Oksidentalismi
Ian Buruma ja Avishai Margalit julkaisivat vuonna 2004 kirjan Occidentalism: The West in the Eyes of its Enemies.
Muistelen kirjoittaneeni siitä hesarissa. Tuohon aikaanhan lehti saattoi julkaista täysin järkeviä artikkeleita, jotka eivät välttämättä edes käyneet yksiin lehden julistaman hyvän sanoman kanssa.
Joka tapauksessa kirjoittajat käyttivät termiä Edward Saidin lanseeraaman orientalismi-käsitteen paralleelina. Kyseessä oli kaunainen viha läntistä maailmaa kohtaan, jota saattoi löytää sekä itäisestä maailmasta että omastakin kulttuuripiiristä (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=oikofobia ). Tämän perusasenteen puitteissa läntisestä maailmasta kerrottua tarinaa sitten muokattiin mielettömäksi rikosten ja perversioiden kavalkadiksi.
Peruskäsitteinä olivat ja ovat rappio ja riisto. Länsi maalattiin kaiken aidon ja arvokkaan antiteesiksi, joka sokeasti vihasi muuta maailmaa ja pyrki sen alistamiseen.
Historiassa oksidentalismia edustivat tämän tulkinnan mukaan niin saksalaisen romantiikan perintö natsismeineen kuin Venäjän slavofilia (jotka oikeastaan kuuluivatkin yhteen) ja Aasiassa esimerkiksi japanilainen militarismi ennen sotaa. Fasistiset ja natsistiset ideologiat olivat uudelleenlämmitettyä esimodernia ajattelua, joka haluttiin vaikka väkivalloin asettaa modernin elämäntavan ja ajattelun esteeksi ja vaihtoehdoksi.
Kysymys sinänsä on, mitä tarkoittaa läntinen maailma (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=oksidentalismi ). Siitä ja sen arvosta on syystäkin erilaisia näkemyksiä. Kulttuurin rappio ei suinkaan ole välttämättä kuviteltu asia eikä kannata kuvitella, että me läntisessä kulttuuripiirissä eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa, jonka kritisoiminen on jollakin tavalla rikollista.
Oksidentalismi eräänlaisena kvasiuskontona on kuitenkin simppeli oikotie, jota voidaan tarjota ajattelukyvyttömille massoille, jollaisia venäjäksi nimitetään sanalla быдло -juhdat, karja. Meilläkin puhutaan vaalikarjasta, mutta muistan miten muuan ansioitunut psykiatri pahoitti aikoinaan mielensä, kun ennustin, että kun Venäjällä tulee voimaan demokratia, ollaankin arvaamattoman vaalikarjan armoilla eikä missään ihanteellisessa poliksessa, jossa rationaaliset henkilöt päättävät asioistaan.
No, enää ei ole naapurissa demokratiaa, kansa on saanut sen, mitä halusikin. Bydlon mielipide on joka tapauksessa vankasti johtajan taskussa, kuten aina.
Antiamerikkalaisuus, mikäli se tulkitaan vastarinnaksi vieraan kulttuurin ylivaltaa kohtaan, on mielestäni kaikin mokomin kannatettava asia. Ala-arvoiselle massaviihteelle voisi asettaa haittaveron, kuten ennen tehtiinkin (vrt. huvivero) ja omaa taloutta ja huoltovarmuutta on syytä varjella vihamieliseltä valtaukselta ja jopa ystävälliseltäkin. Se on normaalia patriotismia.
Patologisia piirteitä omaava toisen (tai oman) kulttuurin demonisointi on sen sijaan luettava perverssien ilmiöiden piiriin eikä sellaisia kannata suosia muka yhdenvertaisina näkökulmina. Totalitaarisen kulttuurin ja ajattelun puitteissahan kaikki, mikä vahingoittaa vihollista, nostetaan kannatettavaksi ja ihailtavaksi. Vastapuolihan ansaitsee vain tuhoamisen. Tarvitsee vain katsoa tämän päivän somea.
Sodan oloissa on havaittavissa myös katsojien puolella osapuolten älyllisen tason madaltuminen. Venäjällä on parin viime vuosikymmenen aikana nostettu voimakkaasti esille vanhaa russofobian käsitettä ja kas kummaa, ihan oikeaa russofobiaa onkin rikollisen hyökkäyssodan ansiosta saatu kehittymään läntisessä maailmassa ihan roppakaupalla. Sillä on kyllä taas ihan ilmeinen syynsä.
Buruman ja Margalitin avainkäsite oli modernisaatio. Oksidentalismi on esimodernin psyyken reaktio moderniutta vastaan. Esimodernia yhteiskuntaa on sanottu kykeneväksi vain mekaaniseen solidaarisuuteen, ihmiset pakotetaan omaksumaan samanlaisia ajatuksia ja vihaamaan toisinajattelua ja muutakin toisenlaisuutta. Yhteiskunnan ihanteena on kasarmi, jossa vallitsee isien usko ja uskonto.
Tunnetun World Values Surveyn (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=wvs ) kehittelijät uskovat havainneensa ihmiskunnan kehittyvän arvojensa puolesta yhä lähemmäs sitä tilaa, jota nykyään puhtaimmin edustaa Ruotsi kaikessa sallivassa tylsyydessään. Siitä hyvin kaukana ovat muslimimaat ja myös esimerkiksi Venäjä. Itä-Aasian maat ovat arvojen kartalla sen sijaan yllättävänkin lähellä.
On helppo päätellä, ettei länsimaiden kannattaisi missään tapauksessa mennä esimerkiksi Keski-Aasiaan eksportoimaan omia arvojaan, jotka kuuluvat aivan toisenlaiseen ympäristöön. Läntisen maailman edustajat esimerkkinä vaikkapa Hillary Clinton, ovat järkyttävän naiivisti esittäneet ajatuksia, jotka sotivat tätä perusideaa vastaan.
Mutta jos palataan Venäjään, joka sentään kuuluu läntiseen kulttuuripiiriin, voidaanko tosiaankin sanoa, että se on jäänyt arvojensa puolesta yhä esimodernille aseteelle?
Mielestäni tämä on aivan ilmeistä. Neuvostokausi oli se aikakausi, jossa venäläiset ihmiset vasta oppivat lukemaan ja sosiaalistuivat yhteiskunnalliseen ajatteluun. Tuo yhteiskunta sattui olemaan hengeltään esimoderni ja läheistä sukua fasismille. Sen tukipylväitä olivat mekaanisen solidaarisuuden vaatimukset: korskea moralismi, sankarikultti, esifreudilainen naiivi psykologia ja muut vastaavat asiat, jotka lännessä oli sivuutettu jo kymmeniä vuosia aiemmin.
Sota vahvisti entuudestaan sitä antimodernia ja pseudofasistista psykologiaa, joka oli syntynyt stalinistisen kvasimodernisaation myötä. Miksi puhun kvasimodernisaatiosta, selviää, kun verrataan elämää kolhooseissa läntisen maaseudun kehitykseen yhä harvempien mutta tehokkaampien farmarien muodostaessa tuotannon selkärangan.
Kollektivisoinnin piti olla jättiharppaus modernisaatioon, mutta käytännössä se pysäytti kehityksen monessa tärkeässä mielessä. Siitä tuli toinen (bolševikkien) maaorjuus (VKP(b), Второе крепостное право (болшевиков)), kuten Venäjällä ilottomasti vitsailtiin. Vitsi oli liiankin totta.
Saksan selitettiin Hitlerin aikana olleen myöhästynyt valtio ja kansakunta, mikä selittäisi natsismin nousun, joka siis oli reaktiota modernisaatioon.
Kai niinkin voi tehdä, ainakin vähän käsitteitä venyttäen, mutta Venäjän kohdalla asia on ilmeinen. Joskus oli muotia puhua Saksan erityisestä kehitystiestä (Deutsche Sonderweg), mikä nykyään taitaa jo olla poissa muodista. Venäjällä sen sijaan ja nimenomaan nyt vallitsevassa fasisminpiirissä puhutaan Venäjän erityistiestä (osobyi russki put) eikä tämä puhe ole suinkaan vailla katetta.
Seitsemän vuosikymmentä bolševismia vaatii yhä veronsa. On pelättävissä, että nykyinen fasistinen järjestelmä viivästyttää edelleen modernisaatiota.
Kannattaa muistaa, että kiinalainen kohteliaisuus ulottuu myös maiden nimiin: Englanti on kiinaksi Ying-guo eli urhoollinen maa ja Amerikka on Mei-guo eli kaunis maa.
VastaaPoistaVihavainen puhuu Venäjän fasistisesta järjestelmästä. Arvelisin, että professori tarkoittaa käsitteen laajaa merkitystä, eli demokratian lakkauttamiseen tai vastustamiseen tähtäävä toimintaa.
VastaaPoistaPutinin kannatus taitaa olla – galluppien mukaan – siinä 70 % pinnassa. Meidän pressalla se on 92 %. Kansan kannatus hallitsijalleen on siis kummassakin maassa vankkaa.
Eikö siis demokratia toimi, kummassakin maassa? Etenkin, kun kansan mielipiteen selvittäminen ei ole niin nuukaa meillä Suomessakaan. Eikä tärkeissäkään asioissa (Nato), vaan ”yleinen mielipide” riittää.
Näin ajatellen blogistin päätelmä on mielenkiintoinen: ”Patologisia piirteitä omaava toisen kulttuurin demonisointi on sen sijaan luettava perverssien ilmiöiden piiriin.”.
Tuo durkheimilainen käsitepari mekaaninen solidaarisuus vs orgaaninen solidaarisuus ei ole vain vastakohta-akseli, jonka ääripäihin myös jotkut muut kuvaukset asettuisivat, kuten Tönniesin tekemä erottelu Gemeinschaftin ja Gesellschaftin välillä.
VastaaPoistaAkseli mittaa yhteisönsisäistä sosiaalista sitovuutta, ja totta on, että yleisinhimillinen kehityslinja normimoraalista omantunnonetiikkaan on niin merkitsevä, että kaikki yhteisöjä koskevat arviot pitäisi oikeastaan sijoittaa arvoina tälle variaabelille. Mutta totta on myös, että sosiaalisen sitovuuden asteikolla on tietynlainen nollapiste, jossa yhteisössä vallitseva "vallan" legitimoitumisen tapa vaihtaa suuntaansa.
Kehittymättömissä, mekaanisen normimoraalin maailmassa arendtilaiset "vallan voimaviivat" kulkevat "ylhäältä alaspäin", mutta tietyn kulttuurikognitiivisen kehityskynnyksen jälkeen niiden on kuljettava myös "alhaalta ylöspäin".
Ja tuon kehityskynnyksen jäljittäminen on sitten se varsinainen sosiologian Arkhimedeen piste. Se on kynnys jossa kaikki tajunnalliset alkiot orientoituvat uudelleen. Se on esimerkiksi kynnys retoriikan varaan rakentuneen ajattelun ja visuaaliseen mieltämiseen perustuvan järjen välillä. Se on kynnys kirjoitus- ja lukutaidottomuudesta elementaarilauseiden maailmaan, jossa yleiskäsitteille kehittyy aivan uusia ominaisuuksia. Ja niin edelleen.
Yhteiskuntakehityksen tragediaan kuuluu esimerkiksi se, että kaikkialla lait kirjoitetaan normimoraalin ehdoilla. Elämme juristerian kannalta eräänlaisessa ikuisten noitaoikeudenkäyntien maailmassa, jossa muodolliset mutta totaalisen todellisuudentajuttomat vaatimukset kaikenlaisesta "tasa-arvosta" yms noituvat ymmärryksemme täydellisesti.
Sosiaalisesti sitovan normipaineen maailmassa ajatukset, sanat ja teot sulavat helposti yhteen. Ne voivat jäsentyä selvästi erilleen vasta yksilölliseen eriytymiseen ja roolien vaihdettavuuteen suuntaavassa omantunnoneettisessä järjestelmässä. Omasta yhteisöeettisestä valinnastamme ei yleisesti ottaen pitäisi olla epäselvyyttä. Päätöstemme pitäisi ohjata meitä normimoraalista poispäin. Juristeristit kuitenkin ovat vetäneet lipan silmilleen, sokean individualismin säkin, ja lakien henkeä he vaalivat aitoon totalitaristiseen tapaan vainoamalla toisinajattelijoita, kyseenalaistajia ja kriitikoita.
Yliyleistävä yleiskäsitteiden käyttö peittää järjen näkyviltä sen kipeän tosiasian, että kaikki "kulttuurit" ovat pohjimmiltaan aivan erilaisia ja voivat olla toistensa kognitiiviset ominaisuudet tuhovia. Ylevöitetyillä yleiskäsitteillä voidaan "tiedollisetkin" totuudet pyyhkiä tiedon valon ulkopuolelle. Yliyleistävät yleiskäsitteet ovat kuin mustat säkit, joita juristeristit -- ja myös muut normimoraalin motivoimat toimijat -- vetävät päänsä yli ja vakuuttelevat toisilleen: "Älkää peljätkö veljet, olemme tässä ihan samassa pimeässä huoneessa kaikki."
”Oksidentalismi”
VastaaPoistaOksidentalismi ym.
Venäläisillä on tunnetusti omia vanhoja maksimeja. ”Ебать, Tак красавицу.” (Nussimaan, niin kaunotarta.) ”Воровать, Tак миллион.” (Varastamaan, niin miljoonan.)
Nykyinen sota toi uuden maksimin: ”Убивать, Tак всех.” (Tappamaan, niin joka ikisen.) Putin eli uskossa, että ns. operaatio alkaa siitä, että ukrainalaiset tuovat venäläisille kukkia ja karkkeja. Venäjän armeijahan oli Ukrainan rajan tuntumassa jo useita kuukausia.
On niitä muitakin maksimeja: ”My za tsenoj ne postoim.” (Hinnalla millä hyvänsä.); ”I na Markse budut jabloni tsvesti.” (Marsillakin omenapuut saadaan kukkimaan.) Jne.
"omenapuut"
PoistaPutinin Marsin omenapuut saattavat kasvaa Maakamaran syvyyksissä.
Pari sanaa puun takaa.
VastaaPoista"Saksan selitettiin Hitlerin aikana olleen myöhästynyt valtio ja kansakunta, mikä selittäisi natsismin nousun, joka siis oli reaktiota modernisaatioon."
Olen usein miettinyt, että jos Hitlerin ei olisi sallittu päästä valtaan, niin olisiko EU-Eurooppa syntynyt jo 1930-luvulla ja kristinuskosta ja eurooppalaisesta sivistyksestä olisi vain muistot jäljellä tällä hetkellä.
Eräät haaveilivat Euroopan yhdysvalloista ja valkoisten eurooppalaisten hävittämisestä sekoittamalla heidät muualta tulleisiin. Prosessi olisi kestänyt vuosikymmeniä, jotta olisi saatu aikaiseksi uusi erivärinen eurooppalainen ihminen.
Ihmiset eivät noin yleisesti ottaen näe, että paha voi palvella joskus myös hyvää.
Ja Hitlerin tapauksessa he ovat sokeita näkemään oikeaa syytä sille, miksi hänen sallittiin päästä valtaan.
M
Olettaisi että sitä kyllä tuolloinkin maailman taloudella ollut omat syynsä tilanteen kehitykseen ja syynsä sille sitten on kun väki äänestää tunteella kuin järjellä.
PoistaJärjellä ajateltuna Hitler on ollut vain yksi jonon jatkona, mutta miksi väki sitten tempoo yhdestä suunnasta toiseen on sitten mysteeri?
Jos asiat taloudellisesti Saksassa olleet kummoisesti ennen Hitlerin nousua, niin kyllä ne päätyi huonommin hänen jälkeen ja lähtökohdin siitä sai maksaa se tavallinen saksalainen. Onni onnettomuudessa hän tuskin ymmärtänee niitä kollektiivisia vaikutuksia ja keskittynyt vain oleelliseen elämän turvaamisen kannalta.
"Antiamerikkalaisuus, mikäli se tulkitaan vastarinnaksi vieraan kulttuurin ylivaltaa kohtaan, on mielestäni kaikin mokomin kannatettava asia. ..Patologisia piirteitä omaava toisen (tai oman) kulttuurin demonisointi on sen sijaan luettava perverssien ilmiöiden piiriin"
VastaaPoistaTaidatkos tuon paremmin sanoa! Tietenkin ne hetket ovat hankalia kun pitää pienenä kansakuntana valita kulttuuri ja muissa sodissa puolensa eikä voi vain ajatella, että palakoon vaikka koko pahainen maailma kunhan jää Impivaaran pirtimme ja sen seitsemän veljestä. Silloin pitää vain viileästi tarkastella eri kultturipiirejä ja ratkaista, mikä niistä parhainen ts vähinten huonosti vastaa arvojamme ja idealejamme.