Miehen tie

Miehen tie

Teppo Paulasto, Vastapaavi. Kiuas 2016, 245 s.

Nobelistimme Frans Eemil Sillanpään parasta ja tyypillisintä tuotantoa ei taidettu juuri koulussa luettaa. Seksin ja viinan huurut tuntevan mestarin maailma oli koululaiselle sopimaton tunnettavaksi.

Kotoa meiltä toki löytyivät niin Miehen tie kuin Ihmiset suviyössä. Ahrolan Paavon ja Vormaston Alman tarinassa tuntui kuin olisi nähnyt, miten intohimoisesti puski Suomen polttavassa suvessa kasvuaan se kostea maa, jonka kirjailija oli maininnut halukkaasti ottaneen siementä.

Toki intohimot myös  joskus repesivät väkivallan partaalle ja ylikin. Alkoholi, kesäyö ja sukupuolten läheisyys loivat kuin ukkospilviä, joiden oli pakko purkautua tavalla tai toisella.

Enpä minä enää noita puolen vuosisadan takaisia lukuhetkiäni enää kovin tarkoin muista. Mutta sen muistan, että Ahrolan Paavo ansaitsi paikkansa jossakin siellä samassa galleriassa, jonne jo aiemmin olivat päässeet lukemattomat muut sankarit, Robinson Crusoesta ja Tarzanista Zane Greyn revolverisankareihin ja Jack Londonin Merisusiin.

Mutta kaikki ne kuuluvat jo toiseen maailmaan. Millainen olisi Miehen tie nykypäivien Hämeessä, kun sankari on jo irronnut maasta ja mannusta, mutta ei vielä sen naisellisen prinsiipin taikapiiristä, josta jo J.W. Goethe ja niin monet ennen häntä ja hänen jälkeensä ovat puhuneet?

Vastauksiakin olemme jo toki saaneet, ei vähiten Hannu Salaman kynästä. Salaman henkilöthän elävät navanalaisessa maailmassa, joka sijaitsee poliittisen dimension vasemmalla laidalla. Politiikka on kuitenkin niissä lopultakin toissijaista. Kaikki palautuu viimein samaan alkulähteeseen, jonka nimeä ei ole tähän tarpeen erikseen kirjoittaa.

Kuitenkin myös Salama kuuluu nyt jo kaukaiseen menneisyyteen, siihen, josta vielä ovat jäljellä viimeiset aikalaistodistajat, mutta jonka todellisuuden perusteetkin jo ovat romahtaneet ja hyvää vauhtia seilaamassa menneisyyden palaamattomaan virtaan.

Kolmannen vuosituhannen biologinen ihminen ei enää muistuta sitä hahmoa, jota nobelisti-mestarimme kuvasi sata vuotta sitten. Hän ei myöskään enää elä siinä henkisessä Pispalassa, jossa maalta muuttaneiden torpparien ja mäkitupalaisten henki yhä hallitsi.

Millainen voisi olla nykyajan sankari ja millainen hänen maailmansa? Kysymykset liittyvät tietenkin läheisesti toisiinsa.

Historiallisesti uusi hahmo taitaa olla Paulaston romaanin toinen päähenkilö Syrjänen. Hän on keski-ikäinen, yhä viriili mies, jolla ei enää ole mitään reaalisia mahdollisuuksia saada naista. Hän oli nimittäin syrjäytynyt, tarkemmin sanoen sosiaalisesti täysi nolla.

Toinen keskushahmo on yksityisetsivä Karvonen, joka juoksentelee sinne, minne viisari osoittaa ja hoitelee monipuolista ja vaarallista simultaanipeliä toinen toistaan halukkaampien naaraiden kanssa.

Tasan eivät käy onnen lahjat ja siinä kaikkein tärkeimmässä asiassa ne ovat jakautuneet Syrjäsen ja Karvosen kohdalla aivan mahdollisimman epätasaisesti.

Ei riitä, että Syrjänen elää ikuisessa puutteessa, jonne epäreilu systeemi ja vielä epäreilumpi entinen akka ovat hänet työntäneet. Päälle päätteeksi kiusaan lisätään vielä loukkaukset, kun erilaiset huuhaafeministit ja maahanmuuttointoilijat kasaavat älyttömyyksiään syyllistääkseen miestä suunnilleen siitä, että hän vielä kehtaa elää ja hengittää.

False flag-iskut, joihin antisankari antautuu, eivät tunnu erityisen uskottavilta eivätkä oikein tule motivoiduiksi tekijän katkeruudella. Hän saattaa olla vainoharhainen, mutta ihanko oikeasti se voisi ilmetä tuollaisina tekoina? Ehkäpä nuo raakuudet nyt vain kuuluvat aikakautemme kirjallisuuden perustavaraan ja on sinne jotenkin sijoitettava?

Eipä sikäli, tarina on jännittävä ja usein myös vangitseva. Kuvauksissa sieltä olennaisen ääreltä on aitoa elämän makua ja tuoksua ja usein myös huumoria, joka joskus purkautuu riemastuttavaksi farssiksi.

Miehen tie johtaa tässä kirjassa toisaalta ylös kuvaannollisesta roskiksesta, jonne aikakauden oikeinajatteleva eliitti on hänet sijoittanut ja toisaalta se nousee sankaritarinaksi, jonka toinen päähenkilö saa puolestaan ansaitsemansa anteeksiannon kovin hallitsevan miehuutensa matkaan saattamien syntien johdosta.

Murhamies, aikakaudellemme tunnusomaisesti, nousee vääjäämättä sankariksi lukemattomien naisten silmissä ja alkaa saada vankilaan ihailijapostia, vaikka hän miehenä yhä edelleen on sama mitättömyys kuin aina ennenkin. Joka tapauksessa uusi elämä odottaa häntä vapautuksen kerran koittaessa.

Tarinan taustalla kerrotaan niistä ulostemyrskyistä ja vähä-älyisistä mielenosoituksista, joita omia asenteitaan palvovat oikeinajattelijat järjestävät ja jotka näyttävät osaltaan antavan kimmokkeen murhamiehen rikoksille.

On kuitenkin ilmeistä, ettei murhaaja tee niin sanottua vihatekoa siirtolaisia vastaan tuntemansa vastenmielisyyden takia. Itse asiassa hänellä ei edes ole mitään heitä vastaan noin yksityisesti.

Vihan kohteena näyttävät lähinnä olevan ne itsekylläiset journalisti Hounalan kaltaiset saarnaajat, joiden evankeliumi loukkaa syrjäytynyttä Syrjästä. Niinhän lienee tarkoitettukin.

Vihapuheiden ja muun pöhinän täyttämä netti on joka tapauksessa vain tarinan taustaa. Maahanmuuttorintamalla tai vihervasemmistolaisessa herätysliikkeessä ei tekojen takia tapahdu yhtään mitään, ainakaan merkittävää tai dramaattista muutosta.

Historia jatkaa yhä kulkuaan ja sitä seuraavat  sitten tarinan kulminoitumisen jälkeen sivusta sekä niin sanottu elinkautisvanki että nautiskeleva yksityisetsivä. Kumpikaan ei syystä tai toisesta enää käytä alkoholia, mutta molemmat ovat mitä kiinnostuneimpia elämän ns. perusasioista.

Sitä paitsi jälkimmäinen ymmärtää hyvän piipputupakan ja laatupiippujen päälle. Raittiusmiehenä häneltä ehkä on jäänyt huomaamatta se, miten paljon vanheneva piipputupakka paranee pienestä annoksesta rommia tai konjakkia.

Mutta tämä vain vihjeenä. Vastapaavi on ilman muuta kauden parhaita kirjallisia suorituksia. Onko se aikamme Miehen tie, jääköön todellisten alan miesten, kuten Panu Rajalan pohdittavaksi. Mielestäni se joka tapauksessa juuri tuon juurevan perustason kerrontansa ansiosta kelpaa nostettavaksi esiin tämän aikakauden tasapaksun sivistyneistöproosan joukosta omaan, arvostettavaan luokkaansa.