Lippu korkealle

Lippu korkealle

Moni ei taida muistaa, että sanonta ”lipun korkealla pitämisestä” ilmeisesti juontaa juurensa Horst Wessel-laulusta: Die Fahne hoch, die Reihen fest geschlossen, SA marschiert mit ruhig-festem Schritt…

Eipä tuolla tietenkään mitään väliä ole, samaa saksaahan ne puhuivat niin Rotfrontin edustajat kuin natsitkin ja yhtä lailla härskisti yrittivät lippujensa kanssa panna vastustajaa matalaksi.

Tuli vain mieleeni siitä, kun moni näyttää Rion olympialaisten tulosten johdosta repäisseen vaatteensa. Suomen lippu kun ei nyt noussutkaan korkealle salkoon.

Asia on ymmärrettävä maassa, joka historiansa aikana on saanut suhteellisesti eniten mitaleita ja joka ennen sotia oli urheilun suurvalta, jonka edustajia nähtiin jatkuvasti palkintopalleilla.

Siihen aikaan mitaleita vielä tuli varsinaisista olympialaisten peruslajeista, juoksuista ja heitoista ja sitä paitsi miesten eikä naisten tai vammaisten sarjoissa. Niinpä oli helppo ymmärtää, että koko maailman oli pakko katsoa ja kuunnella, kun Hei, hei, hei siellä huudettiin, siniristilippu kun nostettiin, kuten laulettiin aikansa iskelmässä.

Nykyään nuo varsinaiset kuninkuuslajit on voitu meillä jo autuaasti unohtaa ja on ymmärretty, että on viisainta olla lähettämättä niihin ketään suotta itseään nolaamaan. Sen sijaan ”loistetaan” täysin eksoottisissa lajeissa kuten naisten painissa, nyrkkeilyssä tai ampumahiihdossa, joita maailmassa tuskin kukaan viitsii katsoa, ellei tiedossa ole, että oman maan toivot saattaisivat siellä sattumoisin pärjätä.

Arvostuksen suhteen voinee katsoa yhden juoksulajin voiton vastaavan hyvinkin kymmentä toisarvoisten lajien mitalia ellei enemmänkin. Toisarvoisuudella en viittaa harrastajien ihmisarvoon tai vastaavaan, vaan siihen, että niin kauan kuin naisilla on omat sarjansa, tullaan heidän saavutuksiaan aina arvostelemaan naisten sarjan saavutuksina. Eihän muuten voi ollakaan.

Mutta ehkäpä voimme nyt ainakin niin sanotusti leikata rönsyt pois ja ryhtyä parantamaan vahvuuksiamme osaamisen ydinalueilla, kuten sanotaan? Niinhän meillä jo taidetaan tehdäkin.

Toinen tapa hankkia menestystä on houkutella maahan urheilijoita muualta. Tästähän onkin jo esimerkkejä.

Jälkimmäinen kyllä ainakin minusta tuntuu aika omituiselta keinolta päteä. Jos joku Suomen värejä kantava etiopialainen sattuu menestymään arvokisoissa, niin kuinka monesta silloin tuntuu, että Suomi on taas pärjännyt? Jos tuntuu, niin miksi?

Poliittinen korrektius saattaa edellyttää, ettei henkilön taustoilla ole mitään väliä silloin, kun tarkoituksena on saada oman maan lippu korkealle. Tämä tuntuukin toimivan erinomaisesti erilaisissa palloleikeissä, joissa vahvistuksia ostellaan ympäri maailmaa ja niiden ainoana siteenä ostajamaahan on osallistuminen sen joukkueen peleihin.

Pelkäänpä, että joudun siirtymään tästä maailmasta toiseen saamatta koskaan ymmärtää tämän asian logiikkaa. Jos joku Kouvola tai Joensuu menestyvät vaikkapa amerikkalaisten pelaajien ansiosta, niin mikä ansio niille itselleen tästä kuuluu?

Mutta, kuten intellektuelleilla nykyään on tapana sanoa, palloleikit ovat elämää suurempi asia ja  kai sitten niiden logiikkakin on suurempi kuin tämänpuolinen järkemme saattaa käsittää.

PC:n siloinen pinta näyttää sitä paitsi joskus rakoilevan. Muuan pallonpotkija (tämä lieneekin hänen päätyönsä?) kuuluu hiljattain ilmoittaneen, ettei voi pelata, oliko nyt Kosovoa vastaan, koska se on hänen isänmaansa. Näin ainakin olen asian ymmärtänyt.

Olemme siis näemmä siirtyneet tällä alalla kondottierien aikaan ja tässä maailmassa ne, jotka päättävät taisteluista ja niiden tuloksesta eivät enää olekaan toimeksiantajat, vaan yhä useammin soturit itse. Valtakunnat voivat näiden sankarien päätöksille vain nyökytellä.

Mutta tämähän tuntuu monessakin mielessä loogiselta. Eiväthän valtiot enää päätä rajoistaankaan. Se, joka haluaa ne ylittää, ottaa vain ja kävelee sisään valitsemaansa kohteeseen ja kertoo tarvitsevansa täysihoitoa paikallisen väestön kustannuksella.

Mutta tämä on jo toinen juttu, samassa maailmanajassa se kuitenkin tapahtuu.