Järki hoi!

Mielettömyyden paluu

Credo, quia absurdum! Uskon, koska se on mieletöntä! Tämä tunnettu lause on yleensä pantu kirkkoisä Tertullianuksen nimiin, vaikka kriittiset tutkijat ovat huomauttaneet, ettei hän sanomaansa juuri tällä tavalla muotoillut eikä edes ollut fideisti, eli uskon ylivertaisuuden kannattaja järkeen verrattuna.

Tällä seikalla ei tosin ole mitään merkitystä silloin, kun tarkastelemme itse fideismiä, josta esimerkkejä löydämme mielin määrin. Kriittiset latteudet uskontojen opinkappaleiden järjettömyydestä nyt vain ovat vailla kiinnostavuutta niille, jotka eivät jaa järkeisuskoa. Meidän aikanamme toki pitäisikin jo olla kyllin selvää, että järjellä on rajansa.

Venäläis-amerikkalainen sosiologi ja historianfilosofi Pitirim Sorokin korostaa kirjassaan The Crisis of our Age, suom. Aikamme kriisi ,WSOY 1952 sitä, että kulttuurilla on tietyssä vaiheessa taipumus yksipuolisesti suuntautua aistihavainnon tavoittamiin asioihin ja lopulta ryöstöviljellä tätä näkökulmaa siinä määrin, että kaikki muut tajunnan tasot sivuutetaan.

Tämä johtaa tietyssä vaiheessa absurdeihin tuloksiin ja sellaiseen henkiseen köyhtymiseen, joka alkaa tuntua sietämättömältä. Niinpä tällainen ”aistinen” (sensate) kulttuuri joutuu antamaan tilaa ”ideaiselle”  (ideational)tai ”idealistiselle” kulttuurimuodolle.

Tämä ei tarkoita sitä, että kulttuuri kuolisi ja korvautuisi sen jälkeen uudella. Kyseessä ovat kulttuurin kehityksen vaiheet. Esimerkkejä Sorokin löytää historiasta runsaasti, tosin hänen kvantitatiivisena esittäytyvä metodologiansa tuskin herättää nykyisessä lukijassa suurtakaan luottamusta.

Joka tapauksessa Sorokinin kuvaus omasta ajastaan, toisen maailmansodan aattona, on hyvin kiinnostava ja monessa suhteessa yhä täysin ajankohtainen.

Joitakin ilmeisiä virhetulkintoja saattaa havaita, vaikkapa väitteen siitä, että elintaso on alenemassa tai että valtion holhous taloudessa lisääntyy koko ajan. Toki hyväntahtoinen tulkitsija voi esimerkiksi selittää jälkimmäisen toteutuvan monikansallisten korporaatioiden vallan kasvulla, mistä Sorokin myös puhuu.

Yksi seikka hänen ennustuksistaan näyttää joka tapauksessa toteutuvan huonosti. Tarkoitan uutta henkistymistä, joka näkyy ehdottomina siveysihanteina: stoalaisten, askeettien ja pyhimysten ilmestymisenä samaan aikaan, kun yhteiskunta jakaantuu täydellisen kyynisiin synnintekijöihin ja toisaalta näihin uusiin ihmisiin.

Toki jälkimmäisten edellytetäänkin vetäytyvän aististen arvojen maailmasta uudenlaisiin pakopaikkoihin, uusiin luostareihin ja erämaihin.

No, ellei tässä tarkoiteta erilaisia hippikommuuneja ja kaikenkarvaisia vegaaneja, ei kyseinen liike ainakaan ole kovin näkyvä.

Mutta kulttuuriset prosessit ovat usein vuosisatojen mittaisia. Yhtä kaikki, etenkin taidetta ja filosofiaa ja niiden asemaa kuvatessaan Sorokin onnistuu ainakin kirjoittamaan yhtä herkullisesti kuin osuvasti, mikäli tyytyy asiaa tarkkailemaan kyynisestä näkökulmasta:

Pätevien arvostelijoiden sijaan astuvat päivälehtien, radion ja erilaisten ryhmäkuntien oppiarvon suorittaneet typerykset, menestysromaanien kirjoittajat ja muut kulttuurin purukumin muunnokset. Todellisten valtiomiesten tilalle tulee poliitikkoja, kansalaisten parhaasta tarkoin huolehtivien hallitsijoiden sijaan suuruudenhulluja tyranneja, jotka vähän piittaavat ihmishengistä ja kulttuuriarvoista. Aivan huomaamatta arvosteluperusteet tulevat niin täydellisesti mullistumaan, että aistikulttuurin loppuaikoina yhteiskunnan ’valioiden’ valinta osuu pääasiallisesti valearvoihin ja sivuuttaa aidot arvot.

Aistisen kulttuurin luoma rakennelma on lopulta niin tylsä ja vastenmielinen, että kansat yhä enemmän luopuvat siitä ja kääntyvät ideakulttuurin puoleen. Muuan muutos on kaikkialla (perhe, yhteiskunta, valtio) vallitsevien sopimuksellisten suhteiden muuttuminen jälleen affektiivisiksi.

Kyseessä siis näyttäisi olevan käänne siinä kehityksessä, joka kerran vapautti yksilön pakonalaisesta ja affektiivisesta suhteesta ympäristöönsä ja mahdollisti yhteiskunnan rationaalisen pluralismin. Tämä kuulostaa todella suurelta mullistukselta, eikä juuri erityisen uskottavalta. Ilmeisesti uusi ideainen kulttuuri olisi hengeltään uskonnollinen?

Lienee syytä varoa tekemästä kovin kauaskantoisia johtopäätöksiä sen perusteella, mikä näyttäisi normaalilta ja mahdolliselta nykyisen länsimaisen ihmisen silmissä.

Kukapa voisi kuvitella, tai olisi vielä hiljattain voinut kuvitella, että tässä modernissa ympäristössä asuva sivistynyt ihminen voisi ottaa vakavasti ja suorastaan pitää kirjaimellisena jumalan sanana niitä hajanaisia houreita, jota joku beduiini 1400 vuotta sitten luuli kuulleensa suoraan kaikkivaltiaan jumalan suusta?

Tieteellisen ajattelun näkökulmasta koraani ei tietysti voi olla mitään muuta kuin joukko psyykkisesti epänormaalin, takapajuisen beduiinin enemmän tai vähemmän harhaisia lausahduksia aikansa ja alueensa uskomuksista ja ajankohtaisesta politiikasta. Niiden pitäminen jumalan sanana ja vieläpä 2000-luvulla täysin pätevinä, edellyttää ehdottomasti järjen totaalista hylkäämistä.

Siitä huolimatta alkuperäinen islam, samoin kuin juutalaisuus, ovat hämmästyttävästi säilyneet myös siinä ympäristössä, jota Sorokin nimittää aistiseksi kulttuuriksi. Kristinusko sen sijaan on joutunut yhä uudelleen perääntymään ja lopulta muuttunut etenkin Euroopassa marginaaliseksi.

Tuskinpa meillä on mitään erityistä syytä uskoa Pitirim Sorokinin pystyneen luotettavasti ennustamaan tulevaisuutta, vaikka hän olikin terävä aikakautensa kriitikko.

Mikäli kuitenkin leikimme sillä ajatuksella, että on tulossa hänen ennustamansa uusi henkisyyden ja ideatodellisuuden kunnioittamisen aika, mikä ei toki periaatteessa kuulosta mahdottomalta, niin millaiset opit siinä saattaisivat nousta pinnalle?

Nykymuotoista islamin aggressiivisuutta ei varmaankaan kannata ilman muuta pitää iät ja ajat kestävänä asiana. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että ajatus islamin väistämättömästä maallistumisesta ei ainakaan toistaiseksi perustu muuhun kuin toiveajatteluun.

Mikäli islam tulee lännessä olemaan suurten siirtolaisjoukkojen keskeinen identiteettitekijä, säilyy sen vetovoima suurella varmuudella itse uskonnon absurditeetista huolimatta. Samaan aikaan kristinuskon asema ainakin Euroopassa näyttää yhä heikkenevän. Yhdysvallat saattaa tässä suhteessa olla poikkeus, vaikka Sorokin kovin painokkaasti väittää sen jakavan saman kohtalon kulttuurin kehityksessä.

Voisiko juuri islam, kaikessa absurdiudessaan olla kulttuurin uuden ja entistä henkisemmän suuntauksen johtaja tai ainakin katalyytti? Voisiko vuoropuhelu ja konfrontaatio sen kanssa johtaa myös vastapuolen huomioimaan uusia tajunnan tasoja?

Vuoropuhelua olisi vaikea kuvitella jo pelkästään siitä syystä, että islam, kuten muutkin itsensä vakavasti ottavat uskonnot, on äärimmäisen suvaitsematon. Sen sijaan on sitäkin helpompaa olettaa vastakohtien kärjistymistä, jos ja kun myös kristillisyydestä olosuhteiden pakosta tulee elintärkeä identiteettitekijä.

Ne hankaukset, jotka teokraattisen islamin ja lännen aistisen kulttuurin kohtaaminen väistämättä aiheuttaa, voivat tuskin jäädä vain summittaisiksi antipatian ja väkivallan purkauksiksi, jotka toistaiseksi ovat sen huomatuin tulos. Eurooppalaisten enemmistön kääntyminen islamiin ei liene todennäköistä ja mikäli maanosa islamisoituu, tulee se luultavimmin tapahtumaan demografisen kehityksen johdosta.

Kulkiessaan kohti vähemmistöasemaa, kristillispohjainen kulttuuri joka tapauksessa joutuu kohtaamaan eksistentiaaliset kysymyksensä aivan uudelta pohjalta. Tämä puolestaan voisi luoda edellytykset sille kulttuurin uudelle muodolle, jollaisen tuloa Sorokin ounasteli.

Turha sanoakaan, ettei tällainen tulevaisuus näytä houkuttelevalta. Aistinen kulttuuri saattaa tuntua lattealta, mutta se on ainakin viime aikoihin saakka ollut huomattavan rauhallinen ja poroporvarillisen turvallinen. Mikäli siihen ympätään avoimesti absurdiin perustuva elementti, tämä tilanne muuttuu. Mikäli vielä toinenkin osapuoli muuttuu absurdiin sitoutuneeksi, ollaan aivan uudessa tilanteessa.

Pitirim Sorokin ei varmaankaan kuulu kanonisoitujen profeettojen piiriin eikä edes ole kovin näkyvällä sijalla sekulaarissa pantheonissamme. Hänen arvonsa on joka tapauksessa siinä, että hän korostaa rationaalisuuden (tai aistisuuden) olevan aikaan sidottu asia.

Olisi kovin kevytmielistä kuvitella, että aistis-rationaalinen peruskatsomus on tuomittu ikuisesti vallitsevaksi.

Toisin kuin usein kuvitellaan, uskonnollinen välinpitämättömyys ja uskonnollisen kokemuksen halveksiminen ei ole mikään uusi keksintö. Paralleeli voidaan löytää esimerkiksi antiikin kulttuurin rappiokaudelta.

 Uskominen absurdiin on asia, jota vastaan voidaan valistuksen avulla taistella vain rajoitetusti ja on täysin mahdollista, että se nousee jälleen kulttuurin hallitsevaksi piirteeksi. Luultavasti se vetoaa ensi sijassa barbaareihin, mutta heille sen merkitys itsetunnon kohottajana ja identiteettitekijänä on sitäkin suurempi.