vastinetta kielessämme, koska se viittaa nimenomaan hajoamiseen, rajojen hövimiseen. Se, mikkä oli solidia, lakkaa pöysymästä koossa. Tähän tapaan Merriam et Websterin sanakirja kertoo itse termistä:

dis·​so·​lu·​tion ˌdi-sə-ˈlü-shən 

Synonyms of dissolution

1

: the act or process of dissolving: such as

a

: separation into component parts

b(1)

: decay, disintegration

(2)

: death

grew convinced of his friend's approaching dissolution—Elinor Wylie

c

: termination or destruction by breaking down, disrupting, or dispersing

the dissolution of the republic

their marriage's dissolution

d

: the dissolving of an assembly or organization

the dissolution of the legislature

e

chemistry : liquefaction

the dissolution of ice

2

: a dissolute or indulgent act or practice.

Tuo viimemainittu asia (myös ranskaksi hieman vanhanaikainen ja siis vielä rappeutumaton ilmaus: Corruption, débauche (➙ dissolu) on läntiselle hedonistiselle kulttuurille ominainen ja jopa keskeinen asia.

Solidi ihmisluonne ja kansaluonne ovat hajonneet, atomisoituneet. Jopa ydinperheen aiemmin oletettu keskinäinen solidaarisuus on muuttunut oudoksi ja vastustettavaksi asiaksi. Avioero on yhtä normaali asia kuin avioliitto ja sen tavoitteet ovat puhtaasti hedonistiset.

Eurooppalaisen kulttuurin siirtyminen tähän vaiheeseen oli jo hyvän matkaa menossa ennen sotia, mutta sodat toivat mutkan matkaan ja nostivat pinnalle chauvinismin. Se oli paluuta vanhaan ja saattoi itse asiassa tuottaa ihmisille sadomasokistista nautintoa, mitta en nyt jatka tätä teemaa.

Jos tässä palataan taas Venäjään, voidaan todeta, että venäläisen filosofian suurin teema on aina ollut Venäjä ja venäläiset. Tässä suhteessa sitä ei voi verratakaan mihinkään muuhun, vaikka kaikilla Euroopan kansakunnilla olisi, luoja paratkoon, kyllä aihetta juuri samanlaiseen itsetutkisteluun.

Venäjä on aina kokenut itsensä erikoislaatuiseksi eurooppalaisessa seurassa ja 1800-luvun klassinen kirjallisuus todistaa siitä yhä uudelleen. Muuan suuri teema on ollut se, että Venäjä on muuta Eurooppaa ja nimenomaan Länsi-Eurooppa jäljessä ja sen täytyy ottaa se kiinni. Miten paljon se on jäljessä, on saanut erilaisia tulkintoja. Stalin katsoi vuonna 1931, että etäisyys oli sata vuotta.

Toki Stalin piti silloin puhetta ja retoriikka tarvitsee aina yksikertaistuksia ja liioitteluja tullakseen tehokkaaksi. Siitä, että Venäjä oli jäljessä, eli eri aikaa, hän epäilemättä oli aivan oikeassa.

Toista aikaa Venäjä nytkin elää. Dissoluutti länsi miettii ehtimiseen sitä siitä, ettei Venäjä ole sen kanssa samalla tasolla, vaikka itse asiassa kannattaisi vain puhua keskinäisten sääntöjen rikkomuksista.

Eurooppa ei enää ole edistyksen synonyymi, jonka tasolle olisi ehdottomasti päästävä. Sen sijaan se on dissoluution synonyymi, jolta toista aikakautta elävä kulttuuri kaikin mokomin haluaa varjeltua.

Mutta nuo keskinäiset säännöt ja velvollisuus niitä noudattaa, eivät ole riippuvaisia kulttuurin kehitysvaiheesta. Ne pätevät kaikkiin asianosaisiin, dissoluutio sen sijaan on lännelle spesifistä ja Venäjällä samassa muodossa vielä paljolti toteutumatta. Siellä on omat tapansa kasvaa kieroon.

Venäjän yritys harsia taas kokoon ne vanhan imperiumin maat, jotka Neuvostoliiton hajoaminen vapautti, on anakronistinen. Ukrainan eroamista voi yrittää verrata mahdolliseen Katalonian eroamikseen Espanjasta tai Skotlannin eroamiseen Britanniasta.

Molemmissa tapauksissa seuraisi nykymaailmassakin epäilemättä sanktioita, mutta tuskin sotaa. Irlanti, jonka historia Britannian yhteydessä muistuttaa Ukrainan historiaa Venäjän yhteydessä, tosiaan erosi emämaasta vasta aika äskettäin verenvuodatuksen kautta, mutta siitä on jo sentään muutaman sukupolven verran aikaa kulunut.

 

Tuli sanottua, että venäläisyys on aina ollut venäläisten erityisen tutkivan mielenkiinnon kohteena. Aikoinaan siihen oli tapana lukea paitsi isovenäläisyys (Velikaja rus) mhyös ukrainalaisuus (Malaja Rus) ja valkovenäläisyys (Belaja Rus). Joskus laskettiin munaan myös Galitsia (tšervonaja Rus). Tämä oli ido venäläinen ajattelutapa.

Miten oli mahdollista löytää tuollaiselle kokonaisuudelle jokin yhteinen nimittäjä yhteistä keskusvaltaa lukuun ottamatta? Millainen saattoi olla vaikkapa muka yhteinen kansanluonne, kun sellainen jopa Suomessakin hajoaa moniin eri heimojen ideaalityyppisiin luonteisiin?

Vaikeita kysymyksiä, mutta tässä jotakin niihin vastaamisesta Venäjän kohdalla:

 

auantai 25. toukokuuta 2019

Neuvostoihminen

 

Neuvostoihminen

 

Klaus Mehnert, Neuvostoihminen. Yritys luonnekuvaksi kolmentoista matkan jälkeen Neuvostoliitossa vuosina 1929-59. Kirjayhtymä 1959,236 s.

1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Neuvostoliiton mahti oli huipussaan. Seitsenvuotissuunnitelma lupasi pikaista USA:n saavuttamista ja se luvattiin sitten jättää kauas jälkeen myös elintasokilpailussa.

Nyt neuvostokansalaiset toden teolla alkoivat saada myös uudenaikaisia kulutustavaroita, jääkaapeista televisioihin. Autojakin ilmestyi, etenkin propagandakuviin.

Sysäyksenomainen nousu elintasossa oli joka tapauksessa tosiasia, samoin kuin Neuvostoliiton johtoasema avaruuskilpailussa. Trendin oletettiin jatkuvan ja vievän maan aivan uuteen yhteiskunnalliseen järjestelmään, kommunismiin, vuoteen 1980 mennessä.

Asian vakuuttavuutta lisäsi se, että puolue hyvin painokkaasti pani koko arvovaltansa peliin julistaessaan tuon uuden onnelan saavuttamista. Paratiisi oli jo aivan nurkan takana.

Länsi oli kukistumassa omaan mitättömyyteensä ja se tapahtuisi rauhanomaisesti. Kommunistisessa yhteiskunnassa niukkuus olisi voitettu eikä siis rahaakaan enää tarvittaisi. Jokainen ottaisi yhteisistä rikkauksista aina sen, mitä tarvitsisi.

Läntisessä maailmassa tämä herätti epäuskoa. Eihän ihminen noin käyttäytynyt. Neuvostoliiton valtava tuotantopotentiaali saattaisi kyllä täyttää maan kulutushyödykkeillä, mutta tuo ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” utopia ei ollut tästä maailmasta.

Kollektiivisesti ajattelevaa yleisen hyvän tavoittelijaa ei maailmaan syntyisi, vaan itse kukin tulisi ennen muuta huolehtimaan itsestään ja lähimmistään. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu, oli systeemi mikä tahansa.

Sivumennen sanoen, juuri tähän aikaan myös Otto Ville Kuusinen oli päässyt uransa huipulle, Neuvostoliiton kommunistisen puolueen presidiumiin (politbyroohon) ja hänen papereistaan voimme havaita, että hänkin kuului skeptikoihin, vaikka ei toki uskaltanut asettua poikkiteloin uuteen puolueohjelmaan nähden.

Joka tapauksessa eräs maailmanhistorian kiinnostavimmista kysymyksistä kuului juuri tuohon aikaan näin: Onko uudenlainen ihminen kyetty luomaan? Millainen hän on?

Klaus Mehnert oli sopiva henkilö vastaamaan kysymykseen, sillä hän tunsi Venäjää vuosien kokemuksesta ja puhui kieltä virheettömästi.

Mutta tämä ei tietenkään riitä vielä kovin pitkälle. Lisäksi Mehnert tunsi erinomaisesti klassista venäläistä kirjallisuutta ja oli saanut tilaisuuden tarkkailla venäläisten ystäviensä reagointia ja sen muuttumista vuosien varrella. Hänelle ei ollut helppo myydä humpuukia.

Mehnertin kirjan nimestä Neuvostoihminen (Der Sowjetmensch) tuli sitten lännessäkin tuttu termi. Filosofi Aleksandr Zinovjev antoi sille myöhemmin tieteellistä määritelmää parodioivan muodon Homo Sovieticus, joka viittaa lajin homo (ihminen) uuteen alalajiin.

Homo sovieticusta monet kirjoittajat kuvailivat eri tavoin. Merkittävän tieteellisen tutkimuksen hänestä teki maineikas sovjetologi Juri Levada kirjassaan Sovetki prostoi tšelovek  Советский простой человек: опыт социального портрета на рубеже 90-х (Отв. ред. Ю. А. Левада. М.: Изд-во «Мировой океан», 1993. - 300 с.).

Kuten tunnettua, tämän ”uuden ihmisen” erikoislaadusta ja sen mahdollisesta säilymisestä meidän päiviimme saakka on viime aikoinakin keskusteltu ja painavimman, tutkimukseen perustuvan puheenvuoron on esittänyt Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov.

Mutta ei tästä nyt sen enempää. Klaus Mehnertin kirja oli aikoinaan alan perusteos, jonka tason ehkä saavutti sittemmin 1970-luvulla Hedrick Smithin teos The Russians, joka myös käännettiin suomeksi (Venäläiset amerikkalaisen silmin, WSOY 1976, 569 s.).

Mehnert ei ottanut vakavasti sellaisen uuden ihmisen syntyä, josta propaganda puhui, mutta ei myöskään kiistänyt sitä, että yhtä ja toista uuttakin oli syntynyt. Miten muu olisi edes ollut mahdollista maassa, jossa nykyaikaisen valtion massiivinen koneisto oli kokonaan valjastettu muuttamaan ihmisen käyttäytymistä ja käsityksiä.

Tämä oli jo erittäin merkittävä tulos, jota lukemattomat yksityiskohdat heijastivat. Mehnert kykeni osoittamaan, ettei ollut syntynyt uudenlaista kollektivistia, jolle aineelliset arvot olisivat olleet yhdentekeviä.

 Itse asiassa ne olivat venäläiselle hyvinkin tärkeitä ja se oli ymmärrettävää, sillä vasta nyt aineellinen vauraus näytti olevan keskivertokansalaisen ulottuvilla. Tilanne oli siis hieman samanlainen kuin tänäänkin.

Monet tyypillisesti ”venäläiset” piirteet ihmisissä olivat taantuneet ja jotkut jopa näyttivät kääntyneen vastakohdikseen.  Irrationaalisuus oli kesytetty määrätietoiselle menestykseen pyrkimisellä ja uskonnollisuus tungettu nurkkaan.

Bolševikit olivat tahtoneet teollistamista ja saaneet sen, totesi Mehnert, joka oli voinut seurata koko tarinaa 1920-luvun lopulta saakka. He olivat myös tarvinneet koulutusta ja saaneet sen. Kaikki tämä palveli heitä.

Mutta he olivat myös tarvinneet perhettä, joka alun perin oli tarkoitus hävittää. Se taas oli linnoitus totalitarismia vastaan. Henkilökohtainen ei ollut poliittista ja valtio pääsi tunkeutumaan perheen piiriin vain rajoitetusti.

Mehnertin mielestä oli paradoksi, että kun valtio oli määrätietoisesti kasvattanut ”vasta-venäläistä”, se olikin tehnyt hänestä paljon vähemmän soveliaan vallankäytön objektin, kuin hän oli ollut heti vallankumouksen jälkeen.

Porvarillistuminen ja älyllistyminen olivat niitä tendenssejä, joille bolševikit mahtoivat tuskin mitään.

Neuvostokansa oli epäilemättä isänmaallista ja valtion kannalta luotettavaa, mikäli maahan hyökättäisiin. Se oli kuitenkin paljon vähemmän maailmanvallankumouksesta kiinnostunutta kuin maan johto. Ja tämähän meidän on tänäänkin syytä muistaa: maailmanvallankumous pysyi aina Neuvostoliiton ohjelmassa, samoin kuin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen.

Henkinen vapaus, demokratia, sosialismi ja nationalismi olivat lännessä jo kauan sitten saavutettuja arvoja, viime mainittu oli jopa jo menettänyt loistonsa. Neuvostoliitossa kaikki olivat vielä saavuttamatta ja kehityksensä alkutaipaleella.

Kun sanottiin, ettei lännessä ole aatteita, se tarkoitti vain sitä, että siellä ne jo oli toteutettu.

Mehnertin lohdullinen johtopäätös on, ettei länsi ole vielä menettänyt luovaa kykyään ja lopullisesti hävinnyt kilpailussa Neuvostoliitolle ja idälle.

Sen oli kuitenkin otettava haaste vastaan. Vapaus ei saisi muuttua kurittomuudeksi, demokratia ei saisi johtaa anarkiaan eikä nationalismi johtaa kaikkien luonnollisten siteiden kieltämiseen. Lännessä oli myös toteutettu eräitä sosialismin perusosia, mutta sen hallinnassa oli vielä puutteita, joista Mehnert ei lähemmin kerro.

Luulenpa, että Mehnertin kirja oli poikkeuksellisen ansiokas opus ajallaan. Maailmanmatkaaja Mehnert oli tuottelias kirjoittaja, joka sittemmin kirjoitti muun muassa Kiinasta ja harjoitti saksalaisia itsetutkisteluja. Laajan kokemuspiirin tuoma tervejärkisyys ja pitkä perspektiivi näyttävät olleen hänen muillekin kirjoilleen tunnusomaisia.

 

tiistai 6. kesäkuuta 2023

Historiansa vangit?

 

Se vanha venäläisyys ja uudet paketit

 

Hedrick Smith, Venäläiset amerikkalaisen silmin. WSOY 1976, 569 s.

 

Kekkosen aikana Suomessa julkaistiin hyvin niukasti sellaista Neuvostoliittoa koskevaa kirjallisuutta, jota ei ollut kirjoitettu, painettu tai hyväksytty Moskovassa. Mutta silti sitä ilmestyi, ensin 1950-luvun lopun suojasään aikana, jolloin Poika Tuomisen muistelmien ohella saatiin suomeksi muun muassa Klaus Mehnertin Neuvostoihminen, joka oli alansa valioita (ks. Vihavainen: Haun mehnert tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

 The New York Timesin toimittajan Hedrick Smithin laaja reportaasi Neuvostoliitosta, sen ihmisistä, arkipäivästä ja juhlasta oli 1970-luvulla tapaus paitsi Suomessa myös laajemmin. Smith sai seuraajia lähes välittömästi, kun hänen kollegansa Washington Postista Robert Kaiser kirjoitti oman kirjansa. Muitakin tuli.

Joka tapauksessa nuo kirjat lukeneena pidän Smithin kirjaa edelleen lajissaan parhaana ja se myös tavallaan aloitti uuden aikakauden suhtautumisessa Neuvostoliittoon. Sitähän oli yleisesti totuttu ajattelemaan hyvin kurinalaisena ja tehokkaana valtiona, jossa kaikki tehdään suunnitelman mukaan ja joka on vääjäämättömästi tavoittamassa ja sitten ohittamassa johtavia länsivaltoja aineellisen tuotannon alalla ja samalla tietenkin myös hyvinvoinnissa -kuinkas muuten.

Tutkijoille ei ollut salaisuus, että neuvostosysteemi oli itse asiassa hyvinkin tehoton ja että jopa modernisaatio siellä oli länsimaisittain ajatellen jäänyt toteutumatta laajalla maaseudulla, jossa elettiin yhä maahan kiinnitettyinä ja lähinnä oman pienen yksityispalstan turvin. Koneiden sijasta käytettiin käsiä ja kuokkaa.

Smith maalasi leveällä pensselillä kuvan koko neuvostoyhteiskunnasta, joka oli paljossa toisenlainen kuin amerikkalainen tai muutkaan läntiset yhteiskunnat. Neuvostoihminen oli toisaalta tottelevainen eikä yrittänyt taistella valtaa vastaan, käytännössä hän kuitenkin eli kuin anarkisti ja kiersi ja rikkoi virallisia normeja aina, kun se oli tarpeen ja turvallista.

Mitä valtaan tulee, arvioi Smith, että se oli maailma, jonka tavalliset kansalaiset kokivat olevan kokonaan heistä erillään. Se ei ollut millään tavalla ”oma”, joten siihen ei myöskään kohdistunut mitään erityisiä tunteita. Sitä vain oli syytä pelätä ja kunnioittaa kujin luonnonvoimaa.

Tosin myös Smith panee merkille vahvojen johtajien ihailun ja ottaa jopa lukunsa motoksi Nikolai Karamzinin sanat 1800-luvun alusta, joissa kerrotaan, että venäläiset ovat ylpeilleet juuri siitä, mistä ulkomaaliaset ovat heitä arvostelleet, nimittäin sokeasta ja rajattomasta alistumisesta hallitsijan tahtoon silloinkin, kun hän kaikkein sairaimmissa päähänpistoissaan on polkenut jalkoihinsa kaikki oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden lait.

Venäläisten kuuliaisuus on kuitenkin pakkokuria, arvelee Smith. He eivät ole sisäistäneet herruutta kuten saksalaiset, sielunsa syvyyksissä venäläinen uhmaa lakia, hän on sisäinen anarkisti ja pelkää sitä itsekin.

1970-luvulla tuli myös tutkijoiden pirissä tavaksi selittää Neuvostoliittoa Venäjän historialla. Näin tekee myös Smith, joka kuitenkin samalla toteaa, että olisi naurettavaa selittää, etteivät sosialistisen totalitaarisen hallinnon vuosikymmenet ja yhteiskunnan perusteelliset mullistukset olisi mitään vaikuttaneet.

Siitä huolimatta Smith, joka perehtyi Venäjän historiaan, alkoi päivä päivältä tuntea yhä useammin, että hän näki ympärillään ennen muuta Venäjän. Loppuluvussa Smith pohtii paljon puhuttua ajatusta systeemien konvergenssista eli lähenemisestä. Tulisiko venäläisistä yhä enemmän amerikkalaisten kaltaisia (ja päinvastoin)?

Smith epäilee tätä. Neuvostoliitossa eli Venäjällä oli jälleen syntynyt uusi luokkajako entisen tasapäistämisen jälkeen. Valtion rituaalit muistuttivat yhä enemmän tsaarinaikaisia, vanha Venäjä tuli yhä enemmän takaisin: Kenties olennaisempaa kuin nämä julkisen elämän järjestelyt ja rituaalit on historian syvälle juurtunut vaikutus venäläiseen luonteeseen ja instituutioihin: vallan luja keskitys, arvoastefetisismi, yksinkertaisten ihmisten vieraanpelko, vieraantuneen älymystön turha nalkutus, venäläisten intohimoinen kiintyminen äiti-Venäjään, massojen tavaksi tullut alistuminen Korkeimman johtajan edessä sekä tapa, jolla ne sokeasti hyväksyvät hallitsijan ja hallittujen välillä ammottavan kuilun.

Useimmat intellektuellitkaan eivät halunneet Venäjälle demokratiaa, arveli Smith: jopa nekin intellektuellit, jotka kaipasivat sitä, sanoivat, ettei heidän yhteiskuntansa ollut valmis demokratian edellyttämään molemminpuolisiin myönnytyksiin, poliittiseen suvaitsevaisuuteen, kompromisseihin ja itsehillintään. Hekin vetäytyvät siitä irti tai sanovat, että sen kehittyminen vie sukupolvien ajan.

Myös Smith luettelee Venäjän historiallisen erityistien omalaatuisuuksia: siellä ei ollut ollut renessanssia, uskonpuhdistusta ja perustuslaillisen liberalismin kautta.  Toistaiseksi ei ollutkaan mitään syytä odottaa, että Venäjän kulttuurin ikivanhoissa kaavoissa tapahtuisi perustavaa laatua oleva muutos.

Ajatus Neuvostoliiton venäläisyydestä tuli 1970-luvulla yhä suositummaksi ja sitä perustelivat tutkijoista etenkin Richard Pipes ja Tibor Szamuely. Etenkin Nikolai I:n ajan Venäjän ja Brežnevin Venäjän havaittiin muistuttavan aivan tavattomasti toisiaan. Markiisi de Custinen Venäjä-kirja vuodelta 1839 ja Nikolai Karamzinin muistio vanhasta ja uudesta Venäjästä vuodelta 1811 julkaistiin uudelleen (ks. Vihavainen: Haun vanha venäjä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

On turha sanoakaan, että vanhan Venäjän paluu erityisesti Putinin Venäjää selittämään on nyt suurinta muotia.

Ei tuo näkökulma turha olekaan. Siitä huolimatta ei tunne tarvetta antaa paljoakaan pisteitä ampujalle, joka ensin ampuu nuolensa ja sitten piirtää sen ympärille maalitaulun. Se on hieman liian helppoa.

Venäläiseen psyykeen vaikutti Smithin aikana vielä hyvin voimakkaasti ns. Suuri isänmaallinen sota. Hän kirjoittaa siitä otsikolla: Toinen maailmansota oli vasta eilen.

Niinhän se olikin. Kun olin tuohon aikaan Moskovassa, oli siellä valtava määrä yksikätisiä ja yksijalkaisia, noin viisissäkymmenissä olevia miehiä. Eihän sodasta ollut kulunut kuin neljännesvuosisata ja on pikemmin kummallista, että se lännessä oli niin tyystin unohdettu.

Venäjällä sodan unohtaminen ei ollut mahdollista monestakaan syystä ja koko kulttuurinen ilmapiiri oli paksuna verenkarvaisista filmeistä ja kirjoista. Sankarikultti, joka lännessä oli tuhottu jo 1950-luvulla, oli Neuvostoliitossa täysissä voimissaan.

Smithin ja Mehnertin kirjat olivat aikoinaan erinomaisia kurkistuksia Venäjään ja ne ovat lukemisen arvoisia tänäkin päivänä. Tuodessaan esille Venäjän historian merkityksen nykypäivälle ne olivat vastapaino tuon ajan sosiologiselle uskolle, joka ei historiasta paljoa perustanut.

Nykyään on usko historian kaikkivoipaisuuteen Venäjän selittämisessä sen sijaan usein mennyt kohtuuttomuuksiin. Historiallinen determinismi olisi kuitenkin naiivia. Kyllä Venäjäkin on koko aina kehittynyt ja tulee kehittymään. Toivokaamme, että sen historian ne piirteet, joita voi arvostaa, nousisivat taas voimakkaasti esille.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Isänmaa ja Stalin-isä



Isänmaan puolesta, Stalinia vastaan

Carl-Fredrik Geust, Vlasovin armeija. Stalinin sotilaat Suomen palveluksessa. Docendo 2017, 256 s.
Jokainen Vankileirien saariston lukenut muistaa Solženitsynin kertomuksen Vlasovin armeijasta. Patriootit, jotka halusivat taistella Stalinia vastaan, petettiin sekä Saksan että liittoutuneiden taholta. Venäjää vastaan tämä armeija ei taistellut koskaan, itse asiassa sen ainoa suurempi sotatoimi oli sodan lopussa taistelu saksalaisia vastaan Tšekissä.
Silti Vlasovin armeija ja laajemminkin puna-armeijasta irtisanoutuneet ja Saksaa tavalla tai toisella palvelleet oli arka paikka Neuvostoliitolle. Virallisessa historiassa kerrottiin häpeilemättä, ettei puna-armeijassa koskaan ilmennyt vastustajan puolelle siirtymistä.
 Itse asiassa tämä ilmiö sai siellä ennätysmäiset mittasuhteet. Saksan saamista noin viidestä miljoonasta neuvostoliittolaisesta sotavangista lähes miljoona palveli tavalla tai toisella Saksan sotavoimissa. Upseereita tähän joukkoon kuului tuhansia ja kenraaleitakin vähintään viisitoista.
Neuvostoliiton kannalta tämä oli arkaluontoinen salaisuus, jota ei haluttu tunnustaa, mutta sille on luonnollinen selityksensä.
Solženitsyn kertoo, miten aikoinaan oli tapana kysyä ihmiseltä: ”oletko neuvostoihminen”, mikäli haluttiin hänen tekevän jotakin moraalitonta.
Solženitsyn ei missään tapauksessa halunnut olla neuvostoihminen (sovetski tšelovek) vaan sen sijaan venäläinen ihminen, mikä hänelle symbolisoi inhimillisyyttä luonnottoman ja moraalittoman totalitarismin vastakohtana.
Toki myös Aleksandr Isajevitš palveli, armeijassa, erityisesti puna-armeijassa. Eipä sellaista kohtaloa Euroopassa monikaan voinut itse valita. Hänen korviinsa joka tapauksessa sotahuuto ”isänmaan puolesta, Stalinin puolesta” kaikui valheellisena.
Mutta mitä yksilö voi tehdä? Oliko liittyminen Stalinin vastustajiin Saksan riveissä tai rinnalla kuitenkin petos Venäjää kohtaan? Entä oliko se oikein ja kohtuullista, mikäli henkilö oli vaikkapa ukrainalainen, jolla oli tuoreessa muistissa vuodet 1932-1933 ja kaamea miljoonien ukrainalaisten nälkään tappaminen?
Nämä kysymykset olivat monille todella vaikeita ja niitä esitettiin myös henkilöille, jotka värväsivät Suomessakin sotavankeja ROA:n eli Venäjän vapautusarmeijan jäseniksi.
Värvärit olivat etupäässä ROVS:in eli Venäjän yleissotilaallisen liiton edustajia, jotka asuivat Suomessa ja joilla oli yhteydet Brysselissä sijaitsevaan päämajaansa. Se kuului Neuvostoliiton eniten vihaamiin ja ehkä pelkäämiinkin organisaatioihin. Sen tsaarinaikainen sanoma ei ehkä tehonnut useimpiin neuvostoihmisiin rauhan aikana, mutta poikkeusajat olivat asia erikseen ja Neuvostoliiton johto tiesi, ettei sitä rakastettu ollenkaan siinä määrin kuin sen oma propaganda väitti.
Leningradia pelastamaan lähteneen iskuarmeijan komentaja Vlasov, joka oli edellisenä talvena pelastanut Moskovan, joutui heinäkuussa 1942 sotavangiksi ja hän armeijansa lyötiin. Hänen uransa siis romahti neuvostovallan palveluksessa. Sen jälkeen hänestä tuli Stalinin vastaisen kansallisen Venäläisen vapautusarmeijan (ROA) komentaja. Käytännössä tuota armeijaa ei käytetty mihinkään.
Kuten tunnettua, Hitlerin mieletön hybris esti häntä käyttämästä hyväksi niitä voimia, jotka olisivat hyvinkin voineet johtaa Neuvostoliiton hajoamiseen. Tämä olisi kaiketi samalla merkinnyt myös Venäjän ja Euroopan murhenäytelmää, joka olisi ollut vieläkin suurempi kuin se, mikä toteutui. Ken tietää.
Itse asiassa myös Suomi oli aikeissa käyttää hyväkseen toisinajattelevaa venäläistä emigraatiota. Jo talvisodan aikana Stalinin sihteerinä 1920-luvun alussa toiminut Boris Bažanov teki aloitteen varjohallituksen perustamisesta Neuvostoliittoon. Tähän olisi liittynyt myös oma sotavoima, jota ehdittiin jo sotavangeista kootakin, mutta sota loppui kesken kaiken.
Asia on sinänsä tunnettu, mutta Geust lisää siihen runsaasti ainesta ja kytkee myös myöhemmän, jatkosodan aikaisen ROA:n toiminnan Suomessa samaan ROVS-kontekstiin. Kaiken kaikkiaan, Suomen venäläisten ja emigranttien neuvostovastainen, mutta yleensä venäläispatrioottinen toiminta saa teoksessa tarpeelliset raaminsa.
Venäläisten emigranttien, kuten myös sotavankien asema ei ollut helppo. Mannerheimin saamista kirjeistä löytyy vetoomuksia siitä, ettei sen ja sen kansallisuudeltaan venäläisen tarvitsisi taistella maanmiehiään vastaan. Asia on ymmärrettävä.
Kuitenkin moni Suomen venäläinen katsoi velvollisuudekseen taistella bolševismia vastaan, mikä on yhtä ymmärrettävää. Huomattakoon, ettei Suomessa venäläisiä sodan aikana internoitu en masse, kuten tehtiin japanilaisille Amerikassa. Siihen ei ollut tarvetta.
Sodan jälkeen jouduttiin suuri osa yhteistoimintamiehiä sitten palauttamaan. Itse asiassa he näyttävät olleen korkeimmalla priorisoinnin tasolla Neuvostoliiton vaatimuksissa.
Tämä oli todellinen tragedia ja tietenkin pitkälti myös luovuttavan osapuolen häpeä. Jotkut pääsivät/päästettiin karkuun, mutta kaiken kaikkiaan Suomi täytti lojaalisti sen, mitä siltä vaadittiin, niin väärin kuin se olikin. Valtioetu on sekin hirmuinen asia, resoneerasi kerran Paasikivi.
Vlasovin armeijasta kirjoitettiin rehabilitoivaan sävyyn jo 1980-luvulla eikä siihen kirjoittautuminen ole jäänyt vaille ymmärtämystä monilta antistalinisteilta sen jälkeenkään.
Hiljattain on myös ilmestynyt järkälemäinen julkaisu Vlasovin oikeudenkäynnistä. Sitä oli Pietarin kirjakaupoissa ainakin vielä hiljattain saatavissa.
Ilmasodan eksperttinä tunnetun Geustin kirja on tervetullut lisä sen vähän tunnetun problematiikan tutkimukseen, joka koskee sitä asemaa ja roolia, jossa monet Suomessa toimivat venäläiset sodan aikana olivat.
Kuten tekijä toteaa, myös lähes kaikki ns. Leinon vangit kuuluivat siihen joukkoon, joka oli tavalla tai toisella työskennellyt ROVS:in hyväksi. avoimeksi jää kuitenkin, miksi juuri tiettyjä henkilöitä valittiin ja toisia taas ei.
Jonkinasteinen selitys tähän lienee, etteivät ns. erikoispalvelut kaikkea tiedä. Ymmärrän kyllä, ettei tämäkään monessa tapauksessa asiaa selitä, mutta sellaistahan se vakoilumaailma on. Otapa siitä selvää.