Länsi ja läntisyys

Länsi ja läntisyys

Länsi: käsite, kertomus ja maailmankuva, (toim. Jukka Jouhki ja Henna-Riitta Pennanen). Historiallisia tutkimuksia 272. SKS 2016, 248 s.

Kun huomataan, ettei ajankohtaisista aiheista ole ainakaan suomeksi kunnollista esitystä, voidaan panna nuoret tutkijat asialle ja koota yhteen sellaisten ihmisten näkemyksiä, jotka asioista jotakin tietävät.

Tähän tapaan syntyivät vuonna 1970 ilmestynyt Rauhanajatus historiassa ja vuonna 1984 ilmestynyt Venäläiset Suomessa. Myös vuoden 1986 Venäjän ja Neuvostoliiton historia ja varmaan monet muutkin voidaan lukea tähän sarjaan.

Länsi on siis ainakin tässä mielessä hyvässä ja turvallisessa seurassa. Aiheen laajuus puoltaa osaltaan tällaista monen tekijän yhteistyötä, vaikka näissä aina on vaarana johtoajatuksen katoaminen ja teeman hajoaminen.

Tämä ei kuitenkaan erityisemmin vaivaa tätä kirjaa. Jos sitä voisi yleisesti ottaen jonkin asian sanoa vaivaavan, olisi kyseessä lähinnä se postmodernilta haiskahtava ote, jolle päivänpolitiikkakaan ei ole aivan vieras.

Siitä en nyt kirjaa kuitenkaan syytä. Jokainen aikakausi kirjoittaa historiansa omalla tavallaan ja mikäli kirjoittajat ja vielä lukijatkin kokevat saavansa vaivalleen vastinetta ja ymmärtävät kohdettaan paremmin, on kaikki paikallaan. Onhan tässä asiaa.

Itse koin kirjan lähestymistavan ja johtopäätökset hyvin pitkälle arvattavina. Benedict Andersonin pikku kirjasen vaikutusvaltaa voi vain hämmästellä, niin tärkeää näyttää monesta yhä olevan korostaa yhteisöjen ”kuviteltua” luonnetta, mikä toki omissa rajoissaan saattaakin olla hedelmällinen heuristinen ajatus.

Sen sijaan en ole kovin vakuuttunut siitä, että pelkällä dekonstruktiolla päästään historiassa pitkälle, ellei samaan aikaan muisteta talouden, yhteiskunnan ja politiikan kovia realiteetteja. Richard Pipes varoitti muistelmissaan historian ”primitivisoitumisesta”, mikä taitaa nykyään olla todellinen vaara koko lännessä, mikä se sitten lieneekin.

Käsitehistoria on epäilemättä suuntaus, joka avaa hedelmällisiä näkökulmia menneisyyteen. Mikäli henkilö Oili Pulkkisen tapaan tuntee skottilaisen valistuksen ajattelua tai Pasi Ihalaisen tapaan ensimmäisen maailmansodan ajan diskurssia, on mahdollista tehdä hedelmällisiä havaintoja myös itse tutkittavasta aikakaudesta, ei pelkästään sen eroavuudesta tutkijan omiin käsityksiin nähden ja sehän juuri on historian parasta antia.

Marko Lehden artikkeli ”rappion viehätyksestä” ja sivilisaatioajattelusta on hyödyllinen kooste alan kirjallisuudesta. Johtopäätös, jonka mukaan kyseessä on myytti, sen sijaan tuskin sanoo paljon mitään mistään. Kuten muidenkin artikkelien kohdalla, irrallisuus kovasta todellisuudesta rajoittaa johtopäätösten mahdollisuutta ja arvoa.

Ei kirjoittajilta pidä toki mahdottomia vaatiakaan, mutta ei myöskään erehtyä kuvittelemaan, että kaikki olennainen on sanottu, kun käsitteet on analysoitu. Tämän sanoisin myös Jouni Tillin sota-ajan pappien retoriikkaa koskevasta artikkelista.

Kiinnostavimpia olivat mielestäni idästä päin tehdyt tarkastelut ja mukaan olisi kaikin mokomin ottanut myös venäläisen ja neuvostoliittolaisen näkökulman ja miksei myös Itä-Euroopan, mutta onhan tässä jo näinkin yhdelle kirjalle aineksia.

Joka tapauksessa Pekka Korhosen artikkeli Länsi Aasiasta katsottuna -ja tässä tapauksessa tarkoitetaan vain Itä-Aasiaa- tarjoaa ainakin minulle tuoreen näkökulman.

Artikkelin kiinnostavuutta lisää se, että kirjoittaja on siinä verrannut toisiinsa sekä Kiinan että Japanin ja hieman Koreankin näkemyksiä lännestä.

Kuten tunnettua, Japani on, hieman konstikkaasti, tietyissä historiansa vaiheissa ollut osa ”länttä” ja on sitä vieläkin. Euroopan nykyinen kiinalainen nimi Ouzhou tarkoittaa oksennuksen mannerta, minkä symboliikkaa ei ryhdytä pohtimaan. Tuskin kyseessä pelkkä meritauti oli, siihen matkailijat kai saivat tutustua jo ennen Levanttiin saapumistaan.

Ou-Mei, japaniksi O-Bei tarkoittaa euro-amerikkaa ja on nykyään Itä-Aasiassa länttä tarkoittava termi. Japanissa käytetään myös käsitettä Nichi-Bei-O eli Japani-Amerikka-Eurooppa, joka kirjoittajan mukaan ”implikoi näiden kolmen muodostamaa yhtenäiskulttuuria”. Tämän kulttuurin suurimmat yhteiset tekijät ja pienimmät yhteiset nimittäjät olisivat kiinnostava kysymys.

Kiinan, keskuksen valtakunnan, kanssa asiat ovat toisin. Kirjoittaja ei nosta korkealle enempää japanilaista oksidentalismia, josta Ian Buruma ja Avishai Margalit ovat kirjoittaneet kuuluisan kirjansa Occidentalism kuin Kiinankaan ajoittaista kiivasta länsivastaisuutta. Hänen mielestään itä-aasialainen oksidentalismi on ollut yhtäältä ihailevaa ja toisaalta kriittistä.

Nyt Kiina-unelma kertoo Kiinan pyrkimyksestä palata takaisin maailman keskukseksi ja Aasia-unelma samasta asiasta suuremmassa mittakaavassa. Kiina on yhä jäänyt (jätetty) pois kansainvälisten organisaatioiden johtopaikoilta, mutta kehitys muuttaa asemia väistämättä.

Korhosen mukaan Aasia ja Länsi eivät ole vastakäsitteitä toisilleen, vaan niissä on kautta historian ollut päällekkäisyyttä.

Epäilemättä tämä on muuan näkökulma asioihin, mutta ei ainoa. Vastakohtaisuuksiakaan ei historiasta voi pois pyyhkiä. Länsimaalaiset ovat Kiinassa yhä pitkäneniä (gaobizi) vaikka tuskin enää paholaisia (guizi), joita he aikoinaan olivat.

Tavattoman jyrkkä oli myös vastakohtaisuus kiinalaisten ja japanilaisten eli itäisten saarten vääräsääristen paholaisten välillä ja sen jäljethän näkyvät yhä.

On mukavaa kuulla, että lännellä on sekä Kiinassa että Japanissa ollut ajoittain hyvinkin myönteinen hahmo. Konfliktien aikana kaikki on kuitenkin ollut toisin ja mieleen tulee ajatus, että niin luultavasti tulee olemaankin.

Voimasuhteiden muutos on asia, joka lähes väistämättä ilmenee konflikteina. Itä-Aasiassa on Yhdysvaltain, Kiinan, Japanin ja Korean lisäksi pelaamassa muun muassa Venäjä, joka idästä katsoen on tietenkin perinteisesti länsimaa, mutta samalla pelin outo kortti, jokeriksi liian pieni, mutta mahdollisesti sen musta Pekka, ainakin Japanin näkökulmasta katsoen.