keskiviikko 24. elokuuta 2016

Järjen vaikea rooli



Irrationalismin viekkaus

Joku saattoi hieman ihmetellä sitä, että edellisessä blogissa nostettiin jopa tuo surullisenkuuluisa 1930-luku jonkinlaiseksi rationalismin esikuvaksi, ainakin ylioppilaspiireissä.
Onhan tämä kovin suhteellista. Kuten tunnettua, ylioppilaiden järjestöjä hallitsi tuolloin Akateemiseksi Karjalaseuraksi itseään kutsuva kerho, jonka missiona ei suinkaan ollut liberalismin soihdun kantaminen. Tekoa ylistävässä paatoksessaan se rinnastui kommunisteihin (olennaista ei ole maailman selittäminen vaan sen muuttaminen) ja enemmän tai vähemmän kyynisessä hyödyllisen ideologian (ryssäviha) lanseeraamisessa sen totuusarvosta piittaamatta se oli sukua fasismille.
Kyseessä oli sukupolvi, jonka elämänkatsomus oli selvässä ristiriidassa sen edeltäjien kanssa. Toki tämä on ymmärrettävä niin, että puhutaan kellokkaista, jotka vetivät perässään massoja, ei koko porukasta.
Joskus takavuosina jäi mieleeni muuan 1920-luvun Ylioppilaslehdessä julkaistu artikkeli Traagillinen sukupolvi. Kirjoittaja tarkoitti termillä 1800-luvun lopun liberaaleja, jotka olivat jääneet tuon menneen aikakauden vangeiksi ja kuvittelivat, että sellaiset kansakunnan elimelliset yhdyssiteet kuin uskonto ja kansallistunto olivat vain ”sovinnaisennakkoluuloja”.
Ilmeisesti siis nuorison etummainen osa arvosti taas aivan uudella tavalla perinteitä, voisi sanoa traditionalismia. Vanhat kalkkikset, jotka moittivat ryssänvihaajia epämoraalisuudesta ja kauhistuivat pyssyuskoa, olivat pudonneet dynaamisen nykyajan kelkasta.
Valitettavasti tuo nuorison edustaja, nimeä en muista, sattui olemaan oikeassa sikäli kuin asia koskee kansainvälistä politiikkaa. Se oli varannut meidänkin maallemme kohtalon, joka oli parempi kestää aseiden käyttöön kouluttautuneena kuin vanhaa pasifismia hokien.
Mutta toki politiikka on vain osa elämää ja sitä paitsi ylioppilaiden menestyneimmän järjestön edustamat katsomukset saivat vain hyvin rajoitettua vastakaikua vastuunalaisissa piireissä. Näinhän tietenkin sopi olettaakin. Hurmahenkiset Elias Simojoet olivat tuskin enempää kuin aikansa  Rauno Setälöitä, joiden todellinen poliittinen painoarvo oli hyvin lähellä nollaa.
Tuskin kuitenkaan voidaan sanoa, että akateeminen nuoriso ennen sotia olisi ollut ylt’yleensä irrationalismin lumoissa. Toki ”patentti-isänmaallisuus” myi hyvin eikä niitäkään puuttunut, jotka ihailivat saksalaista uutta meininkiä, jossa kaikenkarvaiset kansallisten arvojen nakertajat pantiin kuriin kovalla kädellä.
Kuitenkin maamme vallitsevat arvot olivat liberaaleja sanan klassisessa mielessä. Tätä asiaa eivät 1930-luvun kommunistilait muuksi muuta, pikemminkin päinvastoin. Tämän todistaa esimerkiksi lehdistömme suhtautuminen Hitlerin Saksaan. Asiasta voi lukea Sinikka Wunschin väitöskirjasta.
Myös ylioppilaspiireissä henkistä ja poliittista vapautta ihanteenaan pitävät säilyttivät otteensa. Mahdollisesti he jopa edustivat suurta enemmistöä samoin kuin 1970-luvulla ei-taistolaiset. Heidän äänensä vain ei kaikunut yhtä korkealle kuin radikaalien karjunta.
Kaikki toivottavasti tietävät Kärki-ryhmän, joka lohkesi AKS:stä vuonna 1932, kun jälkimmäinen meni kannattamaan Mäntsälän kapinaa. Siihen kuului seuran älyllinen kärki Urho Kekkosesta lähtien. Erityisesti mukana oli Kesäyliopiston nimellä tunnetun keskustelukerhon jäseniä.
Edellä on enemmän tai vähemmän samaistettu liberaali elämänasenne rationalismiin ja sen vastakohta taas irrationalismiin. Se on yksi tapa lähestyä asioita.
Tahdon, vitaalisuuden ja Teon palvonta oli arvossaan viime vuosisadan alkupuolella ja ilmeni eri tavoin, Bergsonin élan vitalista ja D.H. Lawrencen tapaisten kirjailijoiden fantasioista aina natsien luovaan myyttiin ja fasistien kannattamaan filosofiseen pragmatismiin, joka hyväksyi totuudeksi sen, mikä toimi käytännössä ja siis auttoi muuttamaan maailmaa.
Toinen tie irrationaaliseen kulkee elämyksen, viime kädessä mystiikan kautta. Ymmärtääkseni se ei ollut tuohon aikaan suuressa huudossa, toisin kuin sittemmin kulttuurivallankumouksesta lähtien.
Mystiikalla on oma oikeutuksensa ja on mahdollista ja jopa todennäköistä, että se pystyy viemään ihmisen syvemmälle maailman ymmärtämiseen kuin se järki, joka tosin on antanut meille keinoja tehdä kaikenlaista, mutta vain rajoitetusti jos lainkaan ymmärrystä siitä, mitä me teemme ja mitä meidän pitäisi tehdä.
Ymmärrän hyvin niitä, jotka ihailevat esimerkiksi Carl Gustaf Jungia, joka arveli tekevänsä suuria löytöjä penkoessaan ihmisen alitajunnan kellareita. Ehkäpä siellä majaili se ikiaikainen viisaus, jonka oletamme olevan autenttisella ihmisellä, jalolla villillä?
Kannatan kuitenkin tässä asiassa Erich Frommin näkemystä, jonka mukaan Jungin irrationalismi oli pohjimmiltaan pahanlaatuista juuri siinä suhteessa, että hän tyytyi ihastelemaan irrationaalista sen sijaan, että olisi halunnut alistaa sen järjen ikeeseen kuten Freud teki Frommin mielestä.
Moni varmaan tässä vaiheessa kuittaa koko psykoanalyysin jonninjoutavana huuhaana ja kauttaaltaan rationalismin vastaisena. En kuitenkaan olisi asiasta niin varma. Fromm edustaa oman määritelmänsä mukaan ”humanistista psykoanalyysiä”, jossa ruumiinaukkojen tuntemuksilla ei ole primääristä asemaa ja jota vallitsee rationaalinen eetos. Sen keskeinen kysymys liittyy sen sijaan ihmisen metafyysiseen dilemmaan rajallisena ja itsensä rajattoman näkökulmasta ymmärtävänä olentona. Mielestäni se on alan suuntauksista ylivertainen.
Mutta irrationalismin puutarhassa, jossa kaikenlaisen humpuukin kukat hellässä hoidossa kukoistavat, ei Frommilla ole mitään merkittävää asemaa. Saattaa toki sitä paitsi olla, että hän on aivan väärä profeetta.
Mutta ei tämä ole olennaista silloin, kun yritämme löytää jotakin aikakausien erityispiirteitä niiden suhteessa rationalismiin ja irrationalismiin. Olennaisia ovat ne konfliktit, jotka voidaan havaita vanhan ja uuden välillä, sukupolvien ja suuntausten välillä.
1970- luvulla merkittävä filosofi S. Albert Kivinen puki näkemyksiään myös runomuotoon, joissakin tapauksissa niitä voitiin myös laulaa.
Seuraava, jota siteeraan ulkomuistista ja pahoittelen mahdollisia epätarkkuuksia, voitiin laulaa ”Juliskan” sävelellä (Juliska, oi Juliska ja Budapestin yö…)

paavi, Rudi Steiner mulle oppi-isät on
viesteihin mä uskon melkein joka meedion
Sit, hat, ananda, heijaa heijaa hei,
syvähenki saksalainen Aatun valtaan vei!

Tätä pidän vanhan 1950-luvun rationalismin repliikkinä kulttuurivallankumouksen henkisen ilmapiirin uutuuksiin. Vanhasta positivismista saatettiin kyllä sitten siirtyä ketterästi jopa taistolaisuuteen, kuten kehitys osoitti ja siis sitä tietä syvään irrationalismiin. Kiinnostavaa ja merkitsevää kuitenkin on, että samalla vannottiin valistuksen perinnön nimiin ja torjuttiin obskurantismi ainakin siinä muodossa, kun se nyt tunkeutui markkinoille.


13 kommenttia:

  1. Facebook muistuttaa käyttäjää postauksistaan vuosipäivinä. Olin näköjään matkoilla tänä päivänä viisi vuotta sitten 24.8.2011:

    "Lukaisen näitä päivityksiä odotellessani lentoa täältä Moskovasta viralliseen Suomeen, jossa ulkoministeri valmistelee kirjaohjelmaa tv:hen, mutta niinpä oli Erkki Tuomioja ruudussa 60-luvun lopullakin kun muutin maalta Hesaan."

    Kuka onkaan taas tänä päivänä lehtien otsikoissa? Jakaisin Suomen 100-vuotishistorian kahteen puoliskoon: ensimmäistä kutsun Hella Wuolijoen ja Sakari Tuomiojan, jälkimmäistä Erkki Tuomiojan Suomeksi. Yhteisenä ideologiana muinaisskandinaavinen mytologia valituista valituimpiin valikoitumisen perustana. Halutessaan sitä voi nimittää myös runoilevaksi psykiatriaksi.

    VastaaPoista
  2. Taistolaiset sinänsä olivat pieni vähemmistö, mutta valtaa opiskelijoiden keskuudessa pitikin Yleisdemokraattinen rintama, johon kuuluivat kaikki paitsi Kokoomus, ja jota taistolaiset käytännössä johtivat.

    VastaaPoista
  3. "Järjen vaikea rooli"

    Viisautta voidaan mitata ja siihen on monenlaisia mittareita kun ihmisiä otetaan töihin jne. Tyhmyyttä ei voi mitata, sitä voi ainoastaan ihmetellä. Ja siksi rationaalisen ja irrationaalisen välimaastossa on suuri jossittelun eli kontrafaktuaalisuuden alue, joka kannattaa käyttää hyväkseen eli kääntää kaikki jossit ylös alaisin. Sieltä voi löytyä tärkeätä informaatiota ja metatietoa.

    Jos Svinhufvud ja hänen kaltaisensa porukka ei olisi joutunut Siperiaan saamaan venäläistä kylmää oppia, niin suomalaisten suhtautuminen venäläisiin olisi ollut erilaista kuin se oli.

    Toisaalta taas, jos Suomeen ei olisi syntynyt kommunisminvastaista Lapuan liikettä, niin se olisi looginen merkki siitä, että suomalainen yhteiskunta olisi sanonut bolshevismille: ”Bolshevismi, terve tuloa Suomeen! Leipä ja suola odottavat teitä jo rajalla!”

    Jos aikoinaan Venäjää kohdannut öljydollarimiljardien kaatosade olisi käytetty eri tavalla, niin Venäjän taloudellinen tilanne olisi ollut vallan erilainen. Putin & C° päättivät kuitenkin toisin ja sitä voi vain ihmetellä.




    VastaaPoista
  4. Ottaisin sata Elias Simojokea mieluummin kuin yhdenkään Timo Soinin, Petteri Orvon tahikka Juha Sipilän. Elias Simojoessa oli tuhat kertaa enemmän aitoa inhimillisyyttä kuin em. pellekoplassa ikinä. En edes voisi kuvitella, että yksikään noista kolmesta uskaltaisi ottaa vastaavan riskin kuin Simojoki otti lähtiessään lievittämään "pelkän" hevosen tuskaa. Ja jotenkin tuntuu, ettei prof. Vihavainenkaan siihen uskaltautuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän välttää olemasta sentimentaalinen pelle, joten pitäisin ihmishenkeä arvokkaampana kuin hevosen tuskaa. Myönnöän kyllä, että asia ei ole triviaali. Luultavasti suurin osa nykyistä lukeneistoa ei erityisemmin vaikutu siitä, jos nuori mies naulitaan ristiin. Jos siellä olisi viaton koira tai hevonen, olisi tilanne aivan toinen.

      Poista
    2. Olennaista on, että miksi nuori mies naulittaisiin ristiin. Ainakin minulle olisi olennainen ero siinä, että josko ristiinnaulittu olisi vaikkapa syyllinen pysäköimään parkkiruutuun väärin päin vai olisiko hän syönyt 10 5-vuotiasta lasta elävältä. Kyllä, minun silmissäni sadistinen ihmisrikollinen on alempana kuin viaton hevonen.

      Poista
  5. Kirves
    Koti, uskonto ja isänmaa. Eivät voi olla sovinnaisennakkoluuloja, eivätkä irrationaalisia.
    Jokaisella naisesta syntyneellä, ja miehen siittämällä on ollut koti. Vaikka vaatimattomampikin. Niin oli tuntemattoman Lehdollakin. Uskonto on myös jokaisella. Ateisti uskoo, että minkäänlaista jumalaa ei ole olemassa. Mystikollakin on rationaalista riippumaton uskonsa.
    Isänmaakin on kaikilla. Se tarjoaa erilaista hyvää kaksoiskansalaisillekin ja niille, jotka haluavat toimia vaikkapa isänmaataan vastaan.
    Taistolaiset, ASS:ilaiset tuomitsivat rationaaliseen maailmankuvaansa vedoten vedoten tämän triadin.
    Rustikaalin diagnoosini mukaan heitä vaivasi tauti,josta heistä useimmat eivät vieläkään ole toipuneet.
    "Urina acuta capita", kuten latinistit havaitsevat, nimike on latinaa d'un petit negre. Suomeksi taudinkuva on selkeämpi. Äkillinen tai permanentti kusipäisyys.

    Rationaalisen Taistolaisen myöhempi viittaus romantiikkaan tai kultturelleihin seikkoihin ei mielestäni osoita vähintäkään rationaalisuutta.
    Ainakin itse joutuessani romantiikan pauloihin kadotan järkeni täydellisesti ja kulttuuria laulun sanojen vastaisesti, sitä minä en ymmärrä.
    HU; ryssävihaa en myöskään ymmärrä. Venäjän poliittisen ja sotilaallisen apparaatin kanssa kyllä on ongelma.
    Venäjä ja siellä kulloinkin isännöivä "jengi" täytyy ymmärtää pitää ajatuksissaan erillään.

    Harmi, mutta maantieteellisesti, jo ainakin 800 vuoden aikana Suomi, eritysesti suomen kansa on joutunut rajanaapurinsa kaltoin kohtelemaksi. Usein historia toistaa tapahtumia.
    Toisaalta, 1800- luvulla oli Suomen kannalta erityisen hyvää hallintoa (parempaa kuin hurreilta). Siitä kiitos.

    Kulttuurivallankumous. Mitä se on, tai oli 70-luvulla. He snajuu. Ehkä enne Punavuoren kuplasta, "laululiike", lapualaisooppera, hyvien tapojen,kielenkäytön ja keskinäisen kohteliaisuuden tuhoaminen. Roosa Meriläisen ajatushautomo Hatun (tai metri siitä alaspäin) kiroilu ja pierukilpailut ja huonojen puheiden ja käytöstapojen valjastaminen naisasialiikkeen tasa-arvon edistämiseksi.
    Paska haisee ja banjot soi, ompahan edistyksellistä.
    Kyllä minäkin ilmaa päästän, vaikka en ole kulttuuripersoona.

    VastaaPoista
  6. Kommunistien vainot, pahoinpitelyt, kidutukset,tapot,teloitukset, vagitsemiset, kyyditykset itärajan taakse ja kaikenlainen eristäminen lehtien sulkemisineen olivat täysin tietoista ja jopa laillistettua toimintaa pääoman etujen ajamiseksi ja sodan valmistelua bolsevismin kukistamiseksi. Aikakausi, 20-30-luku, on edelleen häpeätahra Suomen historiassa, mikä ei millään keittiöpsykologialla muuksi muutu. Niin totaalisesti haluttiin sulkea rauhantahtoisten voimien suut, että lehdet suljettiin ja sananvapaus ja jopa koko elämä vietiin. Se vietiin jopa sukulaisilta ja jälkeläisiltä. Minuakin opettaja haukkui punikinkakaraksi vielä 50-luvulla kansakoulussa Sammatissa eikä pelkästään opettaja. Luulin melkein, että se on nimeni.

    Taistolaisten utopian tavoittelu oli vallan muuta. Silloin naapurin ystävyydellä ylpeiltiin ja suomettumisella suorastaan kilpailtiin puolueeseen katsomatta. Tehtaankadulla juostiin kokoomuksesta kommunisteihin hakemassa valttikorttia. Moskovaan mentiin kun käskettiin ja mukaan pääsystä suorastaan kilpailtiin.

    Olen itse osallistunut yhdelle "pilkkimatkalle", joksi noita reissuja häveliäästi nimitettiin. Vein erään puoluetoverin lähettämän nahkatakin Pionerskaja Pravdan päätoimittajalle, jonka kanssa kävin oopperassa. Myöhemmin sain tietää, että hän oli saanut ankarat nuhteet, kun oli viettänyt illan Moskovassa NUHDELTAVANA olleen henkilön kanssa. Minä kun en suostunut Moskovan ohjeisiin.

    Nyt sitten koko valtakunta pesee valkopyykkiä ryssävihan avulla toinen toistaan väkevämmällä kloorilla.

    Ettei totuus unohtuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "20-30-luku, on edelleen häpeätahra Suomen historiassa"

      20-30-luku, olisi ollut todellinen häpeätahra Suomen historiassa, jos ei olisi ollut vuotta 1918, jota valmisteltiin jo vuonna 1906, kun bolshevikit pitivät salaisen puoluekonferenssinsa Tampereella. Jo silloin oli perustettu suomalainen Punsakaarti suojelemaan tätä salaista kokousta, jossa legendan mukaan Lenin ja Stalin tapasivat ensimmäistä. Stalin oli jo sillon bolshevikkien Keskuskomiteassa vastuussa Rahavarojen hankkimisesta puolueelle. Kuuluisin Stalinin järjestämä pankkiryöstö oli vuonna 1905 Gruusian Tiflissä, joka vaati kymmeniä kuolonuhreja.

      Vuonna 1906 hän halusi antaa mestarinäytteen myös Tampereella, mutta se epäonnistui ja toveri joutui palastautumaan hyppäämällä varotoimena vankkureistä ja siitä lähtien Stalinista tuli käsivammainen.

      20-30-luku, olisi ollut todellinen häpeätahra Suomen historiassa, jos ei olisi ollut vuotta 1918, jolloin yritettiin Venäjänkaltaista vallankumousta Pietarin suomalaisten bolshevikkien invaasiolla Suomen sosialidemokraattiseen puolueen Keskuskomiteaan. Nämä Pietarin suomalaiset bolshevikit Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa ja niiden Punakaarti määräsivät, että vallankumous Suomessa aloitetaan vaikka Keskuskomitea ei lähde mukaan.

      20-30-luku, eli ns. häpeätahra Suomen historiassa ja niin sanottu pienempi paha siihen verrattuna, että Suomen kohtalosta ei tullut Neuvosto-Karjalan kohtalo. Mainitun kohtalon toteutuessa Suomessakin GPU-GKB:n joukot tuhoasisvat Suomessa kansanvihollisia, sitten luokkavihollisia, sen jälkeen porvarillisia nationalisteja ja lopuksi pikkuporvareita eli pikkutalonpoikia, koska ideologinen systeemi vaati, että yksityisomistus piti lopettaa maksimaalisesti.

      Superarvon Kaija Olin-Arvola 25. elokuuta 2016 klo 8.06
      ei varmaan tiedäkään, että GPU-KGB:ta on koskaan ollutkaan olemassa, puhumattakaan niiden tekosista ja historiallisista jätöksistä.

      Poista
  7. On aina virkistävää kuulla, kuten sanotaan, totuus ja koko totuus, mitään siitä salaamatta tai muuntamatta.

    VastaaPoista
  8. "aikanaan yliopistolle sitten alkoi valua outoa ideologiaa, joka viis veisasi enempää empiriasta, rationaalisuudesta kuin terveestä järjestä.
    Sitä nimitettiin postmodernismiksi ja kuvaavasti yksi sen keskeisiä uskonkappaleita oli antiessentialismi. Millään asialla ei siis ollut olemusta, toisin kuin Aristoteles oli kerran olettanut."

    Postmodernismistisen historiantutkimuksen metodologiseksi ohjemuoraksi tuli rajaaminen: tutkimusaineiston rajaaminen, aiheiston rajaaminen, tutkimusnäkökulmien rajaaminen, metodien rajaaminen niin että lopputuloksena hohtaisi ainoastaan proletariaatin diktatuurin ihanuus.

    Eräässä konferenssissä professori Pertti Hapala väitti, että Suomessa vallitsee proletariaatin diktatuuri. Sillä hän saattoi tarkoittaa ainoastaan taistolaisen neuvostomafian valtaa suomalaisessa historiankirjoituksessa. Taistoilaismafiaa ruokittiin Moskovasta.Kansan Uutisisaa oli aikoinaan julkaistu valokuvakopio Taisto Sinisalon omakätisesti kirjoiteusta ja allekirjaitusta tositteesta, jonka mukaasn hän oli saanut NKP:n Keskuskomitean Kansaiväliseltä osastolta noin puolitoista miljoonaa Suomen markkaa käteisenä. Tuskon se oli ainutkertainen tapaus.

    Pertti Haapalan väite merkitsee sitä, että suomalainen historiakirjoitus on stalinilaistaistolaisen mafian diktatoorisissa kuristusotteissa.

    VastaaPoista
  9. Joskus aikoinaan, kun itsekin yritin olla muka humanisti ja ymmärtää ihmistä sekä harrastelin ylioppilaspiireissä historiaa, pohdiskelin kovasti ihmisen dilemmaa. Kovasti yritin ymmärtää sitä ihmeellistä tosiasiaa, että suurin osa ihmisistä koki olevansa järkeviä (varsinkin valaistuneiden humanistien piirissä länsimaisissa yliopistoissa), mutta toisaalta he olivat ulkopuolisen näkökulmasta tietyssä mielessä "merkittäviä". Kyseisen "merkittävyyden" näkökulmasta havaitsin, että eräs rotunsa puolesta herkkä professori kirjoitti harkitsemattomasti, että "rasismi on patologista" eritellessään muinaisen Rooman ja kreikkalaisen maailman itsekäsityksiä suhteessa toiseuteen. Pohdiskelin hänen väitelauseensa aksiomaattista totuutta ja sen kummemmin ajattelematta tulin siihen päätelmään, että rasismi ei ole patologista vaan normaaliutta. Siitä taas päästään aasimaisesti pohdiskeluusi ihmisen järjestä, jonka suhteen olen tullut vuosi vuodelta etten sanoisi paatuneemmaksi.

    Ainoat hetket elämässäni, jolloin olen kokenut edes lievää mielenrauhaa (nämä mielenrauhan hetket tulee tietysti kieltää välittömästi, jos ne eivät ole oikeaoppisesti ja sopivan rationaalisuuden piirissä saavutettuja), ovat olleet tilanteissa joissa olen kokenut uskonnollista mystiikkaa, ei välttämättä edes kristillistä vaan se on voinut liittyä vuosisatoja vanhaan uskonnolliseen ja kulttuurihistorialliseen traditioon jossain toisessa kulttuurissa, josta olen lukenut. Tältä osin viittaan Professorin kirjoitukseen: "Mystiikalla on oma oikeutuksensa ja on mahdollista ja jopa todennäköistä, että se pystyy viemään ihmisen syvemmälle maailman ymmärtämiseen kuin se järki, joka tosin on antanut meille keinoja tehdä kaikenlaista, mutta vain rajoitetusti jos lainkaan ymmärrystä siitä, mitä me teemme ja mitä meidän pitäisi tehdä."

    Onko ihminen onnellinen tavoitellessaan "järkeä", joka ei ole kyseiselle apinalajille ominaista? En itse pidä ihmistä "apinan" sukulaisena muutoin kuin järkensä puolesta, kun olen niin kovasti uskovainen ja konservatiivinen ( eli valaistuneiden piirissä taantumuksellinen). Lutherin mukaan kuulemma "järki on paholaisen suurin huora". Luther väitti myös, että järki ja filosofia johtavat ihmistä harhaan. Luulen, että Luther ei olisi moista väittänyt jos ei olisi itse harjoittanut filosofista pohdiskelua. Siinä on melkoinen dilemma, mutta Professori herätti taas kirjoituksillaan pohdiskeluja siitä, että pelkkään järkeen nojaaminen tekee ihmisen onnettomaksi tai sillä ei saavuta elämän kannalta olennaista vaan on myös luotettava vaistoihin (tai tunteisiin, jos järki onkin tunteiden "huora" ja selittää jälkikäteen sen, minkä ihminen tahtoo uskoa järkeväksi).

    Kiitoksia Professorille hyvästä kirjoituksesta ja ajatuksen aiheista ja hyvää syksyä,

    t. Markus Mertaniemi

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.