Kuvitellut yhteisöt

Kuvitellut yhteisöt ja ikävä Leniniä

Kaikessa demonisuudessaan ja fanaattisuudessaan Vladimir Iljitš Lenin oli joskus samaan aikaan myös realisti. Hänen aivoissaan oli jonkinlainen realistinen osasto, joka aina silloin tällöin nousi vastustamaan kaikkein hulluimpia johtopäätöksiä.

Kun vasemmistokommunistit jossakin vaiheessa ehdottivat, ettei Suomen kansakuntaa ole tunnustettava, Lenin puuskahti, ettei sellaista mikä on olemassa, kannata olla tunnustamatta. Ennen pitkää se pakottaa tunnustamaan itsensä.

Lenin ei ollut mikään johdonmukainen realisti, mutta nopeassa tahdissa hän joutui tunnustelemaan kaikenlaisia asioita, eikä vuonna 1922, kun hän viimeisiä kirjoitelmiaan kyhäsi, ollut vuoden 1918 rakennelmista jäljellä oikeastaan mitään muuta kuin vakaumus siitä, että vallasta on pakko pitää kiinni.

Tähän taas ei varsinaisesti tarvittu muuta argumenttia kuin se sielun silmien edessä väikkyvä ansaittu hirttonuora, joka ymmärrettävästi oli varattu Venäjän konkurssipesän haltijoille. Niinpä verivelallisia oli paras olla päästämättä sisään mistään hinnasta.

Aikana, joka on jo nähnyt postmodernismin ja ilmeisesti lähestyy nyt absurdin uusia syvyyksiä, Leninin tokaisu joka tapauksessa on kuin terveen järjen ääni Siinain korvessa, džinnien ja räyhähenkien riivaamassa kakofonian yössä.

Benedict Andersonin 1980-luvulla julkaiseman vaatimattoman esseen jälkeen edistysväki alkoi kaikkialla vakuuttaa kansallisvaltioiden olevan kuviteltuja yhteisöjä. Itse asiassa terve järki tietysti sanoi saman asian, mutta paljon raittiimmassa muodossa.

Myöskään Anderson ei tarkoittanut, että nuo kansakuntia luovat ”kuvitelmat” olisivat vain aivoissa ilmenevä asia. Kysymys oli siitä, että moderni kansallinen tietoisuus rakennettiin painetun sanan avulla.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että ilman painettua sanaa syntyneet ja vaikuttavat yhteisöt olisivat vähemmän kuviteltuja. Erilaiset klaanit ja heimot, jopa uskontokunnat jakavat usein hyvin voimakkaan yhteisyyden tunteen, millä ei ole paljoakaan tekemistä sen kanssa, ovatko niiden kuvittelemat esi-isät oikeita ja onko niiden toteemeilla ja tabuilla oikeasti jotakin taikavoimaa.

Klaanit, heimot ja suvut ovat, paitsi kuviteltuja, myös olemassa. Aivan samoin on tietenkin kansakuntien laita. Kansakunnilla on oma historiansa, valtionsa, kielensä, taloutensa ja monet muut asiat, jotka ovat sangen konkreettisia. Stalin aikoinaan lisäsi luetteloon myös kansanluonteen, syystä kyllä.

Kansallinen tietoisuus jossakin muodossa on mahdollista jo primitiivisille, lukutaidottomille kansoille, kuten historia todistaa. Nykyajan välineet mahdollistavat vain entistä suurempia yksiköitä ja hienostuneempia aatteita, jotka voidaan tehdä laajojen joukkojen omaisuudeksi. Ensin ne pitää opettaa lukemaan.

Ajatus koko ihmiskunnasta yhtenä suurena yksikkönä sen sijaan ei kuulu realiteettien piiriin. Epäilemättä ihmiskunnalla lajina kyllä on erinäisiä yhteisiä intressejä ja sen mukaisesti tarve tietynasteiseen solidaarisuuteen.

Käytännössä se on kuitenkin erittäin problemaattinen ja abstrakti asia. Kovin helppoa ja luontevaa sen sijaan on, että milteipä kaikki ryhmät sanoutuvat käytännössä irti tuollaisesta solidaarisuudesta ja julistavat vaikkapa olevansa ainoita arvollisia allahin palvelijoita ja muiden taas olevan uskottomia koiria ja hänen vihollisiaan.

Leninin onnettomissa spekulaatioissa kaikki maailman työtätekevät kuuluivat yhteen, samaan kokonaisuuteen, joka taisteli yhteiskunnallista riistoa ja sortoa vastaan. Tässä ei kuitenkaan ollut koko totuus, ennen viimeistä tuomiota eli maailmanvallankumousta olemassa oli myös kansakuntia, jotka oli otettava huomioon.

Kuten tunnettua, tämä ajatus johti siihen, että Venäjän vanha kuvernementtijako hävitettiin ja korvattiin kansallisilla yksiköillä, joiden lujana yhdyssiteenä piti proletariaatin etujoukkoa edustavan kommunistipuolueen toimiman.

Kun proletariaatti osoittautui kuvitelluksi ja vieläpä aivan väärin kuvitelluksi yhteisöksi, hajosi rakennelma kuin korttitalo ja aikakautemme sai nähdä viidentoista uuden kansallisvaltion putkahtavan esiin tuhatvuotiseksi tarkoitetun valtakunnan raunioista.

Se, mikä oli imperiumin kannalta katastrofi, oli tietenkin kansakuntien kannalta tervettä kehitystä. Neuvostoliiton seuraajavaltiot ovatkin aikamme nationalismin todellinen etujoukko, jonka rinnalle yltävät lähinnä entiset Itä-Euroopan maat.

Syistä, joita ei tässä kannata pohdiskella, on nationalismi sen sijaan lännessä nyt hyvin epäsuosittua. Sitä ei suinkaan pidetä epäkiinnostavana ja yhdentekevänä, sen sijaan se leimataan rikolliseksi ideologiaksi, joka palvoo kuviteltua ja oikeasti ihan olematonta epäjumalaa ja ruokkii kansojen välistä vihaa.

Tästä lähtökohdasta päästään ilman erityisiä älyllisiä ponnisteluja siihen johtopäätökseen, että kieltämällä tai muutoin lopettamalla nationalististen ajatusten levittäminen, lukeminen ja ajatteleminen olisi mahdollista yksin tein päästä eroon tuosta menneisyyden kummituksesta, joka sentään asustaa vain takapajuisissa aivoissa.

Kansakuntien sijasta yhteiseksi kodiksemme on tarjolla koko maapallo kaikessa pyöreässä globaalisuudessaan. Mehän olemme kaikki vain ihmisiä ja siis samanarvoisia, älköön siis kellään ole oikeutta ajatella oman yhteisönsä ansaitsevan häneltä enemmän huolenpitoa ja rakkautta kuin koko muun maailman.

Tämän utopian pohjalta on johdonmukaista, että Euroopan ovet nyt sitten avattu selkoselälleen ja vaeltavien kansojen miljoonaiset joukot saapuvat sinne onneaan etsimään.

Tämä muuttoliike ei sinänsä ole ongelma, ellei sitä sellaiseksi kuvitella, näyttää aikamme etujoukko ajattelevan. Kaikki riippuu vain meidän omasta mielikuvituksestamme. Unohtakaamme siis ne väärin kuvitellut yhteisömme ja omaksukaamme uuden maailman oikein kuviteltu anti riemumielin!

Mikäli Lenin eläisi, hän saattaisi tokaista, että utopiallakin on rajansa ja sitä rakentaessakin tosiasiat on syytä tunnustaa tai ne pakottavat tunnustamaan itsensä.

Maailma ja sen kehitys kehitys eivät nimittäin ole meidän mielikuvituksellamme hallittavissa. Niin kauan kuin Eurooppa vannoo ”monikulttuurisuuden” nimiin ja siis sallii uusien, toisella tavalla kuviteltujen yhteisöjen saapua keskuuteensa rajoituksetta, se ei ole ruokkimassa uuden, yksilökeskeisen maailman syntyä, vaan päinvastoin luo näyttämöä ennen kuulumattomalle vihamielisten yhteisöjen taistelulle.

Sen torjumisessa ei suinkaan auta vihapuhdeiden kieltäminen tai sensurointi. Periaatteessa voisi ainakin yrittää kohdistaa sellaista politiikkaa niihin siirtolaisiin, jotka tulevat toisenlaisia arvoja edustavaan ympäristöön. Tätä ei kuitenkaan edes yritetä, päin vastoin.

En ole vielä missään nähnyt edes suunnitelmaa Euroopan siirtolaisuuden hallitsemiseksi. Selvää on, että määrälliset rajat tulevat vastaan jo hyvin pian. Eurooppa ei voi ottaa vastaan sellaisia ihmismääriä, jotka sinne haluaisivat, sillä ne yksinkertaisesti eivät sinne voi mahtua sanan missään merkityksessä.

Mikäli Euroopassa vielä lisäksi kuvitellaan, että tosiasioita voi hallita pelkällä mahtikäskyllä tai peräti mielikuvituksella, on sen tulevaisuus oleva katkera.

Utopioilla on rajansa, se on nähty kaikkialla, missä niitä on pyritty toteuttamaan. Kaikkein absurdeimpia alan nykyisiä yritelmiä katsoessa tulee joskus mieleen, että jopa Lenin taisi olla tukevammin maan pinnalla kuin ne merkilliset noidan oppipojat, jotka nyt ovat saaneet päähänsä muokata maailman mieleisekseen.