Valo ja valistus

Valo ja valistus

Kesämökin kirjahyllyssä on muutamia niteitä aikakauslehteä, jonka nimenä on Valo. Tiedettä kaikille.

Lehdestä ilmenee, että sen ovat tanskalaisen Frem-lehden esikuvan mukaan toimittaneet Niilo Liakka, Martti Haavio ja Yrjö Karilas. Myös avustajiin kuuluu hyviä nimiä, kuten Lauri Hakulinen, K.E: Kivirikko, Ilmari Jäämaa, J.E. Salomaa ja monia muita kulttuurin ja tieteen eturivin edustajia. Tanskalaisen kansanvalistusaatteen suomalainen ilmentymä on korkeatasoinen.

Julkaisun ideaa selittää ensimmäisen numeron sisäkansien teksti, joka kertoo henkilöstä nimeltä Antti Peltonen. Antti asuu pienessä kaupungissa ja on kunniallinen ja pätevä kansalainen, mutta jotakin häneltä puuttuu.

Antti on nuorena uneksinut vieraista maista… eläinten salainen elämä, tropiikkien mystiikka, luonnon suuri oppikirja, tieteitten voitot –kaikilla niillä oli hänelle lumoava sointi.

Mutta vaikka Antti oli kunnollinen ja hyvinvoiva työntekijä, ei hänellä ollut varaa matkailla eksoottisiin maihin. Kävi sitten niin, ettei hän oikeastaan saanut kokea mitään suurta ja hänen nuoruutensa unelmat alkoivat kalveta… Hän tuli pikkumaiseksi, poroporvarilliseksi, ikävystyttäväksi ja hiukan pessimistiseksi… vain ne, jotka katsoivat häntä syvälle silmiin, vain ne tiesivät, että kuolleitten unelmien kummitus aina oli saapuvilla häntä kiduttamassa.

Kuitenkin matkat olisivat auttaneet häntä. Lukeminen olisi antanut hänelle sen, mihin hän pyrki, mutta hän ei koskaan lukenut kirjallisuutta… Hän ei tiennyt, että nojatuoli, joka oli hänen huoneessaan ja jossa hän istui joka ilta, olisi voinut kuljettaa hänet nopeammin kuin mikään juna tai lentokone kaiken sen luo, mitä hän kaipasi…

Tämä 1920-luvun kansanvalistajien mainosteksti ei ollut turhaa puhetta. Suuri osa kansasta eli tuohon aikaan yhä köyhää elämää varsin ahtaassa paikallisessa karsinassaan. Osa peräti eli yhä henkistä keskiaikaa, johon valistuksen aatteet eivät sopineet lainkaan.

Kansakoulu toki mullisti jo 1800-luvun lopulta alkaen vanhan talonpoikaisyhteiskunnan henkisen perustan ja avasi aivan uusi mahdollisuuksia, mutta niitä eivät kaikki käyttäneet hyväksi.

Sitä paitsi oli niin, että oppivelvollisuuslakiakaan ei heti voitu panna täydellisenä täytäntöön ja vielä kauan osa ihmisistä oli käynyt vain vajaan kansakoulun kurssin.

Toki ihmisen henkiset eväät eivät ole riippuvaisia todistuksista ja moni vähemmän oppinut saattoi tietenkin olla henkisesti vireämpi kuin pitemmän kurssin suorittanut toverinsa.

Joka tapauksessa, valistuksen tunkeutuminen kansan syviin riveihin kohtasi melkoista vastarintaa. Uskonnolliset ihmiset eivät halunneet kuulla puhuttavankaan sellaisesta lukemisesta, joka ei ollut sitä Jumalan sanaa itseänsä. Vanhat ihmiset eivät sietäneet sitä, että heidän auktoriteettinsa viisauden lähteenä horjui.

Koulujen perustaminen oli kuin olikin aluksi pitkälti säätyläisten varassa. Juurevat kansanmiehet vihasivat uusia ja sitä paitsi todella suuria kunnallismenoja, joista ei edes näyttänyt olevan mitään käytännön hyötyä.

Jotkut olivat havaitsevinaan, etteivät kansakoulun käyneet enää olleet mielestään niin maalaisia, että olisivat katsoneet arvolleen sopivaksi käydä käsiksi talonpojan töihin. Mutta ei heistä herrojakaan tullut.

Se rantasalmelainen isäntä, joka julkisesti tokaisi, ettei kansakoulusta tule muuta kuin varkaita ja huoria, saattoi tulkita vanhan kansan tuntoja laajemmaltikin. Joka tapauksessa hän sai sakot koulun halventamisesta. Valistus eteni suurin harppauksin ja tunki tieltään vanhoillisuuden, vaikka sitten lievää väkivaltaakin käyttäen.

Meidän saattaa olla vaikea kuvitella tuon maailman rajoittuneisuutta. Toki sadat tuhannet olivat lähteneet Amerikkaan ja monet myös Venäjälle. He välittivät käsityksiä suuresta maailmasta ja sen ihmeet tunkeutuivat nopeasti myös kotimaan kaupunkeihin.

1920-luvulla myös suomeksi saatavilla oleva lehdistö ja kirjallisuus olivat jo huomattavan laajoja. Maailman sieto ja sivistys olivat tarjolla, oli vain saatava ihmiset ottamaan tarjoukset vastaan.

Valo näyttää aika houkuttelevalta yritykseltä tähän suuntaan. Siinä oli runsaasti kuvia –uutta tekniikkaa sekin- ja ne olivat usein sangen raflaavia ja mielikuvitusta kiihottavia. Lääketieteen edustajat esittelivät kauhistuttavien tautien ja vammojen jälkiä ja niiden parantamista, antropologit villiheimojen elämää ja taloustieteilijät maailman talouden toimintaa.

Valo selosti myös tekniikan ihmeitä, historian tapahtumia ja kulttuurin aarteita. Lehdessä oli jopa jatkokertomuksena englannin kielen oppikurssi. Tämä kielihän oli sekä rahvaan eli merimiesten ja ”lokarien” kieli että myös korkeakulttuurin kieli, jonka merkitys oli yhä kasvamassa ranskan ja saksan rinnalla. Se, joka opetteli koko kurssin, sai jo kohtuullisen pohjan jatko-opinnoille.

Missä määrin Valo ja muut, esimerkiksi kirjastoista saatavilla olevat painotuotteet korvasivat sitä informaatiotulvaa, joka nykyään on saatavilla viestimistä, netistä ja videoista?

Luultavasti saatavilla oleva informaatio meni vain suhteellisen pienen vähemmistön aktiiviseen käyttöön. Antti Peltonen lienee ollut se tavallisempi tapaus, valistusta ja kaunokirjallisuutta ahmiva joukko on aina ollut pieni.

Kulttuuri on kuin etikka pöydässä, sanoi joku ranskalainen –sitä on kaikille tarjolla, mutta vain pieni osa käyttää sitä.

Mutta ehkäpä voidaan Nikolai  Tšernyševskin tapaan sanoa, että älymystö, tuo aktiivinen vähemmistö on maan suola, se on se hapatus, joka vaikuttaa ympäristöönsä ja vie kehitystä eteenpäin.

Tämä edistyminen joka tapauksessa oli se haavekuva, joka innoitti kansanvalistajia. Kun kansa sivistyisi, loppuisivat sen tuhmat (tyhmät) paheet ja harrastukset, taikauskosta ja raa’oista juomingeista nuorison yöjuoksuihin.

Näyttää siltä, että sivistyneistön piirissä herätti hämmästystä, kun kansakoulun käyneet sitten käyttäytyivät yhtä paheellisesti kuin sivistymättömät. Pojat änkesivät tyttöjen aittoihin ja ryyppäsivät luppoaikoina lähes riippumatta oppineisuudestaan.

Sitten kun koko kansa saatiin perussivistyksen pariin, saatiin vielä havaita, ettei se käyttänytkään vapaa-aikojaan ilman muuta hyviin ja kehittäviin harrastuksiin, vaan usein johonkin aivan muuhun.

Mutta jotakin oli muuttunut, eikä se ollut vallan vähän. Vakaat vanhan kansan edustajat eivät kerran 1800-luvulla voineet sietää mitään muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta. Kaikki muu painettu teksti oli jo periaatteessa isästä perkeleestä ja vain harhautusmielessä välitettiin samojen kirjainten kautta.

Itse muistan hyvin, miten aitoa 1800-luvun henkeä edustavat isovanhempani luettivat minulla vanhaa testamenttia ja kielsivät maallisten radio-ohjelmien kuuntelemisen, uutisia lukuun ottamatta. Tällainen asenne oli kuitenkin jo yhä harvinaisempi ja nykyään se lienee aivan marginaalinen.

Suuri ja jopa valtava muutos onkin juuri tämä. Kansa, joka on omaksunut sekulaarisen sivistyksen, muuttuu suvaitsevaksi ja uskonnollisesta elämästä tulee vain yksi ja yhä yksityisempi sektori sen elämässä.

Oppimaton ja valistumaton kansa sen sijaan jää nurkkakuntaisuuden ja poroporvarillisuuden vangiksi, kuten Antti Peltonen. Pahimmassa tapauksessa se käpertyy omaan fanaattiseen idiotismiinsa ja kieltää ulkomaailman oikeuden olla olemassa.

On hätkähdyttävää ajatella, miten lähellä meitä tuo valistusta edeltävä aika vielä on, mikäli ajattelemme kansan syviä rivejä. Herrasväki on toki kehittynyt omaan tahtiinsa, mutta sen vaikutus rahvaaseen oli aikoinaan sangen rajoitettua.

Valistus saattoi suurelta osalta pettää ne odotukset, joita siihen kohdistettiin, muitta sen vaikutus on joka tapauksessa ollut valtava. Rohkenen ajatella, että kirjojen tarjoama valistus sitä paitsi oli monessa suhteessa vaikuttavampaa kuin television syöttämä. Jälkimmäinen pureskellaan usein valmiiksi ja sen vaikutus saattaa olla pinnallisempi.

Meidän aikaamme pidetään usein hyvin valistuneena ja sen mukainen ajattelu leimaakin Eurooppaa ja jopa Pohjois-Amerikkaa. Suuri osa maailmaa sen sijaan elää valistuksen ulkopuolella, valtioissa, joissa muuta kuin uskonnollista kirjallisuutta tuotetaan vain nimeksi, saati että sitä tarjottaisiin kansalle.

Mieleen tuleekin kysyä, millaisia mahtavat olla Pakistanin tai Somalian kansankirjastot? Millainen on Saudi-Arabian kirjakauppojen tarjonta? Entä mitä sellaisia aineita paikallisissa kouluissa opetetaan, jotka auttaisivat oppilaita orientoitumaan 2000-luvun maailmaan?

En tiedä vastauksia. Toivon joka tapauksessa, että noissakin maissa olisi Valon kaltaisia lehtiä ja että yhä suurempi osa kansaa sielläkin pyrkisi perehtymään maailmankulttuurin aarteisiin lukemalla kuutakin kuin koraania ja profeetan elämäkertaa.

Vai onko Ahmedille ja Jussufille tarjolla sellainen oikotie valistukseen, jota Antti Peltosella ei ollut? Onko nykyaikana mahdollista harpata suoraan keskiajasta 2000-luvulle todella yrittämättä?

En oikein jaksa uskoa, että se olisi mahdollista. Myöskään takapajuisista maista Eurooppaan muuttaneen väestön käytös ei näytä viittaavan tähän suuntaan.