Kansa ja sen ohjaus

Kansan opetus ja ohjaus

Se, joka lukee vanhaa suomalaista lehdistöä, ei voi välttää havaitsemasta sitä muutosta, joka tapahtuu 1800-luvun jälkipuoliskolla, erityisesti 1870-luvulla.

Nikolai-keisarin ajan tylsät, pienikokoiset ja näivettyneen oloiset painotuotteet muuttuvat reheviksi aviiseiksi, joiden sivuilta pursuaa ajan kasvava hyvinvointi ja yhä monipuolisempi henkinen elämä. On suorastaan kouriintuntuvaa, miten koko maa nälkävuosien jälkeen näyttää yhtäkkiä täyttyvän kaiken maailman herkuista, nykyaikaisista liikennevälineistä ja pohdiskelevista ja kiistelevistä aatteidensa ajajista.

Kyseessä on muutos takapajuisen maan pysähtyneisyydestä maasta modernisaation irtiottoon.  Ranskalaisten viinien, Smyrnan rusinoiden, sardiinien, kahvin, konjakin ja seltteriveden ohella ja niitäkin tärkeämpänä loistaa lehtien sivuilta myös henkinen vireys: yhdistyksiä syntyy ja aatteita saarnataan, politiikastakin puhutaan ja ulkomaan ihmeet ja kulttuuri kiinnostavat.

Tätä voi vain verrata siihen primitiivisyyteen, jonka Agathon Meurman kuvaa vallinneen jopa mahtavassa Liuksialan kartanossa vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla. Silloin toki oli seurapiireissä kielitaitoisia ja matkustelleita henkilöitä, mutta heidänkin henkinen maailmansa näyttää olleen kovin rajoittunut, ainakin Agathon-pojan muistin ja ymmärryksen mukaan.

Jo pian Nikolain kuoleman jälkeen ryhdyttiin vakavasti puuhaamaan myös kansanopetuksen järjestämistä ja tuloksia tunnetusti syntyi. Ilman kansankynttilöitä ja heidän työtään Suomen nostaminen ns. kehitysmaasta moderniksi yhteiskunnaksi olisi ollut käytännössä mahdotonta.

Suomalainen kirjallisuus syntyi noihin aikoihin ja yleensäkin kirjallinen sivistys levisi aivan uudella voimalla kansan keskuuteen, kun se ensin oppi lukemaan ja sen jälkeen vielä lukemaan uudella tavalla, ei ainoastaan osatakseen kinkereillä tankata katekismusta. Jukolan Eero, josta tuli jahtivouti, tilasi sanomalehteä ja kelpaa esimerkiksi uudesta suomalaisesta kansalaisihanteesta.

Mutta mitä tekivät kansan syvät rivit? Kovin harva tuhlasi vähiä varojaan kirjoihin, kuten niiden painosmääristäkin voi havaita. Monet sitä paitsi eivät voineet käsittää, mitä siunausta oli saatavissa muusta kuin hengellisestä kirjallisuudesta. Sen synnillisyys sen sijaan oli ilmeistä.

Harppaus virkavallan ajan pysähtyneisyydestä Minna Canthin ja Juhani Ahon maailmaan on ajallisesti aika lyhyt, mutta henkisesti sitäkin pitempi. On selvää, että sitä ei ottanut koko kansa kerralla. Pieni osa myös yhteisestä rahvaasta tunsi vetoa henkisiin harrastuksiin ja eriytyi ryhmäksi, jota voidaan kutsua vaikkapa työtätekevän älymystön nimellä.

Tarja-Liisa Luukkanen on kirjoittanut suuritöisen ja kiehtovan tutkimuksen siitä, mitä yhteinen kansa luki tietyssä, maantieteellisesti ja ajallisesti rajatussa ympäristössä Karstulan pitäjässä 1800-luvun lopulla. Harvinaisena lähteenä on ollut Karstulan lainakirjaston vanhojen kirjojen kokoelma ja  niiden lainaajatiedot, jotka kuin ihmeen kautta ovat säästyneet tuhoamisvimmalta.

Kirja on sisällöltään hyvin rikas ja sen tarkempi selostaminen täytyy jättää alan julkaisuihin, joissa ennustan sille kunniasijaa. Sallittakoon joka tapauksessa muutamia huomioita teoksesta Mitä maalaiskansa luki? Kirjasto, kirjat ja kirjoja lukeva yhteisö Karstulassa 1861-1918. Historiallinen arkisto 143. SKS, Helsinki 2016, 616 s.

Voidaan todeta, että aktiivisten kirjaston käyttäjien ryhmä ei ollut suuri, vain kolmisensataa lainaajaa noin 8000 hengen väestöstä. Todella aktiivisia vakiolainaajia oli tietysti vielä paljon vähemmän.

Joka tapauksessa lainausintoa löytyi, etenkin aluksi, 1870-luvulla, mutta vuosisadan loppua kohti into  mystisesti hyytyi ja viimein sammui kokonaan.

Syynä oli ilmeisesti hankintapolitiikka, puolen tuhatta opusta tarjosi aluksi uutta ja monipuolista hengenravintoa, mutta se riitti vain aikansa. Kun valikoimaa ei laajennettu eikä monipuolistettu kehityksen mukana, ei ollut enää paljon kiinnostustakaan siihen tarjontaan, joka epäilemättä oli aluksi ollut hyvinkin merkittävällä tavalla auttanut laajentamaan yhteisen kansan maailmankuvaa.

Yllättävää tai ei, mutta uskonnollinen kirjallisuus ja etenkin Luther-kirjallisuus oli kirjaston kukoistusaikana suurimmassa suosiossa, mikä saattaa heijastella paikallisia olosuhteita, jotka tietysti muutenkin on tarkoin huomioitava lainaamisen merkitystä arvioitaessa, kuten kirjoittaja toki tekeekin.

Kuitenkin lainattavissa oli myös muuta kirjallisuutta: kaikenlaisia tietokirjoja, oppaita, lasten ja nuorten kirjoja ja tietenkin myös kaunokirjallisuutta. Kirjaston käyttäjät saattoivat lukea maailman historiasta, tutkimusmatkoista Afrikan syvyyksiin ja vaikkapa muhamettilaisten tavoista, joita kuvattiin sangen arvostavasti. Myös Tuhannen ja yhden yön tarinat olivat tarjolla.

Neekerien ja muiden villi-ihmisten tavat esiteltiin esimerkkeinä siitä, miten kipeästi lähetystyötä tarvittiin. Ajatus oli varmasti hyvin perusteltu, mutta Belgian kuningas Leopoldin kuvaaminen esimerkilliseksi ihmisystäväksi meni epäilemättä pahasti pieleen.

Saatujen tietojen oikeellisuus ei kuitenkaan ollut oleellinen osa kirjallisuuden tuomasta siunauksesta. Toki erilaisia ohjekirjoja lainattiin runsaasti, mutta myös kaunokirjallisuutta, joka auttoi irtautumaan ajan ja paikan ahtaista rajoista ja tarjosi uusia maailmoja. Syntyi uusi lukutapa entisen toistamisen ja ulkoa opettelun sijaan.

Karstulassa kaunokirjallisuudesta löytyi nimikkeitä suurista klassikoista, Genoveevasta ja Ropin poika Krusoesta aina Zachris Topeliukseen ja Shakespeareen saakka. Ei valikoima aivan vähäinen ollut.

 Mark Twainin, Ibsenin, Dostojevskin tai Pushkinin teoksia ei kuitenkaan saanut Karstulan kirjastosta, toisin kuin Mikkelin vastaavasta.

Kotimaisen kirjallisuuden valikoima oli muutenkin kapea. Kiven Seitsemän veljestä tuli lainattavaksi vasta 1890-luvulla. Topeliuksen Välskärit kyllä olivat suosiossa, mutta Runeberg ei. Suomen sodasta sen sijaan kyllä löytyi muuta fiktiota.

Uusi realistinen kirjallisuus ei sopinut kansan luettavaksi, tuumivat ne, jotka kirjastoa täydensivät. Opettajille perustettiin oma kirjasto, jossa oli muun muassa Tolstoin kirjoittamaa ja häntä käsittelevää kirjallisuutta, jopa Sota ja Rauha.

Sellaiset kirjailijat kuin Minna Canth, Juhani Aho ja Arvid Järnefelt olivat epäilemättä vielä arveluttavampia kuin Kivi. Ylihärmässä nuorisoseura oli yrittänyt lahjoittaa näiden teoksia kansakoulun kirjastolle, mutta opettaja kieltäytyi ottamasta niitä vastaan ja kehotti sotkemaan ne suohon.

Vaikuttaa siis siltä, että kirjasto, joka aluksi oli suuri ikkunoiden avaaja maailmaan, putosi sitten 1800-luvun lopulla kehityksen kelkasta, kunnes koko sen toiminta hiipui 1900-luvulle tullessa.

Kirjoittaja on pohtinut kehitystä monipuolisesti ja hänen tulkintansa kannattaa ottaa vakavasti. Kyseessä on tärkeä perustutkimus, jollaista tarvittaisiin lisää. Vasta tällaiselle perustalle rakennettu kuva historiasta on kestävä.

Tuntuu siltä, että tämänkin kirjan kuvaamien prosessien taustalla on ollut paternalistinen holhousmentaliteetti, joka näyttää muodossa tai toisessa kestävän ajasta aikaan.

Itselleni tulee tässä mieleen se ihannekuva joka aikoinaan oli bolševikeilla nimenomaan työläisistä. Ilmeisesti se ei perustunut oikeastaan mihinkään todelliseen asiantuntemukseen ja tutkimuksen korvasivat Marxin ja Engelsin köykäiset spekulaatiot.

Neuvostoliiton NEP-kaudella pyrittiin maata hallitsemaan kuvotellun proletariaatin hengessä, vaikka sosialistista yhteiskuntaa ei tietysti vielä virallisesti ollutkaan. Esitotalitaarisena aikana ei ajan populaarikulttuuria pystytty kokonaan kahlitsemaan, mutta joka tapauksessa yritettiin pitää ainakin työläisten tietoisuus puhtana.

Niinpä ”pikkuporvarilliset” vaikutteet sallittiin niille, jotka joka tapauksessa olivat pikkuporvareita, mutta oikeille työläisille ei. Hehän olivat pieni vähemmistö, oikeastaan harvinaisuus tuon ajan Neuvostoliitossa. Esimerkiksi sentimentaaliset romanssit olivat tavaraa, joka ei portinvartijoiden tulkinnan mukaan sopinut proletaarien kuunneltavaksi ja soitettavaksi. Pikkuporvareille se kyllä voitiin sallia.

Mutta taantumuksen osana on aina ennemmin tai myöhemmin joutua yli kävellyksi. Se kansa, jota venäläiset slavofiilit olivat aikoinaan ihannoineet, oli olemassa vain aikansa. Sama koski kuviteltua proletariaattia. Sama koski edelleen sitä suomalaisuusliikkeen ihannoimaa kansaa, joka vuonna 1918 tuotti hirvittävän sokin Runebergin ja Topeliuksen hengessä kasvaneelle älymystölle.

Nykyinen älymystö onkin jo opetellut avoimesti halveksimaan kansaa, joten sen ei tarvitse enää samalla tavalla pettyä. Edeltäjiensä tapaan se joka tapauksessa yrittää hallita kansan tajuntaa ja ajattelua. Ei tarvitse olla ennustaja ymmärtääkseen, ettei tämä taaskaan onnistu.