Eleginen kertomus siasta ja joulusta

Koskutjärven sika

Ukko astui ulos sikalasta ja huokaisi syvään. Taas se sitten olisi jouluaatto ennen pitkää käsillä ja sika olisi tuotava sisään.

Kaikki alkoi siitä, kun aikoinaan piti tehdä jouluteurastus ja luoti meni ohi. Sitten tupsluikkari putosi pahnoihin ja sekaantui jonnekin sianpaskaan.

Se saattaa olla joutunut jo jonnekin pellolle, mutta ainakin sen on korroosio syönyt kelvottomaksi. Mutta eihän se nyt maailman napa ole, ei sillä.

Seikkahan oli sellainen, että ohilaukauksen jälkeen sika oli alkanut puhua ja ukon sydän oli heltynyt. Sen sijaan, että olisi pantu sika lihoiksi, se tuotiin joulupöytään elävänä maata retkottamaan ja virnuilemaan. Siinä se söi korillisen jouluomenoita ja muita herkkuja ja alkoi sitten lasten kanssa vilistää ympäri nurkkia.

Kyllähän sitä nyt yhden jouluntienoon kesti, mutta nytpä oli possu kasvanut valtavaksi karjuksi, jonka munatkin olivat potkupalon kokoiset. Tai ainakin nyt pesäpalloa isommat.

Niistäpä ei sen kummemmin väliä paitsi, ettei ollut käyttöä karjulle. Ei se porsinut eikä pannut emakoita tiineeksi, kunhan röhki ja vinkui ja röhnötti pahnassaan paskojensa keskellä.

Sitä paitsi sian asenteissa oli tapahtunut ikävä muutos. Ennen, sinä ihmeellisenä jouluna, se oli muistuttanut viisivuotiasta lasta, jollainen se kai älykkyydeltään olikin.

Sitä paitsi possu oli ollut herttainen kuin pieni päivänsäde. Vaaleanpunaisine korvineen ja söpöine kärsineen se sulatti kivikovankin sydämen ja oli mukavaa huomata, miten se nautti korvan takaa rapsuttamisesta. Eiväthän sen omat sorkat ulottuneet tuohon herkästi kutiavaan paikkaan, mikä varmaankin tuotti pysyvää ahdistusta.

Sian ystävänä ihminen saattoi tuottaa iloa lähimmälle eläimelleen ja nauttia samalla täysin rinnoin omasta hyvyydestään. Ajatellapa vain niitä publikaaneja, jotka alvariinsa syödä mässyttivät lihaa ja aivan erityisesti sianlihaa!

Mutta tuo karju ei ollut enää oma entinen ihastuttava itsensä. Se oli kehittynyt, kuten sanottu ja sen luonne oli muuttunut. Nykyään sen saattoi huomata tuijottelevan ihmisiä syrjäkarein pienillä siansilmillään, joissa näytti olevan ilkeä pilkahdus samalla kun ne ilmensivät ylenkatsetta, joka myös kaikui mahtavassa röhkinässä, jolla karju vaati ruokaa.

Se nimittäin vaati eikä pyytänyt. Jos ei tarjoilu miellyttänyt, se pani toimeen hirmuisen mekkalan ja laukkasi kaikessa satojen kilojen mahtavuudessaan ympäri pahnaa, niin että paska roiskui.

Puuroista oli porsas pitänyt, mutta sika kääntyi niistä inhoten pois. Tuntui siltä, että sen arvoa oli loukattu. Olivatko puurot, nuo ihmisten jouluherkut, sille vähäarvoisia? Vai olivatko ne vain porsaiden ja emakoiden ruokaa?

Eikö kohtelu ollut karjun arvoista? Näinhän se asia kai oli ymmärrettävä, mutta mihin tuon karjun arvo oikein perustui?

Ukko mietti, miten sen saisi realisoitua ja muisti, että Pietari Suuri ja hänen juopotteleva synodinsa

(Всешутейший, Всепьянейший и Сумасброднейший Собор) oli aikoinaan ajellut pitkin Pietarin katuja sikojen

ja pukkien vetämissä vaunuissa.

Onnistuisiko sama täällä. Tarvittaisiinko vielä pukki? Miksiköhän?

Ukko mietti sitä mahdollisuutta, että ajaa karauttaisi Wiljamiin jouluostoksille sian vetämässä reessä ja se tuntui aluksi komealta.

Mutta sitten hän ymmärsi, ettei kykenisi valjastamaan karjua, joka oli valtava jötkäle ja panisi varmasti hanttiin. Itse hän sitä joutuisi reessä vetämään, jos nyt reellä kulkemista ajateltiin. Olisi pitänyt porsaasta pitäen opettaa Ja salavaakin olisi pitänyt.

Menepäs nyt mokomaa salvamaan! Siinä olisi tarvittu puolijoukkueen verran miehiä ja mitähän olisi saatu tulokseksi? Tuskinpa muuta kuin yksi kiittämätön sika, joka ei kyennyt ymmärtämään, että ainoa asia, jonka takia sen hengissä pitäminen oli mielekästä, oli sen ihmiselle tuottama hyöty.

Olisiko salvaminen kuitenkin parantanut lihan makua? Näinhän vanha kansa tiesi ja kuten ukko ymmärsi, ei sen viisauksia kannattanut mennä noin vain tyrmäämään. Mutta kun ei, niin ei…

Joulu oli kuitenkin taas ovella. Ukko tiesi, että karju piti oikeutenaan tulla taas pirttiin ja riehua siellä kaikessa massiivisessa ylimielisyydessään. Ja se oli niin paskainen, että koko pirtti tulisi haisemaan koko kevään tai ainakin pääsiäiseen asti. Ja kukapa menisi sitä pesemään? Lättähattumaisessa ylimielisyydessään se olisi estänyt tällaisen arvonsa loukkaamisen.

Mitä ihmettä nyt tekisi? Ukko ymmärsi järjellään, ettei sialla ollut muuta kuin lihan arvo ja hän oli köyhä. Tiinuun pantuna siasta saisi joka tapauksessa lihaa ja läskiä ainakin vuodeksi ja lisäksi verimakkaroita, maksalaatikkoa ja vaikka mitä herkkuja.

Kovin olivat ukon pataruuat olleet köyhiä kuluneena siattomana vuonna. Kyllä paistettu lantttu herkkua oli, mutta kun sitä kuukaudesta toiseen syö, alkaa ymmärtää niitä saksalaisia, jotka inhoten puhuivat lanttutalvesta (Kohlrübenwinter) silloin maailmansodan aikaan.

Mieli teki jotakin parempaa. Mitä sika itse muka oli ansainnut ja millä tavalla? Eihän se muuta tehnyt kuin maata rötkötti ja haisi. Lihoiksi vaan! Suum cuique, muisteli ukko Viipurin latinakoulussa oppimaansa lausetta, joka kuulosti pätevältä tässäkin tilanteessa.

Mutta olihan se nyt aika hirviö. Sitä voisi kalauttaa kirveellä, mutta osuman pitäisi olla aivan tarkka ja iskun niin luja, että ukko jo alkoi epäillä omia voimiaan. Nuorempana sen nyt olisi nitistänyt vaikka nyrkillä, hän lohdutti itseään, mutta nyt…

Pistoolista ei enää ollut jäljellä muuta kuin muisto. Talossa ei sitä paitsi ollut muita pyssyjä, aprikoitsi ukko. Mutta sitten hänellä välähti.

Siellähän se on uunin päällä vanha vaarin aikuinen suustaladattava haulikko. Eihän sellaisella normaalisti mitään ukkomehtoa isompaa kannattanut yrittääkään, mutta kukapas kieltäisi tekemästä vanhan ajan täyteislatinkia. Silloin tussari toimisi kuin musketti ja kaataisi vaikka hevosen.

Niinpä ukon nähtiin jouluaaton lähestyessä viheltelevän itsekseen ja puuhaavan jotakin uunin kielellä uudenvuodentinojen parissa. Jossakin vaiheessa hän puhdisti paksun pölykerroksen tussarin päältä ja latasi sen mustalla ruudilla, jota oli löytynyt aitasta vielä pötkökaupalla.

Koeponnistukset osoittivat, että kaikki toimi. Enää oli jäljellä vain asian periaatteellinen puoli.

Toisin, kuin edellisen joulun alla, ukkoa ei yhtään itkettänyt ajatus, että olisi luovuttava pikku saparoniekasta. Eihän sellaista enää edes ollut. Sen sijaan oli jäljellä vain orwellilainen isäntähahmo, joka osasi vain määräillä palvelemaan itseään.

Kuitenkin ajatus tuntui häijyltä. Murha mikä murha. Ukon oli pakko köpötellä keskuskirjastoon lainaamaan teoksia vihapuheen ja filosofian osastosta. Niitä lukien hän vietti unettomia öitä, kuin aikoinaan Raskolnikov, jota hän kyllä piti omituisena.

Ja niin se vain kävi, ettei Koskutjärven joulupöytään taaskaan saatu sikaherkkuja. Ukko sen kuin luki ja luki ja välillä huokaili ja hieman valittikin.

Filosofia oikeutti ilman muuta panemaan sian lihoiksi ja nauttimaan. Toisaalta osastossa Animal Rights&Wrongs hehkutettiin olemattomuuden autuutta. Kun jätettäisiin elukat siittämättä, niin ei niiden tarvitsisi tulla syödyiksikään. Sepä olikin syvällistä!

Eihän siitä siis mitään tullut. Kun jouluaatto koitti, nousi ukko istuimeltaan ja löi tussarin tukin lattiaan. Silloin se paukahti ja omatekoinen Brennecke-luoti teki reiän välikattoon ja vielä vesikattoonkin.

Sen sijaan, että olisi kironnut, ukko siunaili tapahtunutta ja piti sitä merkkinä korkeammalta taholta.

Sika sai siis jäädä henkiin, vaikka sitä ei enää otettukaan tupaan. Sitä tultaisiin ruokkimaan siihen saakka, kunnes sen säädetty elinaika olisi kallistunut iltaansa ja se kerran huokaisisi henkensä höyryävään sikolätin ilmaan tai sitten kesäiseen helteeseen, jota vanha sydän ei enää kestäisi.

Ukko tiesi, ettei ollut oikein viisas, mutta eihän sille mitään mahtanut. Käsillä oli mysteeri, jota alan kirjallisuudessa tultaisiin joskus nimittämään Koskutjärven dilemmaksi.

Tie siihen aukeaa niille, jotka ymmärtävät joulun kaikille tarjoaman viestin: hulluahan tämä on (absurdum), mutta niin se vain on…

Sen kunniaksi kaikille oikein hyvää joulua ja joulumieltä!