Digifirmat pörssissä

Digitaaliset odotukset

Ennen maailmassa kaikkein arvokkaimpana pidettiin sellaista hyödykettä, jonka saattoi käyttää suoraan tarpeiden tyydyttämiseen. Leipää saattoi syödä, piimää juoda, vaatteisiin pukeutua ja autolla ajaa, tai hevosella. Levyjäkin voi kuunnella.

Muistan hyvin sen ajan, kun kuluttajan ja tuottajan välissä olevia linkkejä katsottiin hieman kieroon. Kaiken maailman myyntimiehet olivat ennen muuta rahan narraajia, jotka elivät tarpeettoman tavaran kaupittelusta ja uusien, epäaitojen tarpeiden herättelystä.

Amerikassa myyntimies oli sankari jo 1950-luvulla. Meillä hän taas, siltä ainakin minusta näytti, oli jonkinlainen turhake, komeljanttari, joka ei tuottanut mitään todellista. Itse asiassa hän eli tyhjää myymällä kuin Andersenin sadun näkymätöntä kangasta muka kutovat kankurit.

Todellisia sankareita olivat tuotannollisen työn tekijät. Marxilaisittain jopa väitettiin, että kaikki arvo perustui työhön. Näin pitkälle ei länsimaissa menty, mutta toki työn tekijöitä kunnioitettiin aivan toisin kuin pörssihuijareita, vaikka asia ei usein palkkapussissa näkynyt. Se oli se kysyntä ja tarjonta, nähkääs.

Työn rituaalinen palvonta nousi huippuunsa sosialistisissa maissa, joissa se sai kvasiuskonnollisia muotoja. Muistan vieläkin laulun työmiehestä (rabotši tšelovek).

Siinä nostettiin sankariksi se tavallinen duunari, joka rähjäisessä takissaan aamulla meni töihin ja jonka luomia olivat niin matavat sillat kuin avaruusalukset. Jokien juoksukin käännettiin… Luoja oli nimenomaan hän, eikä Jumala, korostettiin:

Корабли плывут под звездами,
Гордо высятся мосты:
Это все не богом создано,
Это сделал только ты!

Ты построил эти здания,
Ты направил русла рек,
Нет на свете выше звания,
Чем Рабочий Человек!

Mihail Matusovski oli laulun sanoittaja ja Mark Bernes esitti sen taattuun tapaansa. Jumala kirjoitettiin pienellä ja Työläisihminen suurella.

Koiranleuat kysyivät joskus, olisiko ainakin mahdollista saada paikka sellaisesta lentokoneesta, jota luomassa oli olut joku insinöörikin, mutta yhtä kaikki, työläiset ja talonpojat ne saivat sankarin viittaa kantaa, eikä intelligentsija.

Jo kultaisella 60-luvulla muistan joidenkin ennustelleen työn gloorian ja jopa itse työnkin häviämistä tulevaisuudessa.

Sosiologia-lehdessä joku esitti kaavion automaation kehityksestä: ensin ihmiset tekivät työtä, sitten he suunnittelivat ja tekivät koneita, sitten koneet tekivät työn ja ihmiset suunnittelivat ja korjasivat koneita. Sitten koneet suunnittelivat ja korjasivat koneita, jotka tekivät työn. Ihminen oli vapaa.

Tuohon aikaan tämä oli kaukaista utopiaa, mutta nyt siitä ajasta on kulunut puoli vuosisataa.

Tilanne on muuttunut ja uusi maailma on suurelta osalta jo täällä.

Uudessa Der Spiegel-lehdessä kerrotaan nettialustojen voittokulusta. Ne ovat nyt pörssiarvoltaan kaikkein suurimpia yrityksiä.

Kun suurimpia olivat vielä kymmenen vuotta sitten oikeaa tuotantoa suorittavat yhtiöt, kuten PetroChina, Gazprom ja Exxon Mobil, kaikki alle tai hieman yli 400 miljardin pörssiarvolla, on tilanne nyt muuttunut monessa suhteessa.

Suurimpia ovat nyt Apple, Amazon ja Alphabet (Google) 800-900 miljardin dollarin pörssiarvollaan. Sitten tulevat Microsoft, Facebook (!) ja Alibaba 500-700 miljardilla. JPMorgan Chase pankkiiriliike saa tyytyä 368 miljardiin ja oikeaa tuotantoa harjoittava Exxon Mobil 348 miljardiin.

On ymmärrettävää, että näin valtavien firmojen kohdalla kyse on käytännössä monopolista tai kartellista ja sellaisia vastaan nyt yritetään etsiä keinoja. Kummallinen tosiasia kuitenkin on, että tuskin mikään talousmahti pystyy yksin tappelemaan vaikkapa nyt edes Facebookin (!) kanssa…

Pörssiarvot ovat sinänsä kuviteltuja arvoja, mutta eivät tyhjää täynnä. Vaikka joku Amazon ei tuotakaan suoranaisesti mitään aineellisia hyödykkeitä, tuottaa se palveluja varsin tehokkaasti.

Tehokkuudesta huolimatta se sitä paitsi työllistää yli puoli miljoonaa ihmistä, arvatenkin lähinnä halpatyövoimaa. Välityksen lisäksi alustat ovat tunkeutumassa myös muihin palveluihin ja jopa tuotantoon. Saksalaiset pelkäävät jo autoteollisuutensa puolesta.

Koodaajat on nyt, ainakin meillä, nostettu arvoon arvaamattomaan. Samaan aikaan arvioidaan, että tekoäly tulee hoitamaan yhä suuremman osan koodaamisesta, joten nuorisolle kannattaa ehkä pikemmin suositella vaikkapa putkimiehen uraa. Palkkakehitys taitaa siellä ollakin jo nyt aika hyvä.

Itseajavat autot ovat tulossa ja sekin suoranaiseen tarpeen tyydytykseen liittyvä palveluammatti siis hiipumassa.

Aikamme sankariksi ei taida enää kelvata enempää työmies kuin myyntimieskään ja insinöörit taitavat myös käydä jossakin vaiheessa tarpeettomiksi.

Ehkäpä ei ole sattuma, että suurinta huomiota ja arvostusta saavat ainakin tällä hetkellä osakseen täydellisen tarpeetonta työtä, itse asiassa leikkiä harjoittavat nuorukaiset: potkupallon pelaajat. Jonninjoutavan musiikin esittäjäpellet pääsevät lähes samalle tasolle.

En enää muista, mitä tuo 1960-luvun skenaarioiden esittäjä arveli ihmisten tekevän sen jälkeen, kun työt on tehty. Juopottelu ja irstailu kilpailevat todennäköisesti vahvasti suurten joukkojen mielenkiinnosta samoin kuin se toiminta, jota lehtien ns. kulttuuripalstoilla nykyään esitellään. Tarkoitan lähinnä passiivista katsomista ja kuuntelemista.

Mikäli niukkuus joskus voitetaan -ja Neuvostoliiton kommunistinen puoluehan julisti vuonna 1961, että se tapahtuisi jo vuoteen 1980 mennessä- ei enää voida kiistellä tulonjaosta, koska kaikki on ilmaista.

Mahtaakohan tuollainen tilanne nyt olla sijoitettavissa näkyvissä olevaan tai sellaiseksi kuviteltuun tulevaisuuteen? Nikita Hruštšovista voi sanoa kaikenlaista, mutta ainakin hänellä oli rohkeutta kertoa mielipiteensä ja sitähän koko aikakauden järjen, kunnian ja omantunnon tiivistymä yksimielisesti kannatti.

Pitää nostaa hattua myös sille Sosiologia-lehden kirjoittajalle, jonka nimen olen unohtanut. Eipä häneltä rohkeutta puuttunut.