Usko pukkiin

Uskomme pukkiin

Aina jouluisin ilmestyy jostakin koloistaan niitä tosikkoja roopesetiä (Scrooge), joiden mielestä lapsille ei saa kertoa epätosia propositioita joulupukista. Eipä psykologinenkaan koulutus näytä asiassa auttavan, ehkä jopa päinvastoin.

Paljon on lehdissä myös ollut niitä, joiden mielestä joulu ei ole yhtään sen kummallisempi päivä kuin muutkaan. Lopettakaa siis se typerä perinneruokien mässääminen ja siivous. Kyllä ihminen ihan hyvin voi vain olla möllötellä niin kuin kaikkina muinakin päivänä ja käpsehtiä tuttuja askareitaan.

Niin on, jos siltä näyttää.

Itse puolestani uskon joulupukkiin ja pidän tästä uskostani kiinni niin kauan kuin henki pihisee.  En perusta uskoani vain siihen, että olen nähnyt pukin niin useasti ja jopa itsekin ollut pukkina. Tämänhän ovat monet muutkin nähneet, eivätkä kuitenkaan usko.

Itse asiassa tässä maailmassa nyt vain täytyy uskoa yhtä ja toista. G.B. Shaw on arvellut, että ihminen, joka ei usko mihinkään, joutuu pelkäämään kaikkea.

Hän ei tainnut juuri olla herkkäuskoisimmasta päästä, joten päättelen hänen olleen hyvin pelokas henkilö.

Aikoinaan kyllä pelkäsin pukkia, johon uskoin. Siihen oli päteviä syitä, sillä muistin hyvin sen pikkuisen ukkelin, joka köpötteli jouluaattona sisään tuvan ovesta mukanaan pitkiä piiskoja. Niillä hän jopa uhkaili ja tiesin, että hänellä oli oikeus puolellaan, sellaisena kuin se siihen aikaan ymmärrettiin.

Vaikka olihan sitä tullut oltua kilttikin, omasta mielestä joskus jopa hieman kohtuuttomasti aina silloin, kun oli syytä uskoa, että tontut parhaillaan olivat kurkkimasta avoimeksi jätetystä ikkunasta. Mutta kukapa voisi olla tuomari omassa asiassaan?

Pukin olemassaoloa oli siis turha epäillä. Vasta myöhemmin alkoi minuakin vaivata asian ontologinen puoli: kyllähän pukki oli olemassa, mutta oliko se oikea pukki? Tunsin sanan valepukki, jota lastenkin keskuudessa paljon käytettiin.

Oliko oikean pukin ja valepukin välillä samanlainen ero kuin oikean koiran ja sahajauhoilla täytetyn lelun välillä? Näin ei asia varmasti ollut, sillä pukki puhui kuin ihminen ja pukille voi puhua kuin ihmiselle ikään.

Oliko ihminen siis muuttunut pukiksi? Myöhemmin, kun rupesin harrastelemaan viisastelutieteitä, tulin rienaavan ajatuksen äärelle. Tässähän oli kuin olikin kristologisen kysymyksen (Cur Deus homo?) yksi muunnelma. Miksi ihmisestä tuli pukki?

Helppo vastaus tietenkin oli, että näin tapahtui lasten syntien tähden. Pelottelemalla jouluna seuraavalla tilinteolla saatiin tuvassa pidettyä säädyllinen järjestys, vaikka ipanoita vilisi kuin kissoja Vilkkilässä.

Mutta ei tässä taida koko asia olla. Vaikka pukki on nykyään jo hukannut piiskansa ja on vain ja ainoastaan lahjoittava ja kiltti olento, häntä tarvitaan yhä.

Tuntuisi tylsältä ja jotenkin falskilta lahjoitella kanssaihmisille noin vain kaikenlaista tavaraa ja toivotella yhdeksää hyvää ja kahdeksaa kaunista, kun hyvin ovat muistissa erilaiset duubiot yhden jos toisenkin todellisesta kelvollisuudesta noita anteja saamaan. Ja onko sellaisia itsekään ansainnut?

Nykyinen, puolueeton ja kaikkia rakastava pukki sen sijaan on yhteinen ystävämme ja hänet on luonut yhteinen tarpeemme, joka toki ilmenee kaikkein voimakkaimpana kauppiaspiireissä, mutta silti. Hyvä niinkin. Olkoon pukki siis olemassa, se tietää yleisen mielihyvän ohella myös selvää rahaa!

Joulupukki ei suinkaan ole ainoa konstruktio, jonka olemassaolo perustuu sen hyödyllisyyteen. Jo René Descartesin ja viimeistään Immanuel Kantin jälkeen valistuneissa piireissä on hymähdetty ajatukselle totuuden tuntemisesta, siis totuuden sinänsä.

Se, mitä tiedämme, on jotakin muuta kuin totuus itse ja tullakseen sellaisena kohdelluksi asian on täytettävä tietyt kriteerit.

Filosofinen pragmatismi, joka on amerikkalainen luomus ja etenkin sympaattisten John Deweyn ja William Jamesin kehittämä oppi, tuli siihen johtopäätökseen, että totena on pidettävä sellaista, jonka totena pitäminen on hyödyllistä, esimerkiksi teorian toimivuuden kannalta.

Tästä on tietenkin vain kukonaskel kaiken maailman Diileihin ja mielikuvamarkkinointiin. Niin on, jos siltä näyttää, sanovat maailman lapset ja myyvät tyhjää ilmaa uskoen, että siihen uskominen tekee siitä jotakin todellista.

Näin asia onkin, mutta vain varauksin. Monet uskovat EU:n siunauksellisuuteen kaikkien jäsenmaiden ja jopa muidenkin kannalta, monille Nato on maailman mainioin rauhanliike, vapaa maahanmuutto yhteinen autuus ja vähänkö on niitä, joiden mielestä jouluna Jumala syntyi, paras poika pakkasella.

Koska viimeksi mainittu väittämä on sekä pretensioidensa puolesta ylivertainen edellisiin verrattuna että lisäksi omiaan tuomaan vajavaisen ihmiskunnan näkösälle käsityksen paratiisista ja sen arvojen kunnioittamisen aiheellisuudesta, ei sitä oikeastaan pidä rienata tuollaisella rinnastuksella.

Otinpahan sen vain esimerkiksi siitä, miten ihmisen usko saattaa muuttaa maailmaa silloinkin, kun se lepää aivan naurettavilla perusteilla. Jeesus-lapsen tapaus on kuitenkin pikemmin vain absurdum olematta ridiculum. Myös siksi ero on syytä tehdä.

Sen sijaan kannattaa muistaa, miten suurella innolla fascistit Italiassa ja natsit Saksassa omaksuivat filosofisen pragmatismin.

Ymmärtääkseni Giovanni Gentile, yksi fasismin pääteoreetikoista, kannatti juuri pragmatismia. Teorian arvo oli teon ja toiminnan pontimena, ei sen hedelmättömässä ontologisessa pohdinnassa.

Hitlerin muistetaan ihastelleen suuren valheen tehoa massoihin. Toki Adolf ei ollut kyynikko, vaan ilmeisesti uskoi, että tuon valheen avulla kansa ja rotu saatiin mobilisoitua täyttämään historiallinen ja jopa metafyysinen velvollisuutensa.

Alfred Rosenbergin Mythus des Zwanzigsten Jahrhunderts tarjoaa jo nimessään myyttiä kansakunnan johtotähdeksi. Kommunisteillahan sama asia oli käytännössä myös keskeinen. Totuus ei ole olemassa, vaan vasta tulemassa ja kehkeytyy ja avautuu sitä mukaa, kun kuljetaan historian loppua kohden puolueen erehtymättömällä johdatuksella.

Kiinnostavaa kyllä Vladimir Putin, samoin kuin hänen kulttuuriministerinsä Medinski, näyttävät olevan samanlaisella kannalla kansalliseen historiaan nähden.

Vaikka arkistohallinnon nyt jo entinen johtaja Mironov todisti, ettei kuuluisa myytti 28 panfilovilaisesta, jotka pelastivat Moskovan ja joista lauletaan myös Moskovan hymnissä, ole historiallisesti tosi, tehtiin siitä silti elokuva, jota maan korkein johto suosittelee.

Ei tässä sinänsä mitään kummallista tai erityisen fasistista tai kommunistista ole. Kyllä sama asenne on syöpynyt nykymaailmaan kuin synti Junttilan tuvan seinään, käyttääkseni kenties kömpelöä ilmausta.

Miten moni Hollywood-elokuva kestäisi kriittisen historiantutkimuksen edessä? Missä maassa armeijat ovat olleet aivan niin hyveellisiä ja loputtoman sankarillisia kuin niiden historiankirjoitus antaa ymmärtää? Kuka heittää ensimmäisen kiven? Missä maassa ei lainkaan uskota Joulupukkiin eikä Jumalaan?

Näyttäkää minulle sellainen maa ja minä näytän teille tosikkomaisen ja onnettoman kansan, jolle ei enää ole edes unelmia ja joka ei itsekään ymmärrä, miksi on olemassa.

Sellainen saattaisi toki olla merkki eräänlaisesta syvällisyydestä samoin kuin tahallinen piittamattomuus historiallisesta totuudesta on merkki kyynisyydestä ja moraalin rappiosta.

Älkäämme me olko niin kuin nuo fariseukset, vaan pitäkäämme omatuntomme puhtaana, uskomme silti säilyttäen! Ja näin Joulun aikaan lähettäkäämme rakkaat terveiset myös syntisille ja vajavaisille sekä, jos sen saamme tehdyksi, myös niille, jotka ovat meitä hyveellisempiä!