Jättiläisen paluu

Jättiläinen on täällä taas

Erilaiset sekopäät, jollaisia nykyään näytään pidettävän suuressa arvossa, ovat taas viime päivinä loistaneet julkisuudessa esittelemässä niin sanottuja näkemyksiään.

Trumpin ja Putinin vierailu muodosti tilanteen, joka kannattanee merkitä aikakirjoihin suomalaisen median ja somehörhöilyn alennustilan tähän mennessä alimpana pisteenä. Ehkäpä siitä ei enää voi päästä kuin ylöspäin.

Ollessaan Venäjällä vankilassa Nikolai Bakunin kirjoitti pitkän ja falskin katumuskirjeen keisari Nikolaille (I). Siinä hän haukkui saksalaiset, mikä saattoi ollakin dokumentin ainoa vilpitön kohta. Tuon kansan perusvika oli kelpo anarkistin mielestä siinä luterilaisessa päähänpinttymässä, että jokaisella saa ja pitääkin olla oma mielipide: ein jeder kann und muss seine Meinung haben.

Nikolai ilmaisi kirjeen marginaaliin kirjoittamassaan merkinnässä olevansa samaa mieltä. Venäjällähän, kuten tunnettua, vallitsi sen sijaan keisarin henkilökohtaisesti takaama totuuden ja oikeuden (pravda) mukainen meno, joten alamaisten omat vähäpätöisen mielipiteet olisivat ainoastaan sotkeneet sitä harmoniaa, jonka hallitsijan valta turvasi.

Tällainen kuulostaa meistä varmaankin kornilta, kun olemme tottuneet siihen, että asiat ratkaistaan äänestämällä ja se Jumalan ääni, joka lopulta on kaiken mitta ja määrä, syntyy lopultakin kansalaisten pikku mielipiteistä, tai ainakin teoriassa niihin jotenkin perustuu.

Kyseessä oli kuitenkin syvästi venäläinen perinne, joka kiteytyy sobornost-käsitteessä: asioita ei ratkaista kiistelemällä ja voimia mittelemällä, vaan yksimielisesti. Oppositio ei ole oikeutettua, vaan kaikkien on alistuttava oikeudelle ja totuudelle. (Kuka muistaa vielä politbyroon?)

No, onhan tässä jo Nevasta vettä virrannut sen jälkeen, kun Nikolai hallitsi, mutta ehkäpä se on niin, että tietyt asiat muuttuvat hitaasti, kuten meilläkin on tullut tavaksi ajatella noiden kuulujen ranskalaisten annalistien jäljissä.

Jotkut asiat sen sijaan muuttuvat nopeasti. Silmiemme edessä on vähäpätöiseksi ja naurettavaksikin leimattu Venäjä noussut muutamassa vuodessa maailmanpolitiikan keskeiseksi tekijäksi, josta jokainen toimittaja nyt tuntee tarvetta tilittäytymiseen oman mielipiteensä arvoa esitelläkseen.

Kehitys on ollut hyvin verrattavissa vallankumouksen jälkeisestä täystuhosta nousemiseen, joka vei aikaa suunnilleen saman verran, pari vuosikymmentä.

Mauno Koivisto fundeerasi aikoinaan, että Venäjän ideana on lyhyesti sanoen olla suuri. Venäjä on suuri ja ellei se sitä ole, ei Venäjää voi ollakaan.

Gogol kirjoitti joskus vastaavasti, että Pietarin ideana on olla pääkaupunki. Ellei se sitä ole, ei mitään Pietaria voi ollakaan.

Nyt Venäjä on taas suuri ja Pietarikin taas oikeasti se toinen pääkaupunki, joksi sitä on aina nimitettykin sen jälkeen kun se menetti ykkössijansa Moskovalle, josta kehitettiin uutta mahtailun keskusta.

Molemmat , sivumennen sanoen, ovat myös matkailun kannalta erittäin merkittäviä, minkä ihmiset näyttävät –humoristista kyllä- huomanneen potkupallokisojen yhteydessä.

Venäjän nouseminen uudelleen suurvallaksi tapahtui näköjään monelle tarkkailijalle yhtäkkiä ja varoittamatta, mutta nyt asia yhtäkkiä näyttääkin monelle muodostuneen itsestäänselvyydeksi jopa siinä määrin, että sen uskotaan noin vain ratkaisevan vaikkapa maailman yhä ainoan supervallan politiikan…

Montako vuotta onkaan siitä, kun ministerit meillä sanoivat Venäjää Hollannin kokoiseksi ja ilmeisesti näin myös luulivat.  Kun venäläisiltä itseltään kysyttiin, tuleeko heidän maastaan vielä suurvalta ja jos tulee, niin milloin, olivat monet skeptisiä vielä aivan hiljattain. Nyt sentään jo puolet kansasta uskoo, että se on tapahtunut (https://wciom.com/index.php?id=61&uid=1540).

Sivumennen sanoen, suuruuden kannalta ei sotilaallinen voima ole venäläisten mielestä keskeistä, vaan oleellisempaa on kansalaisten hyvinvointi (https://www.levada.ru/en/2017/01/09/russia-as-a-great-power/).

Tiedän, että suomalaisessa yleisessä mielipiteessä eli siis siinä, joka täyttää tiedotusvälineiden palstat mielenilmaisuillaan, Putin on hirviö, joka olisi jollakin tavalla saatava pois asemastaan. Tämän asian tukemiseksi moni suomalainenkin tuhersi viime viikonloppuna häpäiseviä piirustuksia ja kirjoitteli ja kantoi kadulla niin viisaita iskulauseita kuin suinkin keksi.

Venäläisestä näkökulmasta katsoen asia on toki toisin, vaikka huomattava osa kansalaisia ei pidäkään Putinista. Heistä tuntuu joka tapauksessa mahdottomalta löytää ketään, jonka voisi asettaa tuon miehen rinnalle.

Entisen KGB-filuurin ansiot nyt vain ovat historialliset ja jokainen ne joutuu tunnustamaan. Aineellinen hyvinvointi ei koskaan ole ollut siinä maassa nykyisissä lukemissa ja muun hyvän ja mukavan ohella myös tuo suurvaltaisuus on palannut. Venäjä on taas olemassa, koska se on suuri.

Kaipaavatko venäläiset sitten sitä hyvää tsaaria? Eikö heidän ole luonnon pakosta ilman muuta haluttava demokratiaa kuten kaikkien muidenkin?

Vastaus tähän oli jo tuossa ylläolevassa linkissä, jonka otan tässä uudestaan: https://www.levada.ru/en/2017/01/09/russia-as-a-great-power/. Kolmasosalle nimenomaan demokratia on tärkeä ja saman verran ihmisiä on systeemin suhteen välinpitämättömiä.

Demokratianhan Venäjä joka tapauksessa valitsi Jeltsinin johdolla pari vuosikymmentä sitten, vaikka tie oli aluksi kivinen. Siitä onkin pidetty kiinni, vaikka turvallisuuselinten suuri valta onkin antanut asialle oman twistinsä, kuten nykyään sanotaan. Ehkäpä jotakin samanlaista on jossakin muuallakin: of the crooked timber of humanity, no straight thing was ever made…

Asia ei ole sen kummallisempi. Ruotsissakin Kalle-Kustaa hoitaa yksinvaltiaan eli monarkin tehtäviä ajan hengessä: Med folket i tiden. Julius Caesar puolestaan säilytti hänkin tasavallan, kuten muistamme. Kuningasta ei Roomaan koskaan tullut enää Tarquinius Superbuksen jälkeen, mistä kansa oli tyytyväinen.

Ettei minua taaskin, tavallisuuden mukaan väärin käsitettäisi, kiiruhdan ilmaisemaan mielipiteeni ja se suuntautuu vasten kaikkea Putinin ja hänen sakkinsa pahuutta. Yhtä vihainen olen kaikille muillekin maailman pahantekijöille, vaikka asialla ei taida olla yleisempää merkitystä.

Hyväksyn sen sijaan kaikki hyvät työt, olipa niiden tekijä tai aikaan saaja kuka tahansa, vaikkapa sitten itse Hitler. Mielestäni minulla on siihen velvollisuus.

Sivumennen sanoen, John Lukacs, maineikas historioitsija nimitti joskus Hitleriä seepraksi. Hitlerillä oli omat ansionsa, ne valkoiset juovat. Mustat juovathan me kaikki tunnemme.

Koska aivomme ovat varsin yksinkertaista tekoa, meillä on taipumus sotkea yhteen hyvät ja huonot asiat ja ajatella, että tietty määrä yhtä lajia kumoaa vastaavan määrän toista, ihan kuin silloin kun lapsena sotkimme vesivärejä tai sittemmin laskimme yhteen- ja vähennyslaskua koulussa.

Historia on kuitenkin syytä käsittää toisin, vaikka se edellyttää tiettyä nöyryyttä oman, useinkin jumalalliseksi ajatellun järkemme suhteen. Joskus toimi Englannissa Heaven and Hell Amalgamation Society, josta ei tässä sen enempää. Tulipahan vain mieleeni näin helteellä.

Nyt on Venäjä siis jälleen suuri ja se otetaan ainakin jossakin mielessä vakavasti kaikkialla.

Suuruus on suhteellista. Maan väkiluku on suhteellisen pieni, vaikka ei vähäinen eikä ole luultavaa, että se koskaan nousisi niihin mittoihin, joita afrikkalaiset valtiot nyt yksi toisensa jälkeen tavoittelevat ja pian kai saavuttavat. Myöskään Venäjän talous ei ole kovin imponoiva. Me eurooppalaiset voisimme yhä pitää Venäjää pikkuveljenä, mutta emme sitä enää tee.

Gogolin tavoin voisimme kai taas kysyä: Minne menet sinä Venäjän troikka? Toisin kuin parisataa vuotta sitten, Venäjä ei kuitenkaan enää ole hurjaa vauhtia kasvava puoliaasialainen mahti, vaan enemmän tai vähemmän stabiili, länsimaistunut pieni suurvalta, eräänlainen jättiläinen kuitenkin. Itse se sentään näyttää suunnastaan päättävän, vaikka emme aina sitä soisi.

Onko kyseessä maailman pienin jättiläinen vai ei, on kysymys sinänsä. Totuus on ainakin se, että se aika on mennyt, jolloin sillä voitiin pyyhkiä pöytää mennen tullen. Koetetaan nyt siis sen kanssa pärjäillä, onhan sitä nähty kummempiakin.