Nec sutor ultra crepidam

 

Tuomari pysyköön lestissään

 

Montesquieulainen vallan kolmijaon periaate on nykyaikaisissa demokratioissa yleisesti tunnustettu. Vähintäänkin pidetään oikeusvaltioissa sopimattomana, että toimeenpanovalta sekaantuu tuomiovallan käyttöön.

Tässä suhteessa ero on selvä diktatuureihin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa ylpeiltiin nimenomaan sillä, että kaikki valta kuului puolueelle, jonka asianmukaiset elimet sekaantuivat tarvittaessa myös tuomiovallan käyttöön.

Vallanjaon periaate on keskimäärin osoittautunut sangen hyväksi ja tarpeelliseksi asiaksi. Ei se nyt sentään ole mikään tae vallan väärinkäyttöä vastaan ollut, puhumattakaan tuomioistuinlaitoksen politisoitumisesta, josta on esimerkkejä monesta maasta, ehkäpä jopa kaikista.

Meillä varmaan tunnetaan parhaiten amerikkalaisen oikeuskäytännön ihmeellisyydet, joissa poliittisuus saattaa olla täysin avointa ja tuomiot sellaisia, jotka paikallisia tai yleiskansallisia tarpeita parhaiten tiettyjen poliittisten tahojen mielestä tyydyttävät, vaikka sokea Reettakin näkee, että ne ovat vastoin tosiasioita.

Korkeimman oikeuden jäsenten puoluekanta näyttää USA:ssa olevan aivan keskeinen poliittisen elämän realiteetti. Puolueettomuutta ei kukaan ilmeisesti edes pidä tarpeellisena kuvitella.

Oma oikeuslaitoksemme näyttää innokkaasti lähteneen suuren esikuvansa tielle, vaikka okeusjärjestelmämme onkin toisenlainen ja rajoittaa merkittävästi tuomioistuinten valtaa Common Law-systeemiin verrattuna.

Kansainvälisestikin ovat sentään meillä oikeudessa jauhetut syytökset raamattuun vetoamisesta (ks. Vihavainen: Haun räsänen tulokset) ja vastaavista aivan uskomattomista syytöksistä, muun muassa eduskunnassa (!) esitettyyn pikku vitsiin liittyen, herättäneet ansaittua huomiota. Uutta ja erittäin vahvaa politisoitumista on mahdotonta olla huomaamatta.

Jotta Orwellin maailma tulisi täydelliseksi, on kehdattu korkeilta koturneilta vaatia jopa julkista ja tarkemmin määrittelemätöntä, mutta voimallisuudeltaan joka tapauksessa erityistä katumusta ajatusrikosten johdosta (Vihavainen: Haun katumus tulokset). Elämme parodian aikakautta.

Oikeuslaitoksen käyttö poliittisena aseena on tietenkin älyllisen tasonsa säilyttäneissä piireissä herättänyt levottomuutta. Hiljattain The Economist esitti huolestuneisuutensa siitä, että ranskalainen tuomioistuin, joka määräsi rangaistuksen Marine Le Penille, liitti siihen juuri sen pituisen poliittisen karenssiajan, joka estäisi osallistumisen vaaleihin.

Rikos on rikos ja rangaistus on rangaistus, mutta politiikkaa ei tuomioilla pitäisi tehdä, ellei se lain mukaan ole välttämätöntä. Mikäli kansan oikeuteen äänestää haluamiaan ehdokkaita tarpeettomasti puututaan, ei demokratia ole terveellä pohjalla ja seuraukset saattavat olla ikäviä itse järjestelmän kannalta.

Tuo oikeuslaitoksen käyttö -itse asiassa prostituoiminen- puoluepolitiikan palvelukseen on uusimmassa historiassamme ollut hyvin näkyvää ja kehitystä voi pitää vaarallisena. Irvokkaana ja jopa häpeällisenä voi pitää, että tuollaisesta toiminnasta on saatettu jopa erityisesti palkita syyttäjää (ks. Vihavainen: Haun toiviainen tulokset).

Myös henkilö, joka keksi idean raamatun siteeraamisen syyttämisestä on kehdannut ilmoittautua julkisesti. Aikoihin on eletty.

Toivottavasti tämä tie ei jatku. Mikäli niin käy, on seurauksena väistämättä oikeuslaitoksen arvostuksen laskeminen. Enää siihen ei olisi paljoakaan varaa.

Mitä kansainväliseen oikeuteen tulee, Putinin etc. tuomitseminen kansainvälisessä oikeusistuimessa olisi varmasti paikallaan ja sodan jälkeen nousee varmasti paljonkin kysymyksiä sen aikana tehdyistä rikoksista ja niiden rankaisemisesta.

Onko oikeuden toteuttaminen näissä tapauksissa lainkaan mahdollista, on tärkeä kysymys sinänsä, mutta ei ainoa. Vähintäänkin rikoksia on voitava julkisesti paheksua ja halveksua ansioidensa mukaan.

Älymystön syytä käsitellä asioita mahdollisimman tarkkojen selvitysten perusteella. Niistä o keskusteltava kansainvälisellä tasolla kylmien tosiasioiden valossa. Ne, jotka kuotaavat aiat ala-arvoisella demagogialla (vrt. ruumishuoneilta haalitut ruumiit, jota täyttivät alas ammutun lentokoneen), joutavat saada juuri sellaisen arvostuksen kuin ansaitsevatkin.

Toki molemmilta puolilta todennäkäisesti löytyy asioita, jotka vaativat selvitystä. Tämä ei tyietenkään muuksi muuta hyökkäävän osapuolen suurinta syyllisyyttä koko sotaan.

Tässä vanhempi teksti aiheeseen liittyen:

 

lauantai 9. toukokuuta 2020

Voittajat on tuomittava

 

Voittajia ei tuomita

 

Voittajia ei tuomita! (Победителей не судят), on Venäjällä hyvin tunnettu sananparsi, joka yleensä sijoitetaan Katariina Suuren suuhun. Hänen väitetään soveltaneen sitä kenraali Suvoroviin, joka vastoin esimiehensä käskyä oli vallannut rynnäköllä Turtukain linnoituksen.

Moisesta tottelemattomuudesta kenraalia olisi lain mukaan pitänyt rangaista kuolemalla, mutta sen sijasta häntä kohtasivat keisarillisen armon ja suopeuden osoitukset.

Samaan sananparteen viittasi generalissimus Stalin vaalipuheessaan vuonna 1946. Hänen mielestään tuo periaate oli aivan väärä. Itse asiassa myös voittajia piti arvioida kriittisesti ja kontrolloida heidän toimiaan. Vaaleissa olikin Stalinin mukaan kyse juuri siitä: miten kansa nyt arvioisi voittajia, kommunistista puoluetta?

Stalinin puhe oli tietenkin käytännössä yhtä tyhjä kuin koko niin sanottu neuvostodemokratia yleensäkin. Hänen esittämänsä periaate oli kuitenkin tärkeä: suuret saavutukset eivät tehneet kritiikkiä ja itsekritiikkiä tarpeettomiksi. Menestyksestä päihtyneiden oli syytä oppia myös nöyryyttä, kuten generalissimus totesi.

Anekdoottina mainittakoon, että Stalinin puheesta kuultuaan muuan babuška riemastui ja sanoi: ”Nyt se Stalin sitten viimeinkin joutuu oikeuteen!” Tässä sovelletaan tunnettua venäläistä OBS (Odna baba skazala –yksi akka sanoi) metodia, jonka rajoitukset kirjoittaja tunnustaa.

Stalin ymmärsi käyttämänsä käsitteet omalla tavallaan, kritiikki saattoi tarkoittaa murskaamista ja nöyryyden oppiminen nöyryyttämistä. Puheessa esille otettu ongelma oli kuitenkin aito ja jopa polttava.

Jo siihen aikaan, kun keskusjohtoista taloutta alettiin kehittää, törmättiin Neuvostoliitossa usein silmänpalvontaan ja näennäissuorituksiin. Uudessa järjestelmässä oli useinkin oleellisempaa saada asiat näyttämään joltakin kuin tehdä todella jotakin.

Niin sanotun pysähtyneisyyden ajan poliittisessa kulttuurissa kritiikitön itsetyytyväisyys kasvoi sitten määrättömäksi ja vasta Gorbatšovin käyttöön ottama julkisuusperiaate eli glasnost muutti tilannetta. Itse asiassa se taisi toimia systeemin kannalta liiankin tehokkaasti johtaessaan koko järjestelmän armottomaan kritiikkiin ja lopulta romahdukseen.

Neuvostoliiton romahdettua laadittiin uuden Venäjän perustuslaki sellaiseksi, että sen puitteissa ideologinen puoluevaltio ja yksipuoluejärjestelmä kävivät mahdottomiksi, ainakin periaatteessa. Vallan piti aina olla kritisoitavissa ja kyseenalaistettavissa.

Perustuslain antamat takeet kansalaisoikeuksille, yksilönvapaudelle ja poliittiselle pluralismille olivat ja ovat vaikuttavat. On sangen merkittävä suoritus, että valta on näiden säädösten puitteissa sittenkin kyetty niin täydellisesti keskittämään tuon niin sanotun vertikaalin puitteisiin. Mutta eihän se Neuvostoliitonkaan perustuslaki epädemokraattinen ollut. Edes ns. puoluetta siinä ei mainittu ennen kuin vuoden 1977 versiossa.

Oikeudet ja vapaudet ovat siis yhä ”kunniassa”, mutta käytännössä ne toimivat ”voittajien” hyväksi. Liberaalit ja länsimieliset eivät voi toivoa itselleen samaa kohtelua, kuin mahtivaltion ja sen agenttien uskolliset palvelijat, joiden käytössä on niin sanottu hallinnollinen resurssi (administrativnyi resurs).

Voittajia ei tuomita eikä voitetuille anneta oikeutta, sanoo muuan tuon edellä mainitun sananparren versio. Myös tämä korollaari pitää paikkansa nykyään kuten ennenkin.

Putin on nimittänyt isänmaallisuutta venäläiseksi ideologiaksi ja siinä taitaa olla asian ydin. Siihen sisältyy myös lännenvastaisuus, jonka tarvetta ei tällä pakotteiden aikakaudella tarvitse erikseen perustella. Itse asiassa voisi jopa puhua valtion palvonnasta. Se –etatismi- tosiasiassa oli myös kommunistisen Neuvostoliiton ideologian varsinainen ydin jo Stalinista lähtien –ei suinkaan joku internationalismi.

Isänmaa (Venäjällä yleensä muodossa synnyinmaa, rodina) ja isänmaallisuus ovat kaikissa maissa sitä aluetta, jossa tyhjä puhe kukoistaa ja pompöösit ilmaukset ja ylpeily kuuluvat jopa välttämättä asiaan. Kritiikki ei kerta kaikkiaan sovi isänmaalliseen tyylilajiin.

Siinä on sen sijaan välttämätöntä puhua uhrimielestä ja sankaruudesta ja esittää miljoonien kuolema heidän henkilökohtaisena uhrauksenaan valtion hyväksi. Normaali, kriittinen lähestymistapa ihmisten tapattamiseen olisi pyhänhäväistys. Senhän sai kokea myös taannoinen Rosarhivin johtaja.

Isänmaallinen puhe on siis nykyäänkin kriittiseltä ajattelulta hyvin suojattu kolkka, jonka omaksi ottaminen on vallanpitäjien eli venäläisittäin sanoen lyhyesti vallan kannalta hyvin tärkeä. Siinä samalla voidaan saada suojaa monelle muullakin asialle.

Kun Solženitsyn, itsekin sotaveteraani, arvosteli neuvostosysteemiä, hänen julistettiin häpäisevän Zoja Kosmodemjanskajan ja muiden sota-ajan marttyyrien muistoa. Tietenkään hän ei ollut puhunut näistä sanaakaan.

Niin sanotun suuren isänmaallisen sodan historia on nyt jälleen, merkkivuonna, nostettu hyvin näkyvästi esille, vaikka poikkeusolot haittaavat suurten juhlallisuuksien järjestämistä. Sivumennen sanoen, myös Zojalle on tehty uusi, mahtava museo, jonne myös Putin on lähettänyt tervehdyksensä.

Kaikki tämä touhu on ymmärrettävää. Suurta Voiton päivää, joka oli myös sodan päättymisen päivä Euroopassa, voidaan Venäjällä viettää vain suurin juhlallisuuksin ja sitä paitsi aidon juhlallisesti.  Tosin sen nykyinen laajuus periytyy vasta Brežnevin ajoilta.

Asiaan kuuluvan hartauden tekevät välttämättömäksi niin sodan aiheuttamat valtavat menetykset kuin tietenkin myös ylpeys voitosta, joka oli koko maailmalle sensaatiomainen todistus Neuvostoliiton  -stalinismin- voimasta ja kestävyydestä. Vielä vuonna 1938 ei suurten puhdistusten riepottelemaa diktatuurivaltiota edes otettu ihan tosissaan.

Yhteisten isänmaallisten muistojen juhlimiselle on nyt myös ajankohtaisia poliittisia syitä. Kun talous ja politiikka ovat vaikeuksissa, kannattaa suunnata katse aikaan, jolloin voitettiin vielä paljon suuremmat vaikeudet.

Valitettavasti isänmaallisiin muistoihin sisältyy keskeisesti militarismi ja Venäjän tapauksessa siihen vielä liittyy Stalinin epäinhimillinen hallinto, joka kieltämättä myös kehitti sen valtavan sotatarviketuotannon, jonka avulla vihollinen lyötiin, mutta myös tuhlasi oman maan ihmisresursseja säälimättömästi.

Nikolai Berdjajev sanoi aikoinaan, että venäläinen intelligentsija on aina ollut nationalismille vieras ja se on halveksinut militarismia kuin saastaa. Itse asiassa kuitenkin myös se ilmeisesti saatiin mukaan yhteiseen lännenvastaiseen rintamaan silloin, kun länsi aloitti pakotesodan. Ellei tuota, etenkin lännelle tarpeetonta konfliktia saada loppumaan, ei todellisella Venäjän ja lännen välien normalisoitumisella ole toivoa.

Oman maamme suhde naapurin voitonpäivään ei ole ollut erityisen ongelmallinen. Luulen, että meillä ei yleensä ole ollut lainkaan vaikeuksia käsittää sitä, että Neuvostoliiton sota Saksaa ja jatkosodan osalta meitäkin vastaan oli luonteeltaan olennaisesti puolustussotaa ja siis oikeutettua. Kyseessä ei ollut vain politiikan jatkaminen toisin keinoin tai valtion edut, vaan oman kansan pelastaminen tuholta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset sodat olivat enimmäkseen vanhanaikaista sotilaiden taistelua sotilaita vastaan. Siviiliväestön terrorisointia kaupunkien pommituksilla ja ihmisten konekivääritulituksella harjoitettiin vain Neuvostoliiton puolelta ja ilman erityistä menestystä.

Siksi onkin outoa, että korkea venäläinen tutkintaelin ei ole juuri nyt ainoastaan ryhtynyt tutkimaan suomalaisten sodan ajan toimia peräti kansanmurhan nimikkeellä, vaan samaan aikaan vielä esittänyt suorastaan mielettömiä väitteitä suomalaisten politiikasta ja tuhotöistä.

Suomalaisilla, kuten venäläisillä itsellään, on kyllä tilillään ikäviä asioita sotavuosilta. Tähän asti niitä on voitu yhdessä tutkia ja myös sodanedellisen terrorin tutkimusta on Venäjän taholta hiljattain luvattu auttaa.

Niinpä esitetyt syytteet tuntuvat sitäkin oudommilta, eivätkä tarkkailijat ole voineet välttää ajatusta, että kyseessä on pelkkä propagandalavastus, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden etsimisen kanssa. Valtion nimissä suoritettu manööveri kuitenkin lyö aivan tietyn leiman myös itse tuohon valtioon.

Tällainen toiminta, kenen idea se sitten lieneekin, on suuri karhunpalvelus Venäjän omille eduille, sillä niin sodan häviäjien kuin sen voittajien tekoja olisi ehdottomasti voitava tutkia kriittisesti. Muussa tapauksessa joudutaan elämään valheessa.  Ennen pitkää sellainen kostautuu.

Suomen osalta tutkimukset sota-ajan väärinkäytöksistä joita -luoja paratkoon- oli enemmän kuin olisi ollut kohtuullista, tehtiin peräti oikeusistuimissa ja heti sodan jälkeen. Venäjällä tämä työ on vielä tekemättä. Voittajat olisi nyt ehdottomasti myös tutkittava niin Venäjällä kuin muualla.

Niinpä aivan erityisesti Venäjän valtiolle on nyt syytä toivottaa menestystä totuuden esille kaivamisessa sota-ajan historian osalta ja ankaria, mutta oikeudenmukaisia tuomareita. Juuri niitä voittaja tarvitsee, kuten jo Stalin itse asiassa taisi ymmärtää.

Yhteiskunnantervehtyminen voi tapahtua vain totuuden selvittämisen pohjalta. Ei pidä elää valheessa –жить не по лжи- sanoi Solženitsyn ja hän oli viisas mies.

 

Voi voittajia!

Valloittajan taakka

Tuntemattoman sotilaan lopussa Väinö Linna toteaa, että Suomelle lankesi sodassa voitetun kohtalo, mutta ei kuitenkaan voittajan taakkaa. ”Viimeinen tykistökeskitys, johon suomalaiset eivät enää saaneet vastata tuntui sanovan ”Voi voitetuita”. Mutta, sanoo kirjailija ”heidän ei tarvinnut sentään pelätä sen kaiussa kuuluvaa ääntä: Voi voittajia!”

Voittajan osa on epäkiitollinen, mitä hyökkääjät kautta historian ovat harvoin ymmärtäneet. Kansa, joka kukistetaan, vastaa vihalla. Sen kurissa pitäminen maksaa paljon ja saattaa olla lopultakin toivoton tehtävä kuten venäläiset saivat huomata Puolassa. Alueiden ja ihmisten saattaminen omaan valtapiiriin on erittäin riskialtis ja todennäköisesti huonosti tuottava investointi.

Saksassa ja Japanissa unelmoitiin imperiumista, herruudesta ja riiston tuottamasta vauraudesta. Vauraus tuli, mutta vasta sitten kun nämä maat oli kukistettu ja pommitettu maan tasalle. Jos valloitussuunnitelmat olisivat onnistuneet, olisivat ne saattaneet joutua käyttämään kaiken energiansa oman suojatun ja taantuvan geschlossene Handelsstaatinsa ylläpitämiseen samaan aikaan kun vapaa maailma ympärillä olisi nopein askelin kehittynyt. Näinhän Neuvostoliitolle kävi.

Suomessa Neuvostoliitto ei enää jatkosodan jälkeen ryhtynyt valloituspolitiikkaan. ”Äärimmäisen itsepäiset” suomalaiset, kuten Molotov heitä luonnehti, olivat melko vakuuttavasti osoittaneet, mitä väkeä he olivat.

Neuvostoliiton päätös oli Suomen kohdalla varmasti yhtä viisas kuin se oli valloitettujen alueiden suhteen typerä, mutta mitä muuta maa saattoi tehdä, jos se kärsi niin valtavia ihmismenetyksiä? Kostollakin on oikeutuksensa ja logiikkansa ja näissä yhteyksissä on yhä arvossaan muutoin haalistunut kunnian käsite.

Entä, jos Suomi olisikin voittanut sodassa? Olisiko sitä pitänyt sen johdosta surkutella?

Tähän voi yrittää vastata katsomalla, mitä tapahtui, kun Suomi oli vielä voittaja, hetken aikaa.

Suomen nuori älymystö oli jo heti Venäjän vuonna 1917 romahdettua kiirehtinyt auttamaan veljeskansoiksi miellettyjä itäkarjalaisia. Syystä tai toisesta apua ei aina haluttu ottaa vastaan. Joskus itäkarjalaisten heimoveljien suhtautuminen vaikutti lähes yhtä nuivalta kuin suomalaisten asenne Kuusiseen ja hänen Suur-Suomeensa sitten pari vuosikymmentä myöhemmin.

Mutta toki karjalaisten joukossa oli Suomeen myönteisesti suhtautuvia, niitäkin, jotka olivat valmiita siihen liittymään. Lisäksi oli bolševikkien vallankaappauksen jälkeen yhä enemmän niitä, jotka suhtautuivat vihamielisesti sikäläiseen tyranniaan ja olivat kärsineet sen terrorista. Mutta vuosien 1918-22 retkikunnat eivät menestyneet ja tekivätpä vielä hieman pahojaankin niille, joita piti auttaa.

Suomalaisista joukoista tuli Itä-Karjalan miehittäjiä kohtalon oikusta. Kun Stalin vastoin kaikkea todennäköisyyttä jätti aloittamansa talvisodan kesken ja kun Hitler vielä vuoden 1940 lopulla kielsi Neuvostoliittoa laajentamasta Karjalais-Suomalaista SNT:tä luonnollisille rajoilleen eli merelle, tuli Suomesta yllättäen osa ekspansiivisen Saksan johtamaa itään hyökkäävää rintamaa.

Määräävänä tekijänä tämän uuden asetelman syntymisessä oli nimenomaan sattuman leikki, jonka ennustaminen etukäteen olisi ollut mahdotonta ja jonka johtaminen Suomen aiemmasta historiasta olisi ajanhukkaa. Suomi ei ollut suurvalta, vaan moukka suurten sakkilaudalla ja sen mahdolliset roolit määräytyivät niiden pelitilanteista käsin

Valloittajat ja miehittäjät ovat yleensä suurvaltoja. Sellainen rooli avautuu pienelle maalle yleensä vain vielä heikompiin naapureihin nähden. Agendalla on usein ollut etninen puhdistus, joka ei vieläkään ole tainnut menettää viehätystään tämän maailman nationalistien silmissä.  Se, että Suomi pääsi miehittämään suurvallan aluetta, kuuluu historian paradokseihin ja on yksi niistä tekijöistä, jotka myötävaikuttavat siihen, että meiltä niin usein unohtuu suhteellisuuden taju omaa rooliamme ja merkitystämme arvioitaessa.

Suurvallat puolestaan ovat aivan normaalisti olleet korskeita miehittäjiä, joiden harrastuksiin on kuulunut alistetun maan ja kansan kunnian ja kulttuurin häpäiseminen. Hitlerin ei tarvinnut itse keksiä miehitysvandalismia, sille oli pitkät perinteet jo ennen muinaisia roomalaisia. Jopa valistuksen lipunkantaja Napoleon sortui järjettömään hävitykseen ja häpäisyyn, joka jälkimaailman silmissä vaikuttaa lähinnä säälittävältä, mikä sitten tarkoitus lieneekään ollut.

Joka tapauksessa myös suomalaiset saivat kyseenalaisen kunnian astua eräänlaiseen suurvallan rooliin tullessaan Itä-Karjalan miehittäjiksi. Mahdollisen kunnian ohella tähän rooliin sisältyy aina myös vastuu. Tuhannet ihmiset joutuvat miehityksessä aina miehittäjän armoille, joskus jopa näistä täysin riippuvaisiksi pelkän hengissä pysymisenkin kannalta.

Karjalassa kävi juuri niin. Yli kahdeksankymmentä tuhatta naapurimaan kansalaista, lähinnä naisia ja lapsia, joutui miehittäjän armoille ilman oikeastaan mitään toimeentuloa tai varastoja. Nehän perääntyjä oli parhaansa mukaan hävittänyt. Kun 3,8 miljoonan asukkaan Suomi sai niskoilleen vielä 60000 sotavankia ja pian sitten vielä saman verran inkeriläisiä, olikin elätettävien määrä talvisodan perinnön raunioittamassa maassa kasvanut erittäin merkittäväksi. Siinä nyt oli vastuuta kannettavaksi.

Me tiedämme, miten vankien kanssa kävi. Sekä heidän että leireille keskitetyn venäläisväestön keskuudessa heikko ravinto ja nälkiintyneisiin iskeneet taudit koituivat aivan liian monen kohtaloksi. Oli kovin harvinaista, että joku olisi tahallaan tapettu, mutta nälkätalven 1941-1942 kuolleisuus nousi katastrofaalisen korkealle. Vangeilla se oli jopa liki 30 prosenttia.

 Nämä ihmiset olivat miehittäjän vastuulla, mutta konkreettista vastuun kantajaa ei myöhemmin löydetty millään. Syitä tapahtuneeseen löytyy toki etsivälle vaikka kuinka: perunapula, määrätyn ruokavalion löytämisen mahdottomuus ja korvaavien annosten heikko taso. Tauditkin vaivasivat ja viime kädessä juuri ne myös tappoivat. Mutta eivät tässä selitykset päästä pälkähästä, kyllä vangit olisi pitänyt saada pysymään hengissä tavalla tai toisella.

Ei ole ihme, että myöhemmissä jälkipuinneissa suomalaisten rooli Itä-Karjalassa on nähty nimenomaan vanginvartijoina ja etnisen puhdistuksen valmistelijoina. Toteutettiinhan valloitetulla alueella jopa eräänlainen jako vuohiin ja lampaisiin, se asetti pois siirrettäviksi määrätyt venäläiset karjalaisia ja muita ”heimokansoja” huonompaan asemaan.

No, epäilemättä paikallisista venäläisistä suuri enemmistö oli saapunut sinne viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana, joten neuvostojen maan kansallisuuspolitiikassa voitiin ounastella olleen samanlaisia päämääriä kuin sittemmin Baltiassa: pikkukansojen muodostama keskipakoinen vaara voitaisiin eliminoida muuttamalla alueen kansallisuussuhteita. Entinen kansallinen enemmistö olikin jo kahdessa vuosikymmenessä muuttunut pieneksi vähemmistöksi.

Siviiliväestön keskittäminen leireihin ei sinänsä ollut perusteetonta. Sen oleskelu hajallaan laajalla maaseudulla olisi pian synnyttänyt hallitsemattoman partisaaniongelman. Jopa USA eristi japanilaiset kansalaisensa leireille, vaikka partisaaniuhka lienee Amerikassa ollut kovin vähäinen.

Amerikkalaisten politiikka oli tietenkin kaikkea muuta kuin esimerkiksi kelpaavaa. Omien kansalaisten erotteleminen vuohiin ja lampaisiin etnisen taustan mukaan lienee myös rikkonut kaikkia sivistyneen maailman lakeja ja periaatteita vastaan. Tässä suhteessa suomalaisten politiikka, joka kohdistui vallatulla alueella oleskeleviin ei-kansalaisiin oli paljon vankemmalla pohjalla.

Mutta miksi leireihin keskitettiin vain venäläisväestö? Eikö tässäkin ollut määräävänä nimenomaan etninen alkuperä, joten kysymys oli syrjivästä ja jopa sortavasta politiikasta?

Asia oli täsmälleen näin. Sen taustana on helppo nähdä oletus siitä, että karjalaisiin nähden kyse oli vapautuksesta eikä valloituksesta, kun taas venäläiset olivat vihollismaan kansalaisia, joiden isänmaallinen velvollisuus oli vastustaa valloittajaa eli tässä tapauksessa siis suomalaisia. Varmemmaksi vakuudeksi Stalin oli tätä asiaa radiopuheessaan heinäkuussa 1941 vakavasti teroittanut.

Venäläisiä siis pidettiin suomalaisten taholla prima facie isänmaansa patriootteina, joita ei voinut velvoittaakaan uskollisuuteen vihollista kohtaan. He eivät myöskään saaneet maata, sillä he olivat odottamassa siirtoa, joka tapahtuisi sodan jälkeen. Karjalaisten kanssa oli toisin. Heidäthän oli vapautettu.

On kummallista, että tämä perusasia suomalaisten vapautusmissiosta ja sen seurauksista usein nykyään unohtuu, kun Itä-Karjalan miehityksestä puhutaan. Se ei suinkaan unohtunut Neuvostoliiton turvallisuuspalveluilta, jotka olivat aina ja kaikkialla loputtoman kiinnostuneita valtion vastaisesta toiminnasta ja sopimattomista asenteista. Karjalaiset, suomalaisista puhumattakaan, olivat tietenkin jo ryhmänä epäilyttäviä.

Mannerheimin miekantuppipäiväkäskyssä vuodelta 1941 puhuttiin Karjalan ”noususta” ja sen ”omista pataljoonista”, jotka jo marssivat suomalaisten riveissä. ”Nousu” oli kuitenkin pelkkä floppi ja heimopataljoonien suosio jäi vähäpätöiseksi. Neuvostoliiton kannalta miehitysvallan kannattajat kuitenkin olivat maanpettureita. Sikäli kuin asia koski petturuuden sotilaallista ilmenemismuotoa, oli sotalaki lakonisen yksioikoinen. Siitä sai Suomessakin kuolemantuomion, mutta yllättävää kyllä, näin tapahtui heimosotureille Neuvostoliitossa vain melko harvoin.

Joka tapauksessa Itä-Karjalan siviiliväestö ei odottanut Puna-armeijan vapauttajia yleisen riemun tunnelmissa. Suomeen evakuoitiin vajaa kolmetuhatta paikallista asukasta, joista nelisensataa oli suomalaisia ja inkeriläisiä. Enempää ei kyytiin mahtunutkaan.

Puna-armeijan saapumisesta riemuitsivat ilmeisen vilpittömästi venäläiset, joiden kokemukset miehityksestä olivat yleensä hyvin ikäviä, vaikka tilanne olikin ensimmäisen nälkätalven jälkeen oleellisesti parantunut. Karjalaiset sen sijaan saivat havaita, että heitä vanhan vallan palattua paheksuttiin ja pyrittiin jopa eri tavoin rankaisemaan siitä, että he olivat jääneet miehittäjän valtaan ja ilmeisesti viettäneet siellä hyvää elämää.

Tästä todistivat myös turvallisuuselinten tiedot. Pelkästään Aunuksesta saatiin useita kymmeniä tietoja, joiden mukaan elämää miehityksessä oli kehuttu. Työ oli ollut kohtuullista, palkka normaali ja ostettavaa yllättävän paljon. Säästöillä jotkut olivatkin hankkineet esimerkiksi uutta vaatetusta. Oma lehmä oli turvannut hyvän ravinnon ja niin edelleen. Parempaa se oli ollut kuin kolhooseissa.

Mitä tulee miehittäjiin, lähes yksimielinen näkemys oli, että sotilaat olivat käyttäytyneet korrektisti, naisia ei loukattu, ihmisiä ei pahoinpidelty, oltiin jopa ystävällisiä. Viisaasti kyllä, suuri osa väestöä oli pitänyt välimatkaa miehittäjiin, mutta ei myöskään näitä mitenkään vastustanut, mikä olisikin ollut kovin paljon pyydetty.

Niinpä puna-armeijan johdon –kenraaliluutnantti Štykov-  piirissä haluttiin rangaista Karjalais-suomalaisen SNT:n karjalaista väestöä siirtämällä koko porukka itään, ilmeisesti Kazakstaniin. Näinhän tehtiin jo sodan kestäessä monille vihollisen kanssa liian hyvin viihtyneille kansoille, joista nykyisin parhaiten muistetaan tšetšeenit, Volgan saksalaiset ja Krimin tataarit. Stalinilla ei henkilökohtaisesti ollut mitään tämänlaatuista barbariaa vastaan noin periaatteessa.

Karjalaisia ei kuitenkaan siirretty. Paikallisen puoluejohtajan Gennadi Kuprijanovin mukaan tämä oli hänen ansionsa. Karjalaisten puolesta puhuvia argumentteja oli muun muassa ”menestyksellinen” partisaanitoiminta, jonka tuloksia kyseiset herrat itse villisti paisuttelivat. Muutakin löytyi, Neuvostoliiton sankareita oli ja muita mallikelpoisia suorituksia.

Kuprijanov ei keksinyt juttua omasta päästään. On ilmeistä, että uhka koko kansan karkotuksesta oli olemassa. Karjalaisten tapauksessa joukko olisi jopa ollut aivan sopivan kokoinenkin moista deportaatiota varten. Miksi Stalin päätti toisin?

Kuprijanovin ansioita ja argumentteja ei kannattane vähätellä. Itse hän nostaa ne keskeisiksi. Lisäksi voidaan kuitenkin vielä muistaa yksi tekijä: Itä-Karjalan kohdalla kyseessä ei ollut autonominen alue tai piirikunta, eipä edes autonominen tasavalta. Kyse oli yhdestä Neuvostoliiton kuudestatoista liitontasavallasta ja sen kantakansallisuudesta.

Karjalais-suomalainen SNT ei ollut enempää eikä vähempää kuin karjalais-suomalainen valtio, joka oli vapaaehtoisesti liittynyt Neuvostoliittoon. Se oli perustettu, kun joulukuun 1939 Suur-Suomi eli Kuusisen niin sanotusti johtama Suomen kansanvaltainen tasavalta jouduttiin hylkäämään, että saataisiin nopeasti rauha Suomen kanssa ennen brittien ja ranskalaisten ilmaantumista paikalle.

Marraskuussa 1940 Stalin selvitytti, mitä mahdollisuuksia olisi liittää tuohon tasavaltaan loputkin Suomesta. Kun uusi liitontasavalta perustettiin, sinne oli saatu entisten lisäksi vain noin 200 suomalaista lähes neljän miljoonaa jäädessä ulkopuolelle. Mahdollisuuksia enempään ei sitten kuitenkaan ollut. Hitler kielsi tämän hyvin selkeästi.

Jatkosodan aikana K-S SNT:n rooli jäi varsin vaisuksi. Sen ”hallituksesta” ei tullut Suomen varjohallitusta, joka olisi odotellut pääsyä Helsinkiin. USA ja Englanti eivät olisi kannattaneet tällaista vapautuskonseptia. Kaikkein vähiten sitä kannattivat suomalaiset, joiden mielipiteellä oli sittenkin väliä, kuten oli yleisesti alettu ymmärtää.

Jonninjoutava Karjalais-suomalainen tasavalta olisi ilmeisesti kuulunut likvidoida, eihän se asiallisesti kuulunut muiden viidentoista joukkoon millään mittarilla. Niin tehtiinkin vuonna 1956. Mutta miksi tämä tapahtui vasta silloin, eikä esimerkiksi vuonna 1944?

Meillä ei taida olla tähän ihan varmaa vastausta. Sota-aika ei yleensä ole paras mahdollinen hetki tehdä hallinnollisia reformeja, mutta ei se myöskään ole paras aika kärrätä miljoonia ihmisiä tuhansien kilometrien päähän ilman järjellistä syytä. Silti tätäkin tehtiin.

Ehkä kuitenkin, kun ajatellaan karjalaisten kohtaloa, kannattaa muistaa myös Karjalais-suomalaisen SNT:n olemassaolo. Tämä tasavalta oli mitä ilmeisin Stalinin luomus, tehty ex tempore ja ad hoc. Rauhan solmimista varten. Sen lopettaminen kunniattomasta syystä olisi kuitenkin taas ollut yksi ideologinen epäonnistuminen suomalaisten kanssa. Nämä jurpelot[1] olivat jo kerran onnistuneet tekemään Stalinin kansallisuuspolitiikan naurunalaiseksi. Ehkäpä kannatti olla liikaa pöyhimättä tätä asiaa.

Jotakin sentään tehtiin. Viipuri ja Karjalan kannas liitettiin sodan päättyessä Leningradin alueeseen, siis Venäjään. Lisäksi miltei kaikki alueen paikannimet muutettiin. Tämä, jos mikä oli merkki siitä, ettei tätä aluetta koskaan liitettäisi muuhun Suomeen, eihän se enää ollut Suomea, siis tuota Karjalais-suomalaista valtiota. Nyt kyseessä oli vanha venäläinen kaupunki.

Mutta miten ne suomalaiset valloittajat oikein käyttäytyivät Karjalassa? Suomalaisten muistelmia on käytettävissä melko paljon, mutta suomeksi ei löydy paljoakaan materiaalia siitä, miten paikalliset kantakansallisuudet miehityksen kokivat.

Venäjäksi materiaalia on paljonkin ja siitä pitänee joku päivä kirjoittaa.

---

[1] Jurpelo (sav.) tarkoittaa äärimmäisen ja myös demonstratiivisen itsepäistä henkilöä, jolla on usein ikävä ilme kasvoillaan.

Voittajat on tuomittava

Voittajia ei tuomita

Voittajia ei tuomita! (Победителей не судят), on Venäjällä hyvin tunnettu sananparsi, joka yleensä sijoitetaan Katariina Suuren suuhun. Hänen väitetään soveltaneen sitä kenraali Suvoroviin, joka vastoin esimiehensä käskyä oli vallannut rynnäköllä Turtukain linnoituksen.

Moisesta tottelemattomuudesta kenraalia olisi lain mukaan pitänyt rangaista kuolemalla, mutta sen sijasta häntä kohtasivat keisarillisen armon ja suopeuden osoitukset.

Samaan sananparteen viittasi generalissimus Stalin vaalipuheessaan vuonna 1946. Hänen mielestään tuo periaate oli aivan väärä. Itse asiassa myös voittajia piti arvioida kriittisesti ja kontrolloida heidän toimiaan. Vaaleissa olikin Stalinin mukaan kyse juuri siitä: miten kansa nyt arvioisi voittajia, kommunistista puoluetta?

Stalinin puhe oli tietenkin käytännössä yhtä tyhjä kuin koko niin sanottu neuvostodemokratia yleensäkin. Hänen esittämänsä periaate oli kuitenkin tärkeä: suuret saavutukset eivät tehneet kritiikkiä ja itsekritiikkiä tarpeettomiksi. Menestyksestä päihtyneiden oli syytä oppia myös nöyryyttä, kuten generalissimus totesi.

Anekdoottina mainittakoon, että Stalinin puheesta kuultuaan muuan babuška riemastui ja sanoi: ”Nyt se Stalin sitten viimeinkin joutuu oikeuteen!” Tässä sovelletaan tunnettua venäläistä OBS (Odna baba skazala –yksi akka sanoi) metodia, jonka rajoitukset kirjoittaja tunnustaa.

Stalin ymmärsi käyttämänsä käsitteet omalla tavallaan, kritiikki saattoi tarkoittaa murskaamista ja nöyryyden oppiminen nöyryyttämistä. Puheessa esille otettu ongelma oli kuitenkin aito ja jopa polttava.

Jo siihen aikaan, kun keskusjohtoista taloutta alettiin kehittää, törmättiin Neuvostoliitossa usein silmänpalvontaan ja näennäissuorituksiin. Uudessa järjestelmässä oli useinkin oleellisempaa saada asiat näyttämään joltakin kuin tehdä todella jotakin.

Niin sanotun pysähtyneisyyden ajan poliittisessa kulttuurissa kritiikitön itsetyytyväisyys kasvoi sitten määrättömäksi ja vasta Gorbatšovin käyttöön ottama julkisuusperiaate eli glasnost muutti tilannetta. Itse asiassa se taisi toimia systeemin kannalta liiankin tehokkaasti johtaessaan koko järjestelmän armottomaan kritiikkiin ja lopulta romahdukseen.

Neuvostoliiton romahdettua laadittiin uuden Venäjän perustuslaki sellaiseksi, että sen puitteissa ideologinen puoluevaltio ja yksipuoluejärjestelmä kävivät mahdottomiksi, ainakin periaatteessa. Vallan piti aina olla kritisoitavissa ja kyseenalaistettavissa.

Perustuslain antamat takeet kansalaisoikeuksille, yksilönvapaudelle ja poliittiselle pluralismille olivat ja ovat vaikuttavat. On sangen merkittävä suoritus, että valta on näiden säädösten puitteissa sittenkin kyetty niin täydellisesti keskittämään tuon niin sanotun vertikaalin puitteisiin. Mutta eihän se Neuvostoliitonkaan perustuslaki epädemokraattinen ollut. Edes ns. puoluetta siinä ei mainittu ennen kuin vuoden 1977 versiossa.

Oikeudet ja vapaudet ovat siis yhä ”kunniassa”, mutta käytännössä ne toimivat ”voittajien” hyväksi. Liberaalit ja länsimieliset eivät voi toivoa itselleen samaa kohtelua, kuin mahtivaltion ja sen agenttien uskolliset palvelijat, joiden käytössä on niin sanottu hallinnollinen resurssi (administrativnyi resurs).

Voittajia ei tuomita eikä voitetuille anneta oikeutta, sanoo muuan tuon edellä mainitun sananparren versio. Myös tämä korollaari pitää paikkansa nykyään kuten ennenkin.

Putin on nimittänyt isänmaallisuutta venäläiseksi ideologiaksi ja siinä taitaa olla asian ydin. Siihen sisältyy myös lännenvastaisuus, jonka tarvetta ei tällä pakotteiden aikakaudella tarvitse erikseen perustella. Itse asiassa voisi jopa puhua valtion palvonnasta. Se –etatismi- tosiasiassa oli myös kommunistisen Neuvostoliiton ideologian varsinainen ydin jo Stalinista lähtien –ei suinkaan joku internationalismi.

Isänmaa (Venäjällä yleensä muodossa synnyinmaa, rodina) ja isänmaallisuus ovat kaikissa maissa sitä aluetta, jossa tyhjä puhe kukoistaa ja pompöösit ilmaukset ja ylpeily kuuluvat jopa välttämättä asiaan. Kritiikki ei kerta kaikkiaan sovi isänmaalliseen tyylilajiin.

Siinä on sen sijaan välttämätöntä puhua uhrimielestä ja sankaruudesta ja esittää miljoonien kuolema heidän henkilökohtaisena uhrauksenaan valtion hyväksi. Normaali, kriittinen lähestymistapa ihmisten tapattamiseen olisi pyhänhäväistys. Senhän sai kokea myös taannoinen Rosarhivin johtaja.

Isänmaallinen puhe on siis nykyäänkin kriittiseltä ajattelulta hyvin suojattu kolkka, jonka omaksi ottaminen on vallanpitäjien eli venäläisittäin sanoen lyhyesti vallan kannalta hyvin tärkeä. Siinä samalla voidaan saada suojaa monelle muullakin asialle.

Kun Solženitsyn, itsekin sotaveteraani, arvosteli neuvostosysteemiä, hänen julistettiin häpäisevän Zoja Kosmodemjanskajan ja muiden sota-ajan marttyyrien muistoa. Tietenkään hän ei ollut puhunut näistä sanaakaan.

Niin sanotun suuren isänmaallisen sodan historia on nyt jälleen, merkkivuonna, nostettu hyvin näkyvästi esille, vaikka poikkeusolot haittaavat suurten juhlallisuuksien järjestämistä. Sivumennen sanoen, myös Zojalle on tehty uusi, mahtava museo, jonne myös Putin on lähettänyt tervehdyksensä.

Kaikki tämä touhu on ymmärrettävää. Suurta Voiton päivää, joka oli myös sodan päättymisen päivä Euroopassa, voidaan Venäjällä viettää vain suurin juhlallisuuksin ja sitä paitsi aidon juhlallisesti.  Tosin sen nykyinen laajuus periytyy vasta Brežnevin ajoilta.

Asiaan kuuluvan hartauden tekevät välttämättömäksi niin sodan aiheuttamat valtavat menetykset kuin tietenkin myös ylpeys voitosta, joka oli koko maailmalle sensaatiomainen todistus Neuvostoliiton  -stalinismin- voimasta ja kestävyydestä. Vielä vuonna 1938 ei suurten puhdistusten riepottelemaa diktatuurivaltiota edes otettu ihan tosissaan.

Yhteisten isänmaallisten muistojen juhlimiselle on nyt myös ajankohtaisia poliittisia syitä. Kun talous ja politiikka ovat vaikeuksissa, kannattaa suunnata katse aikaan, jolloin voitettiin vielä paljon suuremmat vaikeudet.

Valitettavasti isänmaallisiin muistoihin sisältyy keskeisesti militarismi ja Venäjän tapauksessa siihen vielä liittyy Stalinin epäinhimillinen hallinto, joka kieltämättä myös kehitti sen valtavan sotatarviketuotannon, jonka avulla vihollinen lyötiin, mutta myös tuhlasi oman maan ihmisresursseja säälimättömästi.

Nikolai Berdjajev sanoi aikoinaan, että venäläinen intelligentsija on aina ollut nationalismille vieras ja se on halveksinut militarismia kuin saastaa. Itse asiassa kuitenkin myös se ilmeisesti saatiin mukaan yhteiseen lännenvastaiseen rintamaan silloin, kun länsi aloitti pakotesodan. Ellei tuota, etenkin lännelle tarpeetonta konfliktia saada loppumaan, ei todellisella Venäjän ja lännen välien normalisoitumisella ole toivoa.

Oman maamme suhde naapurin voitonpäivään ei ole ollut erityisen ongelmallinen. Luulen, että meillä ei yleensä ole ollut lainkaan vaikeuksia käsittää sitä, että Neuvostoliiton sota Saksaa ja jatkosodan osalta meitäkin vastaan oli luonteeltaan olennaisesti puolustussotaa ja siis oikeutettua. Kyseessä ei ollut vain politiikan jatkaminen toisin keinoin tai valtion edut, vaan oman kansan pelastaminen tuholta.

Kaiken kaikkiaan Suomen ja Neuvostoliiton väliset sodat olivat enimmäkseen vanhanaikaista sotilaiden taistelua sotilaita vastaan. Siviiliväestön terrorisointia kaupunkien pommituksilla ja ihmisten konekivääritulituksella harjoitettiin vain Neuvostoliiton puolelta ja ilman erityistä menestystä.

Siksi onkin outoa, että korkea venäläinen tutkintaelin ei ole juuri nyt ainoastaan ryhtynyt tutkimaan suomalaisten sodan ajan toimia peräti kansanmurhan nimikkeellä, vaan samaan aikaan vielä esittänyt suorastaan mielettömiä väitteitä suomalaisten politiikasta ja tuhotöistä.

Suomalaisilla, kuten venäläisillä itsellään, on kyllä tilillään ikäviä asioita sotavuosilta. Tähän asti niitä on voitu yhdessä tutkia ja myös sodanedellisen terrorin tutkimusta on Venäjän taholta hiljattain luvattu auttaa.

Niinpä esitetyt syytteet tuntuvat sitäkin oudommilta, eivätkä tarkkailijat ole voineet välttää ajatusta, että kyseessä on pelkkä propagandalavastus, jolla ei ole mitään tekemistä historiallisen totuuden etsimisen kanssa. Valtion nimissä suoritettu manööveri kuitenkin lyö aivan tietyn leiman myös itse tuohon valtioon.

Tällainen toiminta, kenen idea se sitten lieneekin, on suuri karhunpalvelus Venäjän omille eduille, sillä niin sodan häviäjien kuin sen voittajien tekoja olisi ehdottomasti voitava tutkia kriittisesti. Muussa tapauksessa joudutaan elämään valheessa.  Ennen pitkää sellainen kostautuu.

Suomen osalta tutkimukset sota-ajan väärinkäytöksistä joita -luoja paratkoon- oli enemmän kuin olisi ollut kohtuullista, tehtiin peräti oikeusistuimissa ja heti sodan jälkeen. Venäjällä tämä työ on vielä tekemättä. Voittajat olisi nyt ehdottomasti myös tutkittava niin Venäjällä kuin muualla.

Niinpä aivan erityisesti Venäjän valtiolle on nyt syytä toivottaa menestystä totuuden esille kaivamisessa sota-ajan historian osalta ja ankaria, mutta oikeudenmukaisia tuomareita. Juuri niitä voittaja tarvitsee, kuten jo Stalin itse asiassa taisi ymmärtää.

Yhteiskunnantervehtyminen voi tapahtua vain totuuden selvittämisen pohjalta. Ei pidä elää valheessa –жить не по лжи- sanoi Solženitsyn ja hän oli viisas mies.

Muuttuuko jokin?

 

Urhojansa kansanvalta työntää esiin kaikkialta

 

Maassamme on vallinnut demokratia jo yli sata vuotta. Demokratiaa eli kansanvaltaa on määritelty monella tavoin. Sen joitakin muotoja on syystä halveksittu, mutta aina sitä on pidetty yksivallan ja jopa myös varsinaisen harvainvallan vastakohtana.

Koska demokratia tässä mielessä voi toteutua lukemattomissa eri muodoissa ja milloin enemmän, milloin vähemmän vastata edes tuota perusvaatimusta, on sen keskeiseksi tehtäväksi joskus määritelty, että se on tapa vaihtaa johtajia äänestämällä.

Muinaisen Ateenan demokratiaa pidettiin aikoinaan esikuvallisena, vaikka tiedämme, millaisia epäkohtia siihen kuului vaikkapa sikäli, että epäluuloinen ja herkkäuskoinen kansa saattoi ostrakismoksella karkottaa todelliset sankarinsa ja äänestää valtaan lurjuksia.

Jotakin myös nykyisen demokratian perusarvoista lienee joka tapauksessa Perikles tavoittanut tunnetussa, Thukydideen sommittelemassa hautajaispuheessaan sodassa kaatuneille (tässä wikipedian mukaan):

Valtiotamme sanotaan demokratiaksi: siinä on päätösvalta kansalaisten enemmistöllä eikä vähemmistöllä. Yksityisiä riitoja ratkaistaessa ovat kaikki kansalaiset tasa-arvoisia lain edessä, mutta arvonanto, jota henkilö jostakin syystä saa osakseen, ei perustu [...] kansanluokkaan, vaan hänen persoonallisiin ansioihinsa. Köyhääkään miestä ei hänen vaatimaton säätynsä estä etenemästä virkauralla [...] Olemme vapaamielisiä julkisessa elämässämme ja kartamme myös kansalaistemme jokapäiväiseen elämään kuuluvan toiminnan epäluuloista urkkimista.

Tämä wikipedian tarjoamasta suomalaisesta versiosta otettu kohta poikkeaa yllättäen merkittävästi englanninkielisestä versiosta, joka kuuluu seuraavasti:

It is true that we are called a democracy, for the administration is in the hands of the many and not of the few. But while there exists equal justice to all and alike in their private disputes, the claim of excellence is also recognized; and when a citizen is in any way distinguished, he is preferred to the public service, not as a matter of privilege, but as the reward of merit. Neither is poverty an obstacle, but a man may benefit his country whatever the obscurity of his condition. There is no exclusiveness in our public life, and in our private business we are not suspicious of one another, nor angry with our neighbor if he does what he likes; we do not put on sour looks at him which, though harmless, are not pleasant. While we are thus unconstrained in our private business, a spirit of reverence pervades our public acts; we are prevented from doing wrong by respect for the authorities and for the laws, having a particular regard to those which are ordained for the protection of the injured as well as those unwritten laws which bring upon the transgressor of them the reprobation of the general sentiment.

Kreikan taitoni ei riitä näiden kiinnostavien erojen selvittämiseen, mutta minua miellyttää englanninkielisen version muotoilu, jonka mukaan demokratiassa hallintoa hoitavat monet, eivätkä harvat. Milloin, jos koskaan,  päätösvalta on kansalaisten enemmistöllä, on kiistanalainen asia. Mikäli enemmistö sentään edes voi vaihtaa niitä harvoja, jotka hallitsevat, on sillä jo olennainen merkitys, joka erottaa systeemin tyranniasta. Mikäli vielä kunnioitus valtaapitäviä kohtaan, eikä pelkkä pakko, estää meitä tekemästä väärin, voimme kiittää sekä itseämme, että poliittista järjestelmäämme, kuten Perikleskin kiitti omaansa.

Pitäisikö sitten myös valtaapitävien kunnioittaa kansaa? Hallitusmuotomme mukaan valta kuuluu kansalle ja sitä saavat sen hallitsijat asemastaan kiittää. Kautta aikojen on kuitenkin ollut tapana, että kansaa, joka kaikki elättää ja tekee koko valtion ja sen mahdin mahdolliseksi, halveksitaan vallan kammareissa ja niiden liepeilläkin.

Nykyisniä aikoina tuollainen asiain tila kannattaa ainakin salata, vaikka se olisi tottakin. Kansan ilmaisemasta mielipiteestä ei silti meikäläisessäkään demokratian inkarnaatiossa ole todellisuudessa tarvinnut paljon lukua pitää, koska sen manipulointi on nykymaailmassa helppoa, ainakin sille, jolla on joukkotiedotusvälineet hallussaan.

Kenen hallussa ne ovat, en viitsi ruveta pohdiskelemaan. Kaipaisin asiasta kunnon tutkimusta, vaikka jo tieto toimittajien puoluekannoista on varmastikin tärkeä suuntaa antava tieto.

Yhtä kaikki, valta maassamme ei ainakaan ole keskittynyt yhdelle henkilölle, vaikka ei se toki tasankaan ole jakautunut. Juuri tällaisella hetkellä, kansan enemmistön lausuttua mielipiteensä, on kuitenkin se harvinainen hetki, kun pitäisi kuunnella sitä.

Äänioikeutetuista suomalaisista äänesti vain hiukan yli 70 prosenttia, mikä on sentään selvä enemmistö ja loput saavat tyytyä heidän päätöksiinsä, koskapa eivät itse vaivautuneet uurnille. Ehkä kannattaa sentään muistaa, ettei jokin 20 prosenttia äänestäneistä ole suinkaan vielä viidesosa kansasta. Ne, jotka nyt pääsevät hallintoa hoitamaan, saavat joka tapauksessa sentään mandaattinsa äänestäjiltä eivätkä peri sitä.

Juuri nyt, hallitusta muodostettaessa, on siis se suuri totuuden hetki. Ketkä pääsevät valtaan?

Meidän järjestelmässämme ei ole amerikkalaista spoils-systeemiä, jossa virat jaetaan voittajille ja voittaja saa kaiken. Meillä voittajia, kuten häviäjiä, on useampia. Nyt voittajia on paradoksaalisesti jopa hävinneessä hallituskoalitiossa. Joka tapauksessa kansan ääni kertoo, keitä se on halunnut kiittää ja keitä rangaista.

On selvää, että edellisen vaalikauden hallituskoalitio ei voi jatkaa, mikäli kansan ääntä kunnioitetaan ja tuskin haluaisikaan.

Hallinnut pääministeripuolue ei kuitenkaan hallituskumppaniensa tapaan hävinnyt vaaleissa, vaan jopa lisäsi kannatustaan. Tätä paradoksia voinee pitää uudentyyppisen, aivan irrationaalisen imagopolitiikan ilmauksena.

Demareihin kuuluminen ei koskaan menneisyydessä ole ollut hienoa, saati houkutellut muotitietoisia naisia. Nyt on. Hienomman väen piirissä puolue on niin sanoakseni in vogue.

Tuskin tämä varsinaisesti vain sitä tarkoittaa, että äänestäjien tyhmyys olisi lisääntynyt. Äänestämisessä vain alkaa yhä useammin olla pikemmin kysymys halusta identifioitua johonkin tahoon, kuin omien etujen ajamisesta. Sellaiseen on yhä enemmän varaa tai näin kuvitellaan olevan. Miljardien suruton kylväminen johonkin identiteettipolitiikkaan ei sureta lainkaan identiteettiäänestäjää. Tuntuu vain hienolta.

Tämän kaikkea hyvää kaikille kannattavan eturientoisen puolueemme halu hallitukseen taitaa yhä olla selviö. Tosiasiahan on, että keskeisen tärkeää on päästä sinne hallitsevien joukkoon. Kansa on aina kyllin tyhmää palkitsemaan sen, joka osaa esiintyä suurena hyväntekijänä, tekipä se mitä tahansa.

Mutta miten vaalien suurimatkin voittajat saataisiin hallitukseen? Millainen ohjelma voitaisiin tehdä? Sosialidemokraatit kyllä voisivat ilmeisesti tehdä mitä tahansa vanhaan tapaansa. Mutta ketkä suostuisivat sen kumppaneiksi? Tuolla puolueella näyttää olevan tappava syleily.

Kansallinen koalitiopuolue, joka aikoinaan perustettiin nimenomaan suomalaiskansallista linjaa ajavia yhdistämään, ei ole ollut missään mielessä kansallinen enää vuosikymmeniin. Ehkä se siis olisikin valmis mihin tahansa?

Amerikassa se sijoittuisi jonkinlaiseksi sosialistipuolueeksi ja sen epäkansallinen linja maahanmuuttokysymyksissä näyttää olevan sen ideologisia kulmakiviä. On turha mainitakaan, ettei perustamisen aikoihin aktuellia kielikuilua ruotsinkielisiin enää ole mutta eipä ole varauksellista asennetta edes englannin kielen suuntaan, päin vastoin.

Koska puolue monella mittarilla saattaisi kuulua poliittisen kenttämme kaikkein epäkansallisimpiin, sopii kysyä, mitä arvoja se oikeastaan edustaa. Vastaus näyttää aika helpolta: it’s the money, stupid!

Velkaahan saa rajattomasti, kuten erovuorissa oleva hallitus havaitsi, joten se tuskin voi olla todellinen kynnyskysymys. Puolueen puheenjohtaja väläytti, että sellainen olisi ilmasto. No, sehän lienee luonnostaan Suomen hallituksen hoidettavaksi lankeava kysymys ja sattumalta myös sopii demarien kunnianhimoiseen imagoon.

Perussuomalaiset, joista on väen vängällä koetettu vääntää populistista ja äärioikeistolaista puoluetta (tahtoivat tai eivät…), edustaa selvästi kokoomukseen ja demareihin verrattuna vanhakantaista poliittista ajattelua, jossa maanläheiset palkansaajien ja pienyrittäjien toimeentulokysymykset liittyvät kansallisiin perinteisiin. Sellaisessa ei vain ole mitään glamouria eikä maailmaa halaavaa kunnianhimoa.

Perussuomalaisten äänestäjäkunnassa on paljon niitä, joihin hienommat ihmiset varovat visusti assosioitumasta. 1980-luvun uudissanaa käyttääkseni kyseessä on junttien puolue. Voidaan puhua myös rahvaasta, rasvanahkaisista jne.

Mutta toisin kuin muissa puolueissa, tämän puolueen ehdokkaista meni läpi myös intellektuelleja. Toki vasemmalla kovin moni perinteisesti identifioi itsensä intellektuelliksi ihan vain imagosyistä. Se tuntuu epäilemättä niissä piireissä hienolta, vaikka asiasta ei oikeastaan olisi mitään sen kummempaa näyttöä.

Luulen kuitenkin, vasta alustavasti vaalituloksia silmäiltyäni, että intellektuelleja oli ehdokkaina nyt kovin vähän ja läpi meni tietenkin vielä paljon vähemmän. Yliopistolla hehkutettiin kovasti muutamaa ehdokasta, joiden äänisaaliit jäivät vähäisiksi. Perussuomalaisista läpi menivät sentään Teemu Keskisarja ja Jussi Halla-aho.

Toki intellektuelli politiikassa on jonkinlainen elävä paradoksi. Onhan meillä näitä ollut, Jörn Donnerista Arvo Saloon ja jopa Kalevi Sorsaa ja erkki Tuomiojaa voinee pitää ainakin jonkin sortin intellektuelleina, vaikka poliittisen eläimen vaistot näyttävät heissä olleenkin vallitsevina.

Intellektuellien huono puoli on, että he ajattelevat itse, mikä jokseenkin varmasti tuottaa tuskaa politiikassa. Siellähän lauman mukana meneminen on olennaista, ainakin eduskunnassa. Toisaalta he myös saattavat filosofoida ääneen, mitä demagogit aina heti käyttävät hyväkseen ja saavat tyhmät kauhun valtaan.

Platonin mielestä filosofien eli sen ajan intellektuellien pitäisi olla hallitsijoina. Sellaista mahdollisuutta pelkään, sillä he saattaisivat hyvinkin taas kerran yrittää utopian perustamista maan päälle. Demokratia luultavasti kuitenkin pystyy sen estämään siinä aina ilmenevän maalaisjärkeä edustavan joukon ansiosta.

Perikleen ajatuksia tulkiten, olisi varmaan ainakin toivottavaa, että sentään edes joihinkin kulttuurin avainasemiin, erityisesti virkoihin saataisiin intellektuelleja.

Perikles väitti, että Ateenassa hallitsivat monet, eikä harvat. Kaikki on toki suhteellista. Aika harvat ne ovat, jotka sitä yhteistä konjakkiamme nauttivat koko kansan puolesta. Tärkeintä on, että kansaa edes sen verran kuunnellaan, että selvä muutos tuohon edelliseen nyt tapahtuu.