Taakka ja taakan jako

Valkoisen miehen taakanjako

Kukapa ei tuntisi Rudyard Kiplingin mainiota runoa White Man’s Burden:

Take up the White Man’s burden—
Send forth the best ye breed—
Go send your sons to exile
To serve your captives' need
To wait in heavy harness
On fluttered folk and wild—
Your new-caught, sullen peoples,
Half devil and half child

Imperialismi on terveellä itsetunnolla varustetun sivilisaation luonnollinen taipumus, ja siihen liittyy tietty asianmujkainen velvollisuudentunto, joka väistämättä herää, kun ympärillä on villiä barbariaa.

Kaikessa on vaaransa ja viettelyksensä. Historia osoittaa, että kun kuilu kansojen etevyydessä kasvaa huimaksi, kasvaa samalla kiusaus suhtautua ylenkatseellisesti noihin voitettuihin, joiden palveleminen on otettu omalle vastuulle. Epäterveet ilmiöt, kuten orjakauppa, etniset puhdistukset ja suoranainen ryöstö saattavat tulla myös valloittajan paheiksi. Villiheimojen keskuudessahan ne ovat lähes aina kuuluneet normaaliin päiväjärjestykseen ja kuuluvat nykyäänkin, mutta sivistyskansoille ne ovat alentavia.

Kiplingin kirjoittaessa runoaan, oli menossa imperialismin lyhyt, myöhäinen kukoistuskausi, jolloin orjakaupan kaltaiset ilmiöt olivat kaukaista menneisyyttä. Imperialismin hyvää nimeä tahrasivat kyllä Belgian Leopoldin kaltaiset hirviömäiset hahmot, mutta Brysselin kätyreiltä saattoi kyllä jotakin tuollaista odottaakin. Yleisesti ottaen esimerkiksi brittiläinen imperialismi oli todella onnistunut viemään alistamissaan maissa kehitystä huimasti eteenpäin. 1800-luvun lopussa ei vielä ymmärretty, miten toivottoman kallista imperiumin ylläitäminen oli Britannian voimavaroilla, niin mahtava kuin sen teollisuus ajan oloissa olikin. Mutta aavistus kaiken komeuden hinnasta kyllä tunnettiin.

Britit, kuten kaikki imperialistit, saivat todeta, etteivät he saaneet hyväntekeväisyydestään sitä kiitosta, jonka mielestään ansaitsivat. Venäläiset, joilla on yleensäkin ollut tapana toistaa eturivin maiden kokemus jälkijunassa, ovat nyttemmin saaneet kohdata saman ilmiön. Katkerinta ehkä on, että autetut kansat vielä kehtaavat todistella, että heitä on oikeastaan riistetty eikä mitään apua ole tullutkaan. Mutta sellainen se on, maailman palkka. Miten sanoikaan Kipling:

Take up the White Man’s burden
In patience to abide
To veil the threat of terror
And check the show of pride;
By open speech and simple
An hundred times made plain
To seek another’s profit
And work another’s gain
Take up the White Man’s burden—
And reap his old reward:
The blame of those ye better
The hate of those ye guard—
The cry of hosts ye humour
(Ah slowly) to the light:
"Why brought ye us from bondage,
“Our loved Egyptian night?”

Mutta mitäpä siinä, naiivi ihminen, saatoit odottaakaan? Jos joku luulee, että kansojen kiitollisuuden voisi hankkia tekemällä niille hyvää, erehtyy pahasti. Sotien aikana saimme Ruotsista kaikkea mahdollista apua. Hyväsydämiset tädit ja kiltit sedät antoivat enemmän, kuin oikeastaan olisivat pystyneetkään. Siitähän sai silloin hyvän omantunnon, kuten saa nykyäänkin.

Virallinen Suomi kiitti heti alkuun tylysti. Jo heti talvisodan jälkeen pitämässään puheessa ulkoministeri Tanner vieritti syytä Suomen onnettomuuksista Ruotsille. Olisihan se tapahtunut katastrofi toki ollut mille tahansa hallitukselle mahdoton kannettava. Mutta kohtuuden nimissä syy olisi pitänyt antaa sille, kenelle se kuului eli Neuvostoliitolle, kuten aina periaatteellisen rehellinen Kyösti Kallio teki. Mutta Suomen kansa oli tietenkin kiitollinen saamastaan avusta niin kauan kuin muisti sen, mutta sen jälkeen onkin ollut tapana syyttää ja halveksia Ruotsia. Oliko sen antama apu muuta kuin kelvoton yritys peitellä huonoa omaatuntoa?

No, minun mielestäni moni meillä on hyvin rumasti osoittanut Ruotsille synkkää ja typerää kiittämättömyyttä, mutta samaahan me näemme tänäänkin joka päivä, kun seuraamme niitä asenteita, joita tänne pohjoiseen saapuvilla kehitysmaalaisilla on. Me haluamme rahamme! Missä ovat meille luvatut talot? Tämä ruoka kelpaa vain koirille ja naisille! Asenteet vaikuttavat ainakin minusta jotenkin kummallisilta, mutta eihän tässä mitään uutta ole. Miten Kipling sanoikaan:

Take up the White Man’s burden-
Have done with childish days-
The lightly proffered laurel,
The easy, ungrudged praise.
Comes now, to search your manhood
Through all the thankless years,
Cold-edged with dear-bought wisdom,
The judgment of your peers!

Jo Kipling oli ymmärtänyt, ettei naiivien natiivien sinänsä luonnolliselle kitinälle kannattanut kallistaa korvaansa, vasta vertaisarvioinnin voisi ottaa vakavasti.

Historian ironiaa on, että koko käsite ”valkoisen miehen taakka” näyttää kääntyneen päälaelleen. Luulenpa, että jos sen merkitystä kysyy nuoremman sukupolven edustajalta, saa heti kuulla, että valkoisen miehen taakan muodostavat ne hänen syntinsä, joita hän teki jaloja alkuperäiskansoja vastaan heitä riistäessään. Nyt on sitten valkoisen naisen ja hänen kaltaistensa vuoro maksaa velkaa, josta on jo korkojakin kertynyt.

Jonkin merkillisen logiikan mukaan taakanjakoon on kutsuttu myös Suomi, joka näin saa kunnian ottaa vastuuta myös imperialismin nurjasta puolesta, neekeriorjuutta ja oliko nyt Belgian Kongon kauhutekojakin myöten. Se, että olemme aina maksaneet banaanimme, ei näytä mitenkään horjuttavan kaikkein säikkymättömimpiä hyväihmisiä™.

Taakaksi on nyt valittu maanosamme kolonisointi kehitysmaiden alkuasukkaiden toimesta. Osat ovat siis vaihtuneet. Asian suurena periaatteellisena ongelmana on se, ettei maanosamme tarvitse sitä sivilisaatiota, jota uusi kolonisaatio tänne on tuomassa. Se on todennäköisesti ollut ja yhä on yksi keskeisiä syitä takapajuisten maiden takapajuisuuteen.

Se todellinen, Kiplingin tarkoittama valkoisen miehen taakka oli barbarian vallassa elävien kansojen nostaminen sivistyksen piiriin ja sitä suoritettiin noiden kansojen omissa maissa vaihtelevalla menestyksellä. Mikäli Eurooppa nyt ottaa taakakseen yrittää samaa tuomalla nuo kansat keskuuteensa, se saa varautua kohtaamaan omalla maaperällään uudelleen ne ongelmat, jotka sillä oli kerran tuhat vuotta sitten ja jotka täällä kerran jo voitettiin.

Mieletön yritys kantaa tuota vanhaa taakkaa siirtämällä se Eurooppaan on täynnä vaaroja. Niistä suurin on se, että missionsa unohtanut ja itsetuntonsa menettänyt Eurooppa laskeutuu noiden kerran kukistamiensa kansojen tasolle. Sen jälkeen laskeutuu pimeys eikä oikean tien viitoittajia enempää kuin vertaisarvioinnin suorittajia enää ole.