lauantai 7. heinäkuuta 2018

Myrskyn jälkeen ja ennen vallankumouksia



Välitilassa

Yrjö Niiniluoto, Mitä on olla suomalainen. Otava 1957, 234 s.

Yrjö Niiniluoto, Helsingin Sanomien päätoimittaja ja entinen Geneven ja Lontoon kirjeenvaihtaja, oli sekä monipuolisesti sivistynyt, että muutenkin intelligentti mies. Ehkäpä tuohon aikaan ajateltiin, että laatulehden päätoimittajan pitikin olla.
Tässä kirjassa minua kuitenkin eniten kiinnostaa sen kirjoittamisajankohta. Vuonna 1957 oli jo selvitty sodasta ja sen välittömistä seurauksista. Se suuri siirtymä, joka suomalaista yhteiskuntaa oli ihan nurkan takana odottamassa, ei kuitenkaan vielä ollut tapahtunut.
Itse muistan tuon vuoden eri syistä aika hyvin, tai ainakin kuvittelen. Minun silmissäni se oli vielä hevosvetoisen maanviljelyksen, uskonnollisuuden, suuren yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja köyhyyden aikaa.
Sanalla sanoen, koko tuo maailma tuntui suorastaan esimoder nilta. Itse asiassa joku Topeliuksen tai Runebergin aikalainen olisi siellä tuntenut olonsa aika kotoisaksi.
Siltä se näyttää etenkin jälkikäteen, suuren murroksen perspektiivistä. Itse asiassa uusi aika oli hyvää vauhtia kasaamassa voimia tullakseen suurella ryminällä mullistamaan kaiken, mitä yhteiskunnassa ja kulttuurissa oli.
Vielä ajettiin hevosella ja autoja oli tuskin enempää kuin 1920-luvun lopulla, vielä asuttiin maalla ja väännettiin pellosta kiviä miesvoimalla, vielä jaettiin lapset oppikoululaisiin ja kansakoululaisiin ja itse kukin valmistautui viettämään elämänsä ja ikuisuutensa kotikulmilla, jossa vanhat tavat ja arvot olivat kunniassa.
Jo seuraavalla vuosikymmenellä kaikki oli toisin. Suuri muutto, maanviljelyksen koneellistuminen, kulttuurivallankumous, elintason äkillinen nousu, sosiaalivaltio, keskioluen vapautuminen, koulutuksen vallankumous… Kaikki tuo teki 1950-luvusta kerralla vanhanaikaisen.
Uudessa yhteiskunnassa ei enää vanhoja kuvia kumarrettu, mutta uusia sitä hartaammin. 1950-luvulla kommunismi nähtiin takapajuisuutena, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo edistyksellisyytenä. Suomettumisen nimellä tunnettu ilmiö oli 1950-luvulla vielä muotoutumaton, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo juhlittua todellisuutta.
Muistelen, että Matti Kurjensaari nälvi Niiniluodon kirjaa jonkinlaisesta tuohivirsuhengestä, joka ilmeni vaikkapa lukujen nimissä, joiden voi katsoa viittaavan vaikkapa samanismiin: syntysanat, sulkusanat…
Luultavasti häntä pikemmin ärsytti se, ettei kirjoittaja asettanut yhteiskunnallista kysymystä, kuten siihen aikaan sanottiin, kaiken keskipisteeksi. Se kuuluu mielestäni kirjan ansioihin.
Niiniluoto on erinomaisesti perillä aikansa historiankirjoituksesta ja yleensä hänen historiantulkintansa ovat hyvin perusteltuja ja tänäkin päivänä puolustettavissa.
Nimestään huolimatta ja vaikka kirjan lopussa lausutaankin sakramentaaliset sanat siitä, että syntyminen suomalaiseksi on tavallista suuremmassa määrin kohtalo, ei teksti ole lainkaan pateettista (ja nuori polvi, huomatkoon: suomen sana pateettinen ei sitten ole englannin sanan pathetic -synonyymi).
Kirjassa pohditaan viisaasti ja ennakkoluulottomasti niitä tekijöitä, jotka ovat tehneet Suomesta sen, mikä se on. Kirjoittaja ei sitä paitsi lankea perusteettomasti ylistämään maataan, vaan antaa myös ruoskan heilua silloin, kun se tuntuu aiheelliselta.
Juuri tuohon aikaan olisikin ollut suhteellisen vähän kehuttavaa juuri aineellisen hyvinvoinnin alalla. Maamme todella oli köyhä, kuten sen ylistäjät yhä uudelleen muistivat muistuttaa, mutta siitä ei kannattanut ylpeillä.
Asialle oli kuin olikin tehtävissä yhtä ja toista, arveli kirjoittaja, joka kuoli Johannesburgissa vuonna 1961 vain vähän yli kuusikymppisenä, eikä saanut tilaisuutta nähdä koko valtavaa vaurastumista, joka oli pian tulossa.
Suomen kansan ominaisuudet, esimerkiksi juuri rodulliset, sen sijainti, sen maisema, kieli ja historia, uskonto ja poliittinen järjestelmä olivat muokanneet sen ainutlaatuisen kokonaisuuden, joka tuona köyhyyden vuonna 1957 saattoi nostattaa aitoa patriotismia varmasti paljon enemmän kuin joskus puoli vuosisataa myöhemmin, jolloin vastaava esitys on näköjään pakko kirjoittaa ironisessa hengessä.
Kirjoittaja kertoo eräästäkin tutkimuksesta, jossa kyseltiin, minkä maalainen vastaaja haluaisi olla, ellei olisi suomalainen. Yksi vastaus ja muiden joukossa oli tietenkin: suomalainen! En tiedä, miten yleinen se oli. Kiinnostaisi kyllä tietää.
Kirjoittaja käy läpi niitä samoja kysymyksiä joita yhäkin esitetään ja tullaan esittämään niin kauan kuin kansallisuuttamme täällä maan päällä on.
Oliko Ruotsin vallan aikana erityistä Suomea vai ei? Juuri tuolloin oli Jalmari Jaakkolan ajatus Ruotsi-Suomesta kovasti vastatuulessa.
No olihan se, vastaa kirjoittaja, eikä asiaa kannata vakavasti kiistää. Eri asia on, että Ruotsille oltiin yleensä valtiollisesti lojaaleja.
Joissakin kohden, kuten arvioidessaan Sprengtportenin ansioita, kirjoittaja venyttää tulkintojaan kovin pitkälle. Toisaalla, arvioidessaan Venäjän roolia suomalaisuusliikkeen sallimisessa ja jopa tukemisessa, hän fokusoi väärään paikkaan ja yleistää sen perusteella liikaa.
Kansanluonne (luonnekuva) on asia, jonka olemassaolo 1960-luvulla oli muodikasta kieltää kokonaan. Kysymys ei toki sen takia mihinkään hävinnyt ja kirjoittaja pohdiskelee sitä ansiokkaasti.
Kuuden vuosikymmenen kehitys on tietenkin muuttanut monien asioiden perspektiiviä. Kirjoittaja toteaa naisen erityisen suuren roolin suomalaisessa yhteiskuntaelämässä, olihan meillä ensimmäinen naisministerikin jo Tannerin hallituksessa vuosina 1926-27.
Teoriassa, toteaa Niiniluoto, nainen voisi Suomessa päästä jopa valtion päämieheksi. Tasavallan vihtori olisi sentään liian koominen käsite huumorintajuisellekin kansalle, arvelee hän kuitenkin.
No, huumorintajua tai ei, kyllä siitäkin tuli todellisuutta eikä kirjoittaja itse asiassa ehkä olisi siitä niin tavattomasti yllättynyt, jos olisi saanut herätä katsomaan sen ajan Suomea.
Kirjoittaja löytää ihailtavan hyvin historian pitkät linjat ja ymmärtää myös suurelta osin sen muutoksen mahdollisuuden, joka on tulossa.
Itse tuon muutoksen tavatonta syvyyttä ja laajuutta ei sen sijaan varmasti kukaan voinut ennalta nähdä. Sellainenkin kirja kuin 60-luvun sosiaalipolitiikka oli vielä kirjoittamatta. Toki Kekkonen oli jo julkaissut oman kirjasensa Onko maallamme malttia vaurastua.
Vuonna 1957, yleislakkoa seuraavana vuonna, asian suhteen oli syytä myös suureen pessimismiin. Etujärjestöjen rooli demokratiassa oli turmiollinen ja perustui sekä ymmärtämättömyyteen että lyhytnäköisyyteen. Ehkäpä valistus hävittäisi kommunismin?
Tulevaisuus tarjosi toki vaaroja, joista vähäisin ei sisältynyt presidentin suuriin valtaoikeuksiin, mutta optimismille toki jäi oma palstansa. Suomen historia oli sarja täyttymättömiä katastrofeja ja optimismille oli myös sen takia paljonkin tilaa.
Suomen historia sisälsi epäilemättä vielä löytämättömiä viisauksia kuin Thukydideen Peloponnesolaissodan historia. Sen kaltaista viisautta tuskin voitiin pukea sanoiksi, mutta kyseessä oli silti juotakin todellista, kansakunnan henki, genius.
Ehkäpä Suomi nyt ei sentään ollut luvattu maa ja Luojan erityisesti tarkoituksiinsa varaama, kuten Topelius oli ajatellut ja monet vielä sodan aikana uskoivat. Mutta pitkä taival oli kuljettu pimeydestä valoon, tietämättömyydestä tietoon, raakuudesta sivistykseen, orjuudesta vapauteen.
Tulevaisuuden visioista maa oli nyt joka tapauksessa köyhä, totesi kirjoittaja ja päätti kirjansa yllättävän banaalisti: Jostain tulemme ja kuljemme kohti jotakin tähteä…
Hyväpä on sekin muistaa, että kansa sentään tulee jostakin eikä vain koostu yksilöistä, jotka tyhjästä ilmestyvät tähän maailmaan, ateisteina, kuten väitetään ja oliko nyt kosmopoliitteina...
Sivistynyt ihminen haluaa aina tietää vähän enemmänkin kuin on mahdollista siitä, mistä hänen kansansa on tulossa. Sitä tarkoitusta varten hänen kannattaa tutustua historiallisiin pohdintoihin. Niiniluodon kirja on tämän genren ansiokkaammasta päästä.

32 kommenttia:

  1. Jostain tulemme ja kuljemme kohti jotakin tähteä…Iltalehden nuorille tarjoma nouseva tähti on Teemu Selänne, Kaliforniassa kartanoaan kauppaama koska täysin amerikkalaistunut jälkipolvi on muuttanut muualle

    VastaaPoista
  2. Jos onkin "pitkä taival kuljettu pimeydestä valoon, tietämättömyydestä tietoon, raakuudesta sivistykseen, orjuudesta vapauteen", niin vielä riittää taivalta kommentaattoreiden esiintyessä anonyymeinä, ja piispojen riekkuessa ministereiden kanssa sisällissodan uhrien haudoilla

    VastaaPoista
  3. Vuonna 1956 oli yleislakko, joka muistutti valtaapitäviä siitä, ettei paluuta sääty-yhteiskuntaan enää ole. Yksinvaltainen isäntä ja hänen orjamainen renkinsä haluttiin lopullisesti siirtää historiaan. Olin lapsi, mutta tajusin jo silloin, että herrat ja sellaisiksi pyrkivät halusivat edelleen pitää alempaa luokkaa käskyläisenään, jolle maksettiin palkkaa vain herrojen hyväntahtoisuuden mukaan. Se aika tuli loppuunsa. Silti paluuta siihen yritetään jatkuvasti.

    Samana vuonna 1956 Neuvostoliitto luovutti Porkkalan Suomelle. Kävimme siellä kalassa heti sen jälkeen. Haukia saimme lähes määrättömästi. Muistini mukaan olimme Vuohela-nimisessä pysäkkirakennuksessa, mutta muistan kait väärin. Google (Suomen uusi Niiniluoto) ei tiedä kuin Vuohimäen. Siellä isäni ampui rottaa, johon ei osunut. Opin siitä kuitenkin sen, ettei elokuvissa kuuluva laukauksen ääni kuulu sisätiloissa lainkaan. Ilmanpaine lyö korvat lukkoon. Sen jälkeen kuuluu hitaasti vain ratinaa. Näin tapahtuu kaikille historiakertomuksille. Tapahtumien aikana ei kuulu mitään, mutta myöhemmin satuillaan mitä sattuu. Yritys saada valtaapitävien kertoma historia ainoaksi oikeaksi ja todelliseksi on edelleen yleistä ja tehokasta varsinkin diktatuureissa.

    Porkkalassa näin ensimmäisen kerran sinisiä taloja. Se on leimannut "aitoa" Venäjää mielessäni siitä lähtien. Samoin mutkikkaat ja kivetyt tiet, joita olisi kuulemma vaikeampi pommittaa! Porkkala oli alkuna myös jäseniään kasvattavan Suomi-Neuvostoliittoseuran nousulle erääksi eliitin herrahissiksi. On kätevää huitoa hysteerisenä taistolaisia, ettei kukaan muistaisi kotiryssiä ja "ikuista ystävyyttä" maitten johtajien välillä. Kansojen ystävyys oli silti todellisempaa kuin "suomalainen rotu", jollaista ei yksinkertaisesti ole. Suomalaisuus ei ole geneettistä, se on kulttuuri-ilmiö. Lysenkolaisuus kummittelee eräissä poliittisissa liikkeissä nykyäänkin, mikä on minulle mysteeri. Se on täyttä ja aitoa typeryyttä. Siihen uskovat harrastavat valheellista ja erittäin vastenmielistä kiihotusta ihmisyyttä vastaan. He pitävät sananvapauden olemassaoloa mielipiteittensä totuuden takaajana! (Huoh)

    Olin itse jäsenenä ystävyysseurassa, mutten taistolaisissa sinipaidoissa. Vastustin ankarasti USA:n imperialismia Chilessä ja Vietnamissa. Kävin Kulttuuritalolla kuuntelemassa Quilapauyn-yhtyettä, jonka jäsenet kertoivat tuoreeltaan tapahtumista Santiago de Chilessä . Se vaikutti minuun voimakkaammin kuin Reijo Taipale. Se viimeistään näytti käytännössä, että Egon Friedell oli oikeassa yhdessä asiassa. Historia ei ole tiede. Se on vallankäytön väline. Jokaisen autobiografiakin on riippuvainen juuri siitä, mitä menneestä kerrotaan "yleisenä totuutena". Se luo valta-aseman, mutta se tekee myös jokaisesta oman ainutlaatuisen historiansa päähenkilön.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai rotu on olemassa. Mitä se tarkoittaa, on taas eri juttu. Muistan minäkin tuon talojen sinisyyden, josta kirjoitettiin. Siitä Niiniluotokin puhuu.

      Poista
    2. "Suomalaisuus ei ole geneettistä, se on kulttuuri-ilmiö", po. kansalaisuus on kulttuuri-ilmiö.

      Avaa heti telkkari! Kazanin kisakatsomossa raikuu ihan kohta kansojen sydänäänet; Englannin kannattajien englanninkieli ja ruotsalaisten ruotsinkieli, jne.

      Ei uskonto eikä ihonväri vaan kansan oma perinteinen kieli, joka oli olemassa jo ennen kristinuskon tuloa, on selviytynyt totalitarismien vuosisadasta yhdistävänä liimana sekä yksilöllisen että kansallisen viehätysvoiman perustana, eikä kulttuuri ole vientituote!

      Tärkeää on ettei mihinkään kieleen enää liitetä läntisen ajattelun lähetystehtävää ottaa haltuun ja tehdä kaltaisekseen.

      Poista
  4. Maailmanrauhan kannalta on hyvä että voimme tarjota turvallisen paikan Trumpille moikata Putinia kun kerran sattuu olemaan Euroopassa. Sen rinnalla satojen perheellisten poliisien kesälomien peruutukset parin viikon varoitusajalla asettuu omaan arvoonsa.

    VastaaPoista
  5. "Rotu" ei ole biologis-ontologinen entiteetti. Ksenofobisesti käytetty termi "rotu" on siis samanlainen olio kuin "lohikäärme". Rotuoppia käytetään edelleen lysenkolais-kansallissosialistisesti suuntautuneissa liikkeissä. Ne haluavat vedota "vereen" ja näin yhdistää suhteensa isänmaahan "esikoisoikeutenaan". He kokevat olevansa oikeita, parempia ja todellisempia kansalaisia kuin muut. Ironista on, että he pitävät itseään myös muita älykkäämpinä juuri tietämättömyytensä takia.

    Hankittu ominaisuus ei periydy biologisesti, niin kuin Lysenko ja Neuvostoliiton virallinen tiede väitti. Unesco suositteli jo vuonna 1950 rotu-käsitteestä luopumista ihmisistä puhuttaessa. Mutta viis YK:sta, kun "kansa kyllä tietää". Jotkut vielä lisäävät väärää "tietoa" tietoisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö ole koirarotujakaan. Susikoira onkin puudeli?

      Tottakai on ihmisrotuja. Toisin sanoen geneettisesti toisiaan lähellä olevien ihmisjoukkojen sisällä eri ominaisuudet ovat tilastollisesti lähempänä toisiaan kuin geneettiesti toisistaan kaukana olevien ihmisjoukkojen jäsenten ominaisuudet.

      Tämä on hyvin helppo havaita esim. katukuvassa ulkonäköseikkojen osalta. Lentokentillä persjalkaisen suomalaisen tunnistaa jo kaukaa hyvin suurella varmuudella.

      Ksenofobisista roduista en tiedä. Olkiukkoja vastaan taistellessa ei kannata ihan perusfaktoja vastaan lähteä sotimaan. Siinä häpäisee vain itsensä ja asiansa.

      Jos epigenetiikka unohdetaan, hankitut ominaisuudet eivät nykykäsityksn mukaan tosiaankaan periydy (genettisesti).

      Mutta kulttuurit perhe-, heimo- ja kansalliset tavat, arvot ja käytännöt periytyvät todella vahvasti. Eivät geenien kautta vaan siirtona yhteisön sisällä sukupolvelta toiselle. Esim. Suomessa niistä syntyy suomalaisuus. Se ei synny esim. Suomen passista.

      Poista
    2. Geenien hajonta on etnisen ryhmän sisällä suuri. Toisen etnisen ryhmän geenit eivät eroa ryhmänä toisista ryhmistä merkittävästi. Sisäsiittoisuus ei ole hyvä strategia evoluutiossa. Eläimillä on rotuja, ei etnisiä ryhmiä kuten ihmisillä.

      Poista
    3. No sen verran vain, että porkkanalla ja ihmisellä taiaa olla hyvin ptkälle samat geenit.

      Se että 99 % geeneistä on samoja ei ole oleellista. Jo mutaatio yhdessä geenissä voi johtaa raajan puuttumiseen, tms. Tuo argumentti "rotuja ei ole, koska valtaosa geeneistä on samoja" on siis epärehellinen.

      Miksi yrittää kieltä luonnollinen asia, selvä fakta?

      Tai kielletään koirarodut sitten saman tien. Hyvin tarkkaan samat geenit koirillakin keskenään on.

      Inhoan yritystä kieltää faktat kieltä maninpuloimalla ja yrityksellä luoda kiellettyjä sanoja ja sitä kautta kiellettyjä ajatuksia.

      Poista
    4. Kysymys on arvottavasta erottelusta. Esimerkkinä on "neekeri"- sana. Aluksi tuntui typerältä, ettei sitä saisi käyttää. Nyt sen alkavat ymmärtää myös meikäläiset. Muitten etnisten ryhmien kohdalla on samoin. Kysymys on sivistyksestä. Eri ryhmillä ja populaatioilla on oikeus omaan nimeensä, joka ei ole historiallisesti alentava. En pidä siitä, että minua sanotaan tsuhnaksi. Venäläiset ystäväni eivät sitä käytä, ainakaan kuulteni.

      Poista
    5. Itse taas olen mieluusti tsuhna. Ei nimi miestä pahenna.

      Olisi mukava tietää, kuka Suomessa keksi ”kriminalisoida” sanan neekeri käytön.

      Olen melko varma siitä, että kyseessä oli valkoihoinen persjalkainen umpisuomalainen, joka keksi osoittaa hurskauttaan tällä tavalla. Ei suinkaan kukaan suomen kielen vivahteet riittävästi tunteva neekeri (tällaisia henkilöitä on sinänsä vaikka kuinka paljon, siitä ei ole kiinni).

      Minulle neekeri on englannin kielen black ym. vastine ilman negatiivista tai muutakaan arvovarausta. Ei nigger-sanan vastine.

      Tässä pysyn kaikista puolestaloukkaantujista huolimatta.

      Poista
    6. Neekeri on kansainvälisesti poistunut sivistyneestä käytöstä USA:n mallin mukaan. Neekeri ei ole etymologisesti suomalainen sana. On moukkamaista käyttää sitä suomalaisen persjalkaisuuden puolustamiseen ja sen oikeuttamana. Vielä kerran: suomalaisuus ei ole rotu. Kyse rotu- ja neekeri-sanojen kätössä ei ole nurkkakuntaisesta oikeudesta omaan maitolavaan, vaan kansainvälisestä kanssakäymisestä erilaisten ihmisryhmien kanssa. Silloin on sopeuduttava kielenkäyttöön, joka ei ylläpidä ja vahvista vanhoja ja arvottavia rakenteita. Miksi tätä ei ymmärretä?

      Poista
    7. Voi, toivotonta. Väittikö joku, että suomalaisuus on rotu?

      Suomen kielen sanat merkitsevät sitä, mitä suomea puhuvat niillä tarkoittavat. Niiden merkitys ei tule esim. amerikan kielestä.

      Ennen kuin kovin rajusti hyökkää, kannattaisi ehkä kuunnella, mitä se "vastustaja" oikeasti yrittää sanoa.

      Osaltani lopetan tämän nyt tähän, koska asia ei etene.

      Poista
  6. Verenperintö on Pohjois-Koreassa toiminut kolmen sukupolven läpi poliittisen vallan siirtyessä biologiselta isältä pojalle nykyiseen diktaattoriin Kim Jung-uniin saakka. Joissakin läntisissä medioissa on arvailtu mitä Trump lupaili "perheelle", onhan Trumpilla oma perhedynastia: tytär johti USA:n valtuuskuntaa talviolympialaisissa, kuten teki Kim Jung unin vaikutusvaltainen sisar omalla puolellaan.

    Ja nyt Trump tulee kylään maahan joka on talouden joka paikassa perheyhtiöitä! Juodaan Pauligin kahvia ja haukataan Fazerin soppaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perimysoikeus on liberaalin kapitalismin perusarvoja. Se ei ole samaa kuin paheksuttava nepotismi. Erilaiset sukuyhtiöt ovat olleet suomalaisen talousjärjestelmän peruskiviä. Suuri osa niistä on kadonnut tai katoamassa. Firmojen nimet eivät aina kerro omistajasta.

      Nepotismi etnisessä mielessä (Tatu Vanhanen) haluaa selittää itseään suuremman asian. Esimerkiksi kun Suomen Lappiin adoptoidaan lapsi Kiinasta, olisi mielenkiintoista kuulla rotuasiantuntijan lukevan hänen perimästään kytkökset hänen todelliseen, nykyiseen yhteisöönsä. Hänen äidinkielensä ei ole kiina eikä suomi. Hän on suomalainen ja puhuu suomea toisena kielenään. Samoin tekevät mm. suomenruotsalaiset. Oma sukuni isän puolelta on alkuaan tullut Ruotsista vuonna silloin ja silloin.

      Mielestäni kukaan ei voi määrätä mihin tuhannet adoptiolapset ja muut suomalaiset itse haluavat ja voivat samastua. Geeneissä se ei näy.

      Poista
    2. Adoptiolapsi millä tahansa geeneillä voi kyllä kasvaa suomalaiseksi. Rodusta riippumatta siis.

      Monikuttuurisessa enklaavissa sen sijaan suomalaistumista ei juuri tapahdu edes ylisukupolvisesti kuten esimerkit jo naapurista osoittavat. Se se Eurooppaa repivä ongelma nyt on.

      Poista
    3. Yhtenäiskulttuuriin uskominen on perspektiiviharha. Kansallinen yksimielisyys on toivottavaa, mutta rodullistamalla maan kansalaisia sitä ei voida saavuttaa.

      Poista
    4. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tahmeaa ja turhaakin keskustelu on.

      Juurihan yllä totesin, että rotu ei ole suomalaistumisen este. Ei tietenkään. En tiedä, missä sellaista väitetään.

      Sen sijaan joillakin kulttuureilla, joiden arvo- ja asennemaailman etäisyys omaamme on maksimaalinen, näkyy olevan äärimmäisiä vaikeuksia sopeutua yleensä länsimaiseen kulttuuriin. Suomalaistumisesta nyt puhumattakaan. Tästä lienee jo jonkin verran kiistatonta näyttöä. Ja lisää tulee koko ajan.

      Kiinnostavaa kuitenkin on, että esim. Kaukoidän kulttuureilla, Kiina, Vietnam, jne. jne. ei vastaavia sopeutumisongelmia ole.

      Ja kulttuurit ovat yhteisön sisällä pysyviä kuin Junttilan talon seinä.

      Poista
    5. Kulttuuri ei ole monoliitti täälläkään, onneksi. Meillä on jo kauan ollut myös muslimeita joukossamme. Omalla luokallani 1950-luvulla oli turkkilaislähtöinen oppilas.
      Kun Eurooppa on nyt "maaimanlopun" edessä, olisi silti ruikuttamisen sijaan yritettävä elää ihmisiksi. Israelin tapa hoitaa "muslimiongelma" on typerä ja rikollinen. Jos siihen ajaudutaan, pilaamme lastemme tulevaisuuden varmasti.

      Poista
    6. Ei ole kulttuuri monoliitti, ei. Tokko kukaan sellaista väittänytkään. Vaikutteet siirtyvät kulttuurien välillä. Ja toisaalta kulttuurien erot ovat valtavia. Ja yhteisöissään varsin sitkeitä ja ylisukupolvisia.

      Noin yleisemmin ottaen voisin yrittää helpottaa suvaitsevaiston oloa rennompaan suuntaan paljastamalla, että sitä vihollista, jota pelkäätte ja jota vastaan niin raivokkaasti hyökkäätte, ei ole olemassa. Ei ole takahikiän Esson baarissa kaljalasiin kalevalaisia voimaloitsuja urisevia kouluttamattomia ja "populistien" harhaanjohtamia, 1950-luvulle jääneitä natsifasisteja, jotka pelkäävät kaikkia ulkomaalaisia ja vaativat paluuta tuohi-Suomeen.

      AfD:n, SD:n jne. nouseva kannatus perustuu aivan muiden ihmisryhmien arjen havaintoon ja arkijärkeen.

      On tavattoman valitettavaa, että realiteetit eivät aina tottele toiveitamme, vaikka silmät ja korvat kiinni kuinka pinnistäisimme. Faktat kieltämällä joutuu pidemmän päälle helposti vain ongelmiin.

      Poista
    7. Mitä ovat AfD ja SD? Eikö Suomessa ole vastaavia mahdollisuuksia? Persujen kannatuksella, vaikka se nousisi suurimmaksi puolueeksi, ei ole valtakirjaa esiintyä suomalaisuuden prototyyppinä, eikä koskaan esikuvana. Sitä ei enemmistö salli.

      Poista
  7. 1957 oli ensimmäinen vuosi, jolloin alipainoisia,alokkaita ei jouduttu lähettämään vuodeksi kasvamaan.

    VastaaPoista
  8. 1957 syntynyt lukija kiittää mainiosta blogista. Outo olo kun myös "vuoden 1977 Suomi" painumassa unholaan, elämäntunteeltaan tai teolliselta rakenteeltaan. Jonkun Erkki Raatikaisen kuolema hädin tuskin ylitti uutiskynnystä. -jussi n

    VastaaPoista
  9. Herättääpä rotu-sana hullunkurisia reaktioita. Ihan sitä ihmettelee, miten vaarallinen asia on joidenkin mielestä kyseessä. Eiköhän suhtauduta siihen ihan rennosti. Ei kukaan voi ketää pakottaa inhottavaan käytökseen sen perusteella, mitä ajatellaan ja nähdään ympärillä.
    Luultavasti kaikkia käsitteitä voidaan väärinkäyttää, mutta niiden kieltäminen sillä perusteella on kyllä älyllinen konkurssi.
    Jos joku "rodullistaa" ihmisiä tai uskoo yhtenäiskulttuuriin, niin se on kyllä hänen oma ongelmansa eikä ole johdettavissa siitä, mitä maailmassa on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On sivistymätöntä ja loukkaavaa käyttää vanhaa "neekeri"-sanaa. Samoin ei enää ole siirtomaatavarakauppoja. Kieli kehittyy. Myös kaukokirjoittimia ilmestyy Junttiloiden tupiin. Rennosti voi myös omaksua tasa-arvoisen ihmiskäsityksen. YK:n suositus vuodelta 1950 on järkevä.

      Poista
  10. Vastaukset
    1. Wikipedia ja Unicef ovat eri mieltä, kun sanaa käytetään sen yleisimmässdä kontekstissa.

      Poista
  11. Vastaukset
    1. Onko puhe mustalaisista vai romaneista? Joku välittää, vaikka itse pitäisi kumpaakin ilmausta neutraalina.

      Poista
  12. Kiitoksia isännälle ja opponenteille suhteellisuudentajusta ja kärsivällisyydestä. Haluaisin kuitenkin tilaa vielä sinisilmäisyyden apologialle. Sehän on oman rotuni tunnus.

    Olin vuonna 1980 käymässä Jugoslaviassa muutamaa kuukautta ennen Titon kuolemaa. Tuolloin pidimme Jugoslaviaa esimerkkinä kansojen rauhallisesta rinnakkainelosta, jota mainostettiin kuin Neuvostoliiton vastaavaa, jota olimme kuitenkin jo oppineet epäilemään.

    Kuinkas sitten kävikään? Ystäväkansat aloittivat kauhean sisällissodan. Erona ei ollut geeniperimä, vaan kansallisuus ja uskonnot. Kaiken lisäksi serbit ja kroaatit puhuvat samaa kieltä, mutta kirjoittavat sitä eri tavoin ja väittävät etteivät he puhu samaa kieltä! Kai he itse tietävät parhaiten? Olisiko geenitutkimus paljastanut näiden kahden kansan todellisen eroavuuden?

    Olen kuitenkin sitä mieltä, että kansojen sulatusuuni on koko maailma, ei vain yksittäiset valtiot. Geenit sekoittuvat toisiinsa väistämättä kysymättä lupaa yhdeltäkään aatteelta. Sodat syttyvät aivan helposti myös yhden etnisen populaation sisällä, kuten ehkä muistamme.

    Kysyn siis itseltäni miksi olen sinisilmäinen rodultani ja ajatuksiltani. Tjaa. Kun sen tietäisi, olisikin viisas mies. Geeneistä ei voi lukea sitä, mitä kukin näkee sielunsa silmin, olivat ne minkä väriset tahansa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.