Orwellin arvo

Orwell ja me

Suomen Kuvalehden pyynnöstä on muutama kirjallisuuseksperttinä pidetty henkilö nimennyt joukon sellaisia klassikoita, jotka ovat yliarvostettuja ja joihin ei kannata tuhlata aikaa.

No, onhan niitä sellaisiakin. Luulen, että eri ihmisille tuollaiset turhakkeet ovat eri kirjoja ja kirjailijoita. Jokaisella hyvälläkään kirjalla ei ole välttämättä sanottavaa nykyihmiselle, vaikka ne aikoinaan ovat saattaneet olla järisyttäviä kokemuksia ja rohkeita leikkauksia uusiin sfääreihin.

Ajatellaan nyt vaikkapa Thomas Mannia. Hän on oman aikansa näkökulmasta väkevä kirjoittaja ja luulen jonkin verran häntä ymmärtäväni. Historiaa ohuesti tunteva nykylukija ei välttämättä saa häneltä paljoakaan, ehkäpä ei mitään.

Sinuhe egyptiläinen taas oli aikansa ihmisille suuren lohdutuksen ja valtavan perspektiivin tarjoava retki ihmisen ikuiseen olemukseen. Samaan aikaanhan myös esimerkiksi Omar Khaijam koettiin vapauttavana sanana, lähes ilmestyksenä. Nythän siitä tuskin uskallettaisiin edes tykätä facebookissa, sen verran epäortodoksista muhamettilaisuutta se edustaa.

Mann ja Waltari ovat saaneet kunnian joutua kirjallisten snobien mainitsemien turhakkeiden luetteloon, mikä nyt ei paljon mitään sinänsä merkitse. Ymmärrän hyvin, että nämä henkilöt tuntevat olevansa sitä tärkeämpiä, mitä suurempien henkien kimppuun he uskaltavat käydä. Enpä anna asiasta paljoakaan pisteitä.

Kyllähän me jo tiedämme, mitä kirjallisuusekspertit haluaisivat kansan lukevan. On ollut Ahlqvist, Havu ja Pentti Hilli. Aina voi kysyä auktoriteetilta, mistä täytyisi tykätä, ellei itse uskalla asiaa ratkaista, mutta turha on luulla, että sieltä ikuista viisautta saa.
No mutta näistä klassikoista. Mainittujen turhakkeiden joukossa erityisen kiinnostava on George Orwellin tapaus.

Orwell on sekä esseen mestari, että totalitaarisen järjestelmän ja sen psykologian kuvaajana nero vailla vertaa. Sitä paitsi hän sattuu henkilöhistorialtaan olemaan entinen sosialisti, jonka silmistä suomukset aikoinaan tippuivat ja josta tuli konservatiivinen englantilainen patriootti. Hänellä on siis omakohtaista ymmärrystä molemmista.

En ole lukenut Orwellillta yhtään tyhjänpäiväistä tai onttoa riviä. Hän sopii hyvin siihen rooliin, jonka Thomas Carlyle antaa sankarille kirjailijana. Hän on osannut pukea sanoiksi ne asiat, joita tietty aikakausi on kipeästi tarvinnut, hän on nähnyt valheen läpi totuuden ja osannut tehdä sen muillekin ymmärrettäväksi.

No, muuan kulttuurin suurmies julistaa nyt sitten Suomen Kuvalehdessä Orwellin nauttivan ansaitsemattoman suurta arvostusta. Orwellin tyyli kun on hentoista vai mitä se nyt oli.

Tämä on kovin kiinnostavaa tai sanotaan nyt ainakin, ettei se ole vailla mielenkiintoa. Aikapas se on tämäkin, kun Orwellia laitetaan.

Koska kirjoittajaa tuskin on pidettävä sanan varsinaisessa mielessä typeränä, lähden siitä, että tämä symbolinen Orwellin painaminen merkitsee tietenkin jonkinlaista asettautumista kirjailijan esittämien kysymyksenasettelujen yläpuolelle. Ehkä tuolla henkilöllä siis muka oli joskus joillekin jotakin sanottavaa. Nyt hän sen sijaan on merkityksetön. Ei kannata lukea… sanon minä!

Olen muutama vuosi sitten törmännyt myös sellaiseen ilmiöön, että kuuluisan dystopiansa 1930-luvulla kirjoittanut Aldous Huxley leimattiin  -poliittisesti epäkorrektiksi… Forumina taisi olla London Review tai Times Literary Supplement. En nyt enää muista tarkasti, mutta jompi kumpi.

Joka tapauksessa asia oli yhtä uskomaton kuin riemastuttava. Totta kai Huxley oli epäkorrekti, sitähän on jokaisen vakavasti otettavan kulttuurikriitikon oltava. Mutta tuo hänet lintannut älykääpiö pitikin tätä asiaa riittävänä syynä koko kirjailijan tuomitsemiseen. Historiahan oli päättynyt ja oikeat arvot oli kansalle julistettu –ja sitten tämä hyypiö kehtasi niitä rienata… tosin jo etukäteen, mutta silti.

Mieleen tulevat myös taannoisen metoo-kampanjan vaatimukset arvottaa taitelijoita ei heidän teostensa mukaan, vaan sen mukaan, miten korrekteja he olivat olleet omassa yksityiselämässään ja varsinkin seksiasioissa… Sehän muuten myös tapahtui ja kriittiset äänet olivat harvassa!

Ymmärrän mainiosti sen, että Orwell jaksaa vihastuttaa kaikkia niitä jästipäitä, jotka eivät voi sietää sitä ikävää totuutta, että nykyisessä kulttuurissa on yhä enemmän totalitaarisia piirteitä. Monethan eivät tätä ilmeistä asiaa suostu lainkaan uskomaan ja esittävät sen kumoamiseksi toinen toistaan säälittävämpiä argumentteja, jotka vain osoittavat, miten vähän he omasta tilastaan ymmärtävät.

Yhdessä Athur Koestlerin Darkness at Noon-teoksen kanssa Orwell antoi totalitaariselle psykologialle kasvot. Kyseessä ei ikävä kyllä ollut eikä ole pelkkä pakkovalta, jota valvotaan vain ulkoa käsin. Ennen muuta kyseessä on sisäistetty herruus, jota pönkittää valmius uskoa sopivista puolitotuuksista kudottuihin valheisiin ja mennä aina joukon mukana sinne, missä bändi soittaa.

Voi suorastaan sanoa, että se, joka ei ole Orwelliaan lukenut, ei ymmärrä lainkaan niitä suuria prosesseja, joita 1900-luvun kulttuurissa tapahtuivat ja jotka yhä täydellisemmin hallitsevat ihmisten laumakäyttäytymistä ja koko kulttuurin rakenteita.

Orwellin tölväiseminen jonkin muka tyyliseikan perusteella on läpinäkyvän köykäistä. Paitsi että hänen tyylinsä on pirullisen hyvää, on se hänen pääteostensa kannalta aivan toissijainen asia.

Mutta vielä kerran: miksi joku sitten on halunnut potkaista mestaria, joka on häntä monta päätä pitempi?

Hyvä kysymys. Mahdollisesti kyseessä on ns. kovasikajuttu, joka on niin sanotusti paljon makeempi kuin vaikkapa Dostojevskin tai Tolstoin potkaiseminen, jostakin Hemingwaystä nyt puhumattakaan.

Sellaiset suuret klassikot, jotka ovat ennen muuta ikuisten ihmisen sisimmän parissa askartelevia kirjailijoita, ovat monen mielestä joka tapauksessa yhdentekeviä sikäli, että on makuasia, tykkääkö heistä vai ei. Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä tai miksei myös isästä tai kaikista yhtä aikaa, mikä kai olisikin upein ratkaisu nykyään.

Sen sijaan se, joka ei tykkää nimenomaan Orwellista ja demonstroi juuri tällä asenteellaan, kertoo kaikille nousevansa jonnekin normaalin yhteiskuntakritiikin ja nykyajan suurten ongelmienkin tuolle puolen. Minun asiaani ei siellä Orwellin kirjoissa käsitellä, katsokaas.

Hän asettuu korkeille koturneille ja kaiketi haluaa herättää suuria odotuksia: mitähän tuo nero sitten oikein onkaan ajatellut? Kenen kanssa hän enää voikaan seurustella…?