Juutalaisuuden vaikeus

Juutalaisuuden vaikeus

Suurlähettiläs René Nyberg on julkaissut hyvin kiinnostavan kirjan, joka liittyy hänen omaan sukuunsa:  Viimeinen juna Moskovaan. Siltala 2015, 221 s.

Vasta varttuneemmassa iässä kirjan kirjoittajalle valkeni, että hän oli itse asiassa juutalaisen äidin poikana natsien kategorioissa ”Auschwitz-kelpoinen” Mischling ersten Grades.

Tämä siitä huolimatta, ettei perheellä ollut mitään siteitä juutalaiseen uskontoon ja että siltä taholta oli äidistä sanouduttu kategorisesti irti ja jopa luettu symbolinen kuolinrukous.

Tämä tapahtui ennen toista maailmansotaa, jolloin Suomen juutalainen yhteisö ei vielä ollut aidosti suomalainen, kuten kirjoittaja arvioi, vaikka suomi olikin otettu jopa juutalaisen koulun kieleksi.

Kuten tunnettua, Suomen juutalaiset olivat ainoa itäjuutalaisten ryhmä, joka jäi natsien järjestämän holokaustin ulkopuolelle. Jäihän maamme muutenkin niin sanotun tappotantereen ulkopuolelle ja kansakunta siis ilmeisesti säästyi siltä dekapitaatiolta, jota sille oli suunniteltu. Hinta oli kova, mutta se maksettiin ja kunnia säilytettiin.

Nybergin tarina koskee sekä hänen perhettään että sukulaisiaan ja nimenomaan tuota juutalaisuuden dimensiota, jonka edustajat ovat meillä olleet hyvin harvinaisia aina viime vuosiin saakka.

Vielä pari vuosikymmentä sitten saattoivat suomalaiset hämmästyttää maailmaa kertomalla, että heillä oli sinfoniaorkesteri, jossa ei ollut yhtään juutalaista soittajaa. Sellaisia ei taida nykypäivän maailmassa juuri olla, ainakaan länsimaissa tai Venäjällä.

Oma juutalaispopulaatiomme on tietenkin peräisin Venäjältä. Siitähän tuli maailman ylivoimaisesti suurin juutalaiskeskus Puolan kolmannen jaon jälkeen, 1795. Vaikka juutalaiset oli määrätty asuinalueelleen, tšerta osedlosti, saattoivat sotilaana palvelleet valita muun asuinpaikan ja lopultahan koko asuinalueen raja hävisi. Neuvostoliitossa juutalaisuus oli jo sangen hallitseva elementti.

Suomen juutalaisilta puuttuivat kauan normaalit kansalaisoikeudet, mistä jopa Venäjän taantumukselliset suuriruhtinaskuntaa aikoinaan nälvivät, osoittihan se muka sen julistaman liberalismin tekopyhyyttä.

”Taistelu ihmisoikeuksista” toki sitten voitettiin, kuten Santeri Jakobsonin, Maxin isän kirjassa kerrotaan. Tarina lieneekin jo useimmille tuttu ja ainakin kirjallisuutta siitä on tarjolla.

Joka tapauksessa myös Suomen juutalaisten piirissä ilmeni voimakasta erottautumista kantaväestöstä. Uskonnollisille juutalaisille tämä oli vähintään yhtä pakollinen asenne kuin juutalaisten pitäminen vääräuskoisina, joskaan ei pakanoina- ja sehän oli pahempaakin- oli uskoville kristityille.

Mikäli juutalaiset olivat Jumalan valittu kansa, mistä koko heidän uskontonsa keskittyi kertomaan, oli suvun jatkaminen muiden kansojen edustajan kanssa synneistä suurin. Natsit, omasta puolestaan käyttivät tällaisista tapauksista nimitystä Rassenschänder. Heillähän juutalaisuus oli luetteloitu ”roduksi”, niin absurdia kuin se olikin.

Toisaalta tietenkin juutalaisen uskonnon edellyttämät puhtaat äitilinjat todella ylläpitävät geneettistä jatkuvuutta, mikä aivan ilmeisesti heijastuu juutalaisten yllättävän suuressa lahjakkuudessa esimerkiksi musiikin ja matematiikan alalla. Lukemattomat mittaukset ja muut indikaattorit, kuten Nobel-palkinnot puhuvat oma kieltään.

Joka tapauksessa, juutalaisen naisen avioituminen suomalaisen miehen kanssa oli äidin puoleisille sukulaisille niin raskas asia, että poliisi arveli kyseessä olevan hengenvaaratilanteen ja kehotti hankkimaan aseen, mikä tehtiinkin.

Kyseessä oli siis samantyyppinen, esimodernia kunniaväkivaltaa ennustava tilanne, jollaisia nykyään näemme  lähinnä muslimisiirtolaisten taholla.

Pahemmalta onneksi vältyttiin ja välit muuhun, laajaan sukuun saatiin normalisoitua. Nämä Latviassa ja sittemmin Venäjällä ja eri puolilla maailmaa asuneet ihmiset joutuivat kuitenkin kokemaan kovia ja dramaattisia vaiheita, pakolaisjuniin ahtautumisesta aina omaisuuden uudelleen tunnustamiseen neuvostokauden jälkeen.

Kirjoittaja ei ole luottanut pelkästään muistiinsa ja haastatteluihinsa, vaan käyttää myös lähdekirjallisuutta ja jopa viitteitä, mikä sanottakoon kunniaksi erityisesti kustantajalle. Tällainenhan on nykyään kovin harvinaista.

Nybergin suosimiin esityksiin kuuluu Aleksandr Solženitsynin kaksiosainen Kaksisataa vuotta yhdessä, Двести лет вместе (1795-1995). Kirja, jota erinäiset oikeinajattelijat ovat jaksaneet haukkua siinä kuin sen kirjoittajaakin, ansaitsee myös minusta kaiken arvostuksen.

Epäilemättä kirjoittaja siinä usein tulee pohtineeksi kansojen, myös juutalaisten, mahdollista syyllisyyttä keskinäisiin ristiriitoihinsa. Tämä on ymmärrettävä, joskin vaikea näkökohta ja myös Nyberg pohtii kirjassaan sen ulottuvuuksia.

Onko esimerkiksi mahdollista hyvittää holokaustin tapaista hirmutekoa? Entä onko saksalaisilla asiasta kollektiivinen syyllisyys -Kollektivschuld? Tai pitäisikö puhua kollektiivisesta vastuusta-Kollektivverantwortung?

Israel ei ole hyväksynyt saksalaisten rahoja lopullisen kuittauksena Ausgleich, vaan korvauksena Kompensation, mikä taitaa olla suomeksi huono ilmaus. Juutalaiset eivät myöskään hyväksy saksalaista käsitettä Wiedergutmachung –hyvitys.

Asian luonteen huomioon ottaen käsitteistä kiistely on ymmärrettävää, samoin kuin saksalaisten herkkänahkaisuus kaikessa, mikä koskee juutalaisuutta.

Juutalaisuudesta onkin tullut nykyään useimmissa länsimaissa jo tabu, josta ei enää voi edes käydä tavallista, tervejärkistä keskustelua. Etenkin Amerikassa ryntäävät lukemattomat mielensäpahoittajat heti rahastamaan havaitsemillaan tai kuvittelemillaan kollektiivisilla solvauksilla. ja herjauksilla

Juutalaisuus on kuitenkin muuan aikakautemme merkittävimpiä ilmiöitä, jonka vaikutusta ei kannata yrittää arvioida vain tuota uskontoa tunnustavien pääluvulla. Sen ymmärtämiseksi kannattaa lukea tasapainoisia ja asiantuntevia kirjoja. Nybergin kirja on yksi tällainen.