Vuosi 1803

Vuosi 1803 Sulkavalla ja maailmassa

Eurooppa vuonna 1803

Eurooppa oli vuonna 1803 ollut sekaisin jo toistakymmentä vuotta ja syynä oli Ranska, Euroopan mahtavin valtio. Vallankumoussotien jälkeen siellä hallitsi nyt Napoleon, joka oli vanhan ja vakiintuneen järjestyksen kannalta täysin arvaamaton tekijä. Ainakin kova kunnianhimo miehellä oli.

Venäjä oli väestöltään hieman suurempi kuin Ranska (35 miljoonaa vs. 30 miljoonaa), mutta ei yhtä kukoistava taloudellisesti. Sitä paitsi näinä aikoina syntyi ja katosi nopeasti erilaisia suuria liittokuntia, joissa yksi valtio ei kyennyt sanelemaan kantaansa kaikille. Venäjä oli valtava maa, mutta ei sekään yksin kyennyt Eurooppaa komentelemaan.

Amiensin ja Lunèvillen rauhojen jälkeen Eurooppa rauhoittui hetkeksi, mutta jo toukokuussa 1803 sota puhkesi uudelleen Ranskan ja Englannin välillä. Seuraavana vuonna mukaan menivät myös Venäjä ja Ruotsi, jotka nyt siis olivat samalla puolella. Tappiohan siellä tuli. Napoleon voitti taas.

Nyt joka tapauksessa eli siis kesällä vuonna 1803 oli Venäjän kannalta sodissa tauko. Niinpä kesäkuussa vuonna 1803 Venäjän nuori keisari saattoi lähteä Pietarista katselemaan sen ympäristöä. Oli aika katsoa, mitä oli saatu aikaan luoteisrajan linnoittamisessa.

Asia koski siis tätä Turun rauhan rajaa vuodelta 1743. Tämä rajahan oli vahvistettu Kustaan sodan jälkeen Värälässä vuonna 1790. Toki oli paljon puhetta myös rajamuutoksista. Ruotsi olisi halunnut edes Savonlinnaa takaisin, mutta eihän se käynyt.

Linnoituslinja, Pietarin kivikilpi

Linnoituslinjaa oli rakennettu jo pitemmän aikaa, mutta tehostetusti se tehtiin 1790-luvun alussa Aleksandr Suvorovin johdolla. Itse asiassa sekin oli kesken ja valtava Kyminlinnan linnoitus oli vielä pahasti kesken, eikä koskaan valmiiksi tullutkaan. Kyminlinnan mahtavia muureja voi kyllä tänäänkin käydä ihastelemassa. Sen pinta-ala on 74 hehtaaria ja halkaisija 800 metriä. Siihen tarvittiin kivi poikineen.

Joka tapauksessa julistettiin, että linja oli saatu valmiiksi juuri ennen vuosisadan loppua ja se julistettiin kokonaan rakennetuksi vuonna 1798. Ruotsinsalmesta eli Kotkasta aina Savonlinnaan saakka ulottui siis linnoituslinja, jonka keskinäistä yhteydenpitoa ja manööverejä palveli Saimaalla soutulaivasto. Se oli ylivoimainen logistinen ase lähes tiettömillä seuduilla -ainakin kesäaikaan.

Linja suojasi Pietaria, jota vastaan oli tosiaankin hyökätty vain vähän toistakymmentä vuotta sitten eli siis Kustaan sodassa.

Kustaan sodan opetukset

Kyseessä oli niin sanottu Kustaa III:n sota, jota käytiin vuosina 1788-1790. Se alkoi Ruotsin hyökkäyksellä. Tekosyynä oli välikohtaus Puumalassa.

Vain sadan vuoden ikäinen Venäjän uusi pääkaupunki, Pietari, oli joutunut ruotsalaisten joukkojen ja laivaston hyökkäyksen kohteeksi samaan aikaan, kun Venäjän armeija taisteli Turkin alueella. Uhka olisi voinut olla vakavakin.

Hyökkäys sujui kuitenkin eri syistä varsin heikosti. Noista syistä jokainen muistanee Anjalan liiton. Myös Savossa hyökkääjä aloitti hyvin ponnettomasti, suorastaan tunaroimalla. Sabotaasihan siinä haisi.

Eversti Hastfer lähti piirittämään Olavinlinnaa, joka siis sijaitsi nyt Venäjän puolella, mutta ei saanut mitään aikaan, eipä tainnut tosissaan yrittääkään. Mutta kaikki olisi voinut olla ihan toisin, jos suunnitelma olisi mennyt nappiin.

Se, että Ruotsi joka tapauksessa vuonna 1788 uskalsi hyökätä, todisti sentään venäläisille hyvin kouriintuntuvasti, ettei pääkaupunki ollut turvassa. Itse asiassa se oli hyvin altis hyökkäyksille, ellei mahdollisia hyökkäysuria linnoitettu.

Seuraavan kerran hyökkääjänä saattaisi olla jokin suuri eurooppalainen koalitio vaikkapa Napoleonin johdolla.

Tilanne oli hieman samanlainen kuin sittemmin ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin Pietari turvaksi jälleen rakennettiin Suomen alueelle valtava linnoitusjärjestelmä.

Ruotsilla oli muuten 1700-luvun lopulla erittäin mahtava laivasto, jonka pelkkä paneminen sotakuntoon oli niin kallista, että koko valtakunnan finanssit menivät siinä sekaisin, mutta niin vain laivasto saatiin vesille ja lähti purjehtimaan kohti Pietaria. Kun venäläisiä laivoja oli samaan aikaan menossa Turkin vesille, oli uhkaamassa vaara, että Venäjä olisi ollut Ruotsin suhteen merellä jopa alakynnessä.

Kun tällainen vähältä piti -tilanne oli tuoreessa muistissa, päätettiin välittömästi tehdä Venäjän puolelle rajaa uusi linnoituslinja valtavilla kustannuksilla, mutta nopeasti. Ruotsin puolella vastaavia linnoituksia oli jo rakennettu puoli vuosisataa ja osittain ne olivat pahasti kesken ja ovat vieläkin, vaikka Ranska oli antanut hankkeelle runsaasti varoja.

Nyt, vuonna 1803 linjan piti siis jo olla valmis ja täydessä iskussa ja sitä tuli tarkastamaan nuori keisari, joka oli noussut valtaistuimelle vain pari vuotta sitten.

Keisari Aleksanteri I

Aleksanteri I nousi valtaistuimelle sen jälkeen, kun hänen isänsä oli murhattu omassa makuuhuoneessaan Pietarin Mikaelin linnassa eli Insinöörilinnassa vuonna 1801.

Aleksanteri ei ollut antanut murhakäskyä, mutta kylläkin määräyksen isänsä vangitsemisesta. Kun Paavali joka tapauksessa murhattiin, asia painoi Aleksanteria ja mahdollisesti aiheutti sen, että hän elämänsä ehtoopuolella lavasti oman kuolemansa ja ryhtyi kuljeksivaksi Jumalan mieheksi (strannik), joka tunnettiin nimellä Fjodor Kuzmitš.

Asia on yhä hämärän peitossa, mutta se ainakin tiedetään, että Aleksanterin ruumista ei ole siinä arkussa, joka sijaitsee Pietari-Paavalin linnoituksessa. On siis yhä syytä epäillä, ettei hän kuollutkaan vuonna 1825, kuten ilmoitettiin.

Nuorta Aleksanteria on kuvattu hurmaavaksi persoonallisuudeksi. Häntä verrattiin enkeliin, joka lempeydellään valloitti kaikki. Suomalaiset olivat innoissaan uuden hallitsijansa armollisuudesta sitten kun vuonna 1809 joutuivat hänen valtaansa, tosin vasta ankaran sodan jälkeen. Tällainen reaktio on historiassa, hävityn sodan jälkeen, hyvin harvinaista. Yleensähän sodista seuraa pelkkää katkeruutta.

Kesäkuussa 1803, viisi vuotta ennen tuon mainitun Suomen sodan alkamista, nuori, 25-vuotias itsevaltias ja yksinvaltias, Aleksanteri siis joka tapauksessa saapui pienen seurueensa kanssa Sulkavan pitäjän Venäjälle jääneeseen osaan, niin sanotun veskansan puolelle, tutustuakseen Telakanavaan, joka oli osa uutta linnoituslinjaa ja jonka rauhattomassa Euroopassa piti omalta osaltaan toimia pääkaupunki Pietarin kivikilpenä läntistä uhkaa vastaan.

Veskansan puoli 1803

Vuosien 1741-1743 Hattujen sodan jälkeen solmitussa Turun rauhassa Ruotsin ja Venäjän raja siirtyi siis Kymijoelle, kuten muistamme.

Savon kannalta tilanne eli siis uusi raja oli kovin hankala. Enää eivät enempää Viipuri ja Sortavala kuin myöskään Hamina, Lappeenranta tai Savonlinna kuuluneet samaan valtakuntaan kuin Ruotsin puoleinen eli täältä katsoen Vekaran ja Lepistön takainen Savo. Toki ihmiset olivat siellä samoja kuin ennenkin ja suomeahan rahvas täällä puhui vanhaan tapaan. Vanhassa Suomessa herrat kyllä usein puhuivat myös saksaa, etenkin hallinnossa.

Uusi raja oli aikamoinen riesa raja-alueille ja koko Savolle. Lähin tapulikaupunki Ruotsin puolen sulkavalaisille oli Loviisa. Jo pelkästään suolan kuskaaminen sieltä maata pitkin paikallisille asukkaille oli työn ja tuskan takana. Ja milläpä veit Loviisaan vaikkapa sahattuja lankkuja tai edes tervaa? Ei siitä vetopalkkoja käteen jäänyt.

Kun Sulkavalla oli tähän aikaan asukkaita noin 2500 ja jokaiselle piti tuoda Loviisasta suolaa vaikkapa kilo vuodessa, kertyi jo siitä 2500 kiloa, jota vetämään tarvittiin varmasti ainakin kymmenen hevosta ja aikaa tällä kauppareissulla kului viikkotolkulla.

Venäjän puoleisella Sulkavalla eli siis täällä Ruokoniemen, Mikkolanniemen ja Lohikosken suunnalla asiat olivat jossakin suhteessa paremmin. Liikenneyhteydet Lappeenrantaan ja Viipuriin olivat kuitenkin hankalat myös täällä, siihen saakka kunnes nämä kuuluisat Suvorovin sotakanavat toivat helpotusta myös rauhanomaiseen vesiliikenteeseen.

Niiden valmistuttua Telakanavasta tuli myös tullitie. Ilmeisesti vanha zastava (Sastavi), jonka nimi on yhä säilynyt ja joka sijatsee Vekaran lähellä, jäi pois käytöstä. 1700-luvun piirustuksissa ainakin mainitaan kanavan äärellä tullin rakennus ja lisäksi kasarmeja sekä leipomo.

Vaikka kanavat auttoivat liikennettä, oli veskansa liikenteellisesti myös hyvin hankalan matkan päässä lähimmistä kirkoista, ainakin mikäli valtakunnanrajoja piti kunnioittaa.

Säämingin kirkko oli etenkin kelirikon aikaan kohtuuttoman ja jopa mahdottoman taipaleen päässä ja niinpä sovittiin, että veskansalaiset saivat käydä Sulkavan kirkossa: siis toisen valtion alueella. Tämä oli melko ainutlaatuinen järjestely, joka lienee ollut tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta jatkui vuosikymmeniä, aina Vanhan Suomen palauttamiseen asti.

Veskansan eli siis vuonna 1743 Venäjään liitetyn Vanhan Suomen alueella oli voimassa vuoden 1734 Ruotsin laki, joten kansa ei ollut samassa asemassa kuin venäläiset, jotka olivat usein maaorjia. Tosin lakia tulkittiin suuren valtakunnan perinteiden mukaisesti ja Lohikoskellekin tuli ns. lahjoitusmaita, mutta ei sinne syntynyt venäläismallista kartanotaloutta.

Kovin huonosti ei siis mennyt. Sitä paitsi venäläiset perustivat Lohikoskelle teollisuuttakin: Sutthoffin veljekset rakennuttivat Lohikoskelle sahan.

Huonoja enteitä kuitenkin oli. Uudet alamaiset olivat aluksi säästyneet väenotoilta Venäjän armeijaan, mikä vallitsevissa oloissa merkitsi suurta siunausta.

Tilanne kuitenkin muuttui vuonna 1796  ja siitä lähtien myös veskansalaiset nuoret miehet saivat pelätä joutuvansa tutustumaan eurooppalaiseen kulttuuriin aivan sen keskuksissa saakka. Oli myös pelättävissä, että Vanhan Suomen oikeudellinen asema ennen pitkää murenisi ja yleisvenäläiset instituutiot alkaisivat toimia sielläkin. Talonpojat pelkäsivät niitä syystä.

Jonkun kerrotaan paenneen väenottoa jopa uimalla Lepistön selän yli. Oli syytäkin pelätä. Venäjän armeijassa joutui vuonna 1793 säädetyn lain mukaan palvelemaan 25 vuotta ja jos siitä hengissä selvisi, niin elämä oli jo eletty, tuon ajan mittapuiden mukaan.

Venäjän armeijassa joutui Venäjän puoleisen Sulkavan asukkaista palvelemaan vähintään yhdeksän miestä, joista peräti kuusi kantoi sukunimeä Hämäläinen, kertoo Paavo Seppänen Sulkavan historiassaan. Näistä Telataipaleen poikia olivat Aatami, Antti, Eerik, Heikki ja Martti Hämäläinen. Juho Hämäläinen oli Kaartilanmäeltä ja Juho Tervonen Ruokoniemeltä.

Ainakin kaksi näistä yhdeksästä palasi sittemmin kotiseudulleen ja yhden tiedetään kuolleen Haminassa. Joutuivatko muut Napoleonin sotien aikana Euroopan sotakentille vai lähemmäs kotiseutua, ei ole tiedossa.

Sotilasrasitus ei ollut sinänsä määrällisesti ihan hirmuinen, sillä veskansan puolella asui noin 500 henkeä, mutta entiseen verrattuna se oli vaarallista kehitystä. Sitä paitsi ruotusotilaan elämä Ruotsin puolella oli varmasti miellyttävämpää kuin venäläisessä vakinaisessa väessä.

Vanhan Suomen asukkaat eivät sinänsä Venäjällä olleet vainon kohteena. Viipurilaiset Alopaeuksen veljekset toimivat tähän aikaan diplomaatteina, edustaen Venäjää huippupaikoilla. Suvun alkuperäinen nimi oli muuten Kettunen. Magnus oli suurlähettiläänä Berliinissä ja David Tukholmassa.

Tämän korkeammissa viroissa suomalaisia ei suurvaltojen palveluksessa ole koskaan ollut. Myös Otto Ville Kuusisen paljon puhuttu asema Neuvostoliiton huipulla oli itse asiassa selvästi vaatimattomampi.

Kylmät välit Tukholman ja Pietarin välillä

Ruotsin kanssa Venäjän välit olivat Kustaan sodan jälkeen joka tapauksessa kylmät ja asia johtui paitsi edellisen vuosisadan sotien perinnöstä, myös uuden kuninkaan, Kustaa IV Adolfin persoonasta ja tietenkin Venäjän politiikasta.

Kustaa IV Adolf, Napoleonia synkästi vihaava monarkki suhtautui nuivasti myös itäiseen naapuriin ja vuonna 1802 oli syntynyt konflikti jopa sellaisesta asiasta kuin Ahvenkosken sillan maalaamisesta Kymijoella. Kuningas, joka itse kävi rajaa katsomassa, määräsi, että se maalattiin Ruotsin värein.

Venäjän puolella oltiin sotavalmiudessa ja pelkästään Ruotsinsalmessa eli nykyisessä Kotkassa oli yli sata tykkijollaa ja lisäksi suuri määrä muita aluksia valmiina tarvittaessa iskemään. Saimaan laivastoon sota-aluksia kuului yli kolmekymmentä.

Aseita kalisteltiin siis siihen aikaan, kun Aleksanteri Telakanavalla kävi. Voinee sanoa, että uhkaa oli ilmassa, vaikka kaikki vaihtoehdot olivatkin vielä avoimina tuona mainittuna vuonna 1803. Olivathan Venäjä ja Ruotsi vielä samoihin aikoihin Napoleonia vastustamassakin, kuten sanottu.

Ruotsi oli väkiluvultaan vähäinen, mutta sitä pidettiin sotilaallisesti merkittävänä. Sen poliittinen asema oli 1700-luvulla paljolta perustunut Ranskan antamaan tukeen.

Vallankumouksen ja Napoleonin vallanoton jälkeen sellaista ei kuitenkaan ollut enää odotettavissa. Sen sijaan Englanti pyrki kaikin tavoin pitämään Ruotsin etupiirissään, sillä sen laivasto tarvitsi välttämättä sieltä tervaa ja puuta. Se painosti myös osaltaan Ruotsia Ranskaa vastaan.

Vallankumouksellinen Ranska ja sen jälkeen Napoleon olivat 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa enimmäkseen ja useimmiten paitsi Ruotsin, myös Venäjän vihollisia, mutta eihän valtioilla ole pysyviä ystäviä eikä vihollisia, vaan ainoastaan pysyviä intressejä, kuten on sattuvasti sanottu.

Ranskaa vastaan taistellessaan Venäjä oli jopa  Aleksanterin isän, keisari Paavali-vainaan aikana lähettänyt armeijan Italiaan, jossa se Suvorovin johdolla oli saavuttanut huomattavaa menestystä.

Saman retken aikanahan Suvorov muun muassa vei armeijansa Alppien yli, mitä kuvataan siinä valtavassa freskossa, joka on Pietarissa Suvorov-museon seinässä, Taurian puiston laidalla. Se kruunasi Suvorovin huikean uran ja sen kunniaksi Suvorov sai generalissimuksen lähes ainutlaatuisen tittelin.

Mutta valtioilla ei ole ikuisia ystäviä, ainoastaan ikuisia intressejä, kuten on sanottu ja kannattaa tässä taas jälleen toistaa. Kun Napoleon ja Aleksanteri sitten yllättäen löysivät yhteiset intressinsä Tilsitissä vuonna 1807, oli ajan oloissa ihan luontevaa, että Venäjä nyt otti aloitteen käsiinsä ja hyökkäsi Ruotsin kimppuun.

Ranska ei Ruotsia nyt enää suinkaan suojellut, vaan suorastaan määräsi Venäjän hyökkäämään sitä vastaan. Tarkoitushan oli pakottaa Ruotsi ns. mannermaansulkemukseen eli Englantia vastaan kohdistettuun saartoon.

Kaksi edellistä sotaa olivatkin alkaneet Ruotsin hyökkäyksellä ja sujuneet vaihtelevalla menestyksellä. Tämä sitten hävittiin, mutta kunniakkaasti.

Kuten on tutkimuksessa todettu, Euroopan suurvallat pohtivat Napoleonin sotien aikana jo ajatusta koko Ruotsin valtakunnan jakamisesta osiin. Tanskalle olisi palautettu nykyinen Etelä-Ruotsi ja Venäjälle Suomi.

Ruotsin uusi hallitsija, entinen Napoleonin marsalkka Bernadotte teki kuitenkin yhtä älykkään kuin yllättävän aloitteen. Hän, jota oli pidetty Ruotsin Ranska-suuntauksen tukena, solmikin Turussa vuonna 1812 liiton Aleksanteri I:n kanssa.

Hän onnistui sen ansiosta saamaan Ruotsille Norjan korvauksena menetetystä Suomesta. Norjahan oli sittemmin Ruotsiin sata vuotta personaaliunionilla yhdistettynä.

Mutta tässä mennään jo pois päivän teemasta. Tämä vain muistutuksena siitä, miten kohtalokasta ja arvaamatonta aikaa elettiin.

Joka tapauksessa siis nuorella Keisarilla, Aleksanteri I:llä oli vuonna 1803, Telakanavalla käydessään monenlaisia vakavia huolia kannettavanaan. Euroopan rajat olivat nyt liikkeessä ja valtakuntia syntyi ja hävisi.

Pietarin kivikilpi, kuten Suvorovin johdolla rakennettua linnoituslinjaa kutsuttiin, oli tärkeä tekijä jopa maailmanpolitiikan kannalta. Itämerelle saattoi koska tahansa ilmaantua vihamielinen laivasto, joka olisi Venäjän laivaston suhteen ylivoimainen ja juuri sellaista pidettiin suurimpana uhkana Pietarille.

Maateitse ei edes Napoleon sitten yrittänyt vakavasti hyökätä Pietariin eikä kyllä vesitsekään, vaan valitsi kohteekseen Moskovan.

Poliittista selkänojaa tarjosivat tässä strategisessa tilanteessa maa- ja merilinnoitukset, jotka estivät pääkaupungin, Pietarin kaappaamisen yllätyshyökkäyksellä. Niiden kuntoa täällä Aleksanteri oli nyt tarkastamassa.

Vuonna 1795 venäläisten Saimaan laivastoon kuului peräti 88 erilaista alusta. Niistä oli noita ruotsalaismallisia tykkijollia 15 kappaletta, 9 kappaletta oli suuria tykkisluuppeja ja seitsemän tykkijollaa oli rakennettu Pietarissa ja tuotu tänne maata pitkin. Melkoinen urakka oli sekin. Lisäksi oli kuusi maihinnousualusta. Laivastoon kuului myös jokin kummallinen koneistolla käyvä alus, jossa mahdollisesti oli mieskäyttöinen siipiratas. Lappeenrannan laivastoasemalla siis Venäjän puolella palveli 350 miestä.

Sittemminhän varuskuntia tuli kaikille kanaville, myös Telakanavalle. Kärnäkosken sotasatama oli myös mainittava, samoin tietysti Savonlinnan, joka sijaitsi linnoitusketjun pohjoisessa päässä. Mikä oli kanavien miehityksen vahvuus vuonna 1803 ei ole tiedossani. Satoja miehiä niitä oli varmastikin yhteensä.

Ruotsin puolellahan sekä Ristiinassa että Varkauden Laivanlinnassa oli molemmissa vain 50 miestä vakinaista väkeä. Mutta Ruotsin ruotusotamiehethän asuivat rauhan aikana omassa kodissaan. ja olivat valmiina tulemaan riviin silloin kun tarvittaisiin.

Jyrki Paaskoski tietää tarkemmin, miten vuoden 1803 tarkastus sujui, mikä tilanne silloin oli ja miten Telakanavaa ja muutakin linnoituslinjaa sen perusteella arvioitiin.

Joka tapauksessa voimme lähteä siitä, ettei ihmisillä parisataa vuotta sitten ollut minkäänlaista käsitystä siitä, miten asiat maailmassa tulevat olemaan nyt, vain noin seitsemän sukupolvea myöhemmin.

Mutta ihmekös tuo, kukapa olisi kyennyt 1900-luvullakaan näkemään historiassa eteenpäin edes kahtakymmentä vuotta. Toivottavasti asiat nyt ovat paremmin.