Ajatusrikoksia?

Ajatusrikosten jäljillä

Poliisi selvittää nyt, onko Sebastian Tynkkynen syyllistynyt kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.

”Kansanryhmän” asemassa ovat nyt muslimit. Mikäli asiasta saadaan langettava päätös, näyttää kyse olevan innovaatiosta, jolla saattaa olla hyvin kauaskantoisia vaikutuksia.

Sikäli kuin olen Tynkkysen nettikirjoittelusta itse saattanut havaita, hän on vastustanut islamia tunnustavan väestön tuloa Suomeen ja jopa ehdottanut täällä jo olevien poistamista maasta.

Kyseessä on siis mielipide, poliittinen mielipide. Sattumoisin mielipide liittyy maahanmuuttoon, joka tässä maassa on nykyisessä mitassa uusi asia. Yhdysvaltojen ja Australian kaltaisissa vanhoissa siirtomaissa kysymys maahanmuuton ehdoista on aina ollut normaali osa politiikkaa. Siellähän kaikki ovat siirtolaisten jälkeläisiä tai siirtolaisia.

Jos ihmiset perustavat valtion, he samalla myös ottavat itselleen vallan hoitaa keskinäisiä asioitaan ja suhteitaan ulkomaailmaan. Tähän valtaan kuuluu tietenkin myös päättäminen siitä, keitä rajojen sisäpuolelle halutaan ottaa.

Valtio, joka ei kykene estämään tunkeutumista alueelleen, on epäonnistunut. Valtio, joka ei edes halua sitä tehdä, on tehnyt moraalisen konkurssin ja loppunsa ansainnut. Toki ihmisiä käy sääliksi.

Toinen asia on, että useimmat valtiot haluavat maahanmuuttoa, mutta tietenkin vain sellaista, joka on niiden kannalta hyödyllistä. Muutenhan ne toimisivat absurdisti, kansansa etuja ja siis myös omaa tarkoitustaan vastaan.

Normaaleissa oloissa jokaisella valtiolla on oikeus ja jopa velvollisuus luoda oma maahanmuuttopolitiikkansa, jonka täytyy perustua kansalta saatuun valtakirjaan. Mikäli valtio on menettänyt tässä suhteessa toimivaltansa tai muutoin toimii vastoin kansan ilmaisemaa poliittista tahtoa, on tilanne paradoksaalinen. Silloinhan tämä väkivaltakoneisto toimii omia toimeksiantajiaan vastaan ja on ilmeisesti muuttunut tyranniaksi.

Maahanmuutto vastoin kantaväestön enemmistön tahtoa eli tunkeutuminen suvereenin valtion alueelle ilman lupaa on luonnoton tilanne. Jatkuessaan massamittaisena se merkitsee maan valloittamista, mitä a priori voi pitää vihamielisenä tekona, elleivät tulijat ole sitoutuneita samoihin arvoihin ja periaatteisiin kuin kantaväestö.

Muslimien kohdalla, niin kauan kuin he pysyvät muslimeina, ei asia ole näin. Muslimimaailman arvot ovat jo perustasolla mahdollisimman kaukana pohjoismaisen yhteiskunnan tunnustamista arvoista, kuten tutkimus osoittaa. Kymmenissä maissa suoritettu World Values Survey antaa asiasta selvän todistuksen.

Islam ei ole mikä tahansa uskonto, jolla olisi kyky maallistua ja muuttua nykypäivien kristinuskon kaltaiseksi instituutioksi. Heikki Palvan ja Irmeli Perhon toimittamasta teoksesta Islamilainen kulttuuri (Otava, Helsinki 1998) saa halutessaan tietoa siitä, mitä niin sanottu maltillinen islam käytännössä tarkoittaa.

Nykyaikainen, pluralistinen valtio voi sietää tietyn määrän poikkeavuutta, aina mielisairauksista ja rikollisuudesta radikaaleihin poliittisiin liikkeisiin. Ongelmia kuitenkin syntyy väistämättömästi silloin, kun poikkeavuuden määrä kasvaa liian suureksi.

Mikä on tuo maaginen raja, ei liene riidattomasti ratkaistavissa. Sen sijaan on ilmeistä, että tuollaisen, voimakkaasti poikkeavan aineksen määrän ylittäessä paikallisesti kymmenen tai valtakunnallisesti viisi prosenttia, ollaan suurissa vaikeuksissa ja syntyy prosesseja, jotka vammauttavat normaalin yhteiskunnan toiminnan.

Esimerkit useista Euroopan maista puhuvat vastaansanomatonta kieltään, eikä niiden todistusvoimaa voi millään mahtikäskyillä kumota.

Voisiko nyt olla niin, että tällaisen vaaran mainitseminen tai ajatteleminenkin on luvaton ja jopa rikollinen teko? Millaisessa poliittisessa järjestelmässä me silloin eläisimme?

Entä mitä on sanottava siitä vaatimuksesta, että meillä jo nyt asuvien muslimien olisi poistuttava maasta?

Sikäli kuin asia koskee niitä täällä olevia, joilla ei ole maamme kansalaisuutta, on kyseessä aivan ilmeisesti normaali poliittinen mielipide, jonka ilmaisemiseen avoimessa yhteiskunnassa on oltava oikeus. Niitä jotka on otettu maamme kansalaisiksi, ei tietenkään voi karkottaa.

Asia koskee joka tapauksessa hyvin läheisesti maamme tulevaisuuden peruskysymyksiä. Mikäli emme halua, että meille syntyisi sellaisia kansanryhmien välisiä konflikteja, jollaisia Euroopasta tunnemme, meidän on pidettävä muslimiväestön määrä kurissa. Se tarkoittaa ennen muuta rajoittavaa ja valikoivaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Mitä tulee maassamme pakolaisina oleskelevaan väestöön, on sen palaaminen lähtömaihinsa tilanteen rauhoituttua tietysti sen ensisijainen velvollisuus. Mikäli jotkut haluavat jäädä ja ovat ansioillaan osoittaneet itsensä tarpeellisiksi ja toivottaviksi maan asukkaiksi, on heidät tietenkin syytä ottaa kansalaisiksi ja muussa tapauksessa ei.

Islaminusko ei kuulu minkään kansanryhmän synnynnäisiin tunnusmerkkeihin eikä myöskään ole verrattavissa useimpiin muihin uskontoihin, vaan on luonteeltaan kaikki elämänalueet kattava yhteiskunnallis-poliittinen liike, jonka kannattajat eivät suvaitse muita uskontoja, saati tunnusta niitä tasavaroisiksi. Se on tästä näkökulmasta katsoen verrattavissa totalitaarisiin poliittisiin liikkeisiin, jollaisia on monissa Euroopan maissa kielletty.

Yksittäiset muslimit saattavat toki olla sopeutumiskykyisiä ja –haluisia ihmisiä, joiden maahanmuuttoa ei ole heidän viiteryhmänsä perusteella pidettävä mahdottomana.

Tässä, kuten muuallakaan ei yksilöä koskevaa ennakkoluuloa saa sekoittaa siihen ennakkotietoon, joka meillä on laajemmista ryhmistä. Tätähän tieteellinen ajattelu, kuten myös normaali säädyllisyys edellyttävät.

Saattaa olla, että Tynkkynen on, Ranskan murhien aiheuttamassa tunnekuohussa tullut sovittaneeksi sanansa varomattomasti ja ehdottanut niin laajaa islamin maahantunkeutumista rajoittavaa politiikkaa, ettei sen toteuttaminen olisi lain mukaan mahdollista eikä edes kohtuullista.

Samaan aikaan voidaan todeta, että meillä on myös ns. Karjalan palauttajia, jotka kehtaavat vaatia sekä Suomelta valloitettujen alueiden palauttamista, että koko siellä asuvan väestön pakkosiirtoa. Jos tässä maassa aletaan rangaista ajatusrikoksista, voisi uhrata pari ajatusta tällekin asialle ja miettiä sen vertailtavuutta maahanmuuttopolitiikan kanssa. Mielestäni mielipiteen typeryys ei voi olla peruste sen kieltämiselle tai rangaistavuudelle.

Joka tapauksessa, itsenäisenä tai ainakin sellaista esittävänä valtakuntana Suomella on oltava valta päättää tulevaisuuttaan keskeisesti koskevista kysymyksistä myös maahanmuuttopolitiikan alalla ja niiden, jotka tänne haluavat muuttaa, on kyettävä osoittamaan, että he kantaväestön kannalta ovat tämän ansainneet.

Mikäli sen sijaan alettaisiin jakaa rangaistuksia jo pelkkien ajatusten johdosta, oltaisiin ajautumassa kohti totalitarismia ja sellaista yhteiskuntaa, joka ei ole kenenkään edun mukainen, ei valtaväestön eikä maahanmuuttajien.