Aikamoinen lopotti

Aikamoinen lopotti

Salpalinja, itsenäisyyden monumentti. Salpalinjan perinneyhdistys ry 2017, 224 s.

Sana lopotti tulee Igor Vahros-vainaan mukaan vanhasta slaavilaisesta sanasta sloboda/svoboda, joka tarkoittaa vapautta ja käytännössä kaupunginosaa (vrt. vanhan Moskovan Nemetskaja sloboda). Sen sivumerkitys liittyy suuruuteen. Mutta tämä on sivuseikka.

Salpalinjalla eli Salpa-asemalla oli ainakin suuruutta. Sen mittasuhteet olivat hurjat jopa kansainvälisessä vertailussa.

Koska kukaan ei kuitenkaan muista eikä muutenkaan hahmota, mitä sadat kilometrit ampumahautaa ja panssariesteitä sekä sadat bunkkerit eli korsut oikeastaan tarkoittavat, riittäköön kun sanotaan, että se oli Suomen suurin työmaa kautta aikojen. Enimmillään ahersi 35000 miestä, joita muonittamassa oli 2000 naista, lottia ja kai muitakin. Ruotsalaisia vapaaehtoisia oli enimmillään noin 9000.

Jälkeä syntyi, vaikka kalliotakin porattiin usein lekan ja meisselin voimalla ja kolmitonnisia kivenjärkäleitä kuljetettiin hevospelillä tai pikkuisilla kuorma-autoilla, yksi kerrallaan. Nosturi oli miesvoimalla toimiva kolmijalka.

Linja, joka siis tarkemmin sanoen oli useita syvyydessä olevia linjoja käsittävä puolustusasema, vei parhaimmillaan Suomen budjetista viisi prosenttia, vaikka työvoima oli halpaa ja vain osittain edes palkattua. Vahvin osuus oli etelässä, mutta linja ulottui aina Sallaan ja Petsamoon saakka, Yhtenäinen se ei toki ollut. Luontoahan siinä täydennettiin parhaimman mukaan.

Teräsbetonikorsun, jollaisessa moni lienee käynytkin, tuli kestää 300 kilon lentopommin tai 305 kranaatin täysosuma. Sellaisia oli peräti 700 kappaletta ja lisäksi muun muassa 3000 erilaista kenttälinnoitetta, joissa oli 1250 konekivääripesäkettä.

Mannerheim-linjan suuri ongelma oli ollut tykkien puute. Salpalinjaan tykkiasemia tuli 500 ja lisäksi tietenkin tuli varsinainen kenttätykistö, joka voitiin keskittää sinne missä tarvittiin.

Kaiken kaikkiaan monumentista tuli mahtava, mutta se jäi sitten käyttämättä. Hukkaanko meni sekin työ?

Eversti evp Sampo Ahto, joka käsittääkseni tietää, mistä puhuu, arvelee, että Salpalinja vaikutti venäläisten toimiin paljonkin.

Linjaahan oli kuumeisesti rakennettu jo talvisodan aikana ja saatu valmiiksikin sen verran, että hyökkäyssuunnitelmissaan venäläiset katsoivat parhaaksi kiertää linjan eteläisen osan. Välirauhan aikana sen hyväksi tehtiin paljon töitä, mutta sen jälkeen linnoittaminen siirtyi Itä-Karjalaan.

Maaliskuusta 1944 lähtien linjaa ruvettiin uudelleen vahvistamaan ja Ahton mielestä se edusti koko Euroopankin mittakaavassa alansa kärkeä ja oli selvästi kehittyneempi kuin esimerkiksi Saksan vastaavat yritelmät. Myös suomalainen maasto auttoi puolustajaa. Tämänhän näkee havainnollisesti matkailija, joka joskus ihmettelee, tarvittiinko noiden eteläisen Suomen pirunpeltojen lisäksi vielä rakennettujakin esteitä.

Ahto arvelee, tosin pelkkien aihetodisteiden perusteella, että tietoisuus linjasta vaikutti siihen, että venäläiset luopuivat jatkosuunnitelmista pysähtyneen suurhyökkäyksensä jälkeen. Toki jokainen linja on vain niin vahva kuin on sen puolustajien moraali, kuten jo Tšingis-kaani oli havainnut.

Kiinan muuri, ihmiskunnan valtavin puolustuslaite ei estänyt valloittajan tuloa, koska sen puolustajilta puuttui henkistä kanttia.

Salpalinja jo sellaisenaan oli osoitus siitä, että puolustuksen hyväksi tehtiin kaikki, mitä voitiin. Linjan rakentaminen erittäin vaikeissa oloissa on puolustustahdon muistomerkki vailla vertaa, kiteyttää Ahto.

Tämän voimme uskoa. Olisiko Suomen armeijan moraali kestänyt Salpalinjalle asti, jäi kokeilematta. Siihen ei vastapuolella ilmeisesti ollut erityistä halua, vaikka miesten säästäminen ei kuulunut siellä priorisoituihin tavoitteisiin. Ehkäpä katsottiin, että kustannus-hyöty suhde joka tapauksessa jää heikoksi.

Miksi puolustaja sitten oli niin tavattoman sitkeä? Eikö hengen meno ollut se pahin, mitä saattoi tapahtua ja sen säästäminen taas tapahtui varmimmin antautumalla vangiksi?

Tähänpä se propaganda yritti panostaa, mutta erittäin huonolla menestyksellä. Vastapuoli, joka ylpeili horjumattomalla taistelumoraalillaan, sen sijaan luovutti vankeja kymmenkertaisen määrän.

Asiahan tulkittiin sittemmin siten, että nationalismi oli turmellut suomalaiset. Sodan jälkeen, tavatessaan suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan, Stalin puuttui tähänkin asiaan. Nyt hän pyrki voittamaan tätä taantumuksellista (kapitalismin oloissa) asennetta hymykampanjalla. Sotakorvausten maksuaikaa pidennettiin, jotta väestölle voitaisiin tuottaa myös kulutustavaroita.

Nationalismin voittamiseen tarvittavasta ajasta oli tiettyä erimielisyyttä. Suuren johtajan säteilypiirikö lienee vaikuttanut, kun joku suomalaisista uskoi, että se onnistuu ihan muutamassa vuodessa.

Itse asiassa tarvittiin vuosikymmeniä, enkä ole ihan varma edes siitä, onko tehtävä vieläkään lopullisesti ja peruuntumattomasti suoritettu.

Joka tapauksessa mieliala oli itse sodan aikaan erittäin vastahakoinen ajatukselle läheisestä yhteistyöstä toveri Stalinin ja hänen apulaistensa kanssa ja tälle oli moniakin syitä, joita en ryhdy enemmälti selostamaan.

Yksi niistä kuitenkin jää usein mainitsematta. Kyseessä oli neuvostopropaganda, jota lähetettiin muun muassa radion välityksellä. Siinä oli ilmeisenä tarkoituksena kosiskella sitä väestön osaa, joka tunsi katkeruutta vuoden 1918 johdosta. Niinpä valkoiselle puolelle luvattiin rangaistusta.

Laittomat teloitukset oli meillä tosiaan jätetty tutkimatta ja painettu villaisella. Otto Ville Kuusinen sen sijaan lupasi, että asiat selvitetään ja syylliset rangaistaan.

Asiahan tuntui periaatteessa aivan aiheelliselta ja kai monen mielestä kannatettavalta. Toinen asia sitten oli, ettei rajan takaa tuleviin puheisiin ollut syytä uskoa lainkaan. Päinvastoin, oli syytä epäillä, että kaikki voitiin ymmärtää jopa täsmälleen päinvastoin, kuin sanottiin. Siellähän se dialektiikka oli hallussa.

Katynin haudat ja niin sanottujen partisaanien tihutyöt olivat lisäargumentti niille, jotka kukaties saattoivat epäillä sitä, että vihollinen olisi suunnannut terroripommituksia varta vasten siviilien tuhoksi. Ne, jotka tiesivät jotakin siitä, mitä rajan takana oli tapahtunut vuosina 1937-1938, ymmärsivät, missä mennään. Kuusinen tiesi, mutta ei ollut tietävinään.

Kuvauksia siitä, mitä odotettiin tapahtuvan, mikäli rintama pettäisi, ei ole kovin paljon. Yksi sellainen on joka tapauksessa Eino Railon romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa. Railo itse saattoi ainakin pitää odottavaa likvidointiaan varmana, mutta kukaan ei voinut olla varma siitä, että säästyisi.

Siinäpä muuan pätevä syy selittämään sekä taistelutahtoa että sitä sitkeyttä, jota osoitettiin myös linnoitustöissä.